VÄITÖKSET 12.4.-26.4.1997
Väitöstiedot koonnut:
Päivi Kinnunen, puh. 191 22039 ja Pia-Tuulia Paano, 191 22342
Vilpitön mieli irtaimen esineen kaupassa
Väitöstiedot koonnut:
Päivi Kinnunen, puh. 191 22039 ja Pia-Tuulia Paano, 191 22342
Vilpitön mieli irtaimen esineen kaupassa
Tutkimus kuuluu varallisuusoikeuden alaan. Vastaväittäjänä oli professori Vesa Majamaa ja kustoksena professori Jarno Tepora. Teos julkaistaan Suomalaisen lakimiesyhdistyksen julkaisuja,A-sarjassa.
Irtaimen esineen kuten esimerkiksi mikrotietokoneen tai moottoriajoneuvon voi myydä henkilö, joka totuudenvastaisesti väittää olevansa esineen omistaja. Todellisuudessa kaupan kohde kuuluu jollekin toiselle. Esine on ollut luovuttajan hallussa esimerkiksi talletuksen, lainan tai vaikkapa varkauden kautta.
Klassinen kysymys on se, suojataanko oikeaa omistajaa vai esineen haltuunsa saanutta ostajaa. Silloin kun sovellettavaksi tulee vuoden 1734 lain kauppakaaren 11:4 ja 12:4, ostajalle myönnetään tietyin edellytyksin etusija eli hän voi saavuttaa ekstinktion: oikealla omistajalla on kuitenkin oikeus lunastaa esine takaisin itselleen. Mainittujen lainkohtien soveltamista rajoittaa vuodelta 1889 peräisin oleva rikoslain voimaanpanoasetuksen 11 §, jonka nojalla oikean omistajan oikeus säilyy tietyissä tilanteissa, mistä voidaan käyttää nimitystä vindikaatio. Vindikaatio tulee mainitun lainkohdan nojalla kyseeseen silloin, kun oikea omistaja on menettänyt esineen näpistämisen, varkauden, ryöstön tahi kiristämisen kautta.
Jos kaupan kohde on juokseva velkakirja tai tähän rinnastettava asiakirja, ostajan oikeus on erityisen suojan kohteena. Oikealla omistajalla ei nimittäin ole mahdollisuutta vindikaatioon silloinkaan, kun asiakirja on vaikkapa varastettu häneltä. Oikealla omistajalla ei myöskään ole lunastusoikeutta. Näin säädetään vuodelta 1947 peräisin olevassa velkakirjalain 14 §:ssä.
Ekstinktiolla on omat edellytyksensä, joista ehkä tärkein - vilpittömän mielen saannolle tunnusomaisin - on vaatimus ostajan toimimisesta vilpittömässä mielessä. Vilpitön mieli tarkoittaa perusteltua vilpitöntä mieltä, josta voidaan puhua silloin, kun ostaja ei ollut tiennyt eikä hänen olisi pitänyt tietää luovutuksen oikeudettomuudesta: perusteltuun vilpittömään mieleen sisältyy vaatimus huolellisuudesta. Väitöskirjatyössä selvitetään vilpittömän mielen vaatimusta ostajan suojaamisen edellytyksenä eri näkökulmista. Tarkasteltavana on kolme kysymystä. Millä hetkellä ostajan tulee olla vilpittömässä mielessä (ajallinen ulottuvuus)? Jos ostajan puolella on useita henkilöitä, kenen tai keiden vilpittömällä tai vilpillisessä mielellä on ratkaiseva merkitys (henkilöllinen ulottuvuus)? Milloin ostajan voidaan katsoa toimineen vilpittömässä mielessä (sisällöllinen ulottuvuus)?
Eniten teoksessa kiinnitetään huomiota vilpittömän mielen vaatimuksen sisällölliseen ulottuvuuteen. Olennaista vilpittömän mielen määräytymisessä on se, millaisissa olosuhteissa tehtyä oikeustointa halutaan suojata. Ensin on selvitettävä, millaisessa vaihdantatosiseikastossa oikeustoimi on tehty. Tämän jälkeen on pohdittava, mitä hyötyjä ja haittoja oikean omistajan tai toisaalta ostajan suojaamiseen mainitussa vaihdantatosiseikastossa liittyy. Jos ostajan suojaaminen katsotaan perustelluksi, hänen sanotaan toimineen vilpittömässä mielessä.
Vastaväittäjinä olivat professori Robert Hatten (The Pennsylvania State University, USA) sekä professori Mikko Heiniö (Turun yliopisto). Kustoksena oli professori Eero Tarasti.
Teos julkaistaan sarjassa Suomalaisen tiedeakatemian toimituksia, Humaniora-sarja 287.
Melko tarkalleen 40 vuotta sitten Einojuhani Rautavaara matkusti Asconaan, Wladimir Vogelin luo opiskelemaan dodekafonista tekniikkaa. Usean kuukauden opinnot johtivat sävellystyylin muutokseen: neoklassikosta tuli dodekafonikko. Rautavaaran ensimmäisen
dodekafonisen kauden (n. 1957-1965) teoksia ovat mm. Ave Maria, Modificata, Prevariata, Jousikvartetot 2 ja 3, Cantot I-II, Kaivos, Sinfonia nro 3, Arabescata, Puhallinoktetto ja Oboevartetto.
Väitöskirjassa tarkastellaan näitä teoksia kahdesta näkökulmasta. Yhtäältä tutkitaan teosten syntyhistoriaa ja lehdistövastaanottoa suomalaisessa 1950- ja 1960-luvun kulttuurikontekstissa. Rautavaaraa on usein luonnehdittu ennemminkin perinteen jatkajaksi kuin uudistajaksi. Orkesterisävellyksellään Prevariata (1957; ke. Strassbourg 1958) Rautavaara paikantuu kuitenkin tuon ajan kotimaisen avant-garden kärkeen, sillä Prevariata on ensimmäinen kotimainen sarjallinen teos. Suomessa se on jäänyt vaille huomiota, koska teosta ei ole toistaiseksi esitetty eikä myöskään radioitu. Historiallisen ja kulttuurisen kartoituksen lisäksi analysoidaan Rautavaaran dodekafonisia sävellyksiä narratologisesta näkökulmasta.Väitöksen mukaan musiikillinen kerronnallisuus ei ole alisteinen kirjalliselle ohjelmalle tai tarinalle. Kerronnallisuus ymmärretään ensisijaisesti kuulijan asenteeksi: musiikillinen diskurssi yritetään hahmottaa enemmän tai vähemmän pysyvien musiikillisten olioiden (esim. teemoja, motiiveja, rytmejä, harmonoita, sointivärejä ja näiden yhdistelmiä) projektioksi ajallisessa jatkumossa. Sävellyksen narratologisessa analyysissa keskeistä on selvittää miten sen syntagmaattinen jatkumo on organisoitu, miten musiikillista (kineettistä) energiaa kanavoidaan, miten aikaa manipuloidaan, onko teoksessa kohostettuja musiikillisia hahmoja, ja jos on, mitä niiden identiteet(e)ille tapahtuu sävellyksen aikana, kehittyvätkö ne vai tulevatko ne likvidoiduiksi. Sovellan kehittämääni narratologista mallia Rautavaaran 2. jousikvartettoon, Arabescataan sekä Cantoihin I-II, jotka ovat kaikki soitinsävellyksiä. Rautavaaralle on tyypillistä muuttaa sävellyksiään kantaesityksen jälkeen, orkesteroida niitä uudelleen sekä 'kierrättää' samoja, laajojakin katkelmia teoksesta toiseen (esim. Modificata vs. Oboekvartetto tai Kaivos vs. Cantot I-II ja 3. jousikvartetto). Lukuisat itseviittaukset vähentävät yhden sävellyksen ainutlaatuisuutta mutta samalla ne vahvistavat koko tuotannon sisäistä koherenssia.
Teos julkaistaan sarjassa Tropical Forestry Reports.
The study deals with the problem of land allocation to agriculture or forestry as competing alternatives in the Blue Nile area of the Sudan. As a consequence of the assumption that forest production represents a low value land use alternative compared to agriculture, coupled with increasing population pressure, vast forested areas have been cleared to satisfy the ever-increasing demand for fuelwood and for crop land. The study focuses on the land allocation conflict in the Blue Nile flood basin, where in recent years large areas of the gerf land, the highly fertile land adjacent to the river, have been encroached upon by local farmers and replaced by horticultural crops. The trend of replacing forestry with these crops in the gerf land has been further encouraged by some official measures towards its legalisation. The justification was that this land is too fertile to be wasted by forestry, and that horticultural crops are becoming important exports and hence an increasing source of foreign exchange. The recommendation seems to be a direct product of the public policy bias towards agriculture and export-oriented production.
The aim of the study is to carry out a socioeconomic evaluation of the alternative land-use options. The alternatives considered were Acacia nilotica (sunt) plantations, eucalyptus plantations and bananas. The study focused on estimating a macroeconomic model, derivation of shadow prices for goods, services and factors of production with emphasis on empirical estimation of the labour shadow price; estimation of the economic value of alternative land uses, and of the social value through derivation of interpersonal and inter-temporal income distribution weights. Financial analysis was also undertaken. The evaluation technique adopted was cost-benefit analysis using the Little-Mirrlees-Squire-van der Tak (LMST) approach.
The results indicate that eucalyptus plantations are the optimum land-use option on the basis of growth maximization (economic analysis) as well as maximization of growth with equity as a constraint (social analysis). The sunt option came second to eucalyptus, while banana performed poorly with negative contribution in most cases. The financial analysis which used distorted market prices revealed that all three land-use alternatives were profitable, with eucalyptus being the most profitable and sunt the least. Compared to the financial profitability, the economic profitability of the two forest options was considerably higher. In contrast, the profitability of the banana option was lowest among the three options. Contrary to conclusions commonly derived from similar studies in developing countries, the investigation of the unskilled labour markets in the study area indicated that the opportunity cost of this labour was considerably higher than the average market wage rate. The implications of the results for policymaking and policy design were discussed.
Tutkimus kuuluu veritautien/molekyylibiologian alaan.
Vastaväittäjänä oli professori Karl Tryggvason (Karolinska Institutet, Tukholma) ja kustoksena va.professori Aarno Palotie.
Hyytymistekijä XIII puutostauti on harvinainen periytyvä vuotosairaus, jossa potilailta puuttuu verenkierrosta verihyytymän stabilisoimiseen tarvittava valkuaisaine. Taudille tyypillisiä oireita ovat napaverenvuodot syntymän jälkeen, spontaanit keskenmenot sekä henkeä uhkaavat aivoverenvuodot. Vaikka hyytymistekijä XIII puutostauti kuvattiin jo 60-luvulla, on taudin geenivirheitä tutkittu vasta hiljattain. Väitöskirjatyössä kuvattiin taudin taustalla olevat geenivirheet sekä suomalaisissa että useissa eurooppalaisissa perheissä. Lisäksi työn päämääränä oli tutkia mutaatioiden aiheuttamia tuhoisia vaikutuksia molekyyli- ja solutasolla, sekä selvittää erilaisten mutaatiotyyppien merkitystä potilaiden vaihtelevaan taudinkuvaan.
Hyytymistekijä XIII puutostaudin taustalta löydettiin useita erilaisia geenivirheitä. Taudille tunnusomaista oli hyytymistekijä XIII entsyymin lähes täydellinen puuttuminen, minkä havaittiin aiheutuvan eri mekanismeilla joko valkuaisaineen synteesin estymisestä tai proteiinin rakenteellisesta heikkoudesta. Pääsääntöisesti joka perheessä esiintyi oma ainutlaatuinen mutaationsa, josta poiketen suomalaisen väestön historiallinen eristäytyneisyys on aiheuttanut yhden valtamutaation rikastumisen suomalaiseen väestöön. Kyseisen mutaation havaittiin estävän oikeankokoisen proteiinin valmistumisen, ja aiheuttavan yleensä klassisen, korvaushoitoa vaativan vuototaudin.
Mutaatiot olivat jakautuneet eri puolille hyytymistekijä XIII geeniä, mutta aminohappoa muuttavat yhden emäksen lukuvirheet eli pistemutaatiot vaikuttivat kerääntyvän entsyymin ns. katalyyttiseen ydin-osaan antaen lisätodisteita alueen rakenteellisesta ja toiminnallisesta tärkeydestä. Kiteytetyn hyytymistekijä XIII kolmiulotteista rakennemallia käytettiin työkaluna ennustamaan mutaatioiden vaikutuksia proteiinin rakenteeseen ja toimintaan. Mallituksen perusteella virheellisen aminohapon koodaavien mutaatioiden ennustetiin häiritsevän proteiinin tärkeän katalyyttisen ydin-osan rakennetta ja stabiliteettia, mikä vahvistettiin myös kokeellisesti ilmentämällä viallisia hyytymistekijä XIII proteiineja soluviljelyolosuhteissa.
Työssä selvitettiin eri tyyppisten mutaatioiden yhteyttä taudin vaikeusasteen vaihteluun ja vahvistettiin, että jo hyvin pieni määrä toiminnallista entsyymiä, jopa alle 1 %, korjaa potilaiden vuototaipumusta merkittävästi. Esimerkiksi suomalaisperheessä, jossa tautiin ei liittynyt tyypillistä keskenmenotaipumusta, löydettiin epätäydellinen lähetti-RNA molekyylin silmukointihäiriö, joka mahdollisti osittaisen hyytymistekijä XIII synteesin.
Työssä selvitettiin myös molekyylibiologiset muutokset potilaalla, jolla poikkeuksellisen vaikeaan taudinkuvaan liittyi taipumus muodostaa vasta-aineita korvaushoitona annettavaa hyytymistekijä XIII vastaan. Potilaalta löydetty geenivirhe, yhden emäksen puuttuminen, aiheutti hyytymistekijä XIII "valmistuskoodin" täydellisen tuhoutumisen, jolloin korvaushoitona annettava hyytymistekijä XIII on potilaan elimistölle täysin vieras ja mutaatiotyyppi saattaa siten altistaa vasta-aineiden kehittymiselle.
Tutkimuksen päämäärä, taudin patogeneesin tarkka ymmärtäminen, on olennainen osa suunniteltaessa toimivaa diagnostiikkaa ja potilaiden hoitoa. Ennen kaikkea tutkimus antaa merkittävää perustietoa hyytymistekijä XIII rakenteen ja toiminnan välisistä suhteista, millä on merkitystä koko transglutaminaasi-entsyymien perheelle. Vaikka tutkimuksen kohteena on ollut harvinainen tauti, toimii työssä käytetty monipuolinen molekyylibiologinen lähestymistapa mallina myös muiden klassisten perinnöllisten tautien sekä monitekijäisten sairauksien kohdalla. Tutkimuksen uusimmat tulokset antavat viitteitä siitä, että hyytymistekijä XIII perinnöllisillä varianteilla saattaa olla merkitystä myös yleisempienkin sairauksien kuten sydän- ja verisuonisairauksien patogeneesissä.
An empirical study" (Minän puolustusmekanismit: Empiirinen tutkimus").
Tutkimus kuuluu psykologian alaan.
Vastaväittäjänä oli Ph.D. Risto Fried (Jyväskylän yliopisto) ja kustoksena professori Ranan Rimon.
Teos julkaistaan sarjassa Therapeia-säätiön julkaisuja.
Väitöskirja perustuu viiteen artikkeliin, joissa selvitetään egon defenssien eli tiedostamattomien puolustusmekanismien yhteyttä psyykkisiin häiriöihin, koherenssin tunteeseen ja fyysiseen sairauteen liittyviin traumoihin. Defenssien arviointimenetelmänä oli Defense Style Questionnaire, koherenssin tunteen mittarina Sense of Coherence Scale. Aineistoon kuului 122 psykiatrista potilasta, 16 osteosarkoomasta selvinnyttä nuorta, 30 selkäydinvammaista henkilöä, sekä 334 tervettä verrokkia. Faktorianalyysiin perustuen kuvattiin neljä defenssityyliä: (1) adaptiivisinta tyyliä luonnehtivat huumorin ja sublimaation käyttö sekä tehtäviin paneutuminen vaikeissa tilanteissa; (2) neuroottiseen tyyliin liittyi "pollyannismi", pyrkimys nähdä itsessä ja muissa vain viattomia ja myönteisiä puolia; (3) rajatilatyyliin kertyivät toisten mitätöintiin ja oman ylivertaisuuden pönkittämiseen tähtäävät defenssit sekä piittaamattomuus tunteista; (4) kypsymättömään tyyliin ryhmittyivät kehityksellisesti varhaisimmat ja avuttomimmat defenssit kuten muiden syyttely, impulsiivinen purkautuminen, vetäytyminen, oraaliset lohdukkeet ja päiväunelmointi.
Defenssien taso oli psyykkisissä häiriöissä madaltunut ja erityisesti rajatilatasoinen defenssityyli oli luonteenomainen potilaille, joilla oli diagnosoitu persoonallisuushäiriö. Defenssien kypsyys selitti valtaosan koherenssin tunteen vaihtelusta. Osteosarkoomasta selvinneet nuoret näyttivät luottavan vähemmän muiden ymmärtämykseen ja apuun kuin verrokit. Selkäydinvammaisten henkilöiden defenssiprofiilissa painottuivat passiivinen aggressio ja ongelmien ratkaisu mielikuvituksessa.
Yhteenveto-osan johtopäätöksenä on, että vaikka egon defenssejä on totuttu pitämään psykodynaamisina ilmiöinä, joita voi tutkia vain psykodynaamisen syvähaastattelun yhteydessä, on defenssin käsite tietyin varauksin operationalisoitavissa myös empiirisen tutkimuksen käyttöön. Nyt kokeiltua defenssien arviointimenetelmää tullaan käyttämään psykoterapian tuloksellisuutta selvittävässä tutkimusprojektissa, joka toimii Helsingin yliopiston Psykiatrian klinikalla dos. Veikko Aalbergin johdolla.
Tutkimus kuuluu ekumeniikan alaan.
Vastaväittäjänä oli professori Risto Saarinen (Institute for Ecumenical Research, Strasbourg, Ranska) ja kustoksena professori Tuomo Mannermaa.
Teos julkaistaan sarjassa Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran julkaisuja.
Huhtikuussa 1518 järjestettiin Heidelbergissä väittelytilaisuus, jossa Martti Luther puolusti ensimmäisen kerran teologiaansa laajaa keskustelua herättäneiden aneteesien jälkeen. Tuota augustinolaiseremiittien munkkiveljistön kokouksessa pidettyä väittelytilaisuutta eli disputaatiota varten Luther laati 28 teologista ja 12 filosofista teesiä.
Teeseissään Luther käsitteli uskon ja rakkauden, lain ja evankeliumin sekä teologian ja filosofian suhdetta pohtien mm. tahdon vapauden ongelmaa. Heidelbergin disputaation teeseihin sisältyvät luterilaisen uskonkäsityksen kannalta keskeiset määritelmät ristin teologiasta sekä ihmisen ja Jumalan rakkaudesta.
Väitöskirja on ensimmäinen kokonaisanalyysi tästä tärkeästä uskonpuhdistuksen tekstistä. Kopperin tutkimus on samalla ensimmäinen suomenkielinen väitöskirja ns. "uudesta suomalaisesta Luther-tutkimuksesta", jota on harjoitettu systemaattisen teologian laitoksella 1980-luvun puolivälistä lähtien.
Tutkimuksessa selvitetään Heidelbergin disputaation teesien sisältö ja osoitetaan, että Luther-tutkimuksen kansainvälisessä valtavirrassa monia Lutherin teologian olennaisia teemoja on tällä vuosisadalla tulkittu virheellisesti. Tutkijoiden lähtökohtana on ollut 1800-luvun uusprotestanttisessa teologiassa tehty oletus, että Aristoteleen metafysiikkaan sitoutuneen keskiaikaisen katolisen teologian ja reformaatiossa syntyneen protestanttisen teologian välillä vallitsee perustava ero. Käsitys on ollut ilmeinen este ekumeenisille keskusteluille. Tutkimukset kuitenkin osoittavat, että kyseinen näkemys perustuu lähinnä viime vuosisadan filosofiseen keskusteluun, eikä se vastaa Lutherin omaa näkemystä teologiasta.
Tutkimuksessa kiinnitetään huomiota Heidelbergin disputaation historialliseen tilanteeseen ja aatehistoriallisiin yhteyksiin sekä osoitetaan, että Lutherin väitteitä jäsentää näkemys kahdesta rakkaudesta. Luther korostaa, että hänen aikansa teologiassa vallitsi kieroutunut ihmisen rakkauden periaate, jonka mukaan ihmiset tavoittelevat vain hyvää, arvokasta ja kaunista eli sellaista, joka hyödyttää ihmistä itseään. Lutherin mielestä oikean kristillisen teologian tulee perustua Jumalan rakkauteen. Siinä rakastetaan köyhiä, syntisiä ja heikkoja, jotta heistä tulisi rikkaita, vanhurskaita ja vahvoja.
Tutkimuksessa osoitetaan myös, että näkemys kahdesta rakkaudesta selittää Lutherin käsitystä teologiasta ja filosofiasta. Lutherin ajatteluun sisältyykin erityinen teoria teologian ja filosofian suhteesta. Sen mukaan Luther tarkastelee filosofiaa yleensä pelastusopillisesta näkökulmasta. Tällöin hän kritisoi filosofian harjoittamista väittäen sen edustavan ihmisen rakkauteen perustuvaa vääristynyttä ajattelutapaa, jossa ihminen tavoittelee aina omaa hyväänsä. Lutherin mielestä tällainen filosofia eli inhimillinen viisaus ei kykene käsittämään teologian varsinaista lähdettä eli Kristuksen ristiin kätkeytyvää Jumalan ilmoitusta. Lutherin filosofian kritiikki ei kuitenkaan merkitse filosofian harjoittamisen kokonaisvaltaista torjumista, vaan hänen mielestään filosofian harjoittamisella on oma hyväksyttävä paikkansa esimerkiksi moraalisten ja luonnonfilosofisten kysymysten ratkomisessa.
Tutkimustulosten perusteella Luther liittyy huomattavasti kiinteämmin häntä edeltäneeseen teologiseen traditioon kuin protestenttisessa teologiassa on usein kuviteltu. Tällaiset havainnot merkitsevät uutta mahdollisuutta kirkkojen välisille teologisille keskusteluille. Tutkimus auttaa myös ymmärtämään monia Lutherin vaikeasti ymmärrettäviä paradoksaalisia väitteitä, kuten esimerkiksi hänen torjuvaa suhtautumistaan tahdon vapauteen. Väitteellään Luther ei halua sanoa, etteivät ihmiset kykenisi tekemään todellisia valintoja jokapäiväisessä elämässä, vaan hän korostaa ihmisten kyvyttömyyttä saavuttaa pelastus hyvien tekojensa tai viisautensa perusteella.
Tutkimus kuuluu kotitalouden alaan.
Vastaväittäjänä oli apulaisprofessori Marianne Pipping Ekström (Göteborgin yliopisto) ja kustoksena professori Kaija Turkki.
Teos julkaistaan Helsingin yliopiston julkaisusarjassa Opettajankoulutuslaitos, tutkimuksia.
Kotitalousopettajakoulutuksen, kotitalousopetuksen ja kotitalousalan kehittämistä varten tarvitaan tutkimustietoa suomalaisten kotitalouksien arkipäivän toiminnasta. Väitöskirjassa tutkittiin suomalaisten kotien ruoanvalmistuksesta vastaavien henkilöiden ruoanvalinnan perusteluita ja ravitsemustietoja. Empiirisen tutkimuksen pohjaksi vertailtiin aikaisempien ruokaan ja ravitsemukseen liittyvien tutkimusten lähtökohtaoletuksia, niiden ihmiskäsitystä, tietokäsitystä ja käsitystä toiminnasta. Vertailun tulos oli, että suurin osa aikaisemmasta, sekä kansainvälisestä että kotimaisesta tutkimuksesta, jää ulkokohtaisen käyttäytymisen arvioinnin ja mittaamisen tasolle.
Ihmisen arjessa vaikuttavien tekijöiden moninaisuutta, tilannesidonnaisuutta ja kompleksisuutta on kuitenkin vaikea saavuttaa ulkokohtaisten, usein kvantitatiivisten tutkimusmenetelmien avulla. Tutkimuksen empiirisen osan tavoite oli arjen moninaisuutta kuvaavien menetelmien kehittäminen ja valinta. Tutkimusmenetelmänä päädyttiin käyttämään neljän päivän laadullista ruokapäiväkirjaa, joka yhdistettiin teemahaastatteluun. Haastattelussa ruoanvalmistaja (N=18) pyydettiin perustelemaan arkisia ruoanvalintojaan sekä selvittämään, miten he ymmärtävät eräitä keskeisiä ravitsemuskasvatuksessa ja neuvonnassa käytettäyjä käsitteitä.
Tutkimustulokset vahvistivat oletusta kotitalouksien arjen toimintojen kompleksisuudesta, samanaikaisuudesta ja vuorovaikutteisuudesta. Arjen valinnoissa käy usein niin, että päädytään kompromisseihin, joissa mahdollisimman moni ruoanvalintaan vaikuttava tekijä optimoidaan (esim. perheenjäsenten makupreferenssit, tottumukset ja perheen traditiot sekä aika, raha, omat tiedot ja taidot). Ruoanvalintoja perusteltiin harvoin faktuaalisella ravitsemustiedolla. Tutkittavien käsityksen tutkituista ravitsemuksellisista käsitteistä (kolesteroli ja terveellinen ruokavalio) olivat hajanaisia, mutta kuitenkin käytäntöön orientoituneita: käsitteitä pyrittiin ymmärtämään oman toiminnan tai elämäntilanteen kautta. Hajanaisuus heijasteli sitä, että ravitsemuskasvatuksen välittämä teoreettinen tieto jää helposti pintaoppimisen tasolle. Ravitsemuskasvatuksen ja kotitalousopetuksen kehittämisen kannalta tulisi kiinnittää entistä enemmän huomiota faktuaalisen ravitsemustiedon syväoppimiseen sekä jaetun tiedon siirrettävyyteen käytännön valintatilanteisiin.
Kotitalouden toiminnan tutkimuksen kannalta tulokset vahvistavat käsitystä siitä, että arjen toimintoja tulee tutkia mahdollisimman luonnollisissa oloissa. Tällöin sekä arkikontekstissa vaikuttavien ajattelumallien ja materiaalisten resurssien vuorovaikutusta, että kotitalouden toimintaa sosiaalisena ja vuorovaikutteisena yksikkönä voidaan ymmärtää nykyistä paremmin.
Tutkimus kuuluu dogmatiikan alaan.
Vastaväittäjänä oli dosentti Simo Peura ja kustoksena professori Eeva Martikainen.
Teos julkaistaan sarjassa Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja 206.
Johann Arndt (1555-1621) tunnetaan pietismin isänä. Hänen teoksensa ovat vaikuttaneet syvästi suomalaiseen luterilaisuuteen kirkon herätysliikkeitten välityksellä. Arndt on kuitenkin myös kiistelty henkilö, sillä hän kokosi pääteoksensa Vier Bücher vom wahren Christentum (1605-1610) suurelta osin keskiaikaisen mystiikan, reformaatioajan spiritualismin ja paracelsistisen luonnonfilosofian sitaateista. Saamansa kritiikin tähden hän muutti kirjaansa useissa painoksissa mukautuakseen luterilaisen ortodoksian edellytyksiin.
Aiemmissa tutkimuksissa ei Arndtin pääteoksen eri painoksia ole vertailtu keskenään, eivätkä hänen alkuperäiset korostuksensa ole tulleet huomioiduiksi. Tässä väitöksessä tarkastellaan lähdekritiikin ja systemaattisen analyysin avulla Arndtin esittämää vanhurskauttamisoppia ja eritellään siinä risteäviä näkemyksiä. Arndt on rakentanut keskenään jännitteisistä aineksista teologian, joka painottaa uudistumista Kristuksen kaltaiseksi.
Varhaisimmissa teoksissaan Arndt katsoo, että Kristusta seurataan ja häneen yhdistytään rakkauden välityksellä. Keskiaikaisen mystiikan esikuvien mukaan Arndt pitää rakkautta yhdistävänä voimana, jonka välityksellä kristitty tulee osalliseksi Kristuksen hyveistä. Rakastamalla Kristusta ihminen muovautuu rakkautensa kohteen kaltaiseksi ja hänestä tulee "tosi kristitty".
Toisaalta Arndt kuitenkin esittää, että pelkkä usko Kristukseen lahjoittaa koko pelastuksen. Uskossa Kristus itse asettuu asumaan ihmiseen ja antaa hänelle omat ominaisuutensa. Tapahtuu "vaihtokauppa", jossa Kristus ottaa kantaakseen ihmisen synnin ja lahjoittaa tilalle oman pyhyytensä. Yhdistyessään Kristukseen ihminen tulee näin osalliseksi hänen jumalallisesta luonnostaan ja alkaa muovautua hänen kaltaisekseen.
Myöhäisimmissä teoksissaan Arndt on pyrkinyt nostamaan uskon merkitystä selvemmin esiin. Hän on selittänyt luterilaisen ortodoksian mukaisesti pelastuksen olevan lahja, jota ihminen ei itse saavuta Kristusta seuraamalla, vaan jonka Jumala lukee ihmisen hyväksi ja jonka vain usko voi ottaa vastaan.
Arndtin tekemät puhdasoppisen luterilaisuuden edellyttämät korjaukset eivät analyysin mukaan kuitenkaan yllä hänen opettamansa "tosi kristillisyyden" teologiseen struktuuriin, vaan annetut aidon kristityn mallit noudattavat hänen alunperin esittämiään keskiaikaisen mystiikan ihanteita. Vaikka Arndt puhuu uskosta, vasta rakkaussuhde Jumalaan toteuttaa yhdistymisen häneen. Rakkaus tekee uskovista "tosi kristittyjä", sillä rakkauden kautta yhteys Kristukseen tulee täydelliseksi ja Kristuksen kaltaisuus näkyy kristityn elämässä.
Vaikka Arndt korjauksissaan pyrkii opettamaan uskosta luottamuksena Kristuksen anteeksiantamukseen, hän ei näytä pitävän uskoa vanhurskauttamiseen riittävänä. Hän perusteleekin julistuksensa oletuksella, jonka mukaan kristittyjen usko ei ole muovannut heitä vielä Kristuksen kaltaisiksi. Tämä johtaa Arndtin puhumaan uskosta kahdessa merkityksessä: "tosi usko" tekee uskovan Kristuksen kaltaiseksi, "kuollut usko" korkeintaan tietää hänestä. Vasta rakkaus Kristukseen ja hänen seuraamisensa nöyryydessä tekee "kuolleesta uskosta" oikean. Ottaessaan "tosi kristillisyydelle" mallin keskiaikaisesta imitatio Christi -hurskaudesta Arndt noudattaa sisällöllisesti katolisen teologian fides caritate formata -periaatetta, vaikka samalla pyrkii muodollisesti kumoamaan sen.
Tutkimus kuuluu kasvatustieteen alaan.
Vastaväittäjinä olivat professori Auli Hakulinen sekä dosentti Marjatta Saarnivaara (Lapin yliopisto). Kustoksena oli professori Anna-Liisa Leino.
Teos julkaistaan sarjassa Helsingin yliopiston kasvatustieteen laitoksen tutkimuksia.
Tutkimuksessa kuvataan, miten etupäässä "tyttö" tuotetaan opetusdiskurssiin. Tuottamisella tarkoitetaan niitä diskursiivisia keinoja, joilla merkityksiä rakennetaan ja uudelleen muokataan kielellisessä toiminnassa. Tutkimuksen aineisto on kerätty vuonna 1992 kahden pääkaupunkiseudun ala-asteen opetuksesta. Tutkimukseen osallistui viisi opettajaa (neljä naista ja yksi mies), joilta ääninauhoitin kultakin kolme oppituntia. Nämä tunnit on purettu tekstiksi. Tunnit oli valinnut siten, että niissä tuli esiin paljon opettajan puhetta. Opetusdiskurssin lisäksi haastateltiin opettajat aineiston keruun yhteydessä sekä uudestaan siinä vaiheessa, kun oli alustavia tuloksia. Tämän lisäksi kerättiin kultakin seuratulta tunnilta se oppimateriaali, jota siinä käytettiin.
Tutkimuksen teoreettisessa viitekehyksessä käsitellään opetusdiskurssia ensin yleiseltä kannalta sekä suhteessa sukupuoliproblematiikkaan. Työn peruskäsitettä sukupuolta esitellään ja analysoidaan omassa luvussaan. Tällöin merkitykselliseksi tulevat uusimmat tavat ymmärtää sukupuolta, mitä on pohdittu erityisesti naistutkimuksellisessa viitekehyksessä. Menetelmän valintaan on esitetty malli, jonka avulla on operationaalistettu "naisen" merkitys opetusdiskurssissa.
Työ on monimetodinen, se käsittää kolme erilaista diskurssin analyysimenetelmää. Yhtäältä tarkastellaan opetusdiskurssia määrällisellä vuorovaikutuksen analyysilla. Toisaalta lähestytään opetusdiskurssia etnometodologian keinoin. Ja kolmanneksi on analysoitu opetusdiskurssin sisällön- ja kontekstianalyyttisesti.
Määrällisen analyysin mukaan tytöt puhuvat vähemmän tunnilla kuin pojat. Tytöt ja pojat puhuivat myös eri tavoin. Pojat käyttivät enemmän puhefoorumia erilaisiin kommentoihin sekä vastasivat tyttöjä useammin opettajan esittämiin kysymyksiin. Pojat saavat tyttöjä enemmän huomiota ja heitä myös arvioidaan tyttöjä enemmän - niin hyvässä kuin pahassakin. Aktiivisuus liitettiin haastatteluissa ennen kaikkea poikiin. Tyttöjen aktiivisuus oli opettajien mukaan poikien aktiivisuutta vaikeammin tavoitettavissa ja ymmärrettävissä.
Laadullisissa tuloksissa tuli esiin, että opettaja käytti suhteessa poikiin sellaisia palautteen muotoja, joita voidaan pitää hyvän opetusdiskurssin piirteinä. Pojat olivat rakentamassa opetusta yhdessä opettajan kanssa. He myös kykenivät ohjailemaan diskurssin suuntaa mm. käyttämällä keskeyttämisiä puhefoorumin saamiseksi. Pojat keskeyttivät tyttöjä useammin opetusdiskurssin, mihin opettajat myös suhtautuivat tyttöjen keskeytyksiä myönteisemmin.
Sisällönanalyyttisen tarkastelun mukaan tunneilla viitataan edelleen etupäässä poikiin ja miehiin. Heitä esiintyi oppimateriaalissa 75%, kun tyttöihin ja naisiin viitattiin vain 25%:sti. Naisen ja miehen merkitykset esiintyivät diskurssissa perinteisesti, millä tarkoitan sitä, että nainen ja mies kantoi kulttuurisesti jaettuja merkityksiä. Esimerkiksi nainen on edelleen ennen kaikkea äiti tai ainakin sellainen, joka hoitaa ja huoltaa. Miehestä esitetyt ilmaukset liittyivät ennemminkin julkisiin ja ammatillisiin toimiin.
Tutkimus kuuluu sosiaalipolitiikan alaan.
Vastaväittäjinä olivat professori Anna-Leena Siikala sekä dosentti Tommi Hoikkala. Kustoksena oli professori J.P. Roos.
Teos julkaistaan sarjassa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 663.
Omaelämäkerrallinen tietoisuus on modernin refleksiivisyyden keskiössä.
Omaelämäkerta, autobiografia, onkin parina viime vuosikymmenenä ollut eri tieteenaloilla monenlaisten kysymyksenasettelujen kohteena. Tässä tutkimuksessa kiinnostus kohdistuu tavallisen suomalaisen naisen kirjoittamaan omaelämäkertaan. Sitä tarkastellaan elämän kertojan ja kertomuksen lukijan kohtaamispaikkana, tukeutuen tekstilingvistisiin ja narratologisiin menetelmiin sekä sosiologisiin, feministisiin ja kirjallisuudentutkimuksen teorioihin.
Tutkimuksessa luodaan omaelämäkertojen luennan käsitteellisiä malleja käyttäen vuosina 1979-1991 kirjoituskeruiden muodossa koottuja empiirisiä elämäkerta-aineistoja. Omaelämäkertaa lähestytään kerronnan ja luennan vuoropuheluna. Tutkimuksessa kysytään miten eletty ja koettu elämä jäsentyy omaelämäkerraksi ja miksi elämäntarina kerrotaan niinkuin se kerrotaan. Mikä on muistelemisen ja kirjoittamisen suhde? Mitä omaelämäkerran kirjoittaminen merkitsee tekijälleen? Kenelle kirjoittaja kertoo? Kuinka lukija kohtaa elämäntekstin, millä välinein ymmärtää sitä?
Väitöskirja koostuu kahdeksasta erillisartikkelista sekä niiden syntyä selostavasta ja tuloksia kokoavasta yhteenvetoartikkelista. Tutkimustekstejä yhdistävät käsitys omaelämäkerran kommunikatiivisuudesta, kertomuksellisuudesta ja tekstuaalisuudesta, omaelämäkertailmaisujen konventioiden ja kielikuvien tarkastelu sekä tekstin tuotannon naiserityisten käytäntöjen huomioiminen.
Tutkimuksessa perustellaan sitä, että omaelämäkerta nojautuu koettuihin ja elettyihin elämäntapahtumiin, rakentuu jatkuvan muistityöskentelyn varaan ja kirjautuu tekstiksi tilanteisesti. Kertomus elämästä muotoutuu tilkkutäkkimäisesti, kerronnan ollessa tapahtumia yhteen sitova ommel. Kertojan päämääränä on koota yhteen keskeiset elämänvaiheet ja arvioida niiden keskinäissuhteita sekä merkityksiä. Olemassaolon rajat asettuvat omaelämäkerran kerronnassa suhteessa totuttuihin elämän kertomisen tapoihin ja malleihin - niihin tukeutuen tai niitä rikkoen. Näkökulma korostaa omaelämäkerran kertomisen sosiaalisuutta. Elämän kuvaa rakentavat vastavuoroiset odotukset siitä, miten elämä on tapana kertoa ja kuinka kertomusta lukea. Lukijan tehtäväksi määrittyy kerrottuihin elämäntapahtumiin paneutumisen ohella seurata kerrontatekoja ja kertomuksen hänessä herättämää vastakaikua.
Omaelämäkerta on itsestä kertomisen muoto, jossa historiallisen totuuden rinnalle asettuu kokemuksen ja ajatuksen totuus, tunteiden perustelema tietäminen. Tutkimus osoittaa naisen omaelämäkerran nykyisyys- ja tulevaisuusorientoituneeksi, identiteettiä rakentavaksi kertomukseksi, jossa kertoja tarkastelee itseään myös muiden silmin. Omaelämäkerran kerronnassa on kyse todellisuuden uudelleen luomisen ja alkuperän hakemisen yrityksestä, jatkuvasti itselle kerrottavan elämänkertomuksen muokkaamisesta kirjalliseen asuun. Omaelämäkerturi on aktiivinen subjekti, jonka kirjoittama elämänkertomus on todellisuussuhteen läpitunkema ja joka kertojana on samalla hyvin tietoinen kirjoittamansa kertomuksen laadusta ja sen kertomisen ehdoista. Lukija on dialogin toinen aktiivinen osapuoli, joka luentateoillaan jatkaa kertojan tekstiin sisällyttämiä merkityksiä.
Tutkimus kuuluu kasvinviljelytieteen alaan.
Vastaväittäjänä oli Dr. Thomas Sinclair (University of Florida) ja kustoksena professori Eija Pehu.
Teos julkaistaan sarjassa Kasvintuotantotieteen laitoksen kasvinviljelyosaston julkaisuja no. 48.
Malli on yksinkertaistettu kuvaus jostakin todellisesta systeemistä. Esimerkiksi viljellystä pellosta voidaan muodostaa matemaattinen malli kuvaamalla sen tilassa tapahtuvat muutokset matemaattisilla yhtälöillä. Kun muutoksia kuvataan esimerkiksi ajan suhteen, saadaan aikaiseksi dynaaminen malli.
Tämän tutkimuksen tavoitteena oli laatia matemaattinen malli, joka pystyy jäljittelemään viljelykasvien kasvua oloissa, joissa typpi ja vesi saattavat rajoittaa kasvua auringon säteilyenergian ja ilman lämpötilan lisäksi. Malliin sisällytettiin tärkeimmät prosessit, jotka 1) säätelevät veden ja typen liikkeitä maa-kasvi-ilmakehäsysteemissä sekä 2) kasvien kehitystä ja kasvua. Tällaista mallia voidaan käyttää muun muassa opetusvälineenä tai tutkimustyökaluna. Laaditulla mallilla laskettuja tuloksia verrattiin kokeissa mitattuihin arvoihin, jotta voitiin päätellä, kuinka hyvin mallilla voidaan kuvata todellisuutta.
Tutkimusongelmaa lähestyttiin neljässä osatutkimuksessa, joista ensimmäisessä kehitettiin olemassa olevan tiedon perusteella malli, joka täytti yleisesti tutkimuksen tavoitteet. Lopuissa kolmessa osatutkimuksessa tutkittiin tarkemmin ja kehitettiin edelleen kasvin kehitysvaiheen sekä kasvien kuiva-aineen jakaantumisen laskentaa. Näiden kahden osamallin tiedettiin vaikuttavan hyvin merkittävästi mallin laskemiin tuloksiin. Lisäksi varsinkin kuiva-aineen jakaantuminen on kirjallisuustutkimuksen perusteella jäänyt vähälle huomiolle muiden tutkijoiden tutkimuksissa. Koekasveina käytettiin perunaa sekä kevät- ja syysvehnää. Mallin laskema kasvien kasvu ja typenotto vastasivat hyvin mitattuja tuloksia. Lisäksi todettiin, että käytettävissä olevat kasvin kehitysvaihemallit ovat riittäviä varsinkin oloissa, joissa typen tai veden saatavuus eivät voimakkaasti rajoita kasvua. Ympäristötekijät (veden ja typen saatavuus) huomioonottava menetelmä, joka kehitettiin kuvaamaan kuiva-aineen jakaantumista juuren ja verson välillä, toimi myös tyydyttävästi. Koska malli vastasi hyvin todellisuutta käytetyssä aineistossa, voitiin todeta, että sitä voitaisiin käyttää myös maatilatasolla päätöksenteon apuvälineenä. Mallilla olisi mahdollista esimerkiksi optimoida kasvien typpilannoitusta peltolohkokohtaisesti.
Johtopäätöksenä todettiin, että tutkimusta varten asetetut tavoitteet saavutettiin. Jatkotutkimuksia kuitenkin tarvitaan muun muassa sen vuoksi, että testausta varten käytettävissä ollut aineisto oli suhteellisen pieni. Koska mallia on tarkoitus kehittää edelleen tilatasolla käytettäväksi tietokoneohjelmaksi, mallin laskemien tulosten vastaavuus todellisten mitattujen arvojen kanssa on tutkittava laajalla aineistolla.
Tutkimus kuuluu lääketieteen, syöpätautien alaan.
Vastaväittäjänä oli MD. Henning Mouridsen (Kööpenhaminan yliopisto) ja kustoksena professori Heikki Joensuu.
Vuosittain lähes 3000 naista sairastuu rintasyöpään. Heistä noin puolet saa rintasyövän liitännäishoitoja, hormoni- ja solusalpaajahoitoja. Rintasyövän liitännäishoitojen pitkäaikaissivuvaikutusten seuranta on tärkeää, sillä yhä useampi nainen paranee pysyvästi rintasyövästä. Vaidevuosi-iän jälkeen riski kohonneisiin kolesteroliarvoihin ja sitä kautta sydän- ja verisuonisairauksiin sekä luukatoon on merkittävä. Estrogeenin tiedetään pienentävän näitä riskejä, mutta rintasyövän sairastaneilla naisilla estrogeenin käyttöä ei suositella, sillä se saattaa lisätä rintasyövän uusiutumista. Viimeaikaisten tutkimusten perusteella uudet luukatolääkkeet, bisfosfonaatit, estävät tehokkaasti luukatoa. Selvitimme rintasyövän liitännäishoitojen vaikutusta veren rasvoihin ja luuntiheyteen 206 rintasyövän sairastaneella naisella. Lisäksi selvitimme klodronaatin, kotimaisen bifosfonaatin, vaikutus luuntiheyteen.
Vaihdevuosi-iän ylittäneillä, eli postmenopausaalisilla potilailla, rintasyövän liitännäishoitona käytetään antiestrogeeni hormonivalmisteita (tamoksifeeni) ja alle vaihdevuosi-ikäisillä, eli premenopausaalisilla naisilla, solunsalpaajahoitoja. Tamoksifeenillä tehtyjen tutkimusten perusteella sillä näyttäisi olevan estrogeenin kaltainen vaikutus luuhun ja veren rasvoihin, muuta teholtaan se on estrogeeniä heikompi. Kontrolloidussa tutkimuksessamme osoitimme, että myös uudella kotimaisella antiestrogeenillä, toremifeenillä, on estrogeenin kaltainen kolesterolia alentava ja luukadolta suojaava vaikutus postmenopausaalisilla naisilla.
Premenopausaalisilla naisilla käytetty solunsalpaajahoito aiheuttaa ennenaikaiset vaihdevuodet yli puolelle potilaista ja ne saattavat lisätä osteoporoosin riskiä ja huonontaa kolesteroliarvoja. Osoitimme ensimmäisinä maailmassa solunsalpaajahoidosta johtuvien vaihdevuosien aiheuttavan sekä nopean luukadon että kolesteroliarvojen nousun premenopausaalisilla naisilla.
Klodronaatti esti merkitsevästi luukatoa premenopausaalisilla naisilla. Postmenopausaalisilla naisilla klodronaatti yhdessä antiestrogeenin kanssa lisäsi merkitsevästi luumassaa sekä selkärangassa että lonkassa. Klodronaatti osoittautui hyväksi osteoporoosia ehkäiseväksi lääkkeeksi.
Tutkimus kuuluu farmakologian ja analyyttisen kemian alaan.
Vastaväittäjänä oli dosentti Erkki Nissinen (Orion-yhtymä Oy, Orion-lääketeollisuus) ja kustoksena professori Heikki Vapaatalo.
Korkean erotuskyvyn nestekromatografiset (HPLC) analyysimenetelmät ovat korvanneet monet epäspesifisemmät ja työläämmät menetelmät biologisesti aktiivisten katekoliamiinien ja niiden metaboliittien pitoisuuksien mittaamisessa eri kudoksissa, veressä ja virtsassa. Työssä kehitettiin ja sovellettiin ionipari-käänteisfaasinestekromatografista (IP-RP-HPLC) menetelmää, jossa ionipariagenssin, pH:n, puskuriliuoksen ja orgaanisen liuottimen välisen tasapainon saavuttaminen liikkuvassa faasissa optimaaliselle erotukselle käänteisfaasikolonnissa. Menetelmällä pystytään erottamaan rakenteellisesti läheiset katekolijohdannaiset toisistaan sähkökemiallista detektiota käyttäen. Amperometrisen detektioon perustuen määritettiin kudosten katekoliamiinien pitoisuuksia. Analyyttisen menetelmän herkkyys käytetyissä olosuhteissa lisääntyi yli kymmenkertaiseksi siirryttäessä kulometriseen detektioon.
Dopamiini on tärkeä välittäjäaine aivoissa. Sen vajeella aivoissa erityisesti striatumin alueella on yhteys Parkinsonin taudin oireisiin. Levodopa on dopamiinin esiaste, jolla pyritään korvaamaan aivojen dopamiinivajetta. Dopamiinin metaboliassa kaksi tärkeintä entsyymiä ovat katekoli-O-metyylitransferaasi (COMT) ja monoamiinioksidaasi (MAO). 80-luvun loppupuolella on kehitetty tehokkaita ja selektiivisiä COMT-estäjiä. Väitöskirjatyössä tutkittiin em. HPLC-menetelmää soveltaen COMT-estäjien vaikutuksia yksin ja yhdessä MAO-estäjien kanssa samanaikaisen levodopan annon yhteydessä aivojen dopamiiniaineenvaihduntaan rotan aivokudoksessa in vitro. Nitrokatekolityyppisistä COMT-estäjistä antakaponi oli lähinnä perifeerisesti vaikuttava estäjä, ja tolcaponilla oli vaikutusta sekä periferiassa että aivoissa. Rakenteellisesti poikkeavan pyridiinijohdannaisen, CGP 28014:n, vaikutus painottui aivoihin.
Mikrodialyysillä, joka on yhdistetty herkkään kulometriseen HPLC menetelmään, voidaan tutkia lääkeaineiden vaikutuksia aivojen soluvälitilassa olevassa nesteessä in vivo. Menetelmää käyttäen tutkittiin tolkaponin vaikutusta dopamiinin metaboliaan. Tolkaponi ei lisännyt aivoissa olevan dopamiinin määrää siitä, mikä oli amfetamiinin tai pargyliinin (MAO-estäjä) vaikutus. Kuitenkin tolkaponilla oli vaikutusta dopamiinin metaboliaan.
Bioanalyyttinen COMT entsyymiaktiivisuuden määritysmenetelmä ihmisen punasoluissa validoitiin vastaamaan kliiniselle tutkimukselle asetettuja vaatimuksia. Menetelmällä tutkittiin myös entakaponin estävää vaikutusta COMT-entsyymin aktiivisuuteen. Virtsassa runsaasti konjugoituneena esiintyvien levodopan, dopamiinin ja dihydroksifenyylietikkahapon (DOPAC) hydrolyysin olosuhteita optimoitiin. Konjugoidun dopamiinin prosentuaalinen osuus oli 64 % terveillä vapaaehtoisilla (matala dopamiini) ja 30 % Parkinson potilailla, joita hoidettiin levodopa/dopadekarboksylaasi-inhibiitorin yhdistelmällä (korkea dopamiini).
Tutkimus kuuluu psykologian alaan.
Vastaväittäjänä oli professori Heinz Mandl (Ludwig-Maximilians Universität, München) ja kustoksena professori Pertti Saariluoma.
Tämä väitöskirja koostuu viidestä osatutkimuksesta, jotka on jo julkaistu kansainvälisissä lehdissä vuosina 1989-1996. Kaikki käsittelevät oppimista, alkaen reaalivastausten laatimisesta aina yliopisto-opintojen loppuvaiheeseen. Näkökulma on kognitiivinen, painotetaan muistin toimintaa ja ajattelun kehittymistä. Yliopisto-oppiminen nähdään vähittäisenä kehittymisenä kohti asiantuntijuutta. Yhteenveto-osassa tarkastellaan kolmea teoreettista näkökulmaa: opiskelijan käsitykset oppimisesta, käsitteellisen ajattelun ja asiantuntemuksen kehittyminen sekä oppimis- ja opiskelustrategioiden tutkimus.Osoitetaan, että nämä ovat yhteydessä toisiinsa.
I osatutkimus käsitti 700 psykologian reaalivastausta. Tässä tarkasteltiin sisällön ja tiedon käsittelytavan välistä suhdetta, joiden havaittiin olevan yhteydessä toisiinsa: koulutietoa toistettiin suoraan kirjoista (tiedon toteaminen), kun taas omiin kokemuksiin ja havaintoihin liitettiin useammin päätelmiä ja perusteluja (tiedon kehittely). Kuitenkin ne kokelaat, jota pystyivät kehittelemään koulutietoa ja liittämään siihen omia kokemuksiaan, menestyivät erityisesti sovellusta vaativassa tehtävässä.
II osatutkimuksessa selvitettiin spontaanien opiskelustrategioiden käyttöä lääketieteen valintakokeiden ns. aineistokokeessa. Tässä kokeessa opeteltava teksti jaettiin hakijoille paikan päällä, se kerättiin pois ja tilalle jaettiin monipuolista tiedon käyttöä mittaavia tehtäviä, joiden vastaamiseen oli myös 90 minuuttia aikaa. Tulokset osoittivat, että tekstin kannalta keskeinen käsite opittiin opiskelustrategiasta riippumatta, kun taas pieni yksityiskohta vaati erityisen huomion kiinnittämistä juuri tähän käsitteeseen. Alleviivaus oli yhteydessä menestymiseen tehtävässä, joka vaati tekstin keskeisten ajatusten vetämistä yhteen. Sen sijaan käsitekarttojen (mind maps, concept maps) piirtäminen oli yhteydessä menestymiseen tekstin kriittistä arviointia vaativassa tehtävässä.
III osatutkimus oli kuuden vuoden seuranta aktivoivien työtapojen käytöstä psykologian laitoksen opetuksessa. Opiskelijapalaute osoitti, että aktivoivien työtapojen koettiin perinteisiä työtapoja useammin edistävän ymmärtämistä ja opiskelutaitojen kehittymistä. Opiskelijat, jotka osallistuivat adtivoivaan opetukseen, opiskelivat kolmen ensimmäisen vuoden aikana hitaammin kuin muut, mutta menestyivät pitkällä tähtäimellä paremmin.
IV osatutkimuksessa tutkittavat erosivat sen suhteen, mikä oli heidän asiantuntemuksensa aste kasvatuspsykologian alalla (kadunmiehet, aloittelevat opiskelijat, opettajat, asiantuntijat). Heitä pyydettiin määrittelemään käsite oppiminen ja sen lisäksi ratkaisemaan sovellusta vaativa tehtävä. Konstruktiivinen käsitys, jossa oppiminen nähdään tiedon rakentamisena, oli harvinainen ja lisäksi yhteydessä asiantuntemukseen kasvatuspsykologian alalla. Ainoastaan asiantuntijoiden määritelmät olivat sopusoinnussa heidän esittämiensä ratkaisujen kanssa. Kuuden viikon opinnot muuttivat ainoastaan opiskelijoiden teoreettisia määritelmiä, mutta eivät heidän esittämiään ratkaisuja soveltavaan tehtävään.
V osatutkimuksessa ensimmäisen ja viidennen vuoden lääketieteen ja psykologian opiskelijat vastasivat oppimista, tietoa ja opiskelustrategioita koskeviin kysymyksiin. Viidennen vuoden psykologian opiskelijat näkivät useimmin oppimisen tiedon rakentamisena, kun taas lääketieteen opiskelijat näkivät oppimisen useimmin tiedon tallentamisena. Käsitykset tiedosta kehittyivät kaikilla opintojen aikana, mutta enemmän psykologian kuin lääketieteen opiskelijoilla. Tietokäsitykset olivat yhteydessä siihen, millaisia opiskelutapoja pidettiin suotavina.
Viisi osatutkimusta osoittivat, että käsitykset oppimisesta ja tiedosta voivat vaikuttaa opiskelutapoihin, joilla puolestaan on yhteyttä opintomenestykseen. On mahdollista kehittää aktivoivia työtapoja, jotka muuttavat opiskelutottumuksia mielekkäämpään suuntaan.
Tutkimus kuuluu sosiaalipsykologian alaan.
Vastaväittäjänä oli professori Heikki Summala ja kustoksena professori Rauni Myllyniemi.
Teos julkaistaan sarjassa People and Work: Research Reports 13.
Maassamme sattuu vuosittain noin 100 000 työtapaturmaa. Inhimillisten kärsimysten ohella niistä aiheutuu loukkaantuneille, yrityksille ja yhteiskunnalle yhteensä arviolta 5-10 miljardin markan kustannukset. Erityisen kalliita ovat ne noin 10 000 vakavaa työtapaturmaa, joiden seurauksena on pitkäaikainen poissaolo työstä tai jopa pysyvä vammautuminen. Tässä työssä tutkittiin paikan päällä 100 Uudellamaalla ja Etelä-Hämeessa vuosina 1988 ja 1989 sattunutta vakavaa työtapaturmaa. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää erityisesti riskinoton osuus näissä tapaturmissa. Sen lisäksi tarkasteltiin eri osapuolten tapaturmille antamia selityksiä eli attribuutioita sekä tapaturmien riskiryhmiä.
Tulokset osoittivat, että riskinotto oli merkittävä tekijä hieman yli puolessa vakavista työtapaturmista. Kireät aikataulut ja taipumus tehdä työ niin nopeasti kuin mahdollista lisäsivät riskinottohalukkuutta. Yritysten on mahdollista vähentää turhaa riskinottoa paremmalla työn suunnittelulla.
Vakavien työtapaturmien riski oli suurin työssään kokemattomilla miehillä, jotka olivat työssä kuljetus- tai rakennusalalla. Tapaturmariski oli suurempi keskisuurissa kuin pienissä tai suurissa yrityksissä työskentelevillä. Rakennusalalla havaittiin aliurakoitsijan palveluksessa olevilla työntekijöillä olevan yli puolitoistakertainen tapaturmariski pääurakoitsijan palveluksessa oleviin verrattuna. Nämä tulokset otetaan huomioon pienille tai keskisuurille yrityksille laadittavassa riskienhallintatuotteessa.
Tutkimus kuuluu immunologian/syöpäbiologian alaan.
Vastaväittäjänä oli professori Rolf Bjerkvig (Bergenin yliopisto) ja kustoksena professori Eero Saksela.
Gliooma, aikuisten aivokasvain, on useimmiten pahanlaatuinen, ja silloin ennuste on erittäin huono. Tämä johtuu infiltratiivisesta kasvutavasta, biologisesta monimuotoisuudesta ja huonosta vasteesta säde- ja sytostaattihoitoihin. Toisaalta glioomat eivät koskaan metastasoi keskushermoston ulkopuolelle. Väitöskirjan tutkimuksen luovat pohjaa glioomien paikallisen kohdennetun hoidon kehittämiselle ihmisen immuunipuolustusta hyväksikäyttäen. Väitöskirjassa on tutkittu (1) leukosyyttien adheesiomolekyylien ilmentymistä sekä aktivoiduissa NK soluissa että glioomakudoksessa, (2) aktivoitujen lymfosyyttien kulkeutumista glioomakudokseen, ja niiden käyttämiä adheesiomolekyylejä ja (3) seerumin komplementin säätelijöiden ilmentymistä glioomakudoksessa ja glioomien herkkyyttä komplementtitapolle.
Menetelminä on käytetty flow-sytometria-värjäyksiä tuoreilla ja IL-2-aktivoiduilla NK soluilla, immunohistokemiallisia värjäyksiä glioomakudosjääleikkeistä sekä mRNA- ja proteiini-eristyksiä glioomakudoksessa ja glioomasolulinjoista. Lymfosyyttien kulkeutumisessa glioomakudokseen on käytetty ns. sferoidimallia, jossa glioomasolulinjoista on kasvatettu tuumorimaisia soluaggregaatteja, jotka muodostavat glioomakudosta. Väitöskirjassa osoitetaan että CD11a/CD18 ilmentyminen on voimakkainta IL-2-aktivoiduissa NK soluissa ja se on myös tärkein adheesiomolekyyli, jota lymfosyytit käyttävät tunkeutuessaan glioomakudokseen. Glioomat ekspressoivat monia valkosolujen adheesiomolekyylejä ja joitakin selvästi enemmän kuin normaali aivokudos. Ainoastaan VCAM-1 ilmeni selektiivisesti osassa glioomia, mutta ei normaalissa aivokudoksessa, joten teoriassa se sopisi kohdemolekyyliksi kohdennettuun hoitoon.
Komplementtia säätelevistä molekyyleistä protektiinin (CD59) ilmentyminen glioomissa ja glioomasolulinjoissa oli voimakasta, kun taas DAF (CD55) ja MCP (CD46) ilmenivät niissä heikosti. Glioomasolulinjat olivat resistenttejä komplementtitapolle. Mikäli säätelijämolekyylien toiminta oli estetty vasta-aineilla, joidenkin solulinjojen herkkyys komplementtitapolle lisääntyi, mutta osa solulinjoista jäi edelleen resistenteiksi.
Tulevaisuudessa tullaan keskittymään yhä enemmän glioomien paikalliseen hoitoon, jossa immuunimekanismien hyväksikäytöllä saattaa olla merkitystä.
Tutkimus kuuluu metsäteknologian alaan.
Vastaväittäjinä olivat professori Arto Usenius (Valtion teknillinen tutkimuskeskus) ja professori Kari Mielikäinen (Metsäntutkimuslaitos) ja kustoksena professori Esko Mikkonen.
Teos julkaistaan sarjassa Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja, nro 632.
Tutkimus käsittelee luontaisesti syntyneen hieskoivun kasvatus- ja käyttömahdollisuuksia turve- ja kivennäismailla vaneriteollisuuden tarpeisiin puun laadun kannalta. Tämä tuotekehityksen ja uuden teknologian ansiosta edelleen hyvin kilpailukykyinen, hyvät markkinanäkymät omaava puuteollisuuden ala on kärsinyt ajoittain vakavastakin koivutukkipulasta. Lisää tarvittaisiin laadukkaita, oksatonta tai vähäoksaista pintaviilua tuottavia tukkeja. Koivulaji on vaneriteollisuudessa sinänsä lähes yhdentekevä, kunhan raaka-aine muuten täyttää yleiset vaatimukset.
Hieskoivu on pääpuulajeistamme vähiten arvostettu hyötypuuna. Kuitenkin hieskoivua on Suomen eteläosan koivutukkivaroista paljon yleisesti tiedettyä enemmän, noin 40 %. Hieskoivun metsätaloudellinen merkitys on suurin Länsi-Suomessa, erityisesti soisella Pohjanmaalla. Merkitys on kuitenkin kasvava myös muualla eteläisessä Suomessa. Hieskoivu on varteenotettava vaihtoehto sellaisilla kasvupaikoilla ja metsänhoidollisissa oloissa jotka ovat vaikeita arvokkaammille puulajeille, männylle, kuuselle ja rauduskoivulle. Näitä ovat turvemaiden lisäksi soistuneet ja hienojakoiset kivennäismaat ja metsiköt, joiden hoito on ollut puutteellista metsää uudistettaessa tai taimikoita hoidettaessa. Hieskoivu sopii myös sekapuuksi täydentämään muuten aukkoisiksi jääviä havupuutaimikoita. Lisäksi se lisää metsien monimuotoisuutta, parantaa metsämaan laatua ja monipuolistaa maisemaa.
Tutkimus on tehty laajan, 2306 hieskoivun aineiston perusteella, josta saatuja tuloksia on vertailtu 340 rauduskoivun tuloksiin. Koko aineisto on Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalta. Hieskoivun tuloksia voidaan kuitenkin soveltaa varsin hyvin myös muualle Etelä-Suomeen.
Hieskoivu sopii vaneripuukasvatukseen keskiviljavilla kivennäismailla tähänastisia käsityksiä selvästi paremmin mutta toki rauduskoivua heikommin. Hieskoivu on rauduskoivua heikompi vaneripuu pienemmän koon ja vaneripuuosuuden sekä huonomman runkomuodon suhteen. Hieskoivulla on sen sijaan etunsa mm. eräiden oksikkuuteen liittyvien ominaisuuksien suhteen. Myös lahoista puuainetta oli hieskoivuissa täysin oletusten vastaisesti rauduskoivuja harvemmin, joskin lahoviat olivat esiintyessään hieskoivussa rauduskoivua vakavampia. Pääasiallisella kasvupaikallaan, keskiviljavilla ja viljavilla ojitetuilla turvemailla, hieskoivun soveltuvuus vaneripuuksi on yleensä vähäinen. Hieskoivikoista voidaan odottaa vaneripuita päätehakkuussa tuoreilla kankailla keskimäärin 380 kpl/ha, viljavilla ja keskiviljavilla turvemailla 80-120 kpl/ha mutta karuilla turvemailla vain 35 kpl/ha. Virheettömän tyvitukin puita voidaan vastaavasti odottaa tuoreilta kankailta keskimäärin 160 kpl/ha, mutta viljavilta turvemailta vain 35 kpl/ha ja muilta kasvupaikoilta alle 10 kpl/ha.
Päätös vaneripuun kasvatuksesta on tehtävä joka metsikössä erikseen ottaen huomioon ensisijaisesti olemassa olevien koivujen runkomuoto, lahoisuus ja tyvitukkiosan oksikkuus. Koivutukin kantohinta on noin 2,5-kertainen kuitupuuhun nähden, joten pienikin vaneripuun kertymä lisää huomattavasti kantorahatuloja koivikon päätehakkuussa. Hieskoivikoissa ero oli tuoreilla kankailla keskimäärin 15 000 mk/ha, karuilla turvemailla 1500 mk/ha ja muilla kasvupaikoilla 4200-4900 mk/ha verrattuna kaiken puutavaran hinnoitteluun kuitupuuna.
Vaneripuun hankkijan ei ole siis syytä unohtaa jatkossakaan varsinkaan kivennäismaiden hieskoivutukkileimikoita. Hyvälaatuista pintaviilua tuottavia sorvipölkkyjä saadaan myös tällaisista leimikoista kohtuullisesti.
Tutkimus kuuluu käytännöllisen teologian/pastoraalipsykologian alaan.
Vastaväittäjänä oli dosentti Lauri Kruus ja kustoksena professori Markku Heikkilä.
Teos julkaistaan sarjassa STKSJ 207 (Suom. teol. Kirjallisuusseura).
Tutkimus käsittelee Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sururyhmiä ohjaajien näkökulmasta. Työn metodi on empiirinen ja aineisto on kerätty ensi vaiheessa (v.1993) kaikista Suomen ev.lut. kirkon seurakunnista (N=550/598) ja toisessa vaiheessa (v.1994) syventävänä kyselynä edustavalta joukolta ryhmien ohjaajia (N=148/180). Kolmannessa vaiheessa osa ohjaajista (N=13/15) vastasi vielä suppeaan lisäkyselyyn. Tulosten käsittelyssä on sovellettu sekä määrällistä että laadullista tutkimusotetta.
Syksyyn 1993 mennessä sururyhmiä oli järjestänyt 58 %seurakunnista (N=321) ja niitä harkitsi aloittavansa 14 % seurakunnista. Ilmiö on suhteellisen nuori, sillä ensimmäisiä ryhmiä on tämän tutkimuksen mukaan perustettu vuosina 1974 ja 1975. Varsinainen laajeneminen on kuitenkin tapahtunut 1980-luvun jälkipuoliskolla. Ryhmien kokoajat ja ohjaajat ovat pääasiassa olleet diakoniatyöntekijöitä ja teologeja, mutta avustajina oli myös maallikkoja.
Pastoraalipsykologia on tällä vuosisadalla syntynyt tieteenala ja hahmotustapa, jossa psykologinen ja teologinen tieto ovat vuorovaikutuksessa. Sururyhmät ovat syntyneet tämän kehityksen tuloksena yhteydessä kansalliseen tilanteeseen. Samalla kun kuolemasta ja surusta puhuminen on vapautunut, kuolintapahtumasta on kuitenkin etäännytty. Myös yhteisölliset surun osoittamisen ja surevien tukemisen muodot ovat ohentuneet. Psyykkisten ilmiöiden tutkimuksen myötä surun prosessiluonne on tullut tunnetuksi. Kiinnostus surutyöhön olikin ensimmäisellä sijalla ryhmiä perustettaessa. Toiseksi motiiviksi ohjaajat mainitsivat halunsa lisätä sielunhoitotyötä. Kirkon sielunhoitotyössä etsitäänkin ajanmukaisia muotoja palvella eri-ikäistä väestöä. Kolmantena perustamismotiivina oli ryhmätoiminnan kokeminen mielekkääksi. Kirkon ryhmille on täten luotu hoidollista funktiota. Ryhmädynamiikka kiinnosti ohjaajia. Tutkituissa sururyhmissä (N=148) oli 954 jäsentä, joista viidesosa miehiä. Pääosa ryhmien jäsenistä oli keski-ikäisiä (484) ja eläkeikäisiä (383), mutta myös nuorempaa väestöä (87) oli mukana. Useimmat olivat menettäneet puolison (538), lapsen (171) tai vanhemman (137). Yli puolella vainajan kuolinsyy oli odottamaton tai traumaattinen. Kirkon sururyhmät olivat onnistuneet tavoittamaan huomattavan paljon äkillistä ja usein komplisoitua surua läpikäyviä ihmisiä. Kaikkiaan sururyhmät palvelevat vain murto-osaa omaisista, mutta ne antavat signaalin omaisten tukemisen tärkeydestä, surun läpielämisen välttämättömyydestä ja kirkon halusta painottaa työtään sielunhoidolliseen suuntaan. Valtaosa ohjaajista hahmotti roolinsa demokraattisen johtajuuden mukaisesti palvelevan tai osallistuvan sielunhoidon hengessä. Sururyhmässä toteutui ryhmäläisten keskinäinen sielunhoito. Esille nousi myös eksistentiaalinen ulottuvuus ns. perimmäisten kysymysten myötä.
Omaisten surutyötä oli ohjaajien mukaan eniten auttanut puhumalla jakaminen, yhteyden kokeminen, paikan löytäminen surutyölle ja jaettu tieto surun vaiheista. Vaikeimmin autettaviksi oli koettu surutyössään lukkiutuneet ja vahvoista syyllisyydentunteista kärsineet. Pääosa ohjaajista koki surun yksityisyyden ja ryhmäkeskustelun sopineen hyvin yhteen, mutta kielteisiäkin tuntemuksia esiintyi. Ohjaajien riittävästä tuesta ja lisäkoulutuksesta tulisi huolehtia.
Ohjaajat olivat havainnoineet ryhmissä kaikkia suruprosessin vaiheita. Teoria surun vaiheista oli toiminut sekä ohjaustyötä jäsentävänä että surevien reaktioita tulkitsevana mallina. Ilmeistä myös on, että ryhmäprosessin ja suruprosessin sisäkkäisyys tukivat toisiaan. Tämä tutkimus haastaa eri tieteenaloja verkostoituvaan psyykkisten prosessien tutkimukseen suruaikaa elävien tukemiseksi.