---

ARTIKKELIT 19/95

---

Papyrusten pelastaja | Esteetikko meni metsään | Ismejä vastaan, heräämisen puolesta | Yhteisten kokemusten ikäluokka | Ajopuuteorian kaksi käytäntöä

---

Papyrusten pelastaja

MARJAANA VESTERINEN

Mitä tapahtui Petran kukoistavalle kaupungille lähes 1500 vuotta sitten? Unohduksiin vaipuneen kaupungin salat alkavat tulla päivänvaloon tulipalossa hiiltyneiden papyruskääröjen avulla. Pahoin turmeltuneiden papyrustekstien tulkitsemiseen tarvitaan kuitenkin asiantuntemusta, jota löytyy koko maailmassa vain professori Jaakko Fröséniltä Helsingin yliopistosta.

Bysanttilaisten kirkkojen mosaiikkeihin törmää Jordaniassa varsin usein. Vuonna 1992 aloitettiin Petrassa kaivaukset, jotka paljastivat 400-luvulla rakennetun kirkon ja sen erityisen upean mosaiikkilattian. Seuraavan vuoden joulukuussa yhdysvaltalaiset arkeologit ryhtyivät Zbigniew T. Fieman johdolla valmistelemaan mosaiikkeja suojaavan katoksen pystytystä. Työt kuitenkin keskeytyivät. Kirkon kyljestä löytyi huone, ja huoneesta hiiltyneitä kasoja. Kasat osoittautuivat palaneeksi arkistoksi, jota kirkon tuhonnut tuli ei ollut täydellisesti hävittänyt. Tiukoiksi rulliksi käärityt papyrukset olivat hapen puutteessa vain hiiltyneet.

Vaikka papyrukset olivat säilyneet, niiden kunto oli varsin surkea. Papyrukset vaativat pikaisia toimenpiteitä. Arkeologit merkitsivät tarkasti papyrusten sijainnin huoneessa, antoivat niille koodit ja nostivat sitten alumiinifolioon käärittyinä paikallisen pizza-taksin laatikoihin. Näin ne kuljetettiin turvaan Ammanissa sijaitsevan ACORin (American Center of Oriental Research) laboratorioon.

Seuraava tehtävä oli selvittää, mistä oikein oli kysymys, mitä hiiltyneille möykyille tulisi tehdä, ja ennen kaikkea kuka sen tekisi. Amerikkalaiset arkeologit ottivat pikaisesti yhteyttä Michiganin yliopiston papyrologian professoriin Ludwig Koeneniin, joka ilmoitti, että akatemiaprofessori Jaakko Frösén Helsingin yliopistossa on ainoa henkilö maailmassa, jolla on tarpeeksi kokemusta hiiltyneiden papyrusten käsittelystä.

Asiat etenivät kiitettävällä vauhdilla. Fröséniin otettiin yhteyttä jouluaaton aattona 1993, ja jo helmikuussa 1994 hän matkusti ACORiin tutustumaan tilanteeseen ja laatiakseen pelastussuunnitelman. Hän vapautti papyrukset foliokääreistään ja suojasi ne sen sijaan hapottomalla paperilla. Alumiini oli jo alkanut reagoida papyrusmateriaalin kanssa. Tehtyään konservointisuunnitelman ja avattuaan kaksi kääröistä hän palasi Suomeen suunnittelemaan jatkoa. Samalla oli myös selvinnyt, että tekstit ovat ainakin suurimmaksi osaksi kreikkaa bysanttilaiselta ajalta ja että kyseessä on suurin antiikin kirjoitettua materiaalia sisältävä historiallinen lähde nykyisestä Jordaniasta.

Tulesta valoon

Toistaiseksi varhaisin papyruksissa mainittu päiväys on vuodelta 528 ja myöhäisin vuodelta 578. Jo pelkästään nämä päiväykset muuttavat historian kirjoitusta Petran osalta. Frösénin mukaan vuoden 551 maanjäristystä seurauksineen pidettiin aiemmin Petran lopullisen tuhon syynä, mutta nyt esiintulleet päivätyt asiakirjat eivät tiedä maanjäristyksestä mitään. Tuhon on täytynyt kohdata Petraa paljon myöhemmin.

Tuhon syy ei ole tiedossa, mutta siihen mahdollisesti liittynyt tulipalo on joka tapauksessa riehunut kirkossa ja sen lähistöllä. Tulta on kuitenkin kiittäminen siitä, että papyrukset ovat säilyneet yli tuhat vuotta, vaikkakin pahoin hiiltyneinä. Normaalit papyrukset hajoavat pian kosteassa ilmastossa.

Kuten arvata saattaa, hiiltynyttä papyrusta ei lueta kuin avointa kirjaa. Sen saattaminen luettavaan muotoon edellyttää hidasta ja vaativaa konservointityötä.

- Näin suuren aineiston kohdalla on selvää, että tekstien lukeminen on vasta alussa ja avatusta papyruksesta on pitkä matka varsinaiseen papyrusjulkaisuun, muistuttaa Frösén.

Jotain voidaan kuitenkin jo sanoa Petra-papyrusten luonteesta ja niiden merkityksestä historian tutkimukselle. Papyrologien katseet ovat pitkään kohdistuneet Egyptiin, jonka kaupunkien raunioista, haudoista ja tunkioilta valtaosa löydetyistä papyruksista on peräisin. Egyptissä ovat papyruksen juuret. Autiomaan hiekka ja rutikuiva ilmasto sekä kirjoitettujen papyrusten kierrätys ja käyttö muumiokartonkien raaka-aineena ovat säilyttäneet ainutlaatuisen materiaalin historian tutkijoiden riemuksi.

Antiikin tutkijan kiinnostuksen kohteina ovat erityisesti kreikaksi ja latinaksi kirjoitetut papyrukset, joita Egyptistä on löytynyt tuhannen vuoden ajalta, alkaen 300-luvulta ennen ajanlaskun alkua. Egypti on noussut erityisasemaan hellenistisen ja roomalaisajan maailman, erityisesti sen arkipäivän tutkimuksessa, mutta siinä piilevät myös omat vaaransa: Egyptiä on käytetty esimerkkitapauksena tuon ajan Välimeren alueen laeista, tavoista tai hallitsemispolitiikasta.

- Petra-papyrukset tuovat kaivatun lisän myöhäisantiikin tutkimukseen ja toimivat vertailuaineistona siihen kuvaan, joka on muodostunut Egyptin esimerkin perusteella, Frösén sanoo.

Nabatealaisten ja Petran kohtalo

Nabatealaiset olivat alunperin nomadiheimo, joka luultavasti saapui Kuolleenmeren itäpuolen vuoristoalueelle Arabian autiomaalta kuudennella vuosisadalla ennen ajanlaskun alkua. 300-luvulta lähtien ennen ajanlaskun alkua nabatealaisilla oli tärkeä osa Lähi-idän tapahtumissa, ja vielä parisataa vuotta senkin jälkeen, kun heidät 100-luvulla oli liitetty Rooman imperiumiin.

- Petran alueen historiassa erityisesti 500-luku on ollut tähän asti hämärän peitossa. Lähi-idän alueella on tehty viime aikoina muitakin papyruslöytöjä. Kuolleenmeren länsipuolelta peräisin olevat papyrukset kertovat Babatha-nimisen naisen omaisuudesta ja perhesuhteista. Ne kertovat Petran hallinnon alaisuuteen kuuluvista paikoista huomattavasti Petran papyruksia aikaisemmalta ajalta, 100-luvun alusta. Nessanasta, Negevin autiomaan kirkoista ja luostareista löydetyt papyrukset ovat sen sijaan ajallisesti lähellä Petran papyruksia, mutta Petran tilanteesta ne eivät kerro juuri mitään, Frösén kertoo.

Pääkaupunki Petra sijaitsi tärkeiden karavaanireittien varrella; idän ylellisyystuotteet, silkki, mausteet ja suitsuke, kulkivat Petran kautta tehden siitä merkittävän kauppakeskuksen ja karavaanien huoltokeskuksen. 300-luvulla tapahtui jotain. Nabatealaisia piirtokirjoituksia ei enää laadittu. Ehkäpä jossain vaiheessa Rooman valtakuntaa jo 200-luvulla koetelleen syvän taloudellisen laman jälkeen ulkomaankauppa tyrehtyi tai ainakin meritie tuli nopeammaksi ja edullisemmaksi kauppareitiksi. Tai, kuten yleisesti otaksutaan, kaupunki tuhoutui pahoin vuoden 363 maanjäristyksessä eikä enää toipunut. Näyttää siltä, että Petran asema heikkeni ja tiedot kaupungista sen mukana. Petra mainitaan vain satunnaisesti kristittyjen historiankirjoituksissa, lähinnä harhaoppisten syrjäisenä pakopaikkana. Sitten tulikin vuoden 551 maanjäristys ja loputkin tiedot Petran kohtalosta katoavat.

Käsitykset uusiksi

- Nabatealaiset eivät kadonneet kuin tuhka tuuleen. Sekä henkilö- että paikannimistö paljastaa arabian kielen käytön ja nabatealaisen perinteen, Frösén kiteyttää.

Muutamasta asiakirjasta on säilynyt fragmentteja allekirjoituksista, jotka ilmeisesti ovat jotain seemiläistä kieltä.

- Vaikka kyseisiä fragmentteja tuijoteltiin eri suuntiin käännettyinä, kreikkaa tekstistä ei saatu tekemälläkään, paljastaa Frösén papyrologin työn arjesta.

Epävarmoja lukutapoja riittää siinäkin tapauksessa, kun kirjoituksessa käytetty kieli on selvillä: miten saada tolkkua välillä olemattomiin kuluneesta mustejäljestä ja ylipäänsä jonkin tyypin käsialasta, miten täyttää täysin tuhoutuneet kohdat tai kuinka muodostaa järjellinen kokonaisuus selville saaduista sanoista.

Yleisen käytännön mukaan Petrankaan kirjurit eivät helpottaneet luettavuutta välimerkein tai isoin kirjaimin ja tekstit vilisevät kirjoitus- ja kielioppivirheitä. Käsialat näissä papyruksissa ovat hyvinkin erilaisia, mikä osoittaa, että kaupungissa toimi useita kirjureita. Kirjureiden oppineisuustaso myös vaihteli, jos sen mittana pidetään sitä, kuinka virheetöntä kreikkaa he ovat osanneet kirjoittaa.

Kirjurit ovat lähinnä kirjanneet Petran asukkaiden omaisuustietoja, kunhan ovat ensin täyttäneet kirjoitustilan asianmukaisin fraasimaisin tituleerauksin (erittäin pyhä, Kristusta rakastava, mitä mahtavin) ja neljällä eri systeemillä ilmoitettavin päiväyksin. Omaisuutena mainitaan kiinteää, liikuteltavaa ja itsestään liikkuvaa, kuten viljelypalstoja, puutarhoja, taloja tai osia taloista, orjia ja karjaa. Asiakirjatyypit vaihtelevat testamenteista sopimuksiin ja valituksiin.

Papyrusten perusteella maanviljely on ollut 500-luvun Petrassa pääasiallinen toimeentulon lähde. Veden saanti turvattiin säiliöin ja tehokkain kastelujärjestelmin. Noin sataviisikymmentä eri henkilönimeä on luettu tähän mennessä. Keskeisinä hahmoina mainitaan kirkkoon liittyviä henkilöitä (piispoja, diakoneja, presbyteerejä) tai maallisen hallinnon virkailijoita (kuvernöörejä, kuraattoreja, veronkerääjiä). Keskeinen henkilö on arkkidiakoni Theodoros, Obodianoksen poika. Kyseessä on epäilemättä jonkintyyppinen perhe- tai sukuarkisto.

Ote Obodianoksen testamentista valottakoon ajan henkeä: "... koska kukaan ihmisistä ei voi vastustaa Jumalan käskyä, siksi tuntien ihmisen kohtalon tahdon ja määrään teidän läsnäollessanne, että jos tosiaankaan en toivu tästä tämänhetkisestä sairaudestani, kaikki jälkeenjäävä omaisuuteni, oli se mitä tahansa ja missä tahansa, olkoon pyhän ylipapin Aaronin kaikkein pyhimmän presbyteerin ja johtajan Kyrikoksen Petroksen pojan sekä aiemmin mainitun Jumalan yli kaiken rakastaman, oikeaoppisen ja Kristusta rakastavan Theodoroksen Obodianoksen pojan hallinnassa, sillä ehdolla, että he tästä omaisuudesta toimittavat elatuksen ja vaatetuksen äidilleni Thaaiukselle koko hänen elinaikansa. Hänen kuoltuaan jäljelle jäänyt osa tästä jälkeenjättämästäni omaisuudesta, oli se mitä tahansa, jaettakoon ja luovutettakoon puoliksi mainitulle pyhälle herramme pyhän ylipapin Aaronin kirkolle ja puoliksi kaikkein pyhimmälle pyhän ja voittoisan marttyyri Kyrikoksen sairaalalle, joka sijaitsee tässä samassa kaupungissa ..."

Kirjoittaja toimii tutkijana professori Jaakko Frösénin johtamassa Suomen Akatemian papyrusprojektissa.

Papyrusten pelastuspartio

Yhdysvaltain Lähi-Idän Tutkimuskeskuksen ACORin kanssa tehdyn sopimuksen mukaan julkaisuoikeus on viideksi vuodeksi, johon on mahdollista hakea kolmen vuoden jatkoaikaa. Varsin tiukalla sopimuksella halutaan välttää Kuolleen meren kääröjen ongelma, loputtomiin venyvä julkaisun tekeminen.

Ennenkuin julkaisua voitiin edes suunnitella, papyrukset oli työstettävä luettavaan kuntoon. Konservointityö tehtiin Frösénin johdolla lähinnä Helsingin yliopiston perus- ja jatko-opiskelijoista kootun ryhmän voimin. Aikaa työn suorittamiseen tarvittiin puolisen vuotta: 1994 syyskuun alusta helmikuun loppuun 1995 ryhmän jäsenet siirtyivät eri pituisiksi ajanjaksoiksi Ammaniin, ACORin kellarikerroksen laboratorioon hiiltyneiden papyrusten pariin.

Konservointijoukon jäsenet viettivät Jordaniassa eripituisia ajanjaksoja muutamasta viikosta puoleen vuoteen. Laboratorio- ja pimiötyöskentelyn aikana saatiin pelastetuiksi 152 enemmän tai vähemmän säilynyttä papyrusrullaa. Niiden lukeminen ja tulkinta on nyt täyttä päätä käynnissä Helsingin ja Michiganin yliopistoissa. Frösénin konservointiryhmän lopullinen kokoonpano muodostui seuraavanlaiseksi: Marjo Lehtinen, Mari ja Matti Mustonen, Tiina Purola, Erja Salmenkivi, Marjaana ja Sampo Vesterinen ja Jan Vihonen. Lisäksi ryhmään kuului Fatma Marii Yarmoukin yliopistosta Jordaniasta ja valokuvaaja R. Henry Cowherd. Tiivistä yhteistyötä tehtiin myös arkeologi Zbigniew T. Fieman kanssa.

Koska hiiltyneitä papyruksia ei löydetä tämän tästä, ei kellään konservoijalla (lukuunottamatta tietysti Jaakko Fröséniä) ollut aikaisempaa kokemusta tällaisen materiaalin käsittelystä. Työn perusteisiin perehdyttiin jo keväällä 1994 Helsingin yliopiston klassillisen filologian laitoksella. Mutta mitä oikeasti tapahtuu, se selvisi vasta Jordaniassa.

Työ alkaa siitä, kun isolla lasilevyllä nenän edessä on hiiltynyt epämääräinen möykky. Sen päällä, alla ja sivuilla on pieniä palasia hiiltynyttä puuta, narunpätkiä, pieniä metalliesineitä ja Petran punertavaa hiekkaa. Kun möykky on puhdistettu näistä, näkyvät papyruksen ensimmäiset kerrokset. Rullaa ei mitenkään kääritä auki; jokainen kosketus tuntuu olevan liikaa hauraalle papyrusrullalle. Avaaminen tapahtuu kerros kerrokselta, joita millimetrin matkalla saattaa olla kymmenen. Kerrokset irrotetaan ja liimataan ohuelle hapottomalle etsauspaperille (nk. japaninpaperille) ja laitetaan kuivumaan kevyen painon alle. Kuivuttuaan kerroksia pystyy käsittelemään ilman suurempaa tuhon vaaraa ja kaksiulotteisen palapelin teko voi alkaa. Lopputuloksena syntyy papyrusrullan rekonstruktio. Onnistuakseen se vaatii tarkan ja tunnollisen konservoinnin ja tässä tapauksessa kreikan kielen taidon. Rekonstruoitu rulla asetetaan lasilevyjen väliin ja valokuvataan käyttämällä voimakasta ylivalotusta.

Pieni osa rullista oli niin huonossa kunnossa, ettei niistä saatu pelastettua kuin muutama fragmentti, jos sitäkään. Mutta joukkoon kuului myös hyvin konservoitavissa olevia asiakirjoja, joiden himmeä mustejälki piirtyy kauniisti valoa heijastavaa hopeanharmaata taustaa vasten.

Ja jatkoa seuraa. Tammikuussa 1996 suunnataan taas kohti Ammania klassillisen filologian laitoksen opettajista, tutkijoista ja opiskelijoista kootun 13 hengen tutkimusryhmän voimin, tällä kertaa lukemaan pelastettuja tekstejä.

Kirjoittaja toimii professori Jaakko Frösénin johtamassa Suomen Akatemian papyrysprojektissa tutkijana.

Artikkelit 19/95: Papyrusten pelastaja | Esteetikko meni metsään | Ismejä vastaan, heräämisen puolesta | Yhteisten kokemusten ikäluokka | Ajopuuteorian kaksi käytäntöä

Esteetikko meni metsään

MARKETTA OLLIKAINEN

Kauneus on katoavaista, myös ympäristöriidoissa. Siis mikä katoaa? Ja kuka siitä välittää? Estetiikan opiskelijat ottivat selvää, mitä ympäristöestetiikka tarkoittaa käytännössä.

Esteetikon mielestä ympäristön esteettisistä arvoista ei puhuta, koska elinympäristö ja luonto koetaan jonain ihmisen elinpiirin ulkopuolisena objektina. Sen hallitsemiseen ihmisellä on oikeus tai ei ole oikeutta riippuen siitä, kenen - luonnonsuojelijan tai -käyttäjän - näkökulmasta asiaa katsoo. - Jyrkkä ero ihmisen ja ympäristön välillä on kartesiolaisen dualismin viimeisiä linnakkeita, sanoo filosofi ja esteetikko Arnold Berleant. Kuitenkin ympäristö tulee mielekkääksi vasta ihmisen kokemusmaailman kautta. - Ihminen rakentaa ympäristönsä aistimustensa ja kulttuurin antamien merkitysten avulla. Hän kokee ympäristönsä kokonaisvaltaisesti ja tähän kokemiseen liittyy aina erottamattomasti myös esteettinen kokeminen, Berleant sanoo.

Assistentti Pauline von Bonsdorff estetiikan laitokselta halusi selvittää, mitä arvoja ympäristön kokemiseen liittyy ja miten ne nousevat esiin silloin, kun rakentajien ja luonnonsuojelijoiden edut käyvät vastakkain. Hän kokosi ryhmän opiskelijoita ja vei heidät lapsuutensa maisemiin Hyvinkään Ahdenkallioon, jossa suunnitteilla oleva tiehanke valmistuessaan muuttaa peruuttamattomasti alueella asuvien elinympäristöä. Parin viikonlopun aikana opiskelijat saivat konkreettisesti tutustua siihen, mitä ympäristöestetiikka tarkoittaa käytännössä.

Taiteen teoriasta ympäristöestetiikkaan

Von Bonsdorff määrittelee ympäristöestetiikan konkreettisen ja abstraktin kohtaamiseksi. Ei ole olemassa valmista teoriaa, jota voitaisiin soveltaa kuhunkin yksittäistapaukseen. - Tässä joutuu pohtimaan uudelleen vanhoja ajattelumalleja ja kyseenalaistamaan niitä. Ja se juuri ympäristöestetiikassa onkin kiehtovaa, von Bonsdorff sanoo.

Estetiikka ymmärretään usein taiteen filosofiana. Se on tieteenala, jolla tehdään filosofista tutkimusta taiteiden luonteesta ja merkityksestä. Tosin jo aiemminkin monet taidefilosofit kuten Kant ja Schelling olivat kiinnostuneet myös luonnon kauneusarvoista, mutta vasta viime vuosikymmeninä estetiikan käsite on laajentunut ahtaasta taidesidonnaisuudesta käsittämään myös muunlaisia kauneusarvoja. Väitöskirjassaan The Beauty of Environment (1986) Yrjö Sepänmaa liitti estetiikan piiriin luonnonympäristön lisäksi myös kulttuuriympäristön ja rakennetun ympäristön.

Berleant näkee estetiikkakäsitteen laajentumisen taustalla sen, että ihmisten käsitykset ympäristöstään ovat yleensäkin muuttuneet sitä mukaa kun ekologian kehitys biologisena tieteenä on edennyt. Ihmiset ovat alkaneet arvioida ympäristöään uudella tavalla. On tajuttu, ettei mikään osa ekosysteemissä voi olla itseriittoinen, muista osista riippumaton. Samoin ihminen on osa ekosysteemiä, jota se tarkastelee oman kokemusmaailmansa kautta. Berleantin mukaan ympäristöestetiikan tehtävänä on selvittää, mitä ympäristö on, mitä ympäristön kokemisessa oikein koetaan, mitä on ympäristön esteettinen puoli ja minkälaisia arvoja ympäristöön sisältyy.

- Ympäristöestetiikan perusproblematiikassa on yksinkertaisimmillaan kysymys siitä, miten ympäristö havaitaan. Ja siihen puolestaan vaikuttaa paljolti se, mitä odotuksia havainnoitsijalla on ympäristöstään, mitä hän tietää siitä, ja minkälaisessa kulttuuriympäristössä hän itse elää, von Bonsdorff sanoo.

Pieni polku metsän halki vie

Paikalliseen ympäristökiistaan alue tarjoaa silti mehukkaat eväät. Uudenmaan tiepiiri on päättänyt rakentaa Hyvinkään itäisen ohikulkutien, joka valmistuessaan leikkaisi suoraan metsikön halki. Ohikulkutietä on perusteltu muun muassa sillä, että se helpottaisi etelään suuntautuvia sorakuljetuksia, jotka nykyisin hoidetaan etupäässä rautatiekuljetuksin.

Vanha maantie puikkelehtii metsikön läpi vanhoja asuinsijoja ja karjapolkuja noudattaen. Vielä 1920-luvulla tie oli yleisessä käytössä. Nyt asutuksesta on enää näkyvissä sortuneen perunakuopan perustuksia ja sammaloituneita kivijalkoja polun varrella. Paikoin kivijalkoja ovat rikkoneet kuuset, joiden katveeseen muurahaiset ovat rakentaneet korkeita kekojaan. Oman leimansa alueelle antavat vanhat kuusikot, jotka sijaitsevat vanhojen asumusten liepeillä.

Ahdenkallion lehto on tyypillistä uusmaalaista maalaismaisemaa. - Ehkä juuri siksi se on ympäristöestetiikan kannalta mielenkiintoinen. Näissä vanhoissa maisemissa luonnon ja kulttuurin vuorovaikutus näkyy hyvin voimakkaana; esimerkiksi miten tällainen vanha tie on paikallisesti rakentunut ja miten se asettuu maisemaan, von Bonsdorff pohtii.

Ahdenkallion projekti on tiettävästi ensimmäinen, jossa ympäristöestetiikkaa on yritetty lähestyä konkreettisen esimerkin kautta. Lahdessa toimiva Kansainvälisen Soveltavan Estetiikan Instituutti on ollut mukana tukemassa hanketta.

Von Bonsdorff puhuu opetus- ja tutkimusprojektista. - Opiskelijat saivat tehtäväksi pohtia muun muassa, mikä on esteettisten arvojen painoarvo suhteessa taloudellisiin laskelmiin, paikallisten arvojen suhde yhteiskunnallisiin kehittämispyrkimyksiin, "kauneuden" suhde "hyvään elämään" ja maiseman kokemiseen yleensä liittyviä filosofisia kysymyksiä kuten mihin maiseman luonne ja identiteetti perustuu, missä ajassa ja tilassa maisema loppuu tai häviää, kuka luo maiseman, von Bonsdorff kertoo.

Lisäksi opiskelijat analysoivat käytyä ympäristökeskustelua. Polun varteen oli pystytetty punainen postilaatikko, johon polunkäyttäjät saivat jättää omat kommenttinsa tiesuunnitelmasta ja näkemyksensä alueesta yleisemminkin. Opiskelijat myös haastattelivat paikallisia asukkaita. Yhtenä luennoitsijana oli Hyvinkään kaupungin kaavoituspäällikkö Tor Nyman, joka kertoi kaupungin kaavoituksesta ja tiehankkeen taustoista.

Von Bonsdorff myöntää, että nykyisin tielaitoskin on tietoinen esteettisistä arvoista. - Ongelma on siinä, että tiesuunnittelijat näkevät tien visuaalisesta näkökulmasta. Muita aisteja ja niiden välittämää informaatiota ei oteta huomion, esimerkiksi tien aiheuttamia haju- ja meluhaittoja. Tällainen tie kuitenkin aina muuttaa totaalisesti niiden ihmisten kokemuksia ympäristöstä, jotka elävät ja asuvat tien vaikutuspiirissä.

- Tie usein myös nähdään nimenomaan autoilijan näkökulmasta ikäänkuin ihmiset tien ympärillä olisivat vain joitain yksittäistapauksia ja autoilija edustaisi jotain yleispätevää. Estetiikan yhtenä tehtävänä on juuri nostaa näitä arvoja esiin ja tuoda ne mukaan keskusteluun.

Ympäristöestetiikkaa kumisaappaat jalassa

Pari viikonloppua ryhmä, jossa oli mukana 14 opiskelijaa, vietti kumisaappaat jalassa metsässä tekemässä havaintoja, haastattelemassa polunkäyttäjiä ja pohtimassa aihetta eri näkökulmista käsin. Osa ryhmästä teki projektista videon.

Projektin tuloksista on suunnitteilla yleistajuinen opetuspaketti, jota voitaisiin käyttää esimerkiksi koulujen oppimateriaalina. - Olemme puhuneet siitä, että tehtäisiin julkaisu, jossa käsiteltäisiin laajemminkin tätä problematiikkaa lähtien luonnon filosofiasta, luonnon käsitteestä ja ympäristöestetiikasta. Lisänä voitaisiin käyttää opiskelijoiden tallentamaa kuvamateriaalia, videota ja valokuvia.

Projektissa ei otettu kantaa siihen, pitäisikö Hyvinkään ohitustie rakentaa. Useimmat opiskelijat tuntuivat kuitenkin olevan sitä mieltä, että sen voisi jättää tekemättä. Toistaiseksi Uudenmaan tiepiiri on rahojen puutteessa pannut hankkeen jäihin.

Artikkelit 19/95: Papyrusten pelastaja | Esteetikko meni metsään | Ismejä vastaan, heräämisen puolesta | Yhteisten kokemusten ikäluokka | Ajopuuteorian kaksi käytäntöä

Ismejä vastaan, heräämisen puolesta

TARJA OLLIKAINEN

Opetusneuvos Yrjö Kallisen puheet syöpyivät monien mieliin. Teosofi, osuuskauppamies, kansanvalistaja, rauhanmies ja puolustusministeri puhui kansalle kansan omalla kielellä.

Yrjö Kallinen oli sosialisti, teosofi, osuuskauppamies, vapaan kansansivistystyön veteraani ja rauhantyöntekijä. Hän oli myös idän uskontojen ja filosofioiden syvällinen ymmärtäjä ja tulkki.

Kipinä kansanjoukkoihin

Kallinen piti oman arvionsa mukaan tuhansia puheita. Monelle suomalaiselle hänen kuulemisensa muodostui elämän kohokohdaksi. Yrjö Kallisen elämänfilosofiaa tutkivan Harri Markkulan mukaan Kallisen henkilökohtainen panos kansansivistystyöhön oli nimenomaan se, että hän sytytti tiedon kipinän valtaviin kansanjoukkoihin. Suurten linjausten kansansivistystyön uranuurtaja hän ei ollut.

- Kalliselle opiskelu oli yhtä kuin selvillepääsemisen ilo ja hän tartutti sen ilon kuulijoihinsa. Kuuleman mukaan se tartunta on ollut aito, Markkula uskoo.

Kun tarkastelee Kallisen liikkeitä 60-luvun puolivälin tienoilla, huomaa, että Kallinen oli puhunut melkein joka päivä jossain. Hän vieraili kansan-, kansalais- ja työväenopistoissa hyvin aktiivisesti.

- Näyttää, että Yrjö Kallinen olisi eläkkeellä ollessaan vain yltynyt puhumaan, joten ei hän opetusneuvoksen arvoa turhaan saanut. Hän käytti termejä aikuiskasvatus, kansansivistystyö, jatkuva koulutus - luulisin, että hän puhui näistä ponnekkaasti. Jatkuva koulutus ei käsittääkseni ollut muotisana kuin nyt, joten siinä mielessä Kallinen oli edelläkävijä. Kallinen toimi myös kansainvälisen aikuiskasvatuksen kentässä." Harri Markkula huomauttaa.

Propagandasta valistukseen

Vähitellen Kallisen käsitykset muuttuivat. Hän tutustui huolellisesti osuustoiminnan historiaan ja aatteellisiin peruslähtökohtiin. Kaikkein syvimmin häneen kuitenkin vaikuttivat ihmiset: ne osuuskauppa-aktiivit, joiden parissa hän ryhtyi työskentelemään.

Yrjö Kallinen erotti propagandatyön ja "varsinaisen valistustyön" toisistaan. Propagandan piti suorittaa alustava herätystyö. Sen jälkeen valistustyön avulla oli osoitettava osuuskaupan varsinainen merkitys. Hän saikin puheillaan ihmiset innostumaan ja mukaan yhteistoimintaan.

Kallinen kehitteli valistustyön organisaatiota ja käytännön keinoja juhlien järjestämisestä kirjojen ja lehtisten julkaisemiseen asti. Hän ei valistustyössään unohtanut naisia, eikä lapsiakaan. Kallinen toi valistustyöhön uudenaikaiset menetelmät: elokuvat, gramofonit, varjokuvakoneet jne. Kaikki KK:n puhujat joutuivat käymään perusteellisen elokuvakoneenhoitajakurssin ja elokuvia tehtiin myös omana tuotantona. Kallinen filmasi itsekin. Tiettävästi filmi Vaikeuksien kautta voittoon on hänen tekemänsä. Hän ehdotti myös opintokerhotoiminnan idean soveltamista osuuskaupallisessa valistustyössä.

Kallisen mukaan osuuskauppaliikkeen pohjimmainen idea oli taloudellisen kansanvallan toteuttaminen. Hän korosti voimakkaasti tämän utopian saavuttamiseksi tarvittavaa henkistä kasvua. Vallitsevat yhteiskunnalliset koulu- ja sivistyspyrkimyksetkin tähtäsivät Kallisen mielestä vain vallitsevien arvostusten ylläpitämiseen, ei muutokseen. Tässä oli Kallisen universaali katsomus kansanvallasta, jota hän julisti muillakin aloilla, ei vain osuuskauppaliikkeessä.

Onnentalouden arkkitehti

Kallinen toimi pitkään Työväen sivistysliitossa sekä toimikunnan jäsenenä, varapuheenjohtajana että puheenjohtajana. Työväen sivistystyö oli hänelle luonnollinen asia. Jo nuoruusvuosina sivistystyö oli toiminut hänen oman tiedollisen kehityksensä moottorina. Kansalaissota opetti hänelle karusti tiedollisen ja sivistyksellisen harrastuksen yhteiskunnallisen merkityksen.

Kallinen piti keskustelemalla ja puhutulla sanalla saatavaa kontaktia kirjoitettua sanaa tärkeämpänä omassa filosofiassaan. Jos hän ei kirjallisesti pohtinutkaan esimerkiksi työväen sivistystyön kysymyksiä, sitä enemmän hän jätti jälkeensä puheenvuoroja ja julistuksia sen merkityksestä ja tavoitteista. Kalliselle työväen sivistystyö oli laaja käsite, johon liittyi työväestön yhteiskunnallinen kasvatus, näkemys ihmisestä ja maailmanlaajuisesta vastuuntunnosta ja oikeudenmukaisuudesta. Kalliselle ihminen oli niin rajoituksineen kuin mahdollisuuksineenkin kaiken lähtökohta. Paremman ihmisyyden ja yhteiskunnan luomisessa hänen uskonsa ihmiseen oli suuri. Työväen sivistystyön tärkein tehtävä oli juuri tässä: demokraattisen ihmisen kasvattaminen.

Sivistystyön tuli olla laaja-alaista järjen ja sydämen sivistystä, jossa eettinen kasvatus kulkee tiedollisen kasvatuksen rinnalla. Tiedon ja informaation arvoa tuli aina punnita siitä näkökulmasta, miten se edistää ihmisyyttä. Kalliselle tieto, jolla ei ole selkeää arvoperustaa paremman ihmisyyden viljelemiseksi, ei ollut oikeaa - totuudellista - tietoa.

Kallinen kantoi huolta tiedon ja tietämyksen pinnallistumisesta, elämänmuodon sisällyksettömyydestä, elintasokilpailusta ja ihmisyydestä vieraantumisesta. Hän puhui ajantappoteollisuudesta, tv:n haitallisista vaikutuksista ja toisen polven lukutaidottomista. Hän korosti, että ihmisessä viriävä tiedonhalu poistaa turhan ajanvietteen sekä tarpeen kilpailla, menestyä ja voittaa. Vapaa-aikaa ei enää käytetä tappamalla sitä, vaan oppimalla ja nauttimalla siitä.

Kallinen oli elämäntavan kritiikissään aikaansa edellä. Kysymys oli toisenlaisen elämänmuodon löytämisestä. Kallinen halusi herättää ihmiset tiedostamaan "onnentalouden" rajattomat mahdollisuudet. Kalliselle itselleen muutoksen avain oli hänen omassa elämäntavassaan. Oman esimerkkinsä voimalla hän pyrki vaikuttamaan kanssaihmisiinsä. Innostus ja rohkeus uusiin asioihin sekä laajempaan tietämykseen ihmisyydestä innoittivat häntä alituisesti eri toimiin.

Yrjö Kallisen vaikutus oli suuri myös rauhantyöntekijänä. Kun Suomen Rauhanliitossa 1980-luvun alussa ryhdyttiin kehittämään rauhanliikkeen omaa kasvatus- ja valitustyötä, sen erääksi muodoksi tuli Yrjö Kallisen Rauhanopisto, jolle perustettiin myös samaa nimeä kantava kannatusyhdistys. Hänet tunnettiin hyvin myös AA-piireissä, sillä hän teki paljon vapaaehtoistyötä AA-tilaisuuksien puhujana.

Hermostuttava laumasieluisuus

Kallinen ei halunnut olla uusi profeetta - niitä ei hänen mukaansa tarvittu. Tärkeintä oli omaksua opetus, ei seurata opettajaa. Siksi hän ei halunnut seuraajia, eikä mitään kallismia tai kallislaisuutta syntynytkään.

Kallinen pyrki julistajan ja opettajan työssään saamaan ihmiset tietoisiksi heitä vaivaavan huonovointisuuden syistä. Hän uskoi, että avaimet ovat yksilöiden käsissä. Heidän on muututtava, jos on mieli muuttaa maailmaa. Tarvitaan uutta uskonpuhdistusta, ei kenenkään henkilön tai minkään liikkeen nimissä, vaan yleisenä kaikenlaisiin ajatussuuntiin ja liikkeisiin ulottuvana.

Yksilön tarpeellisen muuttumisen Kallinen näki jokseenkin yhtäkkisenä ilmiönä. Tapahtuu jotakin, jonka jälkeen ihminen ei enää palaa entiselleen. Tästä tapahtumasta Kallinen käytti nimityksiä "herääminen", "valaistuminen", "vapautuminen". Jo nimitykset kertovat tapahtuman kestosta: tapahtuma on lyhytaikainen, mutta sen vaikutukset kestävät läpi elämän. Ihmisen on mahdollista herätä tiedostamaan tilansa. Herääminen voi tapahtua kenen tahansa kohdalla yhteiskunnalliseen asemaan tai olosuhteisiin katsomatta.

Heräämistä ei voi suoranaisesti opiskella. Oppineinkin ihminen voi monissa tärkeissä asioissa olla yhtä ennakkoluuloinen kuin kuka muu tahansa. Eikä heräämistä voi opettaa tai toinen toiselle viedä. Se on mitä suurimmassa määrin yksilöllinen tapahtuma. Sitä kohden voi tapahtua kypsymistä, mutta sittenkin se lopulta on yhtäkkinen, käsittämätön ja selittämätön.

Kallinen ei pyrkinytkään opettamaan heräämistä, mutta hän pyrki välittämään mahdollisuuden oppia näkemään ajatustottumusten ja -rakenteiden yli, ajattelemaan puhtaasti, selkeästi ja kriittisesti.

Kallinen julisti ihmisten yhteistoimintaa, mutta hänelle oli kauhistus ihmisen laumasieluisuus. Ihmisten yhteistoiminta ei hänen mukaansa voinut eikä saanut merkitä ihmisten ajattelun kollektivisointia. Ihmisen on itse oltava oman ajattelunsa ja omien päätöstensä herra. Itsenäisesti ajatteleva ja toimiva ihminen ei tee pahaa toisille. Se olisi vastoin hänen luontoaan, inhimillistä lajiolemustaan.

Kysymykset oikeasta ja väärästä sekä hyvästä ja pahasta oli Kallisen mukaan jokaisen itsensä ratkaistava ja ratkaisu on jokaisen omalla vastuulla. Jumala, luonto tai ihmiset eivät vastausta anna. Ihmisen onni löytyi Kallisen mielestä ihmisten yhteisyyden, yhteiselon ja yhteistoiminnan suunnalta. Sellainen oli hänen mielestään ihmisen syvin luonto ja olemus.

Artikkelit 19/95: Papyrusten pelastaja | Esteetikko meni metsään | Ismejä vastaan, heräämisen puolesta | Yhteisten kokemusten ikäluokka | Ajopuuteorian kaksi käytäntöä

Yhteisten kokemusten ikäluokka

HELENA HELVE

Suuret ikäluokat ovat koko ikänsä näkyneet yhteiskunnassa kuin "sika käärmeen sisällä". Keski-ikäistynyt ikäkohortti hakee nyt sekä USA:ssa että meillä arvoja, joihin kiinnittävät vanhuuden päivänsä.

Vaikka suurten ikäluokkien välillä on ikä- ja koulutus- sekä yhteiskuntaluokkaeroja, he muodostavat sukupolven yhteisten kokemustensa perusteella. Heitä on niin paljon, että heidät piti ottaa uudella tavalla huomioon jo lapsuudesta lähtien. Heille rakennettiin lastentarhoja ja kouluja. Heitä varten kehitettiin monenlaisia uusia pedagogioita ja lastenkasvatusmenetelmiä. Suomessakin suuret sukupolvet ovat aiheuttaneet jo syntyessään ruuhkaa synnytyssairaaloissa ja lastenneuvoloissa. Heille piti rakentaa yliopistoja ja luoda koulutuspaikkoja. Nyt he ovat työelämässä tulppana nuoremmille sukupolville. Vanhetessaankin he eläkeläisinä tulevat olemaan edelleen koko yhteiskuntapolitiikan ongelmana. Tämän sukupolven liikkeet näkyvät tilastoissa - kuin "sika käärmeen sisällä", kuten amerikkalaiset väestötieteilijät sanovat - pakottaen yhteiskunnan sopeutumaan ja vastaamaan heidän tarpeisiinsa.

Lukumääränsä vuoksi suuret ikäluokat ovat aina olleet kiinnostuksen kohteena. Paitsi lukuina, suuret ikäluokat muodostavat sukupolven laajemmassakin sosiaalisessa merkityksessä. Heidän sosiaaliset kokemuksensa kehittivät heissä kollektiivisen identiteetin. He etsivät ja löysivät uusia ideologisia ja henkisiä arvoja, jotka näkyivät heidän elämäntavoissaan jo nuorena. Suuret ikäluokat ovat olleet kohteena karrikatyyreille. Heitä on kutsuttu esimerkiksi Coca cola-, rock- tai kukkaislapsisukupolveksi.

Nuoruusmuistot korostuvat

Roofin tavoitteena on tutkimuksen avulla päästä baby boom -sukupolvesta syntyneiden stereotypioiden taakse. Se on vaatinut häneltä satoja puhelinhaastatteluja, vierailuja kirkoissa ja erilaisissa uskonnollisissa yhdyskunnissa, ryhmä- ja yksilöhaastatteluja sekä lukemattomia vapaamuotoisia keskusteluja ihmisten kanssa.

Tulokseksi hän on saanut paljon tietoa suurten ikäluokkien työstä ja urasta, avioliitoista ja perheistä, heidän näkemyksistään isänmaastaan ja sen tulevaisuudesta, toiveista ja unelmista sekä uskonnollisista ja hengellisistä ajatuksistaan.

Roofin mukaan suuret ikäluokat arvostavat kokemusta ylitse uskomusten eivätkä luota instituutioihin ja johtajiin. He etsivät henkilökohtaisia, yksilöllisiä vaihtoehtoja, mutta samalla he kaipaavat yhteyttä toisiin.

Roof kertoi, että kun amerikkalaisilta kysyttiin tärkeistä muistoista, useimmat sijoittivat ne nuoruuteen. Myös monet suomalaiset suurten ikäluokkien edustajat muistavat, missä olivat kun esimerkiksi John Kennedy kuoli. Tärkeät muistot liittyvät usein yhteiskunnalliseen ja poliittiseen maailmaan, niiden avulla pystytään paikantamaan perheeseen ja henkilökohtaisiin suhteisiin liittyviä muistoja. Vietnamin sota, Kennedyjen ja Martin Luther Kingin murhat, Amerikan taloudelliset lamat, maailmalla tapahtuneet ympäristökatastrofit, terrorismi ja avaruuden valloitus raamittavat suomalaistenkin suurten ikäluokkien nuoruutta. Nuoruusvuodet ovat kaikille sukupolville tärkeä ajankohta yhteiskunnan laajemman merkityksen ymmärtämiselle ja sen kokemukset näkyvät myöhemmissä elämänvaiheissa.

Myös omat seurantatutkimukseni, joissa olen seurannut 20 vuoden aikana samojen ihmisten, nyt jo kolmekymppisten, arvojen ja maailmankuvien muodostumista lapsuudesta aikuisuuteen, osoittavat nuoruuden kokemuksilla olevan pysyvä vaikutus myöhäisempään elämään.

Valinnan vapaus tärkeää

Professori Roofin mukaan suuret ikäluokat elivät nuoruutensa aikana, jolloin valinnan vapaus oli suuri: Heillä oli erilaisia uravaihtoehtoja, heidän aikanaan sukupuoliroolit ovat muuttuneet, he ovat muodostaneet uusia perhemuotoja, he ovat vapautuneet seksuaalisesti, he ovat valinneet erilaisia vaihtoehtoisia elämäntyylejä. He ovat tekniikan kehityksen ja liikkumisen lisääntymisen myötä tulleet myös kansainvälisemmiksi kuin aikaisemmat sukupolvet. He ovat eläneet kuitenkin myös pettymysten ja illuusioiden romahtamisen aikaa: sodat jatkuvat rauhanliikkeistä, rauhanmarsseista tai kukkaiskansan lauluista huolimatta, korruptio rehottaa vaikka sitä vastaan on taisteltu ja materiaaliset odotukset jatkuvasta taloudellisesta kasvusta ovat romahtaneet.

Vakaiden ankkureiden kaipuu

Suurten ikäluokkien edustajat ovat nyt keski-iässä, jota sanotaan kriisien ajaksi. Professori Roofin mukaan on parempi puhua muutoksen ajasta, sillä keski-ikäiset arvioivat tietoisesti elämäänsä, mennyttä ja odotettua tulevaisuuttaan, arvojaan ja sitoumuksiaan. He etsivät sitoutumista johonkin, vakaita ankkureita elämäänsä.

Roofin mukaan se, miten suuret ikäpolvet selviävät keski-iästään, on tärkeää koko amerikkalaiselle kulttuurille. Siksi hän sosiologina tutkii nimenomaan baby boom -sukupolven uskontoja ja hengellisyyttä.

Kirjoittaja on uskontotieteen dosentti.

Artikkelit 19/95: Papyrusten pelastaja | Esteetikko meni metsään | Ismejä vastaan, heräämisen puolesta | Yhteisten kokemusten ikäluokka | Ajopuuteorian kaksi käytäntöä

Ajopuuteorian kaksi käytäntöä

ILKKA HERLIN

Suomalaisille myytiin jatkosota samassa puolustustaistelupaketissa talvisodan kanssa, ja ajopuuteoria oli pitkään virallinen totuus. Yhden opinkappaleen piirteet ovat olleet esillä myös EU-politiikasta keskusteltaessa.

Ajopuuteorialla on kaksi päämerkitystä. Toinen kertoo Suomen tiestä jatkosotaan, toinen kuvaa teorian käyttäjien ja kulloisenkin käyttötilanteen olemusta. Ajopuuteorian käsittely on historianfilosofinen kysymys ja toisaalta se kuvaa kansakunnan ja yksilöiden kohtaloa sodan lihamyllyssä ja vastuuta kohtalostaan. Historiantutkijaa kiinnostaa miten nämä teemat kohtaavat toisensa. Asialla on merkityksensä myös nykyaikana.

Tutkimus on osoittanut, että johtavat poliitikot ja sotilaat olivat jo ennen jatkosodan puhkeamista valmistautuneet selittämään demokraattiselle päätöksentekojärjestelmälle ja kansalaisille, että sotaan ryhtyminen oli välttämätöntä. Muita mielekkäitä vaihtoehtoja ei ollut näköpiirissä.

Niinkuin politiikassa yleensä on tapana, jätettiin kuitenkin kertomatta miten ja kuinka huolellisesti sotavaihtoehtoon oli yhteistyössä Saksan kanssa valmistauduttu. Puhumattakaan siitä mitä hyötynäkökohtia sodalla saatettiin ajatella olevan ylitse sen mitä maanpuolustus esimerkiksi talvisodassa oli merkinnyt.

Samaan tapaan kuin kylmän sodan päätyttyä kansalaisille oli yllätys, miten läheistä yhteistyötä neuvostoliittolaisten kanssa oli harrastettu, jouduttiin historiantutkimuksessa yhä uudelleen yllättymään läheisestä ja hyvissä ajoin alkaneesta yhteistyöstä saksalaisten kanssa. Ajopuuteorian ensi vaihe eli se, että Suomi tempautui äkillisesti ja yllättäen mukaan suursodan pyörteisiin kuten vuolas virta tempaa ajopuun, tuli tutkimuksessa hylätyksi jo 1960-luvun puolivälissä. Se korvautui ns. koskiveneteorialla, jossa pyrittiin todistamaan kuinka viisaasti ja taitavasti kansakunnan johtomiehet soutivat, huopasivat ja käyttelivät peräsintä reitillä, jolla ei juurikaan vaihtoehtoja ollut.

Näillä vaiheilla kansalaismielipide - sikäli kun sellaisesta voidaan puhua - erkani tutkijoiden kannasta vaan ei asenteesta. Lopulta ei olekaan merkitystä sillä puhutaanko ajopuusta vai koskiveneestä. Termien taustalla piilevä asenne on ratkaiseva.

Mihin ajopuuteoriaa tarvittiin?

Asia muuttui toiseksi kun hyökkäysaikataulu venyi, tavoitteet hämärtyivät ja sota alkoi käydä veriseksi. Kaatuneiden evakuoimiskeskuksesta lähteneille exit poll ei edes teoriassa ollut mahdollinen.

Kun kävi niin, että sodassa hävittiin ja liittoutuneet alkoivat voittajan oikeudella jakaa tuomioita, suomalaiset joutuivat monimutkaisen ongelman eteen. Ei voitu hyväksyä itseä syylliseksi, vaikka liittoutuneet - lähinnä Neuvostoliitto - niin väittivät. Oltiin jääty yksin. Saksan tuki oli ollut pettävää, eivätkä länsimaat tuntuneet piittaavan Suomen kohtalosta.

Neuvostoliittolaisten vaatimalla vaadittua sotaan syyllisiä tuomittaviksi, oikeudenkäynti myös järjestettiin. Prosessi ei mennyt oppikirjan mukaan, koska oikeuden vaa'assa painoi voittajan miekka. Pienen maan, joka oli perustanut olemassaolonsa itsenäisenä valtiona oikeusprinsiippiin, oli pakko sietää se, että oikeus on aina jonkun kannalta väärää.

Syytettyjen puolustus rakentui sille, että sotaan ei ryhdytty tahallisesti, vaan siihen jouduttiin tuottamuksellisesti. Tämä ajatus on lähellä ajopuuteoriaa, - sikäli kun sillä tarkoitetaan puhtaasti vaihtoehdottomuutta - mutta tarkkaan ottaen se ei ole sama. Tuottamuksellinen toiminta ei kokonaan vapauta vastuusta, minkä taas ajopuuteoria tiukasti ymmärrettynä tekee.

Mutta koska tahallisuuden ja tuottamuksellisuuden välistä ongelmallista rajanvetoa ei vieläkään ole oikeustieteessä tyydyttävästi ratkaistu, ei ratkaisu tuolloinkaan voinut olla onnistunut. Ei vaikka pääministeri Paasikivi tilasi erillisen komiteanmietinnön sotaan joutumisesta. Tämän ns. Hornborgin komitean kanta oli, että maan johto ei tehnyt kaikkea voitavaansa sotaan joutumisen estämiseksi, mikä kanta lienee otettu syytettyjen tukemiseksi. Komitean arviosta voi tulkita, että sotaan luisuminenkin on valinta.

Komitean vasemmalle kallellaan olevat jäsenet jättivät eriävän mielipiteen. Kärjistetysti ilmaistuna heidän kantansa oli, että häviäminen sodassa oli tuomittavaa ja rangaistus siten oikeutettu. Tämä kanta yleistyi vasemmiston käytössä mm. vaaliteemaksi. Näin olivatkin ajopuuteoriaan tarvittavat ainekset syntyneet jo ennen kuin lopullista rauhansopimusta oli edes solmittu.

Tutkimus ja ajopuuteoria

Korhosen puolustuspuhe kirvoitti yhdysvaltalaisen C. Leonard Lundinin julkaisemaan suppeahkon tutkimuksen Suomesta toisessa maailmansodassa. Siinä Suomen vaiheet heijastettiin Lundinin mielestä vuosisadan merkittävimpään trendiin, demokratian taisteluun totalitarismia vastaan. Lundin syytti Suomea fasismin rengiksi hakeutumisesta, mistä oli tullut ansaittu rangaistus.

Korhonen ärsyyntyi tästä tavattomasti. Hänen katsannossaan Suomi oli palvellut nimenomaan länsimaisen kulttuurin etuvartioasemassa ja tehnyt työnsä pyyteettömästi ja moitteettomasti. Suurvallan edustajan tuomitseva asenne osoitti, että pienen valtion vaikeaa asemaa ei lainkaan ymmärretty tai se ymmärrettiin väärin. Asiaa pahensi se, että Suomessakin vasemmistopiirit ja uuden paasikiveläisen ulkopolitiikan harjoittajat ottivat Lundinin kirjan innostuneesti vastaan.

Niinpä Korhosen oli ryhdyttävä hankkimaan Suomelle ymmärtämystä. Syntyi tutkimus Barbarossa-suunnitelma ja Suomi. Jatkosodan synty. Sitä on pidetty ajopuuteorian peruseepoksena, koska Korhonen siinä lainasi Saksan sodanaikaisen Suomen suurlähettilään sanoja Suomen tempautumisesta sotaan kuten vuolas virta tempaa ajopuun. Keskustelussa asia kuitenkin yksinkertaistui melkoisesti. Ruvettiin ajattelemaan, että Suomella ei ollut vaihtoehtoja, oli vain yksi tie. Historianfilosofiansa perusteella Korhonen ei kuitenkaan voinut ajatella näin. Se olisi tarkoittanut sitä, että Suomi ei olisi silloin eikä myöhemminkään ollut itsenäinen valtio, vaan jonkin suuremman yksikön kuihtuva osanen.

Vaihtoehdottomuus, ajopuuteoria vapautti vastuusta ja syyllisyydestä. Mutta se sulki pois itsenäisyyden, vapauden päättää omista asioista. Tästä syystä Korhonen ei suinkaan ollut vaihtoehdottomuuden kannattaja. Päinvastoin hän jo sota-aikana eräässä kirjassaan korosti, että vastuu kohtalostamme on lähimpänä Jumalaa, omissa käsissämme.

Historia ei koskaan voi olla selkeämpää kuin oma ristiriitainen elämämme on, Korhonen opetti. Se mitä historia opettaa, on ihmisen ymmärtämistä. Niinpä Barbarossa-suunnitelma ja Suomi tulkitsi tietä jatkosotaan vaikean tilanteen kautta: Suomen johtajilla ei voinut olla kuin hämärä aavistus suurvaltojen pelaamasta likaisesta pelistä. Tämän ymmärtäminen oli tärkeää suomalaisten itsekunnioituksen takia. Mikäli asia ulkomaalaisia kiinnosti, heidän tuli ymmärtää, ei tuomita.

Ajopuuteoriasta koskiveneajatteluun

Niinpä ulkomaiset tutkijat, kuten Hans Petter Krosby Yhdysvalloista ja englantilainen Anthony Upton herättivät 1960-luvun puolivälissä närkästystä väitteillään, että Suomi olisi käyttänyt valinnanvapautensa Saksan vanaveteen hakeutumiseen. Suomi olisi siis ollut ajopuu omasta tahdostaan.

Erityisesti Krosbyn käyttämä lähdemateriaali ja tulkinta olivat siinä määrin kattavia, että ajopuuteoria romuttui tutkijoiden mielissä ainakin toistaiseksi. Yleinen mielipide eli edelleen omaa elämäänsä. Suomalaisten tutkijoiden oli kuitenkin reagoitava. Koska ei voitu johdonmukaisesti vedota syyntakeettomuuteen, ruvettiin tulkitsemaan, että Mannerheim ja Ryti olivat aktiivisesti ja taitavasti luotsanneet maan hankalien tilanteiden läpi parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen. Tätä alettiin kutsumaan koskiveneteoriaksi.

1970-luvulla ajopuukeskustelu ryöhähti julkisuuteen. Tutkimuserimielisyyksiä ei silloin juuri ollut, mutta teemalla oli muunlaista käyttöä. Eversti K. J. Mikola, joka 1950-luvulla oli vielä kieltänyt kaikenlaisen ennakkovalmistelun mahdollisuuden Saksan kanssa ja sittemmin tosiasioiden paineessa kehittänyt koskiveneteoriaa, esitti nyt, että käsitys Suomesta ajopuuna on kyllä kaunis vertaus, mutta suurvallan edustajan keksimä ja itse asiassa pienen valtion itsenäisyyttä halventava.

Tällä ajatuksella oli käyttöä tuon ajan sisä- ja ulkopolitiikan välisessä jatkuvassa ristivedossa. Tuolloin neuvostopainostus oli kovaa ja kaikkia keinoja Suomen puolustamiseksi piti käyttää. Niinpä maan ulkopoliittisen johdon kannalta oli miellyttävämpää keskustella siitä, ajautuiko Suomi sotaan vai hakeutuiko Suomi sotaan kuin siitä, kuka oli syyllinen ja tai mikä oli oikeusministerin (Urho Kekkonen) rooli sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä.

Historian tulkinta on politiikan kieltä ja kertoo siitä miten politiikkaa suunnataan tulevaisuuteen. Ajopuuteorian antiteesi poliittisessa kielessä oli (ja on edelleenkin) se, että Suomi hakeutui jatkosotaan itsenäisenä valtiona, koska Suomi tunsi olevansa Neuvostoliiton uhkaama. Maiden välillä vallitsi epäluottamus.

Parempi tie olisi ollut luottamuspolitiikka jo ennen talvisotaa, 1930-luvulla. (Korostan, että tällä ei ole mitään tekemistä jatkosodan tutkimuksen kanssa, vaan tulkitsen 1970-luvun politiikkaa.) Mikäli siis Neuvostoliitto uhkaa Suomea ja luottamus katoaa, on seurauksena talvisodan tie.

Nykyajan valinnat

Käsitys menneisyydestä säteilee tulevaisuuteen ihmisten päätösten kautta. Menneisyyttä ja tulevaisuutta ei voi tässä mielessä käsitellä erikseen. Mikäli esimerkiksi käsitys tiestä jatkosotaan on, että valinnanvaraa ei ollut, ollaan taipuvaisia ajattelemaan myös tulevaisuudesta näin. Tässä mielessä ajopuuteoria on mielenkiintoinen tutkimuskohde, eikä siitä varsinkaan näin pienessä valtiossa kuin Suomessa ole sittenkään liikaa keskusteltu. Näet historioitsijoiden lisäksi myös poliitikot joskus perustelevat tekoja vaihtoehtojen puutteella. Näinhän on perusteltu myös Paasikiven-Kekkosen-linjaa puhumattakaan Euroopan yhdentymispolitiikasta.

Jos kuitenkin ratkaisuja perustellaan vaihtoehdottomuudella, on vaarana, että samalla yritetään vapautua vastaamasta joko menneisyyden tai tulevaisuuden teoista. Mikäli näin todella tehdään ja politiikka epäonnistuu, voidaan joutua orwellilaiseen oman menneisyyden kieltämiseen. Näin taisi suomalaisillekin osittain käydä kylmän sodan vuosina. Mutta se onkin jo toinen juttu kuten Kipling sanoisi.

Kirjoittaja on filosofian tohtori, joka parhaillaan osallistuu Suomen Akatemian projektiin Historioitsija ja yhteiskunta.

Artikkelit 19/95: Papyrusten pelastaja | Esteetikko meni metsään | Ismejä vastaan, heräämisen puolesta | Yhteisten kokemusten ikäluokka | Ajopuuteorian kaksi käytäntöä