Yliopisto-lehti 18/97 Väitökset

VÄITÖKSET 17.10. 1997ñ8.11.1997

Aikuisten hammashuollon subventointi

Lääketieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 17.10.19970 tarkastettavaksi HLL Jari Ahlbergin väitöskirja ìSubventoidun hammashoidon vaikutus suun terveyteen ja sen osatekijöihinì.

Tutkimus kuuluu suuterveystieteen alaan.

Vastaväittäjänä oli professori Dorthe Holst Oslon yliopistosta ja kustoksena professori Heikki Murtomaa.

Koko aikuisväestön hammashoitoa ei Suomessa tueta taloudellisesti, vaikka suun terveydellä on merkitystä myös yleisterveydelle. Työnantajatkaan eivät yleenä tue hammashoitoa, koska se ei vallitsevan lainsäädännön mukaan ole työterveyshuoltoon kuuluvaa. Nyt tutkitussa työpaikassa työntekijöiden sairauskassa rahoitti työntekijöiden hammashoidon ja työnantaja oli järjestänyt hammashoidon työterveysasemalla.

Tutkimuksessa selvitettiin 325 Neste oy:n Porvoon jalostamolla työskentelevän 38ñ65 -vuotiaiden miesten suun terveyttä verrattuna 174 kontrollihenkilöön. Kontrolleilla ei ikänsä ja asuinpaikkansa vuoksi ole ollut mahdollisuutta tuettuun hammashoitoon aikuisiässä.

Tutkimusmenetelminä oli kyselytutkimus ja kliininen tutkimus sekä tavanomaiset tilastomatemaattiset menetelmät.

Taloudellisesti tuettua hammashoitoa saaneet olivat käyneet hammaslääkärin hoidossa viimeisen kahden vuoden aikana vertailuhenkilöitä useammin, vaikka molemmat ryhmät pitivät yhtä usein hampaiden säännöllistä hoitoa tärkeänä.

Suurin osa molemmista ryhmistä oli sitä mieltä, että taloudellinen tuki ja mahdollisuus käyttää työaikaa hammaslääkärissä käyntiin lisää hammashoitopalvelujen käyttöä.

Tuettua hammashoitoa saaneessa ryhmässä 19%:lla oli suussaan yksi tai useampi reikiintynyt hammas, kun vastaava osuus vertailuryhmässä oli 50%.

Karieshampaiden määrä oli vähäisempi niillä, joilla oli mahdollisuus tuettuun hammashoitoon, joiden viime käynti oli ollut tarkastus ja jotka olivat käyneet hammaslääkärissä viimeisen kahden vuoden aikana. Vaikeaa ientulehdusta sairastavien osuus oli myös vähäisempi tuetun hammashoidon ryhmässä (5%) kuin vertailuryhmässä (11%). Noin puolella kummankin ryhmän työntekijöistä löytyi jokin suun limakalvomuutos. Nämä liittyivät molemmissa ryhmissä merkitsevästi tupakointiin ja huonosti istuviin proteeseihin. Vaikka tuettua hammashoitoa saaneilla oli merkitsevästi useammin paremmin istuvat proteesit, ei tällä ollut kuitenkaan vaikutusta heidän limakalvostatukseensa.

Säännöllisessä hammashoidossa työpaikan terveysemalla käyneiden työntekijöiden hoitokerrat käsittivät vähemmän toimenpiteitä ja kestivät lyhyemmän aikaa kuin hammashoidon aloittaneilla aluksi. Noin kahdessa vuodessa hoidon aloittamisesta ero tasoittui.

Tutkimustulokset tukevat ajatusta, että hammashoidon taloudellinen tukeminen ja hoidon järjestäminen lisäävät säännöllistä hammaslääkärissäkäyntiä, joka edistää suun terveyttä.

Uudet aminopyridinaattokompleksit aktiivisia
katalyyttejä

Matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 18.10.1997 tarkastettavaksi FK Mika Polamon väitöskirja ìVarhaisten siirtymämetallien aminopyridinaattokompleksit: synteesit, kiderakenteet ja polymerointikatalyyttikäytäntöì.

Tutkimus kuuluu epäorgaanisen kemian alaan.

Vastaväittäjänä oli dosentti Reijo Sillanpää Turun yliopistosta ja kustoksena professori Markku Leskelä.

Useimpien kaupallisesti merkittävien muovilaatujen, kuten polyeteenin ja polypropeenin, valmistuksessa käytetään siirtymämetallikatalyyttejä. Metallikompleksi edistää alkeenin kaksoissidoksen avautumista ja kiinnittymistä kasvavaan polymeeriketjuun. Siirtymämetallikatalysoitu prosessi on taloudellinen, koska siinä ei tarvita korkeaa lämpötilaa eikä painetta. Metalliin kiinnittyvät orgaaniset osat, eli ligandit, määräävät katalyytin ominaisuudet. Metallikompleksien muuntelu mahdollistaa moninaisten muovilaatujen valmistamisen. Uusien yhdisteiden kehittäminen on hyödyllistä myös siksi, että käytetyimmät katalyyttityypit on jo suojattu patentein.

Tutkimuksessa päädyttiin aminopyridinaattoligandien käyttöön, sillä niillä uskottiin olevan selviä etuja muihin typpiligandillisiin komplekseihin verrattuna. Aminopyridinaattoryhmä on jäykkä ja stabiili, joten oli oletettavissa, että se säilyttää ominaisuutensa katalyyttiä aktivoitaessa. Työssä esitetyn kaltaisia komplekseja ei kirjallisuudessa aikaisemmin tunnettu. Yhdisteiden synteesit perinteisin menetelmin osoittautuivat vaikeiksi. Reaktiot, joissa käytettiin litiumreagensseja eivät tuottaneet haluttuja tuotteita. Synteesireitin yksinkertaistaminen ja reaktio-olojen muuttaminen tuottivat kuitenkin toivotun tuloksen.

Haluttuja tuotteita voitiin valmistaa esimerkiksi suoralla lähtöaineiden yhteensulattamisella. Uudet suorat reaktiot toimivat monilla metalleilla: työssä valmistettiin titaanin, zirkoniumin, hafniumin, niobiumin, tantaaliin sekä wolframiin aminopyridinaattokomplekseja. Kaikkiaan neljäntoista kompleksiyhdisteen molekyylirakenteet määritettiin yksittäiskideröntgendiffraktiolla. Työssä valmistettiin myös uusia aminopyridinaattoligandeja. Kompleksien rakennemäärityksissä havaittiin, että ligandit vaikuttavat kompleksin geometriaan.

Tantaalikomplekseja tutkittiin eteenin polymeroinnissa. Katalyyttien aktiivisuudet olivat korkeita. Saadut muovit olivat tasalaatuisia, sillä molekyylimassajakaumat olivat yhtä kapeita kuin parhailla tunnetuilla katalyyteillä saadut. Lupaavat polymerointitulokset johtivat koko yhdisteryhmän synteesimetodien sekä polymerointikatalyyttikäytön patentoimiseen.

Laparaskooppinen
sappileikkaus

Lääketieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 20.10.1997 tarkastettavaksi LL, anestesiologian erikoislääkäri Anna-Maria Koivusalon väitöskirja ìHiilidioksidi pneumoperitoneumin vaikutukset laparoskooppisessa sappileikkauksessaì.

Tutkimus kuuluu anestesiologian alaan.

Vastaväittäjänä oli professori Alfred Cuschieri (Dundee; Ninewells Hospital & Medical School, UK) ja kustoksena professori Per Rosenberg.

Laparoskooppisissa toimenpiteissä kirurgisen näkyvyyden aikaansaamiseksi vatsaonteloon insuffloidaan räjähtämätöntä kaasua, hiilidioksidia (CO2) (pneumoperitoneum) ja vatsaontelon sisäinen paine (IAP) pidetään 12-15 mmHg:ssä toimenpiteen ajan. CO2 vatsaontelossa aiheuttaa hemodynaamisen stressireaktion. Lisäksi paine reisilaskimoissa nousee ja veri kertyy alaraajoihin altistaen laskimotukoksille. CO2 insufflaation aikana on kuvattu fataaleja CO2 embolioita, paineilmarintoja ja jatkuvaa CO2:n kuplimista sydämessä sekä embolioita aivovaltimoissa. CO2 aiheuttaa voimakkaan sympaattisen hermoston aktivaation ja katekoliamiinipitoisuuksien nousun. Lisäksi plasman reniiniaktiviteetin (PRA) ja antidiureettisen hormonin (ADH) pitoisuudet nousevat pneumoperitoneumin vaikutuksesta ja diureesi vähenee. Diureesin sammuminen johtunee kohonneista PRA pitoisuuksista sekä pneumoperitoneumin aiheuttamasta munuaisten mekaanisesta kompressiosta. Kohonneen IAP:n on todettu heikentävän vakavasti suoliston ja maksan verenkiertoa kokeellisissa malleissa. Potilaan ydinlämpö laskee suhteessa käytetyn CO2-määrään.

CO2 imeytyy vatsaontelosta verenkiertoon aiheuttaen hyperkarbiaa ja asidoosia. CO2 poistuu vain keuhkojen kautta. Tämän seurauksena alveolituuletusta joudutaan nostamaan n. 30 % anestesian aikana. Tällöin hengitystiepaineet nousevat ja keuhkojen komplianssi laskee ja barotrauman riski kasvaa. Ylimääräistä CO2 kuormaa puretaan useita tunteja vielä heräämövaiheessa. Potilaat ovat tokkuraisia, levottomia ja kärsivät lihasvärinästä. CO2 insufflaation aiheuttaa intensiivistä oikean hartian kipua 40 %:lle potilaista oikean puoleisen palleahermon ärsyyntymisen seurauksena. Postoperatiivista pahoinvointia on jopa 60-70 % potilaista.

CO2 insufflaation aiheuttamat muutokset ovat haitallisia sydänsairaille potilaille. Sydämen hapenkulutus lisääntyy ja sydänlihas altistuu iskemialle. Kroonisesta obstruktiivisesta keuhkosairaudesta kärsivät potilaat eivät kykene poistamaan ylimääräistä insuffloitua CO2:ta, vaan heräämövaiheessa syntyy ongelmia ja respiraattohoidon tarvetta. Terveet munuaiset kestävät pneumoperitoneumin aiheuttaman diureesin loppumisen, mutta dialyysin partaalla kiikkuville munuaisille se saattaa olla viimeinen isku. Fataaleita suolistokemioita on kuvattu laparoskooppisten sappileikkausten jälkeen. Laparoskooppisista sappileikkauksista on toivottu myös päiväkirurgisia toimenpiteitä. Odotuksissa on petytty.

Tutkimuksiin otettiin laparoskooppiseen sappileikkaukseen tulevia terveitä potilaita, jotka satunnaistettiin arpomalla kahteen ryhmään kaikissa osatöissä (pneumoperitoneum vs. vatsaontelon seinämän ripustus).

Kirurgisen näkyvyyden aikaansaamiseksi vatsaontelon etuseinämää kohotettiin mekaanisella nosturilaitteella (Laparolift R), jolloin CO2 insufflaatiota ei tarvittu lainkaan. Töissä seurattiin potilaiden hemodynamiikkaa invasiivisesti, valtimo-, keskuslaskimo- ja reisilaskimokanyyleiden avulla. Keuhkojen komplianssin muutoksia ja tarvetta lisätä hengityksen minuuttivolyymia seurattiin Side Stream Spirometria-laitteella. Munuaisfunktiota tutkittiin diureesin määrän ja PRA pitoisuuksien valossa. Lisäksi sovellettiin polarografista virtsakatetriin uitettavaa elektrodia mittaamaan virtsan happiosapainetta, jonka katsotaan korreloivan parhaiten munuaisen medullan hapetukseen ja verenkiertoon. Lisäksi keräsimme virtsanäytteet N-acetyl-b-D-glukosaminidaasi (virtsaan erittyvä lysosomaalinen entsyymi, joka sijaitsee munuaistubuluksissa ja vapautuu munuaisvaurion yhteydessä) analyysejä varten. Käytimme vatsalaukun mukosan pH (pHi) määrityksiä varten erityistä tonometrinenämahakatetria (Tonocap R). pHi:n laskun on katsottu kuvastavan parhaiten splanknikusalueen heikentynyttä perfuusiota. Katekoliamiini- ja ADH-pitoisuudet, postoperatiivinen hemodynamiikka, toipuminen, munuaistoiminta ja pHi kartoitettiin. Olemme osoittaneet yllä mainituin metodein, että vältettäessä CO2 pneumoperitoneumia valtimo-, keskuslaskimo- ja reisilaskimopaine, keuhkojen komplianssi, munuaisfunktio, munuaisten medullan ja kuorikerroksen hapetus ja perfuusio sekä vatsalaukun mukosan pH säilyvät ennallaan. CO2 korvaaminen vatsaontelon etuseinämän ripustusmenetelmällä saattaa olla ideaalinen huonokuntoisten potilaiden hoitomuoto. Tällaista menetelmää on kaivattu monisairaiden potilaiden oireisen sappikivitaudin hoitoon.

Postoperatiivinen vaihe oli tasaisempi ja pahoinvointi vähäisempää silloin kun CO2 insufflaatiosta luovuttiin. Valtaosa ripustetuista potilaista oli kotikuntoisia leikkauspäivän iltana. Insuffloitu CO2 aiheutti postoperatiivista hyperkarbiaa ja asidoosia, jona aikana osalla potilaista oli runsaasti lisälyöntejä, tätä ilmiötä ei tavattu mekaanista ripustuslaitetta käytettäessä. Kaasuton laparoskopia on myöskin askel kohti turvallista päiväkirurgista laparoskooppista toimintaa.

Kaviorustojen luutuma
suomenhevosella

Eläinlääketieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 22.10.1997 tarkastettavaksi ELL, hevossairauksien erikoislääkäri Mirja Ruohoniemen väitöskirja ìKaviorustojen luutuma suomenhevosellaì.

Tutkimus kuuluu kirurgian ñ ortopedian, diagnostisen kuvantamisen alaan.

Vastaväittäjänä oli VMD Johan Carlsten (Sveriges lantbruksuniversitet) ja kustoksena professori Riitta-Mari Tulamo.

Väitöskirjatyössä selvitettiin suomenhevosten etukavioissa tavattavan kaviorustojen luutuman yhteyttä hevosen ikään, sukupuoleen, kokoa kuvaaviin mittoihin ja hevosen käyttötyyppiin, kavion muotoon ja tasapainoon sekä sädeluun ja kavionivelen röntgenologisiin muutoksiin. Voimakas kaviorustojen luutuma on todettavissa sormin tunnustelemalla, mutta lievien luutumien toteaminen ja luutuman tarkka arvioiminen vaatii röntgentutkimuksen. Luutuminen voi alkaa kavioruston tyvestä eli ruston ja kavioluun haaran liitoskohdasta tai erillisestä luutumiskeskuksesta, toisinaan molemmista. Erillinen luutumiskeskus voi myös luutua täysin tai osittain kiinni tyven luutuman kanssa. Kaviorustojen luutuman merkitys ontuman aiheuttajana on kiistelty, mutta sen on epäilty haittaavan kavion joustomekanismia ja liittyvän muihin kavion alueen sairaustiloihin kuten sädeluuontumaan ja kavionivelen muutoksiin.

Yhteensä röntgenkuvattiin yli 1200 etukaviota. Suurin osa materiaalista koostui elävistä hevosista, mutta mukana oli myös teurastamolta ja tiedekunnan patologian laitokselta peräisin olevia etukavioita, joita säilytettiin pakastettuna. Kuusi irrallista kaviota tutkittiin lisäksi tietokonetomografiaa ja magneettikuvausta käyttäen, jolloin pystyttiin selvittämään tarkemmin kaviorustojen rakennetta, luutuman sijaintia rustoissa ja luutuman yhteyttä läheisiin anatomisiin rakenteisiin. Materiaali ei antanut mahdollisuutta tutkia kaviorustojen luutuman yhteyttä hevosen oireisiin.

Kaviorustojen muoto vaihteli kaviosta toiseen, ja ulkopuolinen rusto oli yleensä suurempi ja ulottui korkeammalle kuin sisäpuolinen. Kaviorustojen yhteys ympäröiviin anatomisiin rakenteisiin osoittautui hyvin monimutkaiseksi ja vaihteli jonkin verran kavioittain. Eräät siteiset rakenteet kuten sädeluun ripustinsiteet näyttivät vaikuttavan rustojen muotoon, kun taas toiset, esimerkiksi kavioluun ja kavioruston välinen side osoittautuivat hankaliksi tai jopa mahdottomiksi hahmottaa. Kavion kantaosissa rustojen sisäpinta sulautui yleensä ulokkeisesti sädepatjaan.

Rustojen tyvestä viistosti ylöspäin suuntautuvaa luutumaa tavattiin kaikkiaan n. 80%:lla tutkituista hevosista. Vähäinen tai lievä luutuma ruston tyvessä oli yleisin löydös; voimakkaita luutumia tai erillisiä luutumiskeskuksia havaittiin alle viidesosalla hevosia. Suomenhevosella luutumaa oli vähemmän kuin raskailla kylmäverihevosilla mutta selvästi enemmän kuin lämminverihevosilla on muualla tehdyissä tutkimuksisa todettu. Yleensä luutumaa tavattiin useammassa kuin yhdessä rustossa. Ulkopuolisissa rustoissa havaittiin merkittävästi enemmän luutumaa ja myös enemmän erillisiä luutumiskeskuksia kuin sisäpuolisissa rustoissa, mutta saman hevosen etukavioiden välillä ei ollut merkittävää eroa. Suomenhevosella nähtiin yleisesti myös kavioluun haarasta taaksepäin suuntautuvaa luutumaa (ìkantaluutumaaì), jota ei aikaisemmin ole erikseen raportoitu.

Tietokonetomografia paljasti luutuman kattavan vaihtelevan osan ruston poikkipinta-alasta. Lievä luutuma ruston tyvessä oli yleensä pinnaltaan sileää, ja ydinontelo oli toisinaan havaittavissa. ìKantaluutumaì oli rosoista ja seurasi ruston muotoa. Erillisissä luutumiskeskuksissa oli ydinontelo tai ne olivat umpiluuta. Joissakin kavioissa erillisen luutumiskeskuksen ja tyven luutuman väliin jäänyt rako oli epäsäännöllinen, luutumien toisiaan vasten olevat reunat olivat hyvin tiivistä luuta ja leventyneet myös martokavioon päin. Tämäntyyppisillä löydöksillä saattaa olla kliinistä merkitystä.

Yleisesti ottaen luutuman määrä lisääntyi iän mukana; ainoan poikkeuksen muodostivat erilliset luutumiskeskukset. Luutuman määrä lisääntyi nopeasti toisen ja kolmannen ikävuoden aikana mutta melko hitaasti aikuisilla hevosilla. Luutuma oli merkittävästi yleisempää ja voimakkaampaa tammoilla kuin oreilla ja ruunilla toisesta ikävuodesta alkaen. Tulokset viittaavat kaviorustojen luutuman perinnölliseen taustaan, mutta suomenhevosellakin luutuma on todennäköisesti usean tekijän summa. Positiiviset mutta matalat korrelaatiot luutuman määrän ja hevosen kokoa kuvaavien mittojen välillä viittasivat voimakkaampaan luutumaan isokokoisilla/raskastekoisilla hevosilla. Ratsuhevosilla havaittiin hieman enemmän luutumaa kuin ravureilla; työhevostyyppisillä hevosilla luutumaa oli eniten.

Nämä erot eivät kuitenkaan olleet tilastollisesti merkittäviä. Aikuisista hevosista vähiten luutumaa havaittiin kantakirjaan tarjotuilla ravurioreilla.

Luutuman määrän ja kavion kantojen pituuden välillä havaittiin tilastollisesti merkittäviä korrelaatioita. Muuten luutumalla ei ollut yhteyttä kavion kokoa ja muotoa kuvaaviin mittoihin tai kaviotasapainoon. Luutuma ei myöskään näyttänyt aiheuttavan kavion muodon yleistä muuttumista kuten kantojen ahtautumista; paikallisia muutoksia kavion muodossa ja ympäröivissä pehmytkudoksissa sen sijaan oli havaittavissa voimakkaasti luutuneen ruston kohdalla. Sädeluun ja kavionivelen röntgenologisia löydöksiä nähtiin tutkituissa kavioissa melko yleisesti, mutta niiden ja kaviorustojen luutuman välinen yhteys osoittautui suomenhevosella vähäiseksi.

Russia in transition

Valtiotieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 24.10.1997 tarkastettavaksi Anna Temkinan väitöskirja ìRussia in transition: the cases of new collective actors and new collective actionsì.

Tutkimus kuuluu sosiologian alaan.

Vastaväittäjinä olivat professori Risto Alapuro sekä professori Leonid Gordon (Institute of World Economy and International Relation, Moskova). Kustoksenaoli professori Elina Haavio-Mannila.

Teos julkaistaan sarjassa Kikimora Publication Series A.

Research topics of this study are the social transformation in Russia (1985ñ1996), new collective actors which appeared during this period, and their collective actions. Seven articles, which were written between 1991 and 1996, are presented in this dissertation. The main issues addressed are the following: the appearance of new democratic social movements in Russia at the end of the 80ís, their development during the perestroika period, and their disappearance from the political arena in the beginning of the 90ís. Possibilities of conceptualizing their development, the nature of the modern transformation in Russia, and the possibilities of conceptualizing this transformation are considered.

Different cases of new collective actors and collective actions are analyzed in accordance to two protest cycles of the transformation period. The protest of democratic social movements increased during the perestroika period, 1985ñ1991. The labor movement, its collective actions and workersí organizations, which emerged during the perestroika in Leningrad, did not develop as strongly as the democratic political movements. The labor movement organized non-institutional actions and made use of existent institutions. The institution of industrial democracy, which emerged during the perestroika, was used as one channel through which the social movement expressed its protest.

Demonstrations as a new form of social movementsí collective action in Russia in 1990 and 1991 are compared with demonstrations in the form of the Soviet state holiday under socialism. Beginning from 1990, social movements used official demonstrations as opportunities to pursue their goals; thus the functions of demonstration changed. Transformation of demonstration is a symbolic expression of the political changes in Russian society during the period of democratic mobilizations.

Collective actions and mass mobilization declined in the period of economic reforms from 1992. At that time a new actor appeared in the public sphere: the womenís movement. However, the political participation of women remains low in the post-perestroika period. This is explained by the decline of citizensí political activity and by the peculiarities of the gender system in Russia.

Conceptualization of new social movements in Russia is considered to be the problem. Nowadays, western approaches which are being widely used are limited in their appropriateness due to the peculiarities of the Russian cultural context, especially with regard to the role of informal relations in society. The theory of resource mobilization is used here for the explanation of the emergence, development and decline of the social movements in the course of protest cycle development, taking into account the cultural context.

Virusten olemus ja alkuperä

Matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 24.10.1997 tarkastettavaksi FK Tero Aholan väitöskirja ìSemliki Forest viruksen RNA:n huppurakennetta valmistava entsyymiì.

Tutkimus kuuluu biokemian alaan.

Vastaväittäjänä oli professori Kalervo Hiltunen Oulun yliopistosta ja kustoksena professori Heikki Rauvala.

Teos julkaistaan sarjassa Dissertationes Biocentri Viikki Universitatis Helsingiensis.

Semliki Forest virus kuuluu alfavirusten ryhmään. Alfavirukset ovat ihmisiä ja eläimiä infektoivia viruksia, joista Sindbis virus aiheuttaa Suomessa Pogostan tautia (kuumeista ihottumaa ja nivelkipuja). Väitöskirjassa on tutkittu yhtä niistä neljästä Semliki Forest viruksen koodaamasta proteiinista, joiden tehtävänä on viruksen RNA:sta koostuvan perintöaineksen monistaminen infektoitujen solujen sisällä. Tutkittu proteiini on nimeltään nsP1.

Tutkimuksessa selvisi, että nsP1:n tehtävänä on viruksen lähetti RNA-molekyylien muokkaaminen. Niiden alkuun lisätään toiminnalle välttämätön rakenne (ìcapì eli huppu). Merkittävin havainto oli, että nsP1 valmistaa yllämainitun rakenteen eri reaktiotien kautta kuin isäntäsolunsolun omia RNA-molekyylejä muokkaavat entsyymit. Tämän perusteella lienee mahdollista kehittää viruslääkkeitä, jotka voisivat estää alfavirusten lisääntymisen häiritsemättä solujen normaalia toimintaa. Alfavirusten lisäksi tämä poikkeava reaktiotie on todennäköisesti myös niiden sukulaisviruksilla, kuten vihurirokkoviruksella sekä suurella joukolla taloudellisesti merkittäviä tuhoja aiheuttavia kasviviruksia.

Lisäksi tutkittiin tiettyjen keskeisten aminohappotähteiden merkitystä nsP1:n toiminnalle. Näiden kokeiden perusteella voitiin ehdottaa, että nsP1 on sukua laajalle metyylitransferaasientsyymien ryhmälle. Siten se olisi todennäköisesti evoluution kuluessa muovautunut jostakin solun komponentista.

Useimpien virusten perimäaineksen monistaminen tapahtuu solunsisäisissä kalvorakenteissa. NsP1:n toisena tehtävänä on ilmeisesti kiinnittää Semliki Forest viruksen RNA:ta monistava proteiinikompleksi solun kalvoihin. Tarttumista vahvistaa nsP1:een liitettävä rasvahappotähde.

Malleja ojitettujen
suometsien kasvun ja
tuotoksen ennustamiseen

Maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 24.10.1997 tarkastettavaksi MML Hannu Hökän väitöskirja ìMalleja ojitettujen suometsien kasvun ja tuotoksen ennustamiseenì.

Vastaväittäjänä oli MMT Risto Ojansuu ja kustoksena professori Juhani Päivänen.

Teos julkaistaan Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja -sarjassa.

Suometsien osuus Suomen metsämaan pinta-alasta ja puuston kokonaiskasvusta on noin neljännes. Soilla valtaosa puuston määrästä ja kasvusta on alueilla, jotka on ojitettu metsänkasvatusta varten. Ojitusalueiden metsät poikkeavat kivennäismaiden metsistä paitsi kasvupaikan laadun, myös puuston rakenteen ja kehitysrytmin osalta.

Tutkimuksessa laadittiin regressiomalleja männyn, kuusen ja hieskoivun kasvun ja pituuden ennustamiseen puu-, metsikkö- ja kasvupaikkatunnuksilla ojitetuissa suometsissä. Aineistona käytettiin valtakunnan metsien inventoinnin otantakehikolla eri puolelle maata maastoon perustettuja toistuvasti mitattuja koealoja. Kasvumalleissa yksittäisen puun pohjapinta-alan viiden vuoden kasvuun rinnankorkeudella vaikuttivat lisäävästi puun koon lisääntyminen, puun edullinen kilpailuasema, kasvupaikan korkea ravinteisuus, korkea lämpösumma, hyvä ojituksen kunto, edellisen 5 vuoden aikana tehty harvennushakkuu, sekä ojituksesta kuluneen ajan lisääntyminen. Metsikön runsaspuustoisuus rajoitti yksittäisen puun kasvua.

Maastossa tehtyä kasvupaikkojen luokitusta käytettiin pohjana muodostettaessa puulajeittaisia tuotosluokkia. Pituusmalleissa puiden pituus riippui puun läpimitasta, metsikön puustoisuudesta, sijainnista ja tehdyistä hakkuista. Lisäksi tehtiin kasvumalli, jolla ennustettiin männyn rinnankorkeusläpimitan kasvureaktio ojien perkaukseen, täydennysojitukseen, sekä näiden yhdistelmään käyttäen aineistona järjestettyjä kokeita. Puut reagoivat vähiten perkaukseen ja eniten perkauksen ja täydennyksen yhdistelmään. Lisäksi kasvureaktiota lisäsivät kunnostusojituksesta kulunut aika, puun koon ja metsikön puustoisuuden lisääntyminen sekä kapea alkuperäinen sarkaleveys. Samanaikaisesti ladittiin myös kasvuindeksit ojitusalueiden männylle vuosille 1979ñ1989.

Pohjapinta-alan kasvumallit ja pituusmallit liitettiin metsikkösimulaattoriin (MELA), jossa niitä käytettiin yhtäaikaisesti simuloimalla kullakin puulajilla esimerkkimetsiköiden ojituksenjälkeistä kehitystä yleisimmin ojituksen kohteena olleilla kasvupaikoilla Etelä- ja Pohjois-Suomessa.Keskimääräinen tilavuuskasvu viidenkymmenen vuoden aikana ojituksen jälkeen Etelä-Suomessa oli männikössä 4,1, kuusikossa 6,0 ja koivikossa 4,4 m3/ha/v. Pohjois-Suomessa vastaavat lukemat olivat 2,2, 3,6 ja 2,4 m3/ha/v. Metsikkötason ennusteet kasvun tasosta olivat yhdenmukaisia aikaisempien tutkimusten antamien tulosten kanssa.

Kunnostusojitusreaktiota ennustavaa mallia käytettiin yhdessä pituusmallin kanssa simuloitaessa esimerkkimetsiköiden kehitystä kunnostusojituksen jälkeen. Toimenpiteen aiheuttama lisäkasvu viidentoista vuoden aikana keskinkertaisella kasvupaikalla vaihteli Etelä-Suomessa 0.2ñ1.8 m3/ha/v ja Pohjois-Suomessa 0.1ñ1.6 m3/ha/v riippuen käytetystä ojitusmenetelmästä ja lähtötilanteen puustosta.

Malleja käytetään metsätalouden suunnittelujärjestelmissä. Malleilla ennustetaan maastossa kerättyjen puustotietojen pohjalta puuston kehitys tuleville suunnittelukausille. Vastaavasti voidaan tehdä pitkän aikavälin ennusteita puuvarojen kehityksestä suuralueilla, tai arvioida erilaisilla kunnostusojitustoimenpiteillä aikaansaatavaa lisäkasvua eri tilanteissa.

Sairaalainfektioiden
aiheuttajamikrobi

Lääketieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 24.10.1997 LL, sisätautien erikoislääkäri Outi Lyytikäisen väitöskirja ìStaphylococcus epidermidissairaalainfektioiden aiheuttajamikrobinaì.

Tutkimus kuuluu infektiotautien/sairaalainfektioiden alaan.

Vastaväittäjänä oli dosentti Pirkko Kotilainen Turun yliopistosta ja kustoksena professori Marja-Riitta Taskinen.

Sairaalainfektiot ovat merkittävä uhka sairaalan toiminnalle. Tehokkaiden torjuntatoimien suunnittelu edellyttää aiheuttajamikrobien esiintymisen ja niiden esiintyvyyteen vaikuttavien tekijöiden tuntemusta. Staphycoccus epidermidis on bakteeri, jota esiintyy runsaasti ihmisen ihon normaalifloorassa. Samalla se on yksi tärkeimmistä sairaalainfektioita aiheuttavista mikrobeista erityisesti vaikeasti sairailla ja immuunipuutteisilla potilailla. Väitöskirjatyön tarkoituksena oli kartoittaa Staphylococcus epidermidis -bakteerin aiheuttamien sairaalainfektioiden esiintymistä Helsingin yliopistollisessa keskussairaalassa. Antibioottiherkkyysmäärityksen lisäksi bakteerikantojen sukulaisuutta selvitettiin DNA-perusteisilla tyypitysmenetelmillä. Lastenklinikan vastasyntyneiden teho-osastolla todettiin yksi siellä neljä vuotta säilynyt moniresistentti Staphylococcus epidermidis -kanta. Moniresistentillä kannalla on vastustuskykyominaisuuksia useihin mikrobilääkkeisiin yhtäaikaa. Tämä bakteerikanta aiheutti 16 % kaikista seuranta-aikana havaituista Staphylococcus epidermidis -yleisinfektioista, joissa bakteeri esiintyy ja lisääntyy veressä. Lisäksi havaittiin useita muiden Staphylococcus epidermidis -kantojen aiheuttamia pienempiä epidemioita. Kahdella veritauteja hoitavalla osastolla havaittiin, että tietyt moniresistentit Staphylococcus epidermidis -kannat esiintyivät toisia yleisemmin ja kantojen siirtymistä potilaasta toiseen tapahtui eristystoimista huolimatta.

Vuosina 1983ñ1994 Meilahden sairaalasta eristettyjen Staphylococcus epidermidis -veriviljelykantojen mikrobiherkkyyttä koskevassa tutkimuksessa havaittiin, että moniresistenttien bakteerikantojen osuus runsaasti kolmikertaistui (20-71%). Vuonna 1994 kantojen osuus, joihin tehosi vain yksi mikrobilääke ñ vankomysiini ñ oli 11 %. Vankomysiinin käyttö lähes 9-kertaistui tutkimusjakson aikana.

Merkittävän Staphylococcus epidermidis -veriviljelylöydöksen erottaminen iholta peräisin olevasta viattomasta kontaminaatiolöydöksestä on potilaan oireiden ja kliinisten löydösten perusteella erittäin vaikeaa. Totesimme, että akuuttia leukemiaa sairastavilla potilailla, joilla Staphylococcus epidermidis -bakteeri oli kasvanut useammassa kuin yhdessä veriviljelynäytteessä, veren C-reaktiivinen proteiini (CRP) arvo kohosi ensimmäisen 24 tunnin aikana veriviljelynäytteen otosta merkittävästi enemmän kuin potilailla, joilla bakteeri oli kasvanut vain yhdessä näytteessä. Löydöstä voi hyödyntää, kun pyritään rajoittamaan vankomysiinin tarpeetonta käyttöä.

Yhteenvetona voidaan todeta, että Staphylococcus epidermidis -bakteerikantojen siirtyminen potilaasta toiseen on erittäin tavallista vastasyntyneiden teho-osastolla ja sitä tapahtuu myös veritauteja hoitavilla osastoilla. Moniresistentit kannat ovat voivat säilyä pitkään osastoilla. Potilaan kannalta merkittävien Staphylococcus epidermidis -veriviljelykantojen mikrobilääkeherkkyys on muuttunut huonompaan suuntaan viime vuosikymmenen kuluessa. Lääkeherkkyyden huonontuminen on aiheuttanut sen, että yhä useammin joudutaan turvautumaan vankomysiinihoitoon. Runsas vankomysiinin käyttö aiheuttaa merkittävän vaaran enterokokkien vankomysiiniresistenssin kehittymiseen. Ohjattu mikrobilääkkeiden käyttö ja hyvä käsihygienia ovat keinoja, joilla näiden resistenttien bakteerien määrää voidaan vähentää ja leviämistä estää sairaalassa.

Tupakan siiteputken
solutukirangan rakenne ja tehtävät

Matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 24.10.1997 tarkastettavaksi FM Helena Åströmin väitöskirja ìTupakan siiteputken solutukirangan rakenne ja tehtävätì.

Vastaväittäjänä oli professori Antonio Tiezzi (Tuscia University, Italia) ja kustoksena professori Liisa Simola.

Teos julkaistaan sarjassa Dissertationes Biocentri Viikki Universitatis Helsingiensis.

Siemenkasvien hedelmöityksessä siiteputki kasvaa kukan emin solukoiden läpi kuljettaen generatiivisesta solusta syntyneet siittiösolut alkiorakkoon, jossa tapahtuu siemenkasveille tyypillinen kaksoishedelmöitys. Hedelmöittävien siittiösolujen kuljetuksesta alkiorakkoon on hyvin vähän tietoa ja tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää siiteputken solutukirangan, mikrotubulusten ja mikrofilamenttien, tehtävää kasvussa ja vegetatiivisen tuman ja generatiivisen solun kuljetuksessa. In vitro tupakan siiteputket kasvavat ensin pituutta, jonka jälkeen vegetatiivinen tuma ja generatiivinen solu siirtyvät siitepölyhiukkasesta siiteputkeen ja edelleen siiteputken kärkiosaan. Käyttämällä monoklonaalista tubuliinin vasta-ainetta voitiin immunofluoresenssimikroskopian avulla havaita, että solutukirangan rakenne muuttui vegetatiivisen tuman ja generatiivisen solun siirtyessä siiteputkeen. Siiteputkien kylmä- tai herbisidikäsittely johti vegetatiivisen solun mikrotubulusten hajoamiseen. Hajoaminen ei vaikuttanut siiteputken pituuskasvuun, mutta hidasti huomattavasti vegetatiivisen tuman ja generatiivisen solun etenemistä kohti siiteputken kärkeä. Kun siiteputkien kasvatusta herbisidialustalla jatkettiin pidempään, vegetatiivinen tuma ja generatiivinen solu liikkuivat hitaasti siiteputken keskiosaan todennäköisesti mikrofilamentteja pitkin. Tulos osoittaa, että ehjiä mikrotubuluksia tarvitaan tumien tehokkaan liikkeen aikaansaamiseksi kohti siiteputken kärkialuetta, ja että toisaalta siiteputken kasvu voi jatkua ilman ehjiä mikrotubuluksia. Tuloksen perusteella on myös ilmeistä, että siiteputken kasvaessa emin solukoissa mikrotubuluksilla on keskeinen tehtävä vegetatiivisen tuman ja generatiivisen solun kuljetuksessa kohti hedelmöitettäviä soluja. RNA:n hybridisaatiot sopivilla koettimilla ja proteiinien vasta-ainetunnistus spesifillä vasta-aineilla osoitti että tubuliinin ja aktiinin lähetti-RNA:n ja proteiinien määrä lisääntyi siiteputkissa vegetatiivisen tuman ja generatiivisen solun liikkuessa siitepölyhiukkasesta siiteputken kärkialueelle. Kaksisuuntaista elektroforeesia käyttäen havaittiin kolmen-tubuliini-isotyypin määrän lisääntyvän tumien liikkumisen aikana, joka osoittaa että tumien liike vaatii solun tukirankaproteiinien synteesiä.

Tyrosinaatio on tyypillinen atubuliinin translaation jälkeinen muutos kasvavien solujen mikrotubuluksille, kun taas asetyloitunutta atubuliinia havaitaan kestävimmissä mikrotubuluksissa. Suurin osa siiteputken vegetatiivisen ja generatiivisen solun mikrotubuluksista on tyrosinoituneita. Asetyloitunutta atubuliinia sen sijaan esiintyi siiteputken vanhojen osien kestävissä mikrotubuluksissa ja generatiivisen solun mikrotubuluskimpuissa. Asetyloitunutta atubuliinia oli myös tumasukkulassa ja fragmoplastissa generatiivisen solun jakautumisen aikana, mikä osoittaa että generatiivisen solun mikrotubuluksille on ominaista tietyt piirteet, jotka lisäävät niiden säilyvyyttä alhaisissa lämpötiloissa ja kemiallisissa käsittelyissä.

Sisäkorvan tasapainoelin ja sen toiminnan määritys

Lääketieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 24.10.1997 tarkastettavaksi LL Timo Hirvosen väitöskirja ìTasapainoelin-silmäheijasteen määritys päänravistustestilläì.

Tutkimus kuuluu korva-, nenä- ja kurkkutautien alaan.

Vastaväittäjänä oli apulaisprofessori Lars Ödkvist Linköpingin yliopistosta ja kustoksena professori Jukka Ylikoski.

Tasapainon häiriintyminen koetaan yleensä huimauksena, joka on yleisimpiä oireita, jonka vuoksi ihmiset hakeutuvat lääkärin vastaanotolle. Sisäkorvan tasapainoelimellä on tärkeä osuus tasapainon säätelyssä. Tasapainoelin osallistuu eri heijasteratojen kautta sekä silmien liikkeiden että kehon lihasten toiminnan säätelyyn, jotta näkö säilyisi terävänä ja kehon tasapaino vakaana. Nykyisten sisäkorvan tasapainoelin-silmä -heijasterataa mittaavien menetelmien ongelmana on ollut osin se, että ne määrittävät puutteellisesti potilaan sen hetkistä toiminnallista tilaa.

Tutkimuksen tarkoituksena oli kehittää uusi päänravistukseen perustuva menetelmä tasapainoelin-silmä -heijasteen määrittämiseksi ja arvioida sen käyttökelpoisuus terveillä koehenkilöillä, vanhuksilla ja Menieren tautia sairastavilla potilailla. Testin aikana tutkittava ravisti päätään puolelta toiselle puolen minuutin ajan katsoen koko ajan edessään olevaa kohdetta. Samanaikaisesti mitattiin sekä pään että tasapainoelin-silmä -heijasteen ohjaamat silmien liikkeet. Tietokoneohjelman avulla määritettiin pään ja silmien liikkeiden laajuuksien ja ajoituksien suhteet eri taajuuskaistoilla. Terveillä koehenkilöillä tasapainoelin-silmä -heijaste tuotti sekä laajuuden että ajoituksen suhteen vastaavia pään ja silmien liikkeitä aina 5 Hz:iin saakka. Menieren tautia sairastavilla potilailla silmien liikkeet olivat yleisesti ottaen laajuudeltaan pienempiä ja osin ajoitukseltaan poikkeavia ja ylätaajuuksien saavuttaminen oli heille vaikeampaa. Vanhuksilla silmien liikkeet olivat myös poikkeavia sekä laajuudeltaan että ajoitukseltaan ja ylätaajuudet olivat vaikeampia saavuttaa.

Päänravistustesti on askel kohti toiminnallisempia tasapainotutkimuksia ja menetelmä tarjoaa uusia diagnostisia mahdollisuuksia tasapainoelimen toiminnan arviointiin huimauspotilailla.

Orgaanisten halogeeniyhdisteiden esiintyminen Suomenlahden
pohjakerrostumissa

Matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 25.10.1997 tarkastettavaksi FK Harri Kankaanpään väitöskirja ìOrgaanisten halogeeniyhdisteiden sedimentaatio, jakauma, lähteet ja ominaisuudet Suomenlahdellaì.

Tutkimus kuuluu orgaanisen kemian alaan.

Vastaväittäjänä oli professori Per Jonsson Upsalan yliopistosta ja kustoksena professori Tapio Hase.

Teos julkaistaan sarjassa Monographs of the Boreal Environment Research No. 6 1997.

Tutkimuksessa on selvitetty orgaanisten halogeeniyhdisteiden esiintymistä Suomenlahden pohjakerrostumissa ja sedimentoituvassa aineksessa. Tutkimuskohteina olivat yhdisteiden alkuperä, kokonaismäärät, sedimentoitumisnopeus ja kemiallinen luonne. Lisäksi on selvitetty, millä alueilla esiintyi teollisia, etenkin selluteollisuudesta peräisin olevia, eliöstölle haitallisia organohalogeenipäästöjä.

Selvitys on tehty Merentutkimuslaitoksella vuosien 1991ñ1996 aikana, käyttäen pääosin tutkimusalus Arandan matkojen aikana kerättyjä pohjasedimentti- ja sedimenttisuppilonäytteitä Suomenlahdelta. Näytteistä määritettiin adsorboituvien ja uuttuvien orgaanisten halogeeniyhdisteiden kokonaismääriä (AOX ja EOX) käyttäen mikrokulometrista titrausmenetelmää. Yhdisteiden kemiallista luonnetta selvitettiin käyttäen korkean erotuskyvyn nestekromatografiaa, massaspektroskopiaa ja ydinmagneettista resonanssispektroskopiaa.

Paperiteollisuuden aiheuttama pohjalietteen saastuminen oli selvästi havaittavissa Kotkan alueella vuosina 1993ñ1994. Vuonna 1994 Kotkan alueen rannikonläheisille pohjille tuleva halogeenikuormitus oli vähentynyt aikaisempaan tilanteeseen verrattuna, mutta ulommilla Kotkan merialueilla yhdisteiden kerrostuminen pohjaan oli lisääntynyt, todennäköisesti pohjamateriaalin kulkeutumisen vuoksi.

Sellutehtaiden päästöjen väheneminen ei näinollen näy lyhyellä aikavälillä kuin ainoastaan päästöjen välittömällä vaikutusalueella.

Muista tutkituista alueista ainoastaan itäisellä Viipurinlahdella ja Tallinnanlahdella havaittiin vain vähän merkkejä teollisuudesta peräisin olevista organohalogeeneista.

Alueilla, joilla teollisia organohalogeenipäästöjä ei esiintynyt, havaittiin huomattavia määriä luontaisesta tuotannosta peräisin olevaa EOX-materiaalia. Tämän materiaalin kokonaismäärä ylittää pohjakerrostumissa ja pohjaan vajoavassa aineksessa moninkertaisesti sellutehtaiden päästöjen määrät. Vuoden 1996 tulosten perusteella jopa noin 80% Suomenlahden avomerialueella pohjaan vajoavasta organohalogeeniaineksesta on luontaista, ja on peräisin pääosin kevätkukinnan aikana esiintyvistä piilevistä. Materiaali on kemiallisesti tarkasteltuna kloorattua, polaarista, todennäköisesti levien pigmenteistä peräisin olevaa, ja erittäin samankaltaista Suomenlahden eri alueilla.

Tulosten perusteella valtaosa tutkimusalueella esiintyvistä orgaanisista halogeeniyhdisteistä on vaarattomia, mutta Kotkan alueella teollisten yhdisteiden suuri osuus voi uhata paikallisesti eliöstöä.

Käytännön toimenpiteenä on suositeltavaa seurata Kotkan ja Kymijoen edustojen pohjien ja eliöiden halogeeniyhdisteiden määriä tulevina vuosina.

Kaupunkiasuntojen hinnat ja asuntojen ominaisuuksien kysyntä

Valtiotieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 25.10.1997 tarkastettavaksi VTL Seppo Laakson väitöskirja ìKaupunkiasuntojen hinnat ja asuntojen ominaisuuksien kysyntä. Tutkimus asuntojen hinnoista sekä halukkuudesta maksaa asuntojen ominaisuuksista ja alueellisista julkisista palveluista pääkaupunkiseudullaì.

Tutkimus kuuluu kansantaloustieteen alaan.

Vastaväittäjänä oli professori Yannis M. Ioannides Tuftsin yliopistosta, USA:sta, ja kustoksena professori Yrjö Vartia.

Teos julkaistaan Elinkeinoelämän tutkimuslaitos (ETLA) A 27-sarjassa.

Tutkimus käsittelee asuntojen hintoja sekä asuntojen ominaisuuksien kysyntää kaupunkialueen asuntomarkkinoilla. Työn teoreettinen viitekehys nojautuu kaupunkitaloustieteeseen, erityisesti hedonisten hintojen teoriaan. Tässä lähestymistavassa asumista pidetään moniulotteisena heterogeenisena hyödykkeenä. Sekä asunnon rakenteellisia ja laadullisia ominaisuuksia että sijaintiin ja asuinalueeseen liittyviä ominaisuuksia pidetään erillisinä komponentteina asumisen moniulotteisessa ominaisuuskorissa. Työn empiirisessä osassa analysoidaan asuntojen hinnan ja asuntojen ominaisuuksien välistä suhdetta pääkaupunkiseudulla. Asuntojen ominaisuuksilla tarkoitetaan tässä yhteydessä paitsi asunnon rakenteellisia, laadullisia ja määrällisiä ominaisuuksia, myös sijaintiin, asuinalueeseen ja sen ympäristöön sekä palveluihin liittyviä tekijöitä. Työssä tutkitaan myös erityyppisten kotitalouksien asunnon eri ominaisuuksiin kohdistamaa kysyntää. Tällöin peruskysymys on, kuinka paljon eri tyyppiset kotitaloudet ovat valmiita maksamaan siitä, että saavat lisää asunnon tiettyä ominaisuutta. Empiirinen tutkimus perustuu ekonometrisiin menetelmiin sekä asunto- ja kotitalouskohtaisiin aineistoihin pääkaupunkiseudulta.

Tutkimuksen keskeiset tulokset: Talotyyppi ja tonttitasoinen väljyys vaikuttavat merkittävästi asunnon hintaan, pientaloasumista ja väljyyttä arvostetaan. Hinta alenee rakennuksen iän suhteen 50-60 vuoteen asti, sitä vanhemmat asunnot ovat sen sijaan arvokkaampia. Merenrannan läheisyyttä arvostetaan todella paljon. Ostosmahdollisuuksien sekä rautatie- ja metroasemien läheisyyttä arvostetaan; ei kuitenkaan välitöntä läheisyyttä, sillä ostoskeskuksiin ja asemiin liittyy negatiivisia ulkoisvaikutuksia. Liikenteellisen pääkadun sekä mm. voimalaitoksen läheisyys samoin kuin sijainti lentomelualueella alentavat asunnon hintaa. Asuinalueen sosiaalinen status, alueen palvelutaso sekä ympäristön väljyys vaikuttavat merkittävästi asunnon hintaan. Liikenteellisellä etäisyydellä Helsingin keskustaan on todella tuntuva vaikutus pääkaupunkiseudun asuntomarkkinoilla, asunnon hinta alenee jyrkästi keskustaetäisyyden myötä. Myös etäisyydestä aluekeskuksiin on tullut merkittävä tekijä. Myös asuinkunta vaikuttaa asunnon hintaan, sillä saman asuntomarkkina-alueen sisällä veroasteiden ja palvelutason erot kapitalisoituvat asunnon arvoihin. Kotitalouksien halukkuus maksaa asunnon koosta, laadusta, saavutettavuudesta, asuinalueen statuksesta sekä asuinkunnan palveluista ja veroäyristä riippuvat mm. kotitalouden koosta, tulotasosta, koulutuksesta ja iästä.

Asuntojen ominaisuuksien (varjo)hinnat sekä asukkaiden halukkuus maksaa asumisen eri ominaisuuksista heijastavat kotitalouksien arvostuksia ja mieltymyksiä asuntomarkkinoilla. Tutkimuksen tuloksia käytetään hyväksi neljässä sovelluksessa, jotka liittyvät käytännön kaupunkisuunnitteluun ja -politiikkaan. Ensimmäisessä sovelluksessa arvioidaan liikenteen melu- ja saastehaittoja paikallisesti vähentävän toimenpiteen hyötyjä asukkaille ja kiinteistönomistajille. Toisessa sovelluksessa lasketaan jälkikäteisarvio Helsingin metron aiheuttamille hyödyille ja haitoille kapitalisoitumisvaikutusten kautta. Kolmannessa sovelluksessa arvioidaan kunnallisverotuksen ja palvelutason erojen vaikutusta asuntojen hintoihin ja asukkaiden valikoitumiseen pääkaupunkiseudun kuntien välillä. Neljännessä sovelluksessa analysoidaan kotitalouksien eriytymistä asuntomarkkinoiden segmenttien, asuinalueiden sekä seudun kuntien välillä.

Sepitetty pyhimys Abraham Dasukilainen

Humanistisessa tiedekunnassa esitettiin 25.10.1997 tarkastettavaksi FM Helena Hallenbergin väitöskirja ìAbraham Dasukilainen (1255ñ96) ñ sepitetty pyhimysì.

Tutkimus kuuluu arabian kielen ja islamin tutkimuksen alaan.

Vastaväittäjänä oli professori TH. Emil Homerin (University of Rochester, New York) ja kustoksena professori Heikki Palva.

Tutkimus julkaistaan myöhemmin Yhdysvalloissa Northwestern Universityn sarjassa Islam and Society in Africa.

Monille muslimeille pyhimysten haudoilla käynti on tärkeä osa uskonelämää. Pyhimyksiksi on tullut niin profeettoja, lainoppineita kuin suufilaisia mystikoitakin. Heiltä rukoillaan välitysapua arjen ongelmiin, ja haudoilla vietetään vuosittaisia pyhimysten muistojuhlia. Pyhimyksillä on usein eläessään ollut kyky ihmeisiin, ja tämä kyky jatkuu kuoleman jälkeenkin; haudoilla tapahtuneet ihmeparantumiset eivät ole harvinaisia. Monen suufilaisen pyhimyksen nimiin on pantu järjestöjä, joista monet toimivat yhä.

Egyptissä kansallispyhimyksen asemaan ovat kohonneet Niilin Deltalla 1200-luvulla eläneet Ahmad al-Badawi ja Ibrahim al-Dasuqi eli ìAbraham Dasukilainenì. Molempien haudat ovat nykyäänkin pyhiinvaelluskohteita, ja heidän perustamillaan suufilaisilla järjestöillä on miljoonia kannattajia. Al-Dasuqin kannatus ulottuu paitsi Egyptiin ja Sudaniin, myös Eurooppaan. Al-Badawista on julkaistu Sorbonnen yliopistossa väitöskirja vuonna 1992. Nyt tehty tutkimus on ensimmäinen kriittinen tutkimus Al-Dasuqista.

Väitöskirjassa tarkastellaan Ibrahim al-Dasuqin (1255ñ96) elämäkertaa, kultin muotoutumista ja sen niveltymistä Egyptin uskonto-, talous- ja sosiaalihistoriaan lähtien varhaisimpien historioitsijoiden merkinnöistä ja päätyen nykyisen hautamoskeijan imaamin haastatteluun. Kyse on siis siitä, miten pyhimys ìtehdäänì. Lähteinä on käytetty julkaisemattomia arabiankielisiä käsikirjoituksia, arabihistorioitsijoita, genealogioita ja uusimpina lähteinä 1980-luvun pamfletteja, joita jaetaan al-Dasuqin muistojuhlassa. Metodologisesti sivutaan uskontotieteen ja erityisesti uskontohistorian menetelmiä.

Lähteiden perusteella on laadittu pyhimyksen elämäkerta, joka noudattaa suufilaista ihannekaavaa. Sitä analysoitaessa nähdään, että al-Dasuqille on aikojen kuluessa kasautunut useita rooleja: hänet esitetään milloin uskonoppineena, milloin kosmisena maailmanpylväänä, milloin vapaustaistelijana ja sorrettujen puolestapuhujana. Monet häneen liitetyt tarinat sekä muistojuhlan ajankohta sitovat hänet islamia edeltäneisiin uskomuksiin, etenkin Lähi-idän ja Egyptin hedelmällisyyskultteihin.

Tutkimuksen otsikko ei viittaa siihen, että henkilö nimeltä Ibrahim al-Dasuqi olisi ollut sepitteellinen, ainoastaan kuva hänestä on. Se, oliko hän todella historiallinen henkilö vai ei, jää arvoitukseksi. Kannattajilleen hän kuitenkin on edelleen elävä ja todellinen osoitus tuonpuoleisen jatkuvasta läsnäolosta tässä ja nyt.

Latinalaisamerikkalaisten intellektuellien käsityksiä kansakunnistaan ja
nationalismista

Valtiotieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 25.10.1997 tarkastettavaksi VTL Jussi Pakkasvirran väitöskirja ìYksi manner, yksi kansakunta? Latinalaisamerikkalaiset intellektuellit, poliittinen yhteisö ja kulttuurilehdet Costa Ricassa ja Perussa (1919ñ1930)ì.

Tutkimus kuuluu poliittisen historian alaan.

Vastaväittäjänä oli professori Volker Wünderich Hannoverin yliopistosta ja kustoksena professori Seppo Hentilä.

Teos julkaistaan sarjassa Suomalaisen tiedeakatemian toimituksia, Sarja-ser. HUMANIORA nide-tom. 290.

Tutkimus tarkastelee nationalismin teorian, aatehistorian ja historiankirjoituksen kautta 1920-luvun latinalaisamerikkalaisten intellektuellien käsityksiä kansakunnistaan ja nationalismista. Erityisenä tutkimuskohteena ovat poliittiset yhteisöt, jotka on kuviteltu territoriaalista valtiota laajempina. Tästä latinalaisamerikkalaisesta yhtenäisyysutopiasta käytetään tutkimuksessa termiä kontinentalismi, jota lähestytään teoreettisesti ja metodologisesti historiallisen nationalismitutkimuksen keinoin. Monet latinalaisamerikkalaiset intellektuellit palasivat 1900-luvun alussa ñ paikallisen tai ìkansallisenì nationalismin puuttuessa ñ itsenäisyystaistelija Simón Bolívarin sata vuotta aiemmin esittämiin liittovaltioutopioihin. Tarkastelun polttopisteessä ovat siis kontinentalismin ja poliittisen integraation syntymisen ehdot. Työn jälkimmäisessä osassa tapaustutkimuksena on costaricalaisten ja perulaisten intellektuellien suhde kontinentalismiin ja nationalismiin.

Tutkimuksessa osoitetaan, että vaikka latinalaisamerikkalaiset intellektuellit uskoivat teksteissään ja kuvitelmissaan internationalismiin sekä nationalismia laajempiin poliittisen yhteisön malleihin, poliittinen praksis tapahtui kansallisvaltion tasolla.

Kansallisvaltiokeskeinen modernisaatioprosessi ohitti 1920-luvun loppuun mennessä erilaiset laajemmat tai omaehtoisemmat latinalaisamerikkalaiset poliittisen yhteisön ideat. Vaikka 1920-luvun kirjallisella älymystöllä oli selkeä poliittista yhteisöä muokkaava kontinentaalinen verkosto esimerkiksi espanjankielisissä mantereenlaajuisesti leviävissä kulttuurilehdissä, Latinalaisen Amerikan poliittinen, taloudellinen ja kulttuurinen integraatio näyttäytyy lähinnä intellektuellien utooppisena projektina.

Tutkimuksen teoreettiset lähtökohdat nojaavat pääosin Benedict Andersonin, Ernest Gellnerin ja Eric J. Hobsbawmin esittämiin nationalismitulkintoihin. Pääasiallisena lähdemateriaalina on käytetty kansainvälisesti tunnettuja 1920-luvun latinalaisamerikkalaisia kulttuurilehtiä (Repertorio Americano Costa Ricassa ja Amauta Perussa) sekä intellektuellien esseitä ja muistelmia. Latinalaisen Amerikan historian kohdalla uutena lähdeaineistona tutkimuksessa on käytetty hiljattain auenneita Kominternin arkistoja (Moskova), joista löytyy runsaasti aiemmin tuntemattomia latinalaisamerikkalaisten intellektuellien kirjeitä ja raportteja.

Tutkimusote on monitieteinen, vaikka painotus onkin historia- ja yhteiskuntatieteissä. Tutkimus avaa näkökulmia myös eurooppalaiseen nationalismi- ja integraatiokeskusteluun. Kontinentalismit, ìglobaalissa regionaalisetì integraatiohankkeet, ovat voimistuneet erityisesti talouden alueella 1990-luvulla. Vaikka integraatioon liittyy selvästi poliittisen yhteisön käsitteen muuttuminen, sen tutkimuksessa on harvoin käytetty nationalismiteorioiden tarjoamaa historiallista näkökulmaa.

Lääkeaineiden
valokemiallinen hajoaminen

Matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa esitetään 25.10.1997 tarkastettavaksi FaL Kirsti Torniaisen väitöskirja ìSiprofloksasiinin valokemiallinen hajoaminen vesiliuoksisssaì.

Tutkimus kuuluu farmaseuttisen kemian alaan.

Vastaväittäjänä oli apulaisprofessori Pertti Äyräs Turun yliopistosta ja kustoksena professori Jyrki Taskinen.

Teos julkaistaan Dissertationes Biocentri Viikki Universitatis Helsingiensis -sarjassa.

Siprofloksasiini on vuonna 1990 Suomessa lääkevalmisteena myyntiluvan saanut antibiootti. Nestemäisenä lääkemuotona on kaupan suoneen annosteltava infuusioneste. Vuonna 1996 siprofloksasiini oli rahassa mitattuna maailman kahdeksanneksi eniten käytetty lääkeaine.

Valon mahdollisesti lääkeaineessa aikaansaaman hajoamisen tutkiminen on tärkeää toisaalta lääkevalmisteiden säilyvyyden kannalta ja toisaalta lääkeaineen turvallisuuden kannalta, mikäli valon aiheuttamaa hajoamista tapahtuisi lääkkeen nauttimisen jälkeen ihmisen elimistössä, esimerkiksi verenkierrossa tai pintakudoksissa. Valon aikaansaamilla hajoamistuotteilla saattaa olla täysin erilaisia, tehottomampia tai voimakkaampia vaikutuksia elimistössä kuin alkuperäisellä lääkeaineella tai -valmisteella.

Väitöskirjatyöhöni liittyvissä tutkimuksissa käytettiin siprofloksasiinin erilaisten vesiliuosten valolle altistamisessa pääasiassa elohopeakorkeapainelamppua, jonka vaikutuksesta vertailevissa tutkimuksissa voitiin osoittaa muodostuvan pääasiallisesti samoja hajoamistuotteita, joita muodostuu auringon valon vaikutuksesta.

Siprofloksasiinista valon vaikutuksesta happamissa liuoksissa muodostuvat pääasialliset hajoamistuotteet ovat rakenteeltaan samanlaisia kuin eräät elimistön tästä lääkeaineesta muodostamat hajoamistuotteet. Tämä tarkoittaa, että ainakaan päähajoamistuotteet eivät ole sinänsä myrkyllisiä, mutta antibioottinen teho on kyllä alentunut siprofloksasiiniin verrattuna.

Valon aiheuttama siprofloksasiinin hajoaminen vesiliuoksissa etenee sitä nopeammin mitä laimeampia liuokset ovat. Samalla tavalla hajoaminen nopeutuu, kun liuoksen pH muuttuu happamesta emäksiseen suuntaan. Voimakkainta hajoaminen on neutraaleissa liuoksissa. Nestemäiset lääkevalmisteet ovat happamia, mikä suojaa siprofloksasiinia käytännössä niin, että normaalin annostelun yhteydessä ei tarvita erikoisia valolta suojaavia toimenpiteitä, varastoitaessa kyllä. Laboratoriotutkimuksia varten otetut veri- ja virtsanäytteet ovat usein neutraaleja tai lievästi emäksisiä, joten niitä tulee kaikissa vaiheissa käsitellä valolta suojaavasti, mikäli näytteistä pitäisi voida mitata siprofloksasiinin määrä.

Sydämen ultraäänilöydökset vanhusväestössä

Lääketieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 31.10.1997 tarkastettavaksi LL, sisätautien erikoislääkäri Aija Iivanaisen väitöskirja ìSydämen ultraäänilöydökset vanhusväestössä. Rakenteelliset ja toiminnalliset muutokset kolmen vuoden aikavälillä ja ultraäänilöydösten ennusteellinen merkitysì.

Tutkimus kuuluu sisätautien alaan.

Vastaväittäjänä oli dosentti Kari Pietilä Tampereen yliopistosta ja kustoksena professori Matti Tikkanen.

Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää ultraääneen perustuvalla sydäntutkimusmenetelmällä aorttaläpän ahtautumisnopeutta kolmen vuoden aikavälillä ja sitä onko muutos ennustettavissa. Edelleen selvitettiin sydämen ultraäänilöydösten elämänennusteellista merkitystä sekä sydämen vajaatoiminnan esiintymistä, syitä ja ennustetta neljän vuoden seuranta-aikana. Lisäksi arvioitiin ANP-verimääritysten merkitystä elämänennusteeseen lyhyellä aikavälillä.

Tutkimusaineiston muodostivat satunnaisotantatekniikalla valitut vuosina 1904, 1909 ja 1914 syntyneet Helsingin vanhustutkimukseen osallistuneet henkilöt, 300 kustakin ryhmästä. Heistä 501 henkilöä osallistui myös sydäntutkimukseen vuosina 1990ñ1991. Seurantatutkimukseen vuonna 1993 oli elossaolevista halukkaita osallistumaan 358 henkilöä. Tutkimushenkilöistä rekisteröitiin sydänperäiset oireet ja tehtiin kliininen tutkimus. Lisäksi taltioitiin ekg, keuhkokuva ja verinäytteet myöhempiä analyysejä varten. Kuolleisuustiedot ja kuolinsyyt kerättiin kuolintodistuksista.

Tutkimuksessa todettiin aorttaläpän ahtautuvan merkitsevästi kolmen vuoden aikana, mutta yksilötasolla ei ahtautumisen nopeutta eikä siihen vaikuttavia tekijöitä pystytty ennustamaan. Elämänennustetta vaikea aorttaläpän ahtautuma huononsi selvästi, mutta jo kohtuullisessakin ahtautumassa oli elämänennusteen huononeminen havaittavissa. Muista sydämen ultraäänilöydöksistä neljän vuoden seurannan aikana elämän ennustetta huononsivat selvimmin suurentunut vasemman kammion lihasmassa, alentunut sydämen supistusvoima ja vähintäänkin kohtalainen aortta- ja mitraaliläppävika. Sydämen vajaatoiminnan yleisyys oli 8.2%. Vajaatoimintaisista 70%:lla oli sydämen supistuvuus normaali ja vajaatoiminta johtui sydänlihaksen alentuneesta venyvyydestä ja heikentyneestä täyttymisestä. Vajaatoiminnan taustalla olivat useimmiten sepelvaltimotauti, verenpainetauti tai läppävika. Vajaatoiminta huononsi selvästi elämänennustetta neljän vuoden seurannan aikana. Ultraäänilöydöksiäkin paremmin huonoa elämänennustetta edusti veren korkea ANP(1-98) pitoisuus ainakin lyhytaikaisessa, puolentoista vuoden seurannassa.

Vaihdevuosien
tulkinnanvaraisuus

Valtiotieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 31.10.1997 tarkastettavaksi VTL Ilka Kankaan väitöskirja ìNaisten vaihdevuosien ja vanhenemisen tulkinnatì.

Tutkimus kuuluu sosiologian alaan.

Vastaväittäjänä oli professori Liisa Rantalaiho Tampereen yliopistosta ja kustoksena professori Elina Haavio-Mannila.

Tutkimus kuvaa kulttuurissamme risteileviä erilaisia käsityksiä naisten vaihdevuosista. Tutkimuksen keskiössä ovat keski-ikäisten naisten tulkinnat vaihdevuosien ja vanhenemisen kohtaamisesta. Työ pohjautuu 50ñ60-vuotiaiden naisten teemahaastatteluihin, muisteluryhmän kirjoittamiin teksteihin ja niiden pohjalta käytyihin keskusteluihin sekä Kauneus ja Terveys -lehdessä ilmestyneisiin vaihdevuosiartikkeleihin vuosilta 1955-1994. Lisäksi tarkastellaan lääketieteen ja muiden asiantuntijatahojen käsityksiä.

Lääketieteen medikalisoiva ääni on hallinnut vaihdevuosiin liittyvää julkista keskustelua. Vaihdevuodet ovat jo toista sataa vuotta näyttäytyneet lääketieteessä sairaudenkaltaisena tilana, ongelmana, johon tarvitaan hoitoa. Psykologiatieteissä vaihdevuodet näyttäytyvät lääketieteen näkemystä muistuttaen usein ongelmallisena ajanjaksona. Sosiaalitieteellisessä vaihdevuositutkimuksessa piirtyy esiin kuva vaihdevuosista tulkinnanvaraisena ja vaihtelevana, eri ryhmille erilaisena ilmiönä. Feministit ovat nähneet vaihdevuodet pitkälti myönteisenä kokemuksena ja kritisoivat lääketieteen käsitystä. Kauneus ja Terveys -lehden artikkeleiden tarkastelu osoittaa, että vaihdevuosista on julkisuudessa esiintynyt lääketieteen muuttuvia käsityksiä heijastelevia, hoitoja markkinoivia ja terveysvalistuksellisia kirjoituksia, jotka ovat piirtäneet vaihdevuosista kuvaa pääasiassa hankalana ja epämiellyttävänä ilmiönä. Oireita on kautta vuosikymmenten kuvattu kirjoituksissa paljon. 1990-luvulla artikkeleiden suhtautuminen vaihdevuosiin on monipuolistunut ja asiantuntijoiden joukko laajentunut aiemmasta, lähes yksinomaan lääketieteen edustajista koostuneesta joukosta.Kuva vaihdevuosista ongelmana tai ongelmia aiheuttavana on kuitenkin säilynyt.

Naisten kertomukset vaihdevuosista osoittautuivat yksilöllisiksi ja monipuolisiksi. Vaikka vaihdevuosista kerrotaan tietoisina lääketieteen tulkinnoista, kaikki naiset eivät omaksu tai pidä itselleen sopivana lääketieteen ja julkisuuden kuvaa vaihdevuosista ja vanhenemisesta. Vaihdevuodet eivät olleet tutkittavien keski-ikäisten naisten elämässä erityisen keskeisellä sijalla. Välttämättä vaihdevuodet eivät tuo muutosta naisten elämään. Naisten vaihdevuosipuheessa voi erottaa viisi tulkintakehikkoa, joiden puitteissa vaihdevuosista puhutaan. Fatalistisessa tulkinnassa vaihdevuodet nähtiin väistämättömänä naisen elämään liittyvänä ilmiönä, joka otetaan vastaan ja eletään läpi puuttumatta sen kulkuun. Kriittisessä tulkinnassa naiset kyseenalaistivat hormonihoidon tarpeellisuuden ja turvallisuuden sekä lääketieteen puuttumisen naisruumiin toimintoihin. Pragmaattinen tulkintakehikko oli ratkaisukeskeinen. Jos vaihdevuosiin liittyi oireita, jotka häiritsivät muuta elämää, niihin haettiin helpotusta erilaisin keinoin. Vaihdevuodet nähtiin luonnollisena naisen elämään kuuluvana ilmiönä, jonka mahdollisesti aiheuttamiin vaivoihin voidaan tarvittaessa vaikuttaa. Medikaalinen tulkintakehikko johtaa naisen näkemään vaihdevuodet hoitoa edellyttävänä ongelmana ja ennakoimaan tulevat terveysongelmat etsiytymällä lääketieteen piiriin ja aloittamalla hormonihoidon. Holistisen tulkintakehikon puitteissa vaihdevuodet merkitsevät prosessia, jossa moni keski-ikäisen naisen elämän seikka kyseenalaistuu tai muuttuu. Kyse ei ole vain fysiologisista muutoksista tai oirehtimisesta, vaan kokonaisvaltaisesta uudelleenjärjestymisestä.

Naiset esittivät vanhenemisen kaksiteräisenä ja ristiriitaisena. Dissonanssi ilmaistiin yksilöllisesti koetun ja kulttuurisesti tulkitun iän välillä ñ siis naisten ja yhteiskunnan välisessä suhteessa. Myös vanheneva ruumis ja mieli asettuivat vanhenemispuheessa jännitteiseen suhteeseen. Lisäksi vanheneva naissubjekti asettui arvioitavaksi suhteessa ìnaisenì kulttuuriseen ideaaliin: vanhenevalle naiselle ei ole miellyttävää paikkaa nykyisessä kulttuurisessa merkityksenannossa, vaan paikka pitää neuvotella, luoda ja rakentaa. Vaihdevuodet ja vanheneminen haastavat monet naiset uudelleenarvioimaan naisidentiteettiä. Vanhenevan naisen rooli on epäselvä; traditionaalinen naisrooli on murroksessa ja se näkyy myös kulttuurisella tasolla, jolla ìvanhenevan naisenì vanheneville naisille kelvollinen paikka puuttuu.

Ohutsuolensiirto

Lääketieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 31.10.1997 tarkastettavaksi LL Mikko Pakarisen väitöskirja ìOhutsuolentypistyksen ja
-siirron jälkeinen rasvojen aineenvaihdunta ja suolen mukautumiskasvuì.

Tutkimus kuuluu kirurgian/lääketieteen alaan.

Vastaväittäjänä oli professori Antero Kesäniemi Oulun yliopistosta ja kustoksena professori Eero Kivilaakso.

Suolensiirto on uusimpia tulokkaita elimensiirtokirurgian laajenevassa valikoimassa. Sitä kehitetään parantavaksi hoitomuodoksi potilaille, joiden oma suoli on sairauden vuoksi poistettu. Suolen puuttuminen vuorostaan johtaa ravinteiden huonoon imeytymiseen ja painon laskuun. Suolensiirron aiheuttamat muutokset ruoansulatuskanavan fysiologiassa ja normaalissa toiminnassa tunnetaan kuitenkin vielä huonosti.

Tässä väitöskirjatyössä luotiin kliinisesti sovellettavissa oleva ohutsuolensiirtomalli sialla ja tutkittiin kokeellisesti ohutsuolen typistyksen ja -siirron vaikutuksia rasvan, kolesterolin ja sappihappojen imeytymiseen ja aineenvaihduntaan. Lisäksi tarkasteltiin typistysleikkauksen käynnistämää mukautumiskasvua eli adaptaatiota jäljelle jäävässä ohutsuolessa ja suolensiirron vaikutuksia siihen.

Vain pienikin osa (1/4) ohutsuolta siirteenä pystyi turvaamaan painon nousun koe-eläimillä, joiden oma suoli oli poistettu. Uutena löydöksenä osoitettiin myös typistysleikkauksen jälkeinen kolesterolin ja rasvan imeytymisen asteittainen lisääntyminen, joka tapahtui samaan aikaan jäljelle jääneen ohutsuolen mukautumiskasvun edetessä. Vaikka ohutsuolisiirteessä kolesterolin ja rasvan imeytymisen lisääntyminen havaittiin vähäisempänä, olivat nekin tilastollisesti merkitseviä löydöksiä ja ennen kaikkea tärkeä osoitus siitä, että mukautumismuutoksia tapahtuu myös ohutsuolisiirteessä.

Raskauskokeiden kehitys

Lääketieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 31.10.1997 tarkastettavaksi LE, naistentautien ja synnytysten erikoislääkäri Juha Korhosen väitöskirja ìIstukkagonadotropiinin ja sen alayksiköiden diagnostinen käyttö ja metabolia raskauden aikanaì.

Tutkimus kuuluu naistentautien ja kliinisen kemian alaan.

Vastaväittäjänä oli apulaisprofessori Pertti Kirkinen Kuopion yliopistosta ja kustoksena professori Olavi Ylikorukala.

Istukkagonadotropiini (hCG) on kahdesta alayksiköstä (hCGalfa ja hCGbeta) koostuva istukan erittämä hormoni, jonka määrittämiseen mm. tavalliset raskauskokeet perustuvat. Istukkagonadotropiinin ja sen alayksiköiden käyttöä alkuraskauden ongelmien diagnostiikassa ja hoidon seurannassa sekä hCG:n käyttäytymistä kohdunulkoisen raskauden seurantahoidon aikana tutkittiin viidessä osatutkimuksessa käyttäen uusia, tarkkoja määritysmenetelmiä.

Normaaleissa sekä kohdunulkoiseen raskauteen tai keskenmenoon päättyneissä koeputkihedelmöityksellä (IVF) aikaansaaduissa raskauksissa tutkittiin hCG:n ja sen alayksiköiden pitoisuudet.

Synnytyksen jälkeen mitattiin hCG:n, hCGalfan ja hCGbetan häviäminen verenkierrosta ja kehitettiin sitä kuvaamaan aikaisempaa tarkempi matemaattinen malli sekä sitä varten tietokoneohjelmasovellutus. Spontaania paranemista ennustavia hCG:n pitoisuuksia tutkittiin seurantahoitoon valituilta potilailta, joilla oli kohdunulkoinen raskaus. Lihasvauriota kuvaavan kreatiinikinaasientsyymin merkitystä hCG:n ja sen alayksiköiden ohella tutkittiin kohdunulkoisessa raskaudessa, keskenmenossa ja normaaliraskaudessa. Pienen 2,5 mg:n metotreksaattiannoksen käyttöä 5:n päivän ajan kohdunulkoisen raskauden hoidossa ja hCG:n pitoisuuksia hoidon aikana tutkittiin kaksoissokkotutkimuksessa ja verrattiin lumehoitoon.

Koeputkihedelmöityksen jälkeen alkaneessa kohdunulkoisessa raskaudessa alkion kiinnittyminen tapahtui myöhemmin kuin normaalissa raskaudessa. Veren hCG-pitoisuus erotti parhaiten normaalin alkuraskauden poikkeavasta, eikä alayksiköiden määrittämisellä saatu merkittävää etua verrattuna hag- määritykseen.

Synnytyksen jälkeen hCG:n, hCGalfan ja hCGbetan pitoisuuksien laskua voitiin kuvailla kolmevaiheiseksi, ja kullakin näistä hormoneista oli erilainen laskeva profiili. Tämä osittain selittää pitoisuuksien erot normaaleissa ja poikkeavissa alkuraskauksissa. Hitain kokonaishäviäminen hCGbetalla saattaa selittää sen suhteellisen pitoisuuden nousun kohdunulkoisessa raskaudessa. Huolimatta hCGalfan nopeimmasta häviämisestä sen merkitys kohdunulkoisessa raskaudessa oli rajallinen johtuen hCGalfan korkeasta perustasosta ennen raskautta ja hitaasta noususta alkuraskaudessa. Kreatiinikinaasimäärityksellä ei ollut merkitystä kohdunulkoisen raskauden diagnostiikassa.

Istukkagonadotropiinin lähtötaso ja häviämisnopeus ennustivat hyvin kohdunulkoisen raskauden spontaania paranemista. Mikäli hCG:n lähtötaso oli alle 200 IU/1, 88 % potilaista parani pelkässä seurannassa, mutta jos lähtötaso oli yli 2000 IU/1, vain 25 % parani ilman leikkausta. Pienen metotreksaattiannoksen käyttö ei parantanut seurantahoidon hyvää 77 %:n paranemistulosta valikoiduilla kohdunulkoista raskautta sairastavilla potilailla, vaikka lääke ehkä nopeutti hCG:n häviämistä. Seurantahoitoa voi turvallisesti käyttää kontrollina kohdunulkoisen raskauden lääkehoitotutkimuksissa, koska erilaisten hoitomuotojen jälkeen hedelmällisyydessä ei näytä olevan merkittäviä eroja.

Opettajien vallankäyttö ja sen tutkimisen ongelmat

Humanistisessa tiedekunnassa esitettiin 31.10.1997 tarkastettavaksi KL Jukka Rantalan väitöskirja ìSopimaton lasten kasvattajaksi! Opettajiin kohdistuneet poliittiset puhdistuspyrkimykset Suomessa 1944ñ1948ì.

Tutkimus kuuluu Suomen ja Skandinavian historian alaan.

Vastaväittäjänä oli apulaisprofessori Henrik Meinander ja kustoksena professori Markku Kuisma.

Teos julkaistaan sarjassa Bibliotheca Historica 26.

ìVihamielisiä emme hänelle ole, vaan pidämme häntä sopimattomana lastemme opettajaksiì. Näin kirjoittivat äärivasemmiston puhdistusretoriikan innoittamat oppilaiden vanhemmat kouluhallitukselle yrittäessään saada opettajan erotettua virastaan viisikymmentä vuotta sitten. Perusteina käytettiin opettajan sitoutumista Lotta Svärd -yhdistyksen toimintaan ja sitä, että hän oli toisen maailmansodan päättymispäivänä nostanut lipun puolitankoon. Opettajaa syytettiin myös työläislasten nimittelystä ja Neuvostoliittoa halventavista puheista.

Tutkimuksessa selvitettiin toisen maailmansodan jälkeisiä opettajakuntaan kohdistuneita poliittisia puhdistuspyrkimyksiä Suomessa. Välirauhan solmimisen jälkeen äärivasemmisto alkoi vaatia koulun demokratisoimista tavoitteenaan mm. yhtenäiskoulu. Äärivasemmiston vaatimuksiin kuuluivat koulujärjestelmän muuttamisen lisäksi myös oppikirjojen puhdistaminen ja koulun hengen uudistaminen. Tutkimuksessa keskityttiin opettajiin kohdistuneisiin syytöstoimiin ja selvitettiin miksi koulun demokratisoiminen kärjistyi pyrkimyksiksi puhdistaa opettajakuntaa poliittisesti ja miten opettajat ne kokivat.

Noin kahdesta sadasta opettajasta yritettiin päästä eroon kantelemalla heistä kouluhallitukselle sekä opetusministeriöön, tekemällä heistä ilmiantoja punaiseksi muuttuneeseen valtiolliseen poliisiin ja painostamalla heitä. Opettajiin kohdistunut painostus, sen spontaanius ja etenkin tämän painostuksen epäonnistuminen toivat esille yhteiskunnan valtarakenteita, jotka liittyvät mikrotasoon, paikallistasoon, mutta olivat maankattavia ja siksi koko suomalaisen yhteiskunnan ja sen toiminnan ymmärtämisen kannalta olennaisia.

Paikallistasolle kurottautuvassa tutkimusjaksossa selvitettiin yhden paikkakunnan, Vampulan, kansakoulunopettajiin kohdistunutta kritiikkiä ja erottamisvaatimuksia. Paljastui sodanjälkeisen tilanteen poikkeuksellisuus. Koulujen johtokuntiin valitut työväestön edustajat sekä muut kuntalaiset, joilla oli edellisinä vuosikymmeninä jäänyt jotain hampaankoloon opettajia vastaan, rohkaistuivat esittämään arvostelua, joka ei ollut pelkästään poliittisluontoista, vaan saattoi liittyä oppilaiden tai heidän vanhempiensa herjaamiseen ja nimittelyyn, pahoinpitelyihin jne. Sodan jälkeen työläiset saattoivat ensi kertaa itsenäisen Suomen historiassa arvostella opettajan kaltaisia virkamiehiä ìvirallisestiì, toisin sanoen heidän esittämänsä näkökannat oli pakko ottaa huomioon, eikä niitä voitu sivuuttaa, eikä arvostelusta seurannut rangaistusta sen esittäjälle. Vaikka 1940-luvun lopun puhdistusriennoissa ketään ei erotettu, opettajan statuksessa tapahtui horjahdus. Häntä voitiin arvostella ja pitää sopimattomana kasvattamaan lapsia.

Tiedonkäsittelyn metaforat ja kognitiivisen psykologian tulevaisuus

Humanistisessa tiedekunnassa esitettiin 3.11.1997 tarkastettavaksi PsyL Jari Laarnin väitöskirja ìKohteen muodon, värin tai paikan perusteella tapahtuva tarkkaavuuden suuntaaminenì.

Tutkimus kuuluu psykologian alaan.

Vastaväittäjänä oli apulaisprofessori Jukka Hyönä Turun yliopistosta ja kustoksena professori Göte Nyman.

Vaikka aivot muodostavat koko näkökentän kattavan, yhtenäisen havaintokokemuksen, huomiomme on yleensä kunakin hetkenä suuntautunut vain pieneen osaan tuota kokonaisuutta. Siihen mihin huomiomme kulloinkin suuntautuu, vaikuttavat toisaalta ympäröivän maailman ominaisuudet, toisaalta omat pyrkimyksemme. Voimme ostoskeskuksen parkkipaikalla seisoessamme tahdonalaisesti suuntautua yhteen autoon, omaamme. Toisaalta jos näkökenttään yhtäkkiä ilmestyy lintu, vetää se huomion yleensä automaattisesti puoleensa, pois autosta.

Suuntautuminen edellyttää, että kohde ensin löydetään. Oikean kohteen löytäminen muiden joukosta on sitä helpompaa, mitä enemmän meillä on siitä tietoa. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, miten kohteen väriä, muotoa tai paikkaa koskeva tieto helpottaa tarkkaavuuden suuntaamista oikeaan kohteeseen.

Kuuden osatutkimuksen 13 eri kokeessa oli löydettävä yksinkertainen kirjaimen kaltainen tai siniaaltomuotoinen kohde yhden tai useamman hälyärsykkeen joukosta. Vihje kertoi kohteen värin, muodon tai paikan.

Väri- ja muotovihje ilmestyivät tietokoneen kuvaruudun keskelle samaan kohtaan, johon katse oli kohdistettava. Paikkavihje, kirkas valonvälähdys, ilmoitti sen paikan, johon kohde ilmestyi. Yhdessä osatutkimuksessa se, kuinka moneen paikkaan huomio oli suunnattava, ilmoitettiin ennen kokeen alkua.

Aikaisemmat tutkimukset ovat osoittaneet, että ärsykkeen paikkaa koskevat vihjeet ovat tehokkaimpia. Tämän tutkimuksen tulokset osoittavat, että myös väri- ja muoto-vihjeet helpottavat valikointia. Erityisesti kohteen väriä koskeva tieto osoittautui tehokkaaksi. Parhaimmillaan tarkkaavuus suuntautuu vihjeenväriseen kohteeseen yhtä vaivattomasti kuin äkilliseen kirkkausmuutokseen. Ilmeisesti väriin perustuva suuntautuminen perustuukin aktiivisen tahdonalaisen ja passiivisen tahdosta-riippumattoman suuntautumismekanismin yhteistoimintaan. Vihje, joka näytettiin ennen kuin kohde tuli näkyviin, oli tehokkaampi kuin vihje joka oli näkyvissä pelkästään samanaikaisesti kohteen kanssa. Toisaalta parhaan suoritustason saavuttamiseksi riitti, että vihje ilmestyi näkyviin muutamia kymmeniä millisekunteja ennen varsinaista ärsykettä.

Jos tunnistettava kohde ilmestyi tyhjälle taustalle, ei vihjeestä ollut apua. Jos kohde tehtiin vaikeammin havaittavaksi esimerkiksi siirtämällä se kauemmas näkökentän keskipisteestä tai siirtämällä ympäröiviä hälyärsykkeitä sitä lähemmäs, vihjeen teho heikkeni. Ilmeisesti vihje auttaa nimenomaan kohteen valikointia muiden kohteiden joukosta; varsinaiseen havaintoprosessiin sillä ei ole vaikutusta.

Vaikka väri- ja muotovihjeiden avulla voidaan käynnistää näkötiedon valikoiva käsittely, paikkaa koskeva tieto on erikoisasemassa muihin ärsykkeen ominaisuuksiin verrattuna. Tarkkaavuus luultavasti suuntautuikin tämän tutkimuksen kokeissa siihen paikkaan, jossa kohde sijaitsi. Tulokset osoittivat, että ärsykkeen paikkaa koskeva epävarmuus on keskeinen visuaalisen haun tehokkuuteen vaikuttava tekijä. Kun etsimme tiettyä kohdetta muiden joukosta, voimme tahdonalaisesti vaikuttaa siihen, kuinka monta paikkaa tarkkailemme.

Kun siis tiedämme jonkin etsittävän kohteen piirteen, voimme käyttää hyväksi tuota tietoa, kun etsimme kohdetta. Ilmeisesti aktiivinen suuntautuminen jonkin yksinkertaisen ärsykepiirteen perusteella on tietyissä tilanteissa lähes yhtä tehokasta kuin passiivinen suuntautuminen äkillisiin kirkkausmuutoksiin. Pelkkä paloauton punainen väri saa meidät säpsähtämään. Sireeniä ja vilkkuvia valoja ei välttämättä tarvita.

Solukuolema syöpäsoluissa

Matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa esitettiin perjantaina 7.11.1997 tarkastettavaksi FK Juha Klefströmin väitöskirja ìSyöpägeenit TNF-proteiinin aiheuttaman solukuoleman säätelijöinäì.

Tutkimus kuuluu molekyylibiologian alaan.

Vastaväittäjänä oli Dr Hartmut Land (Imperial Cancer Research Fund, Lontoo) ja kustoksena professori Tapio Palva.

Väitöskirjatutkimuksessa on pyritty selvittämään mekanismeja, jotka laukaisevat syöpäsoluissa ohjelmoidun solukuoleman. ìItsemurhanì käynnistää ìsytyttimenäì valkosolujen tuottama proteiini TNF. Mekanismien tunteminen on avainkysymys suunniteltaessa syöpälääkkeitä, jotka voisivat houkutella syöpäsoluja tuhoamaan itse itsensä.

TNF-proteiini eli tuumorinekroosifaktori kykenee tuhoamaan valikoidusta syöpäsoluja. Jokaiseen soluun on piilotettu ìpommiì, itsetuhomekanismi jota kutsutaan ohjelmoiduksi solukuolemaksi. Kun TNF sitoutuu syöpäsolujen pinnalla oleviin vastaanottimiin eli reseptoreihin, pommi laukeaa. TNF-reseptoreita löytyy yllättäen miltei jokaisen solutyypin pinnalta. Toisin kuin syöpäsolut, terveet solut eivät kuitenkaan kuole saadessaan tämän TNF-signaalin; pommi ei aktivoidu. Muita vaikutuksia TNF kyllä saa aikaan terveissä soluissa. Tämän moni- tai pikemminkin sivuvaikutteisuutensa takia TNF ei sellaisenaan sovellu syöpälääkkeeksi.

Tässä tutkimuksessa tutkittiin solumallia, jossa muovialustalla kasvavat solut vastaanottivat TNF-signaalin ilman että solukuolema käynnistyi. Havaitsimme, että jos näihin soluihin siirrettiin yleisesti syövissä esiintyvä syöpägeeni nimeltään c-Myc, TNF-signaali laukaisikin solukuoleman. Käyttämämme syöpägeenin toiminta oli säädeltävissä ja kykenimme yhdessä solutyypissä kytkemään halutessamme päälle tai päältä pois TNF:n kyvyn tappaa. Tämä malli tarjosi ainutlaatuisen mahdollisuuden tutkia TNF-tapon biokemiallista signaalinvälitysreittiä solun sisällä ñ siis mekanismia, joka syöpäsolussa välittää kipinän sytyttimestä pommiin.

Havaitsimme, että c-Myc tukkeutui TNF:n soluille lähettämän NF-kB-nimisen suojaviestin ja että c-Myc herätti TNF:n lähettämän tappoproteiinin p53:n toimimaan soluissamme. Kokeemme osoittivat sen, että c-Myc tukkii ne reitit, jotka suojelevat tavallisia soluja TNF:n tapposignaalilta, ja toisaalta c-Myc vilkastaa tapposignaalien kulkua.

Uusia TNF:n kaltaisia proteiineja on eristetty soluista ja tunnettua TNF-proteiinia kehitellään jatkuvasti molekyylibiologisin muokkausmahdollisuuksin. Toiveena on löytää TNF-proteiinin muoto, jolla olisi syöpäsoluja tuhoava vaikutus mutta ei vaikutuksia terveisiin soluihin. Tutkimuksemme auttaa osaltaan uusien TNF-proteiinien testausta ja design-tappajamolekyylien kehitystyötä vastaamalla kysymyksiin i) mitkä syöpägeenit kytkevät päälle TNF-reseptorin tai sen kaltaisen reseptorin kautta kulkevan tapposignaalin ja ii) mitkä signaalireitit eli sytyslangat solussa tällöin johtavat kipinän ohjelmoidun solukuoleman pommiin.

Amputaatio vai
verisuonikirurgia?

Lääketieteellisessä tiedekunnassa esitetään perjantaina 7.11.1997 tarkastettavaksi LL Michael Lutherin väitöskirja ìKroonisen kriittisen alaraajaiskemian hoito ñ Kustannushyötyanalyysiì.

Tutkimus kuuluu verisuonikirurgian alaan.

Vastaväittäjänä oli professori David Bergqvist Upsalan yliopistosta ja kustoksena professori Juhani Ahonen.

Teos julkaistaan sarjassa Ann Chir Gynaecol (Suppl 213).

Krooninen kriittinen alaraajaiskemia syntyy pitkälle kehittyneen valtimokovetustaudin seurauksena. Alentunut valtimoverenkierto uhkaa jalan elinkelpoisuutta ja pahimmillaan kehittyy kuolio. Väestön ikääntyessä ongelma yleistyy. Aikaisemmin hoito oli yksiselitteinen; tehtiin raaja-amputaatio potilaan hengen pelastamiseksi. Verisuonikirurgian kehitys on luonut mahdollisuuksia parantaa verenkiertoa niin että nykyisin on mahdollista estää kuolion kehittyminen ja välttää amputaatio.

Tässä tutkimuksessa on analysoitu kroonisen kriittisen alaraajaiskemian esiintyvyyttä, hoitomenetelmiä ja hoidon tuloksia. Pääosa tutkimuksesta on tehty Vaasan sairaanhoitopiirissä jossa taudin ja hoidon kehitystä on analysoitu 25 vuoden ajalta. Tärkeimpien leikkausmenetelmien tuloksia arvioitaessa on tarkasteltu Vaasan keskussairaalassa ja Kirurgisessa sairaalassa Helsingissä hoidettuja potilaita.

Vaasan sairaanhoitopiirissä kroonisen kriittisen alaraajaiskemian esiintyvyys kolminkertaistui 25 vuoden aikana samanaikaisesti, kun yli 65 vuotiaiden henkilöiden osuus väestöstä kasvoi 50 %. Nykyään n. 500 henkilöä miljoonaa asukasta kohti joutuu vuosittain hoitoon kriittisen alaraajaiskemian takia. 70-luvun alusta 80-luvun alkuun amputaatioiden määrä enemmän kuin kaksinkertaistui. Aktiivisella verisuonikirurgisella hoidolla amputaatiomäärät vähenivät puoleen 90-luvun alkuun. Tämä tulos saavutettiin tekemällä pitkiä ohitusleikkauksia, usein nivustaipeesta jalkaterään saakka. Verisuonileikkaukset voitiin tehdä potilaille pienemmällä riskillä kuin amputaatiot huolimatta siitä, että ohitusleikattujen potilaiden keski-ikä oli 75 vuotta ja puolet leikatuista oli diabeetikkoja. Tulokset ohitusleikkauksista olivat yhtä hyvät yli 80 vuotiailla potilailla ja diabeetikoilla kuin nuoremmilla ja diabetesta sairastamattomilla potilailla. Verisuonileikkauksiin liittyi kuitenkin välittömiä leikkauksen jälkeisiä ja myöhempiä riskejä. Tämän takia hoito edellyttää asiantuntemusta, pitkälle kehitettyä leikkaustekniikkaa ja potilaiden seurantaa erikoissairaanhoidon toimesta.

Osatutkimuksessa voitiin osoittaa että amputaatio melkein kaikilla potilailla johti kävelykyvyn menetykseen ja useimmilla laitosasumiseen. Viiden seurantavuoden aikana hoitokustannukset amputaatiosta aikaisemmin vapaasti liikkuvan ja kotona asuneen potilaan kohdalla olivat 313 000,-, kun verisuonileikkauksen vastaavat kustannukset olivat 240 000,-. Verisuonileikkauksen erikoissairaanhoidon kustannukset olivat korkeammat kuin amputaatiosta aiheutuneet. Pitkäaikaissairaanhoidon kustannukset amputaatiosta olivat kuitenkin niin korkeat, että kokonaiskustannuksia arvioitaessa verisuonileikkaus oli halvempi ratkaisu yhteiskunnalle samanaikaisesti, kun se takasi paremman elämänlaadun potilaalle. Verisuonikirurgia on näin ollen hyvä investointi sekä yhteiskunnan että potilaan kannalta. Jotta hyviä tuloksia voitaisiin yleisesti saavuttaa koko maassa tulisi tehostaa verisuonikirurgista koulutusta.

Leukemiasta parantuneiden naisten nuoruusiän
psyykkinen kehitys

Lääketieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 7.11.1997 tarkastettavaksi LL Leena-Riitta Puukon väitöskirja ìLapsena leukemiaa sairastaneet tytöt. Näkökulma nuoruusiän psyykkiseen kehitykseenì.

Tutkimus kuuluu psykiatrian ja nuorisopsykiatrian alaan.

Vastaväittäjänä oli prof. Johannes Lehtonen (Kuopion yliopisto) ja kustoksena prof. Jaakko Perheentupa.

Lapsuuden syöpien ennusteen paraneminen on mahdollistanut niiden pitkäaikaisvaikutusten tutkimiseen. Tässä väitöskirjassa tutkittiin leukemiaa lapsuudessa tai varhaisnuoruudessa sairastaneiden ja sairaudesta parantuneiden naisten nuoruusiän psyykkistä kehitystä. Erityisesti selvitettiin tutkittavien ruumiinkuvaa, seksuaali-identiteettiä ja somaattista oirehdintaa.

Tutkimusaineiston muodostavat kaikki ennen vuotta 1986 HYKS:ssa hoidetut naispuoliset akuutin leukemian sairastaneet lapset, jotka olivat toipuneet leukemiasta ja jotka olivat tutkimushetkellä yli 14-vuotiaita. Tällaisia henkilöitä oli 44. Heistä 42 osallistui tutkimukseen. Vertailuaineiston muodosti akuutin umpisuolentulehduksen sairastaneiden tai hammaslääkärissä käyneiden nuorten naisten ikävakioitu ryhmä.

Tutkimusmenetelminä käytettiin puolistrukturoitua, nuorisopsykiatrista haastattelua, jossa keskityttiin esitettyjen erityisteemojen ja nuoruusiän kulkuun. Haastattelua täydennettiin elintapa-kyselyllä (KISS) ja psykologisilla testeillä.

Tutkimuksessa havaittiin, että leukemiaa sairastaneet raportoivat vähemmän somaattisia oireita kuin vertailuryhmään kuuluneet. Huolimatta ulkoisesti ikätovereita vastaavasta seurustelu- ja seksuaalikäyttäytymisestä leukemiaa sairastaneiden seksuaalinen identiteetti oli vertailuryhmään kuuluneita selkiytymättömämpi sekä psykiatrisen arvion että psykologisten testien perusteella. Leukemiaa sairastaneiden ruumiin kuva oli keskimäärin kehittymättömämpi kuin vertailuaineistoon kuuluneiden nuorten naisten. Ruumiinkuvaa tutkittaessa todettiin, että leukemiaa sairastaneita ja vertailuryhmää verrattaessa pelkkä kyselylomake ei paljastanut eroa, joka tuli esille selkeänä kliinisessä haastattelussa.

Nuoruusiän normatiivisten kehityksen lisäksi syöpää lapsena sairastaneet joutuvat sisäistämään sairastamiskokemuksen osaksi itseä. Osa leukemiaa sairastaneista nuorista naisista onnistui tässä hyvin, mutta monilla heistä oli kuitenkin vaikeuksia. Huolimatta hyvästä sosiaalisesta adaptaatiosta, lapsuuden leukemia näyttää usein säilyvän uhkaavana kokemuksena, joka jättää sisäisen haavoittuvuuden tunteen.

Ravintokertymän rooli eläinten ravinnonhankintakäyttäytymisessä

Matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 7.11.1997 FL Hannu Ritan väitöskirja ìRavintokertymän rooli ryhmän ravinnonhankintakäyttäytymisessäì.

Tutkimus kuuluu populaatiobiologian alaan.

Vastaväittäjänä oli professori Torbjörn Fagerström Lundin yliopistosta ja kustoksena professori Jari Niemelä.

Luonnonvaraiset eläimet käyttävät huomattavan osan ajastaan ravinnonhankintaan. Ravinto esiintyy luonnossa usein kasaumina, laikkuina. Esimerkiksi marjoja täynnä oleva pihlaja on tilhien ravintolaikku.

Ravinnonhankinta jakautuu kahteen osaan: laikkujen etsimiseen ja löydettyjen laikkujen hyödyntämiseen. Jotta ympäristön tarjoaman ravinnon hyödyntäminen olisi optimaalista, on ehtyvästä laikusta osattava lähteä ajoissa. Investoimalla energia uuden laikun etsimiseen päästään hyödyntämään runsasta laikkua, jossa ravinnon kertymä on nopeaa. Näin pitkän aikavälin keskimääräinen ravinnonkertymä on suurempi kuin jos jokainen laikku syödään aivan tyhjäksi. Keskenen elementti laikun jättämispäätöksessä on ravinnonkertymä laikussaoloajan funktiona. Kun tämän funktion kasvunopeus laskee rittävän alas, on aika lähteä. Ne yksilöt (geenit), jotka parhaiten osaavat tunnistaa optimaalisen lähtöhetken, menestyvät pitkällä aikavälillä parhaiten.

Olen työssäni kehittänyt stokastisen mallin ravinnon kertymän kuvailuun. Mallin matemaattinen rakenne perustuu uusiutumisprosessien teoriaan. Ekologiselta kannalta tavoitteena on ollut kehittää sisäisesti yhtenäinen malli, joka kattaa ravinnonhankintakäyttäymisteorian keskeiset komponentit. Erityistä huomiota on kiinnitetty mallin parametrien tulkittavuuteen. Näin mallilla on metodista merkitystä kokeellisen työskentelyn perustana ja ohjaajana.

Mallin perusteella näyttää siltä, että ryhmissä tapahtuva ravinnonhankinta ei ole kannattavaa, jos kriteerinä on pelkästään saadun ravinnon määrä. Yksinäisen ravinnonetsijän pitkällä aikavälillä saama ravinnon määrä on suurempi kuin ryhmän jäsenellä. Päinvastainen tilanne voi syntyä ainoastaan silloin, kun ryhmä kykenee ruoanetsinnässään yhteistyöhön, mikä ei esimerkiksi linnuilla ja kaloilla ole kovin tavallista. Mallin stokastisuuden ansiosta sillä voidaan tarkastella myös ravinnonkertymään liittyvää vaihtelua. Näin löydetään keskeinen ryhmissä tapahtuvaa ravinnonhankintaa selittävä tekijä: yksinäisen ravinnonetsijän saamassa ravinnon määrässä esiintyy suurempaa vaihtelua kuin ryhmän jäsenellä. Pitkä, vaikkakin kapeampi leipä antaa suuremman turvan nälkäkuolemaa vastaan.

Identiteetin ongelma
Kafkan novellituotannossa

FK Leena Hannele Eilittän väitöskirja ìApproaches to Personal Identity in Kafkaís Short Fiction: Freud, Darwin, Kierkegaardì (Identiteetin ongelma Kafkan novellituotannossa: Freud, Darwin, Kierkegaard) tarkastettiin Magdalen Collegessa Oxfordissa 7.11.1997.

Vastaväittäjinä olivat professori Richard Sheppard (Oxford) ja Dr Bill Dodd (Birmingham).

Väitöskirja on kirjoitettu Oxfordin yliopiston Saksan kielen ja kirjallisuuden laitoksella vuosina 1994ñ97.

Tutkimus analysoi juutalaisen kirjailijan Franz Kafkan (1883ñ1924) novellituotantoa psykologisesti (psykoanalyyttisesti) ja yhteiskunnallisesti määritellyn identiteetti-käsitteen kautta.

Tutkimuksessa osoitetaan, kuinka Kafkan ajan keskieurooppalaisessa kirjallis-filosofisessa keskustelussa identiteetin ongelma nousi keskeiseksi kysymykseksi heijastaen niitä yhteiskunnallis-kulttuurillisia muutoksia, jotka alkoivat viime vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla. Kafkan varhaistuotanto kuvaa tätä traditionaalisen identiteetin kriisiä ja paljastaa, kuinka eurooppalainen fin de siécle kyseenalaisti paitsi yksilön identiteetin pysyvyyden myös koko sen aiemman kulttuurillis-yhteiskunnallisen tilanteen, joka edelsi vuosisadan vaihdetta. Näissä varhaisissa teksteissä (Beschreibung eines Kampfes, Betrachtung -kokelma) Kafkan identiteetin käsittely sai voimakkaita vaikutteita aikansa itävaltalaisten filosofien Franz Brentanon, Ernst Machin ja Hermann Bahrin ajatuksista, jotka psykologisissa ja esteettisissä teorioissaan kritisoivat aiempaa ihmiskäsitystä ja edeltävää realistista ilmaisuperinnettä.

Myöhemmässä tuotannossaan Kafka antaa muodon tälle uudelle identiteetille freudilaisesta psykoanalyysistä, aikansa kriittisestä sosiaalidarwinistisesta keskustelusta ja Kierkegaardin eksistentiaalifilosofiasta saamiensa vaikutteiden kautta. Jo vuonna 1910 kirjoitetuissa tekstikatkelmissaan Kafka analysoi identiteettiä psykoanalyyttisesti, tietoisten ja alitajuisten voimien ristipaineessa, mutta vasta läpimurtonovellissaan Das Urteil (1912) hän selkeästi soveltaa tiedossaan olleita freudilaisen psykoanalyysin käsitteitä identiteetin määrittelyyn (torjunta, Oidipus-kompleksi). Tässä läpimurtonovellissaan Kafka myös viittaa kriittisesti yhteiskunnan negatiiviseen vaikutukseen identiteetin kehittymiselle näyttämällä päähenkilön sosiaalisen ja taloudellisen ympäristön vaikutuksen. Tultuaan tietoiseksi aikansa kriittisestä sosiaalidarwinistisesta keskustelusta mm. P. Krapotkinin, J. Popper-Lynkeuksen ja J. von Uexküllin julkaisujen kautta, Kafkan yhteiskuntakritiikki voimistui. Die

Verwandlung -novellin (1912) päähenkilön muodonmuutos ihmisestä eläimeksi kuvaakin Kafkan ajan sosiaalidarwinististen ideologioiden vaikutusta yksilön elämään. Kafkan kasvavaa kiinnostusta yhteiskuntaan osoittaa, että keskikaudellaan hän viittaa toistuvasti psykoanalyysin vajavaisuuteen analysoida sellaisenaan yksilön persoonallisuutta ja korostaa yhteiskunnallisten tekijöiden merkitystä. Tänä aikana kirjoitetuista novelleistaan, kuten Ein Bericht für eine Akademie (1917), Kafka kuvaakin kuinka väistämättömästi yksilön psyykkinen maailma ja yhteiskunnallinen todellisuus ovat kietoutuneita toisiinsa. Psykoanalyysin kritiikissään Kafka viittaa myös psykoanalyysin vajavaisuuteen selittää yksilön eksistentiaalisia ongelmia, mikä johtaa hänet myöhäistuotannossaan kuvaamaan identiteettiä Kierkegaardin eksistenssifilosofian avulla. Viimeisissä novelleissaan Kafka sovelsi joitakin Kierkegaardin filosofian keskeisiä käsitteitä kuvaamaan taiteilijan identiteettiä. Erstes Leid (1921), Ein Hungerkünstler (1922) ja Josefine, die Sängerin, oder das Volk der Mäuse (1924) -novellien taiteilijat heijastavatkin Kierkegaardin luonnehdintaa uskonnollisesta ihmisestä, joka hylkää eettisen elämän rajat.

Tuomalla esiin lähdemateriaalia, jonka analysoinnin tähänastinen tutkimus on laiminlyönyt, tutkimuksessa pyritään ratkaisemaan joitakin Kafka-tutkimuksen visaisimpia ongelmia ñ Kafkan suhde psykoanalyysiin ja osallistuminen aikansa sosiaalidarwinismin kritiikkiin sekä Kierkegaardin vaikutus Kafkan tuotantoon ñ ja näin selkeyttämään Kafkan asemaa eurooppalaisen modernismin kentässä.

Yhteistoiminta Sambian maaseudulla

Valtiotieteellisessä tiedekunnassa esitetään lauantaina 8.11.1997 tarkastettavaksi VTM Jeremy Gouldin väitöskirja ìToiminta, intressit ja yhteistoiminta Sambian maaseudullaì.

Tutkimus kuuluu kehitystutkimuksen alaan.

Vastaväittäjänä oli professori David Booth (University of Wales Swansea) ja kustoksena oli professori Risto Alapuro.

Teos julkaistaan sarjassa Transactions of the Finnish Anthropological Society 40.

Afrikka näyttää jäävän yhä kauemmaksi teollistuneiden maiden elintasosta. Yhä harvemmin väitellään Afrikan kehityksestä; useimmiten puhe on Afrikan valtioiden kriiseistä ja kansan köyhyydestä. Kun pohjoisiin yhteiskuntiin kehkeytyy post-moderni, kulutuksen vivahteilla leikittelevä elämäntyyli, valtaosa afrikkalaisista raataa päivästä toiseen perustarpeittensa tyydyttämiseksi.

Useat kehitysteoriat väittävät, että modernin yhteiskunnan rakennusprojekti on Afrikassa vielä kesken. Afrikkalaista valtiomuotoa pidetään heimokantaisen johtajuuden rasittamana ja maaosan tuotantovälineitä kivikautisina, kun sen sosiaalisia suhteita taas määrittävät arkaistiset valtasuhteet. Tästä huolimatta tai juuri sen takia nykyaikaistamispyrkimykset nauttivat valtavaa kannatusta poliittisissa ideologioissa ja kansanomaisessa ilmaisussa. Mutta mitä nykyaikaistuminen modernisaatio merkitsee tämän päivän Afrikan kansalaisille? Millaiset mielikuvat ja ihanteet sysäävät ihmisiä toimintaan ja erityisesti yhteistoimintaan samassa tilanteessa ja samoista epäkohdista kärsivien kanssaeläjien kanssa?

Tutkimuksessa lähdetään liikkeelle koillisessa Sambiassa sijaitsevan kyläyhteisön ja sen pienviljelijöiden arjesta. Väitöskirjan perusaineistot kerättiin tutkijan toimiessa kehitysyhteistyöntekijänä ja sittemmin antropologina Sambian Luapulan maakunnassa vuosina 1985ñ88. 1980-luvun alussa kenttäkylässä perustetun markkinaosuuskunnan kehitystarina tarjoaa näkökulman pohtia yhteisössä vallitsevia tapoja hahmottaa (ja kiistää) yhteistoiminnan sääntöjä ja merkitystä. Millainen on hyvä johtaja? Mitä merkitystä on perinteisiin perustuvalla statuksella ja suhteilla yhteisiä asioita hoidettaessa? Mitkä ovat johdon, henkilökunnan ja jäsenten oikeudet ja velvollisuudet? Voiko enemmistön määrätietoinen toiminta estää sisäpiirin väärinkäytöksiä?

Kysymykset ovat tuttuja vuosisadan alun klassisesta sosiologiasta. Sosiaalitieteiden silloisia perustajia Durkheimia, Marxia, Simmelia ja Weberia askarutti myös modernisoitumisen ongelma. Heidän käsitystensä mukaan läntiset yhteiskunnat viitoittivat ihmiskuntaa väistämättömälle tielle kohti yksilökeskeistä, sekulaaria yhteiskuntaa, jossa uskolla ja yhteisöllisillä perinteilla oli enää marginaalinen vaikutus vapaiden intressien ohjaamaan toimintaan.

Tutkimus nivoo yhteen sosiologisen modernisaatioteorian kriittisen tarkastelun ja kyläyhteisön antropologisen analyysin. Sen tulokset kyseenalaistavat klassisen näkemyksen yksilöllisten intressien yleispätevyydestä yhteiskunnallisen kehityksen johtavana voimana. Monipuolisiin kenttä- sekä sekundäärilähteisiin nojautuen perustellaan ìpaikallisuudenì tärkeyttä tutkitun yhteisön jäsenten yhteistoiminnan dynamiikan ja seurausten selittämisessä ja tulkinnassa.

Väitöskirjan otsikko Localizing modernity on kaksiselitteinen. Yhtäältä siinä viitataan kyläläisten pyrkimyksiin valjastaa nykyaikaistamisen aate estämään jälkikoloniaalisen järjestelmän väärinkäytöksiä. Tutkimuksen päähenkilöt omivat, muokkaavat ja ìpaikallistavaì moderniutta omien tarpeittensa ja ihanteidensa mukaisesti. Toisaalta, modernin yhteiskunnan instituutioiden kuten vapaaehtoisuuteen ja lähidemokratiaan perustuvan osuuskunnan tunkeutuminen maaseutukyliin on muuttanut ìpaikallisuudenì laatua. Sen myötä paikkaan sidotut valtasuhteet, arvot ja sosiaaliset käytännöt ovat käymistilassa. Modernin yhteisöllisyyden periaatteet, joiden kautta yksilöt voivat toteuttaa itseään ovat vielä toimijoiden keskinäisen neuvottelun kohteena.

Ympäristöherkät
polymeerit

Matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 8.11.1997 tarkastettavaksi FM Elina Vesterisen väitöskirja ìN-isopropyyliakryyliamidipohjaisten lämpötilaherkkien kopolymeerien ja geelien kemiallisista ja rakenteellisista ominaisuuksistaì.

Tutkimus kuuluu polymeerikemian alaan.

Vastaväittäjänä oli professori Soren Hvidt Roskilden yliopistosta Tanskasta ja kustoksena professori Franciska Sundholm.

Geeli on kolmiuloitteinen polymeeriverkko, joka on liuottimen turvottama. Tällaista polymeeriverkkoa voidaan nimittää ympäristöherkäksi geeliksi mikäli sen ominaisuudet reagoivat ympäristön muutoksiin. Näitä ympäristön muutoksia voivat olla mm. pH:n tai lämpötilan muutokset, liuottimen vaihto, suolan lisäys tai sähkökenttä. Nykyisin erityyppisiä ympäristöherkkiä geelejä tutkitaan tarkoituksella valmistaa erilaisia katkaisijoita, sensoreita, lääkeaineiden annostelijoita, erotusmembraaneja tai absorbentteja. Poly(N-isopropyyliakryyliamidi) (PNIPA) on vesiliukoinen polymeeri, jonka on havaittu saostuvan vesiliuoksesta 32_C:ssa. Tätä lämpötilaa kutsutaan alemmaksi kriittiseksi liuoslämpötilaksi (LCST). Silloittamalla N-isopropyyliakryyliamidiketjut toisiinsa voidaan tätä ns. lämpötilaherkkyyttä hyödyntää makroskooppisesti eli polymeeriverkko puristuu kokoon nostettaessa lämpötilaa yli kriittisen lämpötilan.

Tässä työssä tutkittiin N-isopropyyliakryyliamidipohjaisten lämpötilaherkkien kopolymeerien ja geelien kemiallisia ja rakenteellisia ominaisuuksia. Poly(N-isopropyyliakryyliamidin) ominaisuuksia muutettiin polymeroimalla ketjuihin pieniä määriä erilaisia ionisia, hydrofiilisiä komonomeerejä; 2-akryyliamido-2-metyylipropaanisulfonihappoa, 2-asetamidoakryyli-happoa sekä akryylihappoa. Spin-leimattuja lineaarisia ja verkkoutettuja polymeerejä tutkittiin EPR-spektroskopialla ja valonsironnalla. Lineaarisen spin-leimatun kopolymeerin EPR-spektrin ei havaittu muuttuvan lämpötilan funktiona. Sensijaan EPR-spektrien muodon todettiin olevan herkkä sekä verkkoutumisen muodostumiselle että silloittajan määrälle. Kemiallisen ja topologisen rakenteen vaikutusta geelien ominaisuuksiin tutkittiin valmistamalla verkkoutetut polymeerit kriittisen lämpötilan ala- ja yläpuolella. Näiden geelien tutkimiseen käytettiin useita eri menetelmiä; turvotuskokeita, termistä analyysiä, reologisia mittauksia sekä EPR-spektroskopiaa. Kriittisen lämpötilan alapuolella valmistetut ns. homogeeniset geelit käyttäytyivät polyelektrolyyttien tavoin ja termisen analyysin avulla lasketut isopropyyliryhmän hydratoitumiseen osallistuvien vesimolekyylien määrät vastasivat hyvin turvotuskokeiden tuloksia.

Toisaalta geelien, jotka polymeroitiin kriittisen lämpötilan yläpuolella, havaittiin olevan rakenteeltaan erittäin heterogeenisiä, eivätkä ne käyttäytyneet kuten yleensä polyelektrolyyttien oletetaan. Näiden heterogeenisten geelien elastisuusmodulin havaittiin alenevan verkkoutumistiheyttä lisättäessä. Lisäksi tässä työssä tutkittiin heterogeenisten kopolymeeristen geelien kykyä sitoa metalli-ioneja vesiliuoksista. 2-Asetamidoakryylihappoa sisältävien geelien havaittiin sitovan parhaiten metalli-ioneja verrattuna muihin tutkittuihin kopolymeerigeeleihin. Selvää lämpötilan vaikutusta sitomiskykyyn ei pystytty osoittamaan.

Väitösliitteen tiedot kokosivat:
Päivi Kinnunen, puh. 191 22039 ja
Pia-Tuulia Paano, 191 22342

Väitöstiedot kokosivat:
Päivi Kinnunen, puh. 191 22039 ja Pia-Tuulia Paano, 191 22342