Kirjat
Tavoitteena täystyöllisyys
Kati Peltola
Hyvinvointivaltion peruskorjaus
Tammi, 1997 204 s, 135 mk
Kirjassaan Hyvinvointivaltion peruskorjaus Sosiaalikeskuksen johtaja Kati Peltola esittelee kansantajuisesti kehittämäänsä uutta sosiaaliturvamallia. Peltolan ansiona on, että hän tuo havainnollisesti esiin nykyisen tulonsiirtojärjestelmän epäkohtia. Peltola on oivaltanut työmarkkinoilla tapahtuvan muutoksen, joka näkyy ammattitaitovaatimusten kasvuna ja yksinkertaisten työtehtävien vähenemisenä. Hänen mallinsa rakentuu kuitenkin perinteiselle täystyöllisyyden pohjalle. Mallin hieno perusajatus on, että kaikille työikäisille järjestetään heille sopivaa ansiotyötä ja vähintään perustoimeentuloon riittävä palkka.
Peltola kertaa vanhaa todetessaan, että työnteon kannattavaksi saaminen edellyttää verotuksen yksinkertaistamista. Hänen ehdotuksensa työvoiman käyttöä rankaisevien sosiaaliturvamaksujen korvaamisesta yleisellä tuotantoverolla on pohtimisen arvoinen mutta vaatii vielä tarkempaa selvitystä. Sen sijaan kannatettava muutos nykyjärjestelmään on verotettavan tulon alarajan pitäminen sellaisella tasolla, että se riittää perustoimeentuloon.
Peltola esittelee malliaan käytännönläheisin esimerkein, joille hän uhraa kuitenkin liikaa tilaa. Yhteiskunta vastaa viimekädessä työpaikan järjestämisestä työttömälle, mikä on Peltolan mallin heikko kohta. Työntekijän täytyy teknistyvässä ja kansainvälistyvässä yhteiskunnassa tehokkuuden nimissä omaksua yhä uusia taitoja, eikä pakkotyötä muistuttava järjestelmä tarjoa ratkaisua tähän ongelmaan. Peltolan markkinoimasta kansalaistyöstä tulisi helposti suojatyötä, jonka varassa osa väestöstä sinnittelisi. Peltola myöntää itsekin, etteivät kunnat, joiden velvollisuudeksi työn järjestäminen jäisi, pysty käytännössä tarjoamaan työtä kaikille työttömille. Verotuksesta ja tulonsiirroista huolehtii Peltolan mallissa yksi virasto, kansanrahalaitos, joka selvittää ihmisten henkilökohtaiset verot ja etuudet sekä hoitaa yritysten verotuksen. Keskittämisessä mentäisiin tässä kohden liian pitkälle. Nykyisten organisaatioiden yksinkertaistaminen ja yhteistyön lisääminen olisi parempi vaihtoehto kuin kansanrahalaitoksen kaltainen virastomammutti, jonka nimelläkin on epäilyttävä kaiku.
Valtaosa suomalaisista pitää hyvinvointivaltiota pelastamisen arvoisena. Osmo Soininvaaran kirjan Hyvinvointivaltion eloonjäämisoppi ohella Peltolan teos on painavimpia puheenvuoroja hyvinvointivaltion uudistamista koskevassa keskustelussa. Torjuessaan ajatuksen kansalaispalkasta Peltola on perinteisellä linjalla. Teoksen parhaita puolia on sen käytännönläheisyys ja selkeys. Peltola onnistuu välttämään virastokielen pahimmat karikot. Hän paikallistaa vakuuttavasti sosiaaliturvajärjestelmän ongelmakohtia ja esittää perusteltuja muutosehdotuksia. Puutteineenkin Peltolan esittelemä malli tarjoaa virikkeellisen lähtökohdan jatkokehittelylle.
Jussi Syrjälä
Vedenviljaa taskukoossa
Lauri Koli
Otavan kalakirja
Otava, 1997 168 s, 175 mk
Lauri Koli on pitkään tunnettu kalastavan kansanosan keskuudessa kaiken kaloista tuntevana örohvessöörinäö. Lukuisat kirjoitukset lehdistössä ja useat alan kirjat ovat opastaneet kotimaista kalastuksen harrastajaa. Tiedemiehenä Koli tunnetaan Helsingin yliopiston Eläinmuseon suomuprofessorina ja harvinaisuuksien tuntijana.
Nyt ilmestynyt Otavan kalakirja on sullottu lähes taskukokoon eli C5 -kansiin ja sisältää yli puolet sisällöstään kalatiedettä. Kirjan kuvitus on vaihteeksi kokonaan tunnettujen kotimaisten kuvaajien käsialaa eikä lopputulosta kannata hävetä, vaikka osasta harvinaisemmista kaloista ei kuvia ole.
Vähän vedenviljaa tunteville ja nimenomaan harrastusta aloittelevalle tarjoaa kirja tiivistetyn paketin kalojen aisteista, elintavoista ja pyynnistäkin, joskin lajikuvauksiin toivoisi jonkin lauseen lisää. Kalojen elinympäristön kuvaus on melkoisen perusteellista, mutta helposti ymmärrettävää ilman alan korkeampaa koulutusta.
Seppo Hikipää
Mäntyharjussa vai Mäntyharjulla?
Nykysuomen käyttötieto
Otava, 1997 543 s, 195 mk
Otava on huomannut kirjallisesta viestinnästään epävarmojen kielenkäyttäjien hakevan tukea hinnakkaistakin aputeoksista, ja niinpä kustantaja on taas kerran kerännyt vanhoja kirjojaan yksien kansien sisään.
Nykysuomen käyttötieto on syönyt Kaarina Turtian klassisen Sivistys- ja lyhennesanakirjan, Rauni Vornasen Nykysuomen oikeinkirjoitussanakirjan ja Annika Sorsan toimittaman paikannimihakemiston. Teoksia on ajantasaistettu vastaamaan vuoden 1996 tilannetta, jolloin kokonaisuus ilmestyi tässä asussaan ensi kerran – tuolloin Valittujen Palojen kustantamana.
Otin Nykysuomen käyttötiedon kolmen kuukauden testiajoon uutistoimitukseen. Toimitustyössä hyödyllisimmäksi osaksi osoittautui paikannimihakemisto: Mäntyharjulla sijaitseva kauppa on todellakin Mäntyharjulla eikä Mäntyharjussa.
Hakemisto kattaa ongelmia tuottavat kotimaiset kunnannimet kiitettävästi. Myös ulkomaalaisia paikkoja on esillä runsaasti, joskin esimerkiksi antiikinaikaiset asut ovat jääneet vähiin. Koko teoksen ajantasaistus on onnistunut riittävästi: WWW löytyy lyhenneosasta ja World Wide Web sivistyssanastosta. Oikeinkirjoitussanakirja ei vastaa, kuinka internet taipuu, mutta sivistyssanakirja tuntee erisnimen Internet, ja selitystekstistä selviää, että taivutus kuuluu Internetin.
Kirjan ongelma on Vornasen oikeinkirjoitussanakirja, jonka idea on kannatettava, mutta toteutus torso. Läheskään kattavan sanalistan ahtaminen 150 sivuun on mahdoton tehtävä. Käytännön tilanteissa Nykysuomen käyttötieto ei useimmiten ratkaissut oikeinkirjoitusongelmaa, vaan jouduin kipaisemaan tutunturvallisen Nykysuomen sanakirjan tai sen pikkuveljen, perussanakirjan, pakeille. Varmemmin ja helpommin vastauksen pulmaansa saisi selkeästä, hakemistolla varustetusta ja loogisesti etenevästä oikeinkirjoitusoppaasta, jossa oikeinkirjoituskommervenkit esitetään sääntö säännöltä riittävien esimerkkien avulla. Kuka uskaltautuisi vuosituhannen vaihteen kunniaksi tekemään täysin uuden, E.A. Saarimaan kielenoppaan kaltaisen selkeäsanaisen suomenauktoriteetin?
Karo Hämäläinen
Orpopojan arvonnousu
Rillumarei ja valistus.
Kulttuurikahakoita 1950-luvun Suomessa.
Toim. Matti Peltonen Suomen Historiallinen Seura, 1996 343 s, 120 mk
Sotien jälkeen käytiin monia kulttuurisotia, joista tunnetuin ja pisimpään vaikuttanut liittyi ns. rillumarei-ilmiöön. Käsite rakentui 1950-luvun alussa neljän-viiden Reino Helismaan käsikirjoittaman elokuvan sekä tämän yhdessä Toivo Kärjen ja Esa Pakarisen kanssa tehtailemien reteiden iskelmien ympärille. Niin laulut kuin elokuvatkin olivat korostetun kansanomaisia, tärkeileviä byrokraatteja irvailevia reilujen miesten ralleja. Kansan syvät rivit suorastaan rakastivat rillumarein kerrontaa, kulttuurieliitti taas vihasi.
Rillumarei-filmeistä tunnetuimmat olivat Rovaniemen markkinoilla (1951), Lentävä kalakukko (1953) sekä Hei, rillumarei (1954). Filmien melkoisen tuotantovauhdin lisäksi kansanvalistajien silmään pisti niiden peittelemättömän kaupallinen luonne. Rillumarei onkin kirjassa kulttuurin tutkimuksellisessa nelikentässä kategorisoitu alimpaan luokkaan vulgaarina ja keinotekoisena populaarikulttuurina. Ajan kasvatuksellisia ideaaleja olivat säästäväisyys, ahkeruus ja hyvät tavat, joten laulujen ja filmien laiskat huliviliveikot sopivat huonosti moraalinvartijoiden pirtaan. Kriitikoiden ärtymykseksi elokuvat olivat vielä kassamenestyksiäkin.
Tässä mielessä yhtymäkohdat Suomi-viihteen kehitystarinassa myöhemmin ilmaantuneisiin Pekka ja Pätkä-, Uuno Turhapuro- sekä Pekko-elokuviin ovat selvät. Matti Peltonen toteaa teoksen esipuheessa aivan oikeutetusti, että 1950-luvun historiallisen todellisuuden kartoitus ei ole ollut lähelläkään sotavuosien tai 1960-luvun yhteiskunnallisia myllerryksiä käsitelleen tutkimuksen tasoa. Kun vielä on uskallettu astua pitkään historiantutkimuksessa orpopojan asemassa pysyneelle populaarikulttuurin alueelle, voidaan puhua merkittävästä avauksesta. Puheena olevia vuosikymmeniä on aiemmin lähestytty ensisijaisesti poliittisen historian, taloushistorian sekä korkeamman kulttuurintutkimuksen näkökulmista. Rillumarei ja valistus tarkastelee kulttuurisia yhteentörmäyksiä ensisijassa edellä mainittujen elokuvien ja iskelmien kautta, mutta lisäksi myös mm. tanssikulttuurin, nuorisomuodin, sarjakuvan ja kuluttajavalistuksen kautta.
Teos rakentuu neljäntoista eri teemaa käsittelevän artikkelin varaan. Esittelynsä saavat esimerkiksi Suomi-filmin naiskuva (rillumarein elokuvia luonnehditaan teoksessa melkeinpä miesasiaelokuviksi naisten vähäpätöisten roolien takia), oman sotansa aloittanut Tuntematon sotilas sekä rock and rollin maihinnousu. Vaikka julkaisun sisältö on kirjava, se on kuitenkin hyvin kiinnostavuutensa säilyttävä. Muutamin paikoin teos on ilmaisuiltaan ja käsittelytavaltaan turhan akateeminen. Esimerkiksi suomalaisten ja ulkomaisten uutisfilmien prosentuaalinen ja metreittäinen jakautuminen eri aihepiireihin kiinnostanee vain tositutkijoita. Lukijaa palvelemaan on kirjan loppuun koottu lähdeluettelo elokuva-, äänite- ja kirjallisuusviitteineen. Paria tekstiosuudessa esiintyvän lähteen unohdusta lukuunottamatta se on erinomainen lisäarvo. Mitäköhän Severi Suhonen, Repe ja muut vääräleuat sanoisivat, jos tietäisivät pilke silmässä tehdyn irvailuhuumorinsa noususta yliopistollisen historiantutkimuksen kohteeksi?
Juha Ojanen
koonnut Lea Parkkonen
Pommin pelottava historia
Peter Kuran:
Trinity and Beyond
(USA, 1995) 92 min.
Peter Kuranin elokuva puhuttaa. Kun aiheena on Yhdysvaltojen ydinpommikokeet, jotka huipentuvat konkreettiseen näyttöönsä vuonna 1945 Hiroshimassa, ei kukaan voi väistää jonkinasteista historian kylmän käden taputtelua olkapäälle. Varsinkaan, kun se sama historia ja muistot ovat osa nykyisyyttä ja tulevaisuutta.
Trinity and Beyond -elokuva herättää kiivaita ajatuksia dokumenttielokuvien propagandistisuudesta. Elokuva esittelee tarkasti ydinasekehittelyä ja asevarustelua lähtien aivan ydinkokeiden ensiaskeleista Uudessa Meksikossa. Kun se samalla taivuttaa vakavan asian ainutlaatuisen näyttävään ja vaikuttavaan visuaaliseen ympäristöön, voi räjähtävän aineiston lumoissa miettiä, kenen puolella elokuva seisoo. Riisuvatko upeat kuvat ydinaseilta niiden käyttöön ja hallintaan liittyviä vastuukysymyksiä - ja perimmäisen kysymyksen niiden olemassaolon oikeutuksesta.
Mutta pitkin matkaa elokuva näyttää myös ydinkokeisiin liittyvän raadollisen puolen. Katsoja saa olla sellaisen dokumentaarisen aineiston todistajana, jossa ydinkokeita tehtiin ympäristön hyvinvoinnista täysin piittaamatta. Kovin suurta kunnianosoitusta ydinaseiden sotilaalliseen käytölle eivät anna myöskään kuvapätkät, joissa viattomat eläimet joutuvat tyystin epäinhimillisiin oloihin sen edestä, että asekilpailussa päästäisiin aina vain asekelta edemmälle. Ja lopuksi, kun kauniista satamakaupunki Nagasakista on atomipommin pudotuksen jälkeen enää puolet jäljellä, voi saastepilven laskeutumista tuijottaessaan jälleen kysyä, kenen puolella elokuva seisoo.
Ohjaaja Peter Kuran tuo nähtäväksi ensi kertaa laajalle yleisölle sellaista tietoa ja kuvaa ydinaseista, jota aikaisemmin ei ole nähty. Kuran sai luvan käyttää aineistoa, joka ennen oli tiukasti salaisten kansien välissä. Elokuvan Suomen ensi-ilta nähdään syyskuussa Helsingissä Rakkautta & Anarkiaa -elokuvajuhlilla. Muun kiinnostavan dokumenttiaineiston lisäksi elokuvassa nähdään paljon ydinaseiden kehittäjien haastatteluja, muun muassa vetypommigurun Edward Tellerin.
Peter Kuranin Trinity and Beyond nähtävillä 10. Helsinki Film Festivaleilla 19.9. - 25.9.1997 Tarkempia tietoja festivaaliohjelmasta.
Anni-Elina Karvonen
Katso myös http://www.vce.com/trinity.html
Woody Allen laulaa ja tanssii
Kaikki sanovat I love you
Ensi-ilta 5.9.1997 Maxim 2 Kesto: 1 h 41 min, -sallittu-
Woody Allenin uusin on paitsi kepeä kaupunkilaisperhekomedia, myös musikaali. Nyt on mahdollista siis nähdä, kuinka Woody Allen tanssii ja laulaa. Niin myös Goldie Hawn, Alan Alda ja Julia Roberts.
Elokuvasta ei voi sanoa mitään pahaa. Se on lempeän hauska ihmisiään (paitsi republikaaneja) kohtaan, ja sen monet rakkausaiheiset juonikuviot lomittuvat sujuvasti toisiinsa. Musiikki on usein ollut tärkeä elementti Allenin filmeissä, ja ensikertalaiseksi musikaalisaralla hän hoitaa työnsä tyylikkäästi.
Näyttelijät laulavat rehellisesti kukin omalla äänellään, ja tanssikohtaukset hivelevät silmää kaikessa kieli poskella perinteitä kunnioittaen -mentaliteetissaan. Allen osaa jopa sen, minkä vain Dennis Potter yhtä suvereenisti hallitsi: hänen ihmisensä puhkeavat laulamaan yllättäen mutta silti luontevasti kesken arkipäivän, ja musiikki vie tarinaa eteenpäin tai ilmaisee osuvasti laulajansa mielentilaa. Kaikki musiikki on menneiden vuosikymmenten iskelmää.
Elokuvan tapahtumat sijoittuvat kolmeen Allenille rakkaaseen kaupunkiin: New Yorkiin, Pariisiin ja Venetsiaan. Carlo diPalman kameratyö hellii näitä kaupunkeja, ja tarinan loppupuolella nähdään kerrassaan ylimaallisen lennokas Woody Allenin ja Goldie Hawnin tanssinumero Seinen rantamilla.
Pauliina Susi
Woody Allenista: http://www.geocities.com/Hollywood/6663/woodyfaq.htm
Vinhoja tapoja kuolla
Steven Spielberg
Kadonnut maailma: Jurassic Park
Ensi-ilta Suomessa 5.9.97 Kesto 2h 9min -K12/9-
Jurassic Parkin jatko-osa Kadonnut maailma uhkaa kuulemma vakavasti edeltäjänsä valta-asemaa tuottoisimpana filminä elokuvahistoriassa. Ansiot siihen ovat heppoiset mutta ymmärrettävät; tarjolla on tehosteiden alalla parasta mitä elokuva voi tällä hetkellä tarjota, ja Spielberg on nerokas sadunkertoja. Tarina siis jatkuu Jurassic Parkista kuten pitääkin, jotakin jäi henkiin -aika paljonkin -ja taas ihminen kohtaa menneen maailman hirmuliskot.
Olennaisia elokuvan elementtejä poljetaan kuitenkin surutta, mikä tekee Kadonneesta maailmasta ärsyttävän epätasaisen. Tehosteet ovat loistavia, ja muutamat toimintakohtaukset Spielbergia parhaimmillaan. Jokusen miljoonan lisäsatsaus käsikirjoituksen uudelleenkirjoittamiseksi olisi ollut paikallaan. Tarinan perustelu on kiusallisen alleviivaavaa, ja muutamat epäloogisuudet juonenkehittelyssä varsinkin elokuvan loppuvaiheessa ovat silkkaa herpaantumista. Dialogissa hukataan liian usein herkullisia tilanteita latteuteen. Juonenkulku on tehty lapsille, mutta mielikuvitukselliset raakuudet paatuneemmille kankaankuluttajille: Spielberg on hyödyntänyt dinojen tarjoamat inhat tavat kuolla hyytävän tehokkaasti. Tarzan-filmeistä tuttuun tyyliin kasvottomia apupoikia uhrataan surutta, ja kun oikein hakee, löytyypä henkilöhahmoista samaa rasismiakin.
Kadonnut maailma on kuin huolella valmistettu lahjarasia, johon itse lahja kipaistiin häthätää lähimmältä R-kioskilta. Jurassic Parkiin verrattuna suurin parannus näin naisnäkökulmasta on Jeff Goldblumin suotuisampi esilläolo, niin juonellisesti kuin kuvauksellisestikin.
Lea Parkkonen
Katso myös: http://www.logicnet.co.uk/StevenSpielberg/JP2.html
Leikkisä tragedia
Viimeiseen hengenvetoon
Kino Eerikinkatu: Viimeiseen hengenvetoon (Breathless). 89 min. mv. Ohjaus: Jean- Luc Godard. Pääosissa Jean- Paul Belmondo (Michel Poiccard), Jean Seberg (Patricia Franchini)
“Patricia, Pa-, Pa-, Patricia..." lauleskelee rehellisen turhamainen gansteri- sankari Michel Poiccard (Jean- Paul Belmondo) ylistetyn Godard- klassikon alkukuvissa. Alla upea auto, edessä Pariisi, Patricia ja rahatukku sekä lopulta Italia. Kaikki on mahdollista. Seison Kino Eerikinkadulla kuunnellen vaimeaa puheensorinaa ja Poiccardin epävireistä lauleskelua. Kumpikaan äänistä ei häiritse eikä sekään, että joudun olemaan seisaaltani. Leppoisaan ja kepeään tunnelmaan tulee pian särö, kun ylinopeutta ajanut Michel saa poliisit kannoilleen ja ajautuu (todennäköisesti varastetun) auton simahtaessa ampumaan poliisin. Hurmurin juostessa rikospaikalta olen siirtynyt kyykkyasentoon.
Vuonna 1959 kuvattu sattumanvaraisesti etenevän tarina viettelee uskomaan suloiseen epävarmuuteen. Raha, maine, kunnia - kaikki se on saavutettavissa, jos vain ei pelkää. Kaikki tai ei mitään, sanoo Michel epäröivälle tytölleen (Jean Seberg), joka on lipsahtamaisillaan Herald Tribunen toimittajaksi ja kirjailijaksi, siis merkittäväksi henkilöksi.
Uuden Aallon uranuurtaja Godard yhdistää ironisen komedian dekkariin ja tragediaan. Eerikinkadulle, jyhkeiden talojen väliin, baarien keskelle kuva istuu paremmin kuin hyvin. Elokuvaa hallitsee viime hetkille vähiin käyvä aika. Kiinni jääminen lähestyy, mutta Michel ei hyväksy muita vaihtoehtoja kuin voittamisen. Tultuaan petetyksi Michel vie ensin loppuun koko elokuvan läpi kulkevan dialogin suhteestaan Patriciaan ja vasta sen jälkeen hoipertelee kadulla haavoittuneena, dramaattisesti, tyylilleen uskollisena. Pelkistetty kerronta pitää loppuun saakka ja katsoja säästyy liian mahtipontiselta huipennukselta.
Olen aikaa sitten luovuttanut ja istahtanut puoliksi hiekalle, puoliksi mukulakivirivistön reunalle. En jää katsomaan illan toista elokuvaa. Leikkisä tragedia, ajattelen.
Ulla Hänninen