ARTIKKELIT 11/97
Aristoteleen vai Aabrahamin jumala? Tieteen huima kehitys ja nykyisen kaltainen yhteiskunta ei olisi mahdollinen ilman kristinuskon tuomaa suunnanmuutosta ajatteluumme, väittää kirjoittaja.Kehityspsykologi Jean Piaget on huomannut antiikin nerojen, kuten Aristoteleen, hahmottaneen kosmologiaa lasten tavoin. Käymme siis yksilökehityksessä läpi ihmiskunnan kosmologiakuvan kehityksen. Huolimatta tieteemme kehitykselle antamastaan huimasta älyperäisestä perinnöstä helleenien kosmologia oli primitiivinen.
Suurten aasialaisten Kiinan ja Intian maailmankuvien kehittymättömyys askarruttaa, sillä ne edustavat yhä antiikkia. Viisaudestaan huolimatta kiinalaisten ajatusrakenteet, esimerkiksi liikkeen lainalaisuuksista, jäykistyivät jo antiikissa.
Mikä sitten toi meidät uuteen aikaan? Kopernikus, Galilei ja Newton, Italian renessanssin myötä tapahtunut eurooppalaisen ajatuksen vapautuminen - näin ajattelemme.
On häkellyttävää, mutta ilmeistä, että fysiikan kehitys ja sen myötä suuri osa ns. länsimaisesta tieteen kehityksestä olisi tänään lapsen kengissä ilman kristinuskon oleellisella hetkellä synnyttämää maailmankuvallista murrosta. Väite lepää sen varassa, että "pimeä keskiaika" ei ollut kristinuskon hedelmä - mutta sitä on syytä pohtia toisessa yhteydessä. Islamin lyhyt, kiihkeä tieteen hegemonia oli kristityille tärkeä vetoapu - ja sen kautta myös Intian matemaattinen perintö.
Ilman Eurooppaan ilmestynyttä mielekästä maailmankuvaa olisimme tänään ilman autoja, lento- ja sähkökoneita sekä loputtoman määrän erilaisia hyödykkeitä tuottavia tehtaita. Luonnon lainalaisuuksien, etenkin mekaniikan ja dynamiikan hyödyntäminen, ovat toimineet porttina edistykseemme kaikilla aloilla.
Jeesuksen syntymän aikoihin hellenistinen nerous oli jo tukehtumassa oman maailmankuvansa siteisiin. Mm. stoalaisuus ja epikurolaisuus olivat tämän pakkopaidan ilmentymiä. Helleenit uskoivat jo hyödyntäneensä ymmärryksensä kapasiteetin.
Kristillinen maailmankuva toi länsimaisen ajattelun ulos antiikin primitiivisestä kosmologiakuvasta jo 1000 vuotta ennen Galileitä - pioneereina mm. aleksandrialaiset kirkkoisät. Kehitys oli paradoksi.
Uusplatonismi luokitteli maailman kaikessa kauneudessaan pahaksi. Rooman moraalinen rappio oli omiaan vahvistamaan teoriaa Jumalan rajallisista mahdollisuuksista hallita materiassa piilevää pahaa. Myös gnostikot korostivat pahan vaikutusta Jumalan luomistyössä. Universumin luominen oli tuhoisa virhe, josta tuli epäjärjestyksen ja synnin näyttämö.
Käynnistäessään väittelyn uusplatonisteja ja gnostikkoja vastaan kirkkoisät tahtoivat lähinnä nostaa tietoisuuteen Raamatun ilmoituksen Jumalan kaikkivaltiudesta - eivät niinkään pohtia Aristoteleen ajatuskehitelmiä. Huolimatta kristinuskon voimakkaasta painottumisesta tuonpuoleiseen kristityt lähtivät puolustamaan ajatusta universumin ja koko luomakunnan mielekkyydestä ja suunnitelmallisuudesta - juuri vastustajiensa luoman maailmankuvallisen uhan vuoksi.
Paavalin saapuessa Ateenaan hän ei kohdannut Aristoteleen työn jatkajia - roomalaisista ei siihen ollut - mutta sen sijaan Aleksandrian kristillisen yhteisön johtajat olivat pian yllättävän kykeneviä ottamaan kantaa antiikin filosofiaan. Klemens arvioi kreikkalaisten filosofian ehdottoman tärkeäksi puolustettaessa kristinuskoa harhaoppeja ja skeptisyyttä vastaan. Origenes, kuten myös Augustinus, olivat monien Platonin ajatusratojen kannalla.
Kristityt hyödynsivät kreikkalaisten ajatuksia, väittelyn välineitä ja metafyysisiä käsitteitä oman kosmologiakuvansa selvittelyssä. Kun gnostikoille maailmasta ja materiasta erottautuminen oli kaiken päämäärä, kristityille halu tutkia luontoa oli Jumalan lahja ja väline hänen korottamiseensa.
Mutta Platonin ja Origeneen universumien prosessit erosivat pidemmällä aikavälillä radikaalisti toisistaan. Platonin jumalaisen luotsin tuli aika ajoin palauttaa järjestys universumiin, joka väistämättä palautui synnynnäiseen kaaokseen.
Origenes luokitteli tämän babylonialaisten syklisen perinnön absurdiksi ja osoitti tällä, miten vallankumouksellista siirtyminen uuteen näkökulmaan oli. Kristityistä tuli lineaarisen maailmankuvan innovaattoreita. Tämä antoi myös uuden näkökulman historiallisiin tapahtumiin ja vahvisti historia-ajatuksen syntyä.
Kristinuskosta tuli vedenjakaja astuttaessa ulos antiikin maailmankuvista. Augustinus oli yksi näistä antiikin ihmisen ajatusmaailman selvitysmiehistä. Hän vahvisti aleksandrialaisten linjaa ratkaisevalla rajauksella: synti ja paha ei ole ruumiissa vaan tahdossa. Ratkaisu vapautti kristityt mielikuvasta, että sielu saastuu yhteydestä ruumiseen - materia ja luomakunta ei ollut paha vaan Jumalan hyvyyden ilmaus. Juuri ajatus syklisesti uusiutuvasta pahasta oli johtanut vapaan tahdon tuhoutumiseen.
Kirkkoisät markkinoivat myös mullistavaa jumalakuvaa. Helleenit näkivät maailmamme parhaana mahdollisena, jonka Demiurgi kykeni luomaan - kuin pakon alla - käyttöönsä saamasta materiaalista. Augustinuksen Jumala oli luonut universumin täydelliseksi - suvereenisti - se olisi voinut olla myös toisenlainen. Hän kykeni myös luomaan universumin, jonka tähdet eivät tarvinneet Ptolemaioksen kuvittelemia kiertokehiä. Hän salli myös pahan, luodakseen sen kautta - paradoksaalisesti - entistä parempaa.
Platonin matemaattisesta maailmankuvasta sekä Aristoteleen logiikasta, tietoteoriasta ja fysiikasta tuli läntisen tieteen kehityksen kulmakiviä, mutta juutalaiskristillinen maailmankuva toi niihin ratkaisevia muutoksia. Läntinen osa ihmiskuntaa astui välttämättömyyksien maailmasta uuteen, mahdollisuuksien ja paradoksien sävyttämään maailmaan. Tämän myötä ajatusradat tulivat vuosisatojen kuluessa muuttumaan monilta osin. Ajatus Jumalan suvereeniudesta käynnisti keskustelun ihmisen tahdon vapaudesta.
Antiikissa ihmisen tahto ajateltiin monista syistä rajalliseksi. Stoalaiselle kuuliaisuus jumalaista tahtoa kohtaan ei merkinnyt tämän tahdon tottelemista vaan sen kanssa sovussa olemista - luonnon lakien mukaisesti. Juutalaiskristillisellä ilmaisulla tahto ei ollut todellista vastinetta antiikin ajatusmaailmassa. Tämä tahtomisen kyky oli avaava aikanaan huimia näköaloja ja ulosmurtautumisia ymmärryksellemme.
Ajatus orjasta itsenäisenä yksilönä oli myös uutta. Suhtautuminen lähimmäiseen ja ympäristöön muuttui. Orja-käsite menetti merkityksensä ajatusmaailman kahleena. Näiden uusien kokemusten myötä avautuivat ajatusradat uusien käsitteiden syntyyn.
Jo Klemens huomasi kristittyjen olevan uuden ajan edustajia ja arvioi orjuus-ajatuksen vaikuttavan mm. siihen kuvaan, joka meille syntyy luonnosta, joka hänen mielestään on mielekäs, harmoninen luomus.
Vaikka Aleksandrian akatemia oli yhä tiukasti uusplatonistien käsissä, siihen tavalla tai toisella liittyneiden kristittyjen ajatuksilla oli akatemian ja koko länsimaisen tieteellisen ajattelun kehitykselle käänteentekevä merkitys. Itäisen kirkon piispa Basilius jatkoi heidän työtään, antiikin maailmankuvien muodostaman ajatusrakenteiden suman selvitystä. Maailmankuva oli muuttuva - ja vaikka Timaios olikin innoittaja luonnon tutkimiseen, Genesis ilmensi Basiliukselle sen olemusta suorastaan modernilla tavalla. Basilius loi samalla mallin tieteellisen ajattelun uteliaasta omaksumisesta, nyt syntyvien munkistojen ja koko kristikunnan käyttöön.
Jotta taivaankappaleiden tarkoille liikkeille saatiin antiikissa jokin selitys, Aristoteles oli ottanut käyttöön ajatuksen viidennestä alkuaineesta, eetteristä - jumalaisten olentojen joukosta, joka liikutti tähtiä. Basilius tyrmäsi ajatuksen ja hyväksyi sen vain hypoteesiksi puutteellisten oletusten avuksi. "Vaikka taivaankappaleiden liikeradat ovatkin ympyröitä, älköön kukaan päätelkö tästä, että liikuttajat olisivat jumalaisia, ja etteikö näillä kappaleilla olisi kerran ollut alkua", varoitti Basilius.
Myös materia oli Jumalan luoma - ei yksin sen muoto. Tämä oli mahdoton ajatus platonisteille. Mutta tämä alku merkitsi vain ajan ja fyysisen maailman alkua. Aleksandrialaisen teologin ja filosofin, Philoponoksen kääntymys kristityksi 529 johti tämän tieteellisen ajattelun äkilliseen kehitykseen. Entinen uusplatonisti näki nyt monet Aristoteleen väittämät uudesta näkökulmasta ja asetti ne kyseenalaisiksi.
Hänen kuten muidenkin kristittyjen löytöjen paradigmaattisuutta osoittaa se, että ne eivät olleet osa aikakauden juuri valmiiksi kehittyneitä oivalluksia. Ne olivat uuden maailmankuvan hedelmiä. Niinpä uusplatonisti Simplicius, yksi Ateenan akatemian professoreista, astuikin antiikin maailmankuvan puolustajaksi ja syytti Philoponosta vain maineen metsästäjäksi.
Lineaarinen ajankuva oli yksi Philoponoksen ajatuskehitelmien lähtökohdista. Tähän johti ehkä Basiliuksen ajatus universumin ajallisesta synnystä. Basiliuksen arvio eetterikysymyksessä sai tukea, kun Philoponos väitti, etteivät tähtiä liikuttaneet jumalaiset voimat, vaan tähdet vain jatkoivat kulkuaan siinä liiketilassa, jonka ne olivat saaneet Jumalan luodessa kerran universumin. Hän nimesi tähtien, universumin syntyvaiheessa Jumalalta saaman sysäyksen uudeksi suureeksi nimeltä impetus.
Thomas Kuhn on arvioinut impetus-ajatuksen esiinmurtautumisen merkinneen uuteen paradigmaan siirtymistä. Philoponos suorastaan herkutteli Aristoteleen absurdilla ajatuksella heitetyn keihään liikkeestä. Koska keihään liike ei ollut "luonnollista" vaan pakotettua, Aristoteles uskoi keihästä seuraavien ilmataskujen työntävän sitä eteenpäin.
Ajatukset vapaasta tahdosta ja orjattomasta maailmasta ovat olleet merkittäviä askeleita Philoponoksen siirtymisessä antiikin animistisesta mekanistiseen maailmankuvaan ja impetus-teorian syntyyn. Kristittynä hän hylkäsi nyt uusplatonistiset ajatuksensa liikkeisiin vaikuttavista sieluista ja arvioi, että kaikki liikkeet olivat vapaita ja spontaaneja.
Philoponos sanoi heitetyn keihään nousevan ylöspäin, koska siihen siirtyi kädestä taipumus nousta ylöspäin. Keihäs taas putosi takaisin, koska se oli kohotettu luonnollisesta paikastaan.
Philoponos epäili -1000 vuotta ennen Galileitä - myös Aristoteleen väitettä, että kappaleiden putoamisnopeus riippuisi niiden painosta. Philoponos totesi ensinnäkin, että kaikki liike vaatii aikaa. Jos väliaine poistetaan, sillä ei poisteta tuota välttämätöntä aikaa, vaan lisäaika, jonka väliaineen vastuksen voittaminen vaatii. Vaikka orjuus oli vielä todellisuutta ympäröivässä maailmassa, raskaan ponnistuksen, vastuksen voittamisen, aiheuttama voimien ehtyminen kuului nyt yhä useampien - myös oppineiden - kokemusmaailmaan.
Useistakin syistä johtuen aleksandrialaisissa auennut uusi maailmankuva alkoi kantaa hedelmää vasta 1000-luvun Ranskassa. Philoponos jäi Aleksandrian kristityistä viimeiseksi, joka vielä merkittävästi otti kantaa Aristoteleen ajatuksiin.
Koko läntinen maailma oli ollut kansainvaelluksesta alkaen sekasortoisessa tilassa.
Muslimit ehtivät nyt edelle ja toivat meille pian virikkeitä ja vuosisadoiksi oppikirjoja etenkin optiikassa ja lääketieteessä. Myös Aristoteleen tietoteoria ja fysiikka tulivat muslimien tulkitsemina ohjaamaan kehitystä. Philoponoksen avartama maailmankuva tuli paradoksaalisesti vasta muslimien kautta uudelleen kristittyjen tietoon. Muslimit eivät kuitenkaan johtaneet ihmiskuntaa uuteen läpimurtoon fysikaalisessa maailmankuvassa. Heidän maailmankuvansa oli myös koitua kehityksemme jarruksi.
Ateistitkin ovat myöntäneet Euroopan renessanssin nerojen tehneen suuret löytönsä, koska he uskoivat persoonalliseen Luojaan. Muslimien nopea, barbaarien 1200-luvulla pysäyttämä kehitys viittaa samaan suuntaan. Arvioitaessa karkeasti muita syitä islamin tieteellisen hegemonian loppuun kiinnittyy huomio siihen, että uusplatonistisesta välttämättömyyksien maailmasta tuli muslimille ajatuksellinen side. Tiedemiehen jumalakuvan kehitys 900-luvulta eteenpäin johti yhä ratkaisevampaan eroon vapaasti luovaan Jahveen nähden. Nyt myös kristittyjen osuus opettajina ja ystävinä katosi. Sunnalaisuuden kiteytymisen myötä ajatus tahdon vapaudesta himmeni. Aristoteles vei voiton Aabrahamista ja fatalismi armosta.
Tieteen historian toinen suuri paradoksi aleksandrialaisen heräämisen rinnalla on Pariisin piispan Etienne Tempier'n 1277 antama julistus ja sen seuraukset tieteen kehitykselle. Johtavat kristityt tiedemiehet olivat muslimien tavoin vasta ihastuneet antiikin henkeen. Tempier määräsi nyt Pariisin yliopiston linjan seuraamaan kirkkoisien tavoin Raamattua - muslimifilosofi Averroen ja Aristoteleen sijasta. Annettujen 219 ukaasin oleellisin kiteytyi Jumalan ja ihmisen vapaassa tahdossa ja yksilöllisessä sielussa - verrattuna panteistiseen maailmansieluun.
Tiedemiesten ajatuksissa nopeasti vahvistunut antiikin välttämättömyyksien hallitsema maailmankuva korvattiin jälleen mahdollisuuksien maailmalla. Prosessi lie sukua muutokselle Philoponoksen ajatusradoissa. Orastava luonnontiede joutui konfliktiin, joka johti sen uusiin ajatusratoihin ja uuteen aikaan. Esimerkiksi Buridan'in impetusteorian itsenäinen uudelleenlöytö oli kuin toisinto Philoponoksen vapautumiselle. Myös tieteen kehitykseen suuresti vaikuttaneen protestantismin juuret löytyvät samasta konfliktista - ajatuksesta jälleen ilmoitukseen ankkuroidusta armosta ja yksilöllisestä jumalasuhteesta.
Tempier'n epätieteelliseltä näyttävät vaatimukset johtivat vapaampaan ja enemmän mielikuvitusta käyttävään tapaan tehdä tiedettä. Kehitys oli nopea. Eurooppa oli toki herännyt jo 200 vuotta aiemmin, osin helleeneiltä perityn ymmärryksen siivittämänä. Mutta vasta nyt itse tutkimus fysikaalisen maailmankuvan osalta todella käynnistyi, valmistaen tietä Galileille ja Newtonille. Demokritoksen visio toteutui nyt - mutta ei niinkään materialismin ja humanismin avulla. Odottaako oma tiedeyhteisömme jotain vastaavaa konfliktia yltääkseen ehkä uuteen suureen läpimurtoon! n
Päiviö Latvus
Kirjoittaja on espoolainen diplomi-insinööri.
