ELOKUVAT

Ikkunat auki Amerikkaan
Pekka Mandart: Going to Kansas City
(lisätty 12.6.)

Punainen piina
Jon Avnet: Punainen labyrintti

Päivänsäde saa menninkäisen
Nicholas Hytner: Hellyyteni kohde

Painajainen elokuvateatterissa
Wes Craven: Scream 2
(Arvostelu oli edellisessä numerossa; jos eksyt, näet sivun ylälaidasta sen lehden numeron, jossa olet!)

Reippaasti parodioiden
Danny Boyle: Epätavallista elämää
(edellisessä numerossa)

Draamalla siloiteltu katastrofielokuva vai nasan mainoskampanja?
Mimi Leder: Deep impact
(edellisessä numerossa)

KIRJAT

Tavaton sentään!
Tiina Metso: Tapaillaan. Akateemisia juhlia ja tapoja

Markkinadiktatuurin käsikirja
Hans-Peter Martin, Harald Schumann: Globalisaatioloukku. Hyökkäys demokratiaa ja hyvinvointia vastaan.

Tavoitteena täystyöllisyys.
Suomalainen työttömyys: Matti Pohjola (toim.)

Hyvät kysymykset elävät alati
Risto Uro, Outi Lehtipuu (toim.): Nasaretilaisen historia

Helottaa vai heloittaa?
Timo Sorjanen: Suomen kieli. Käyttäjän käsikirja

Häpeää kotilähiössä
Kyösti Pekonen: Politiikkaa urbaanissa betonilähiössä

Kun työmarkkinat hylkäävät
Matti Kortteinen ja Hannu Tuomikoski: Työtön. Tutkimus pitkäaikaistyöttömien selviytymisestä.

Vastaisku kansalliselle propagandalle
Paavo Haavikko: Traktaatit

Toiseus on katsojan silmissä
Tuula Sakaranaho: The Complex Other.
A Rhetorical Approach to Women, Islam and Ideologies in Turkey

MUUT

Oppimisen iloa
The Multimedia Corporation: Sofian maailma cd-rom

IKKUNAT AUKI AMERIKKAAN

Pekka Mandart (ohjaus): Going to Kansas City
Pääosissa: Mikko Nousiainen, Melissa Galianos, Michael Ironside
Ensi-ilta: 31.7.1998

Going to Kansas City on suomalais-kanadalainen yhteistyö. Elokuvan idea on peräisin suomalaiselta ohjaajalta Pekka Mandartilta, ja tuottajana toimii ohjaajan vaimo Pamela Mandart. Myös kuvaus, valaistus ja musiikki on tehty suomalaisvoimin. Kanadasta on saatu osa rahoituksesta, sekä suomalaista isomman ja kehittyneemmän tuotantokoneiston tuki. Näillä eväillä on saatu aikaan näyttävää ja kansainvälisen vertailun kestävää jälkeä.

Nuori näyttelijä Mikko Nousiainen esittää Mikkoa, joka lähtee vaihto-oppilaaksi Kansasiin. Paikka ei aivan vastaa odotuksia, mutta apulaissheriffi Malonen (Michael Ironside) hehkeä tytär Carly (Melissa Galianos) lievittää koti-ikävää. Mutta tästähän ei synny vielä tarinaa. Se syntyy, kun Mikko joutuu ilman omaa syytään vaikeuksiin, ja kohtaa sen myötä amerikkalaisen pikkukaupungin ennakkoluuloisuuden. Hän joutuu taistelemaan kaupunkilaisten hyväksynnästä ja lynkkausmielialan noustessa myös hengestään.

Juoni ei siis ole järin omaperäinen, mutta se erottuu monista muista kaltaisistaan uskottavuutensa ansiosta. Elokuvan maailmassa ei ole yksiselitteisen mustavalkoisia henkilöhahmoja, vaikka tarinassa on roistonsa ja sankarinsa. Kaikille tapahtumille on huolellisesti rakennettu taustat, joita vasten ne näyttäytyvät ymmärrettävinä, mutta eivät aina hyväksyttävinä. Pahat teot ja väärät valinnat saavat motivointinsa joko henkilöhistoriasta tai yhteiskunnallisesta tilanteesta.

Kerronta keskeytyy tämän tästä musiikki- tai maisemakohtauksiin. Runsas musiikin käyttö on perusteltu päähenkilö Mikon musiikkiharrastuksesta käsin, ja ovathan kappaleet tuttuja ja tarttuvia. Mutta kun mukaan lisätään loppumattomalta tuntuvat kamera-ajot auringossa lainehtivista viljapelloista, tuntuu katsojasta kuin seuraisi ylipitkää matkailumainosta tai pitkäveteistä musiikkivideota. Tai aivan kuin elokuvan tekijöillä olisi ollut vaikeuksia venyttää toimintaa kokoillan elokuvalta vaadittavaan puolentoista tunnin mittaan ilman tunnelmallisia täytepaloja.

Näyttelijät kantavat päävastuun onnistuneesta lopputuloksesta. Melissa Galianos on raikas ja hurmaava. Michael Ironside näyttelee jämerästi menneisyyden vangiksi jäänyttä lainvartijaa, ja Mikko Nousiainen kurkistelee amerikkalaista elämänmenoa vakavana ylipitkän otsatukkansa alta. Roolisuoritus on aito ja todentuntuinen: suomalaisen nuoren miehen hämmennys uudessa ympäristössä on käsin kosketeltava.

Alma Jylhä

PUNAINEN PIINA

Jon Avnet (ohjaus): Punainen labyrintti
Pääosissa: Richard Gere, Bai Ling
Ensi-ilta 12.6.1998

Richard Geren rutiinilla tähdittämä Punainen labyrintti on piinaa katsojalle. Siinä Hollywood-elokuva näyttäytyy pahimmillaan. Elokuva on kliseinen, paatoksellinen, alleviivaava, ja asenteellinen. Se aliarvioi katsojaa törkeästi. Tähänhän on totuttu, mutta nyt amerikkalainen elokuvateollisuus on ylittänyt itsensä. Elokuva on yksisilmäisessä asenteellisuudessaan kömpelöä kuin sotapropaganda. Punainen labyrintti kääntyy katsojan silmissä itsensä parodiaksi, mutta valitettavasti tämä ei ole ollut tekijöiden tarkoitus. Varsinkin elokuvan loppu on tahattoman koominen.

Richard Gere näyttelee Jack Moorea, joka työmatkalla Kiinassa joutuu syyttömänä syytetyksi murhasta. Alkuasetelma johtaa yllätyksettömään juonikuvioon. Ystävät hylkäävät, ja Jack joutuu taistelemaan yksin koko Kiinan oikeusjärjestelmää vastaan. Apuna hänellä on ainoastaan vastahakoinen naisjuristi, jonka luottamus Jackin on ansaittava. Sitten seuraa luonnollisesti oikeussalidraamaa, takaa-ajoja ja orastavaa rakkautta - ja ennen kaikkea taistelua yksilönvapauksien puolesta. Kuulostaako tutulta?

Elokuvan päätarkoitus näyttää olevan Kiinan yhteiskuntajärjestelmän kritisoiminen. Yritetäänpä malkaa kaivaa myös Yhdysvaltain silmästä, mutta varsin ponnettomasti. Viittaukset amerikkalaisen yhteiskunnan väkivaltaisuuteen ovat päälleliimattuja, ja yritykset vertailla USA:laista ja kiinalaista järjestelmää jäävät ilmaan roikkumaan. Oireellista on, että käsikirjoituksen tapahtumat oli alun perin sijoitettu Venäjälle, mutta vallankaappauksen jälkeen tapahtumapaikaksi vaihdettiin Kiinan kansantasavalta. Mustavalkoinen hyvä-paha -asetelma säilyy ennallaan, vaikka perivihollinen vaihtuisi.

Alma Jylhä

PÄIVÄNSÄDE SAA MENNINKÄISEN

Nicholas Hytner (ohjaus): Hellyyteni kohde
Pääosissa: Jennifer Aniston, Paul Rudd, John Pankow, Tim Daly, Alan Alda

Nicholas Hytner (ohjaus) debytoi ohjaajana elokuvassa Hullu Kuningas (The Madness of King George) ja sittemmin elokuvassa  Noitavaino (The Crucible). Valitettavasti tämänkertainen elokuva ei yllä edeltäjiensä tasolle. Lopputulos on yllätyksetön, liian pitkä ja kismittävän sovinnainen. Siitäkin huolimatta, että aiheena on homon (Paul Rudd) ja heteron (Jennifer Aniston) välinen rakkaus ja siitä seuraavat ongelmat.

Hellyyteni kohde yrittää ironisoida tilannekomiikkaa apuna käyttäen ihmissuhteiden kertakäyttökulttuuria ja "sen oikean" etsintää. Tyylilajina on romanttinen komedia/draama ja pääosiin on valjastettu huippusuosituista tv-sarjoista tuttuja nimiä. kuten Aniston (Frendit) ja John Pankow, joka näyttelee Ira-serkkua sarjassa Hulluna Sinuun.

Nina Borowski (Jennifer Aniston) on kaunis ja köyhä sosiaalityöntekijä,joka lipsauttaa pöytäseuralleen George Hansonille (Paul Rudd) siskopuolensa seurapiirikutsuilla, että Georgen barbipoikaystävä (Tim Daly) on jättämässä tämän. Paikatakseen mokaansa Nina kiirehtii tarjoamaan kortteeria onnettomalle Georgelle, josta tuotapikaa tulee myös hänen sielunveljensä. Ninan päällepäsmäröivä poikaystävä Vincent (John Pankow) ei sulata tyttöystävänsä uutta perheonnea.

Tästä alkaa kiemurainen yhteiselo, jossa ystävyyden ja rakkauden rajat hämärtyvät. Aniston onnistuu luomaan samaistumiskohteen rakkaudentuskissaan räpistelevästä Ninasta, joka uskottelee itselleen ja muille, että homomieskin on parempi vaihtoehto kuin se, mitä yleensä on tarjolla. Uutta eloa tarinaan syntyy, kun kerubimainen George lähtee kongressimatkalle entisen poikaystävänsä kanssa ja tutustuu menninkäiseen nimeltä Paul (Amo Gulinello ensimmäisessä elokuvaroolissaan). Paulin suojelija, homo ja teatterikriitikko Rodney (Nigel Hawthorne) joutaakin sitten piippuhyllylle ja tyytyy kurkistelemaan verhojen raosta, miten nuori lempi leiskuu. Nigel Hawthornen arka ja viisas roolityö on yksi elokuvan pelastaja. Parhaiten mieleenpainuvia kohtauksia on nelikon piinallisen todenoloinen kiitospäivän illallinen, jolloin kalkkuna meinaa väkisinkin mennä väärään kurkkuun.

Muutoin elokuvan henkilöt ovat stereotypioita: Homot ovat aina mukavia, komeita tai naurettavia. Naiset hössöttävät ja lihavat ovat koomisia. Toisaalta on vaihteeksi mukava nähdä elokuva, jossa homo on terve, ja niin itsensä kuin lähiympäristönsäkin kanssa sinut. Silti olisi toivonut,että yliymmärtäväinen George olisi edes kerran näyttänyt jotain inhimillisen negatiivisia piirteitä.

Elokuvan on käsikirjoittanut Stephen Macauleyn romaanista Wendy Wasserstein (Heidi Chronicles). Tarina takkuilee paikoin ja jännite häviää, mutta kaiken kaikkiaan kerronta paranee elokuvan loppupuolella -jos vain ohjaaja olisi uskaltanut vielä jättää pois ilmeisen happy endin, eli sen, että lopuksi kaikki saivat.

Mari-Leena Kuosa

TAVATON SENTÄÄN

Tiina Metso: Tapaillaan. Akateemisia juhlia ja tapoja. Yliopistopaino, 1998
132 s., 159 mk

Nämä ovat esimerkkejä yhä elävästä akateemisesta traditiosta. Elävää tapakulttuuria: sovittuja sääntöjä noudatetaan tiukasti, mutta parhaat traditionkantajat osaavat ja uskaltavat niitä myös rikkoa ja uudistaa. Traditionkantajia ei tosin synny Suomeen yhtä sikeästi kuin uusia yliopistoja ja korkeakouluja, erityisesti ammattikorkeakouluja, jotka tänä vappuna aloittivat monin paikoin oman vappuperinteensä. Tarvitaan oppaita ja opastajia. Tässä Helsingin yliopisto ja sen korporaatiot ovat yhä suunnannäyttäjiä, ja arkipäivän tiedonantajaksi näyttää kelpaavan koko akateemiselle maailmallemme yliopiston tiedotus, joka saa neuvoa promootioon osallistuvalle hameenhelman pituutta ja liivin väriä tai väitöstilaisuuden fraseologiaa ja karonkan pöytäjärjestystä.

Siksi ilahduin, kun sain tietää Tiina Metson laatineen kirjan akateemisista tavoista ja menoista. Vakuuttavuutta lisäsi, kun luin vararehtori Paul Fågelbergin saatesanat ja huomasin oman tiedotukseni tukeneen kirjan painamista. Valitettavasti vain jo sisällysluettelon käyttöyritys johti epätoivoon. Siksi yritän nyt kertoa, miksi tästä kirjasesta ei saa todellista apua käytännön pulmiin, ja miksi se ei liioin ole kattava katselmus akateemisen perinteen nykyhetkeen.

Tekijä ei ole ymmärtänyt virallisen yliopistotradition ja epävirallisen ylioppilasperinteen eroa; molemmat toki yhdistyvät erityisen riemukkaasti promootiossa. Kun tekijän ajatus on lähtenyt siitä, että Helsingin yliopisto on yliopistona traditionkantaja, en voi ymmärtää kirjan jäsennystä, jossa ensimmäisenä esitellään Helsingin kauppakorkeakoulun ylioppilaskunta ja sitten muut ylioppilaskunnat aakkosjärjestyksessä. Tästä syntyy epäjärjestys, etenkin kun myöhemmin myös osakunnat ja erityisesti osakuntanauhat esitellään moneen kertaan. Taideteollisen korkeakoulun ylioppilaskunnan ylioppilaskunnasta tekijä kuitenkin selviytyy kolmella merkillä, näin: "--".

Muutama hairahdus malliksi. Kirjasta saa käsityksen, että "nykyään" on mahdollista hankkia ylioppilaslakin vuoriin maakuntavärit ja että sen sijaan 1950-luvulla ommeltiin kappale osakuntanauhaa vuorin keskelle. Voihan sen näinkin sanoa.

Kun itse 1955 hankin lakkini, niin siitä huolimatta että olin ensi polven akateeminen nousukas, tilasin lakkiini viipurilaisten värit. Pettymys oli suuri, kun koulukaupunkini periferiassa eli Lahdessa tietämätön kauppias tarjosi Karjalaisen osakunnan punamustaa. Aika riitti vuorin vaihtamiseen sinivalkoiseksi, minkä vuoksi osakunnassa nauhan saatuani leikkasin siitä osan eli viipurilaisten värit eli Suomen alkuperäiset symbolivärit lakkini vuoriin. Vaimoni, joka tietää kaiken ja myös ymmärtää kaiken, vakuuttaa hankkineensa ESO:n värit myös ennen yliopistoon tuloaan. En siis voi muistaa väärin. Kirjoittajan vankka tieto on yhtä vankkaa kuin toimittaja Marjukka Liitenin; hänhän tietää (HS 30.5.1997), että yliopisto ei ole koskaan kantanut lukukausimaksuja. Miksihän minä niitä makselin?

Fuksiaisista kirja ei tarjoa tietoa, ei vapunvietosta. Miksi osa ylioppilaista laulaa kevään tulleeksi Kaisaniemessä ja miksi valtaosa vaeltaa – jopa joskus hiihtäen, Kari Tavaila! – Ullanlinnaan? Miten Flooraa vietetään? Keiden on itsenäisyyspäivän soihtukulkue? Onko Akateemisen vartin kilvassa muuta kansallista hohtoa kuin haalarin kantaminen? Miten pääsen Ylioppilasteatteriin tai ylioppilaiden kuoro- ja musiikkiharrastuksiin? Miksi Retuperä? Entä missä ovat ylioppilas- ja osakuntalehdet ja -julkaisut? Mistä juontaa senioritoiminta? Turun yliopiston yliopistoyhdistyksistä vai Tarton vilistealaisista?

Vaikka en itse pääse lauluun asti, minusta akateemisen laulukulttuuri esittely on kirjassa retuperällä sanan varsinaisessa merkityksessä.

Olkoon. Pakko on kuitenkin vielä sanoa, että tämä kirja on juosten kustu kokoon. Parasta mitä voisi tapahtua, olisi vetää mokoma pois markkinoilta.

Rauno Velling

MARKKINADIKTARUURIN KÄSIKIRJA

Hans-Peter Martin, Harald Schumann: Globalisaatioloukku. Hyökkäys demokratiaa ja hyvinvointia vastaan.
Vastapaino, 1998, 294 s., 151 mk.

Tulevaisuuden tärkein yhteiskunnallinen suhdeluku on 20:n suhde 80:een, väittävät Der Spiegel -lehden taloustoimittajat Hans-Peter Martin ja Harald Schumann. Olemme matkalla kohti yhden viidesosan yhteiskuntaa, jossa ihmisten enemmistö oloutetaan rauhallisiksi erilaisen "tissiviihteen" (tittytainment) avulla.

Globalisaatioloukku on yltänyt jo monissa maissa bestseller-listoille. Jäntevästi kirjoitettu kirja peilaa globalisoituvan talouden vaikutuksia paikallistalouksiin, työllisyyteen ja kulttuuriin. Martin ja Schumann todistelevat vakuuttavasti, kuinka sääntelemättömät markkinat romuttavat demokraattisten hyvinvointiyhteiskuntien perusteita. Eri puolilta maailmaa poimituilla esimerkeillä he pyrkivät osoittamaan uusliberalistisen talouspolitiikan tuhoisuuden ihmisten enemmistölle ja ympäristölle.

Eliitit varustautuvat jo nyt tulevien konfliktien varalta. Brasiliaan, Intiaan, Ranskaan ja Espanjaan on noussut tarkoin vartioituja rikkaiden asuinalueita. Tunnettuin näistä on Sao Paulon lähistöllä sijaitseva Alphaville. Muurien sisäpuolella vartijat saavat ampua kaikki oudot tunkeilijat, vaikka nämä eivät olisi aseistautuneita eivätkä uhkaisi ketään.

Politiikka on yhä enemmän kulissien ja illuusioiden luomista. Uuden tulevaisuuden todellisina tahdittajina toimivat monikansalliset yritykset. Kun kirjoittajat kysyvät YK:n entiseltä pääsihteeriltä Boutros-Ghalilta tärkeimpien valtionpäämiesten todellisista vaikutusmahdollisuuksista, pääsihteeri on hyvin skeptinen. Hänen mielestään yksittäisten valtioiden vaikutusmahdollisuudet vähenevät koko ajan, eivätkä edes johtavat poliitikot tiedosta tätä. "Poliittisilla johtajilla ei kuitenkaan ole enää monellakaan alueella todellista itsenäistä päätösvaltaa. Mutta he kuvittelevat, että he voisivat päättää keskeisistä kysymyksistä itse. Minä väitän, että se on silkkaa illuusiota ja kuvitelmaa."

YK:n kehitysohjelman (UNDP) mukaan nykyiset sodat ovat entistä useammin etnispohjaisia sisällissotia. Martinin ja Schumannin mielestä olemme matkalla kohti 1930-lukua. Maailma yhdistyy ja hajoaa samanaikaisesti. Tribalismi, heimohenkisyys ja yltiöisänmaallisuus vahvistuvat kaikkialla. Hyvinvointisovinistit syyllistävät Euroopassakin taloudellisista ongelmistaan vieraita maahanmuuttajia.

On selvää, että globalisaatiota voidaan taltuttaa vain maailmanlaajuisilla talouden ohjausmenetelmillä. Martin ja Schumann toivovat, että Euroopan unionista kasvaisi vastavoima markkinadiktaturismille. Tämä tuntuu ainakin nykyisestä perspektiivistä katsottuna yltiöoptimistiselta toiveajattelulta.

Kirja on journalistisen vetävästi kirjoitettu. Pienenä miinuksena voisi pitää mielikuvan "globalisaatio tulee ja tappaa" jatkuvaa mustavalkoista rummuttamista. Poleemisuudestaan huolimatta kirja on ansiokas, kokonaisvaltainen tilannearvio globalisaatiosta ja yhteiskunnallisen kumouksen todellisista tahdittajista. Martinin ja Schumannin sanoin meidän on päätettävä, kumpaa eurooppalaista perinnettä me haluamme noudattaa: demokraattista, joka juontaa juurensa Pariisiin ja vuoteen 1789 vai totalitaarista, joka voitti Berliinissä vuonna 1933.

Tapio Tamminen

TAVOITTEENA TÄYSTYÖLLISYYS

Suomalainen työttömyys: Matti Pohjola (toim.)
Taloustieto Oy, 1998, 462 s., 190 mk

Massatyöttömyys on yhteiskuntamme vakavin ongelma, joka kansantalouden tasolla merkitsee kalliiksi käyvää inhimillisten voimavarojen tuhlausta. Tuskastuttavan hitaaseen työttömyyden alenemiseen on yleisesti alistuttu, vaikka näin ei saisi olla. Matti Pohjolan toimittama kirja Suomalainen työttömyys on erittäin myönteinen lukukokemus, joka taloustieteellisen tutkimustiedon voimalla saa lukijan uskomaan, että massatyöttömyyden ongelma on ratkaistavissa. Työttömyyden syihin ja seurauksiin pureutuvaa teosta on jo ehditty odottaa.

Runsaan teoreettisen mallintamisen vuoksi kirja on raskaslukuinen, mutta samalla lukijansa palkitseva. Kirjoittajien ansioina ovat uusimpien tutkimussuuntausten hyödyntäminen ja käytännönläheisyys. Kirjoittajien analyysit perustuvat viime vuosina kehitettyyn työmarkkinoiden moderniin teoriaan. Teos sisältää myös monia kannatettavia toimintasuosituksia. Hyvänä esimerkkinä näistä on nuorisotyöttömyydestä kirjoittavan Ulla Hämäläisen esitys, että työvoimapolitiikan tulisi aikaisempaa enemmän tukea opintonsa päättäneiden nuorten aikuisten siirtymistä työelämään.

Työttömyyden kasvun syitä käsittelevässä kirjoituksessaan Jaakko Kiander ja Jaakko Pehkonen oikovat asiasta vallitsevia mielikuvia tutkimuksen perustehtävän mukaisesti. He pitävät reaalikoron nousua ja verotuksen kiristymistä työttömyyden kasvuun keskeisimmin vaikuttaneina tekijöinä. He arvioivat myös, että kansantaloutemme rakenteellinen kahdeksan tai yhdeksän prosentin työttömyysaste saavutetaan lähivuosina nopean talouskasvun ansiosta. Täytyy vain toivoa, että talouskasvu jatkuu nopeana lähivuosinakin. Mitään varmuuttahan asiasta ei ole.

Vertaileva tutkimusote ansaitsee erityismaininnan. Matti Pohjola tarkastelee suomalaisten työmarkkinoiden toimivuutta kansainvälisestä näkökulmasta päätyen varsin mielenkiintoisiin johtopäätöksiin. Suomalaiset työmarkkinat toimivat pikemminkin amerikkalaisten kuin eurooppalaisten markkinoiden tavoin aina 1990-luvulle asti, jolloin ne työttömyyden kasvun ja sen keston pidentymisen myötä eurooppalaistuivat. Havainto on mielenkiintoinen, koska työmarkkinoidemme rakenteet eroavat amerikkalaisista esimerkiksi työehtosopimusten kattavuuden osalta.

Työttömyyden alentaminen on yleisesti hyväksytty tavoite, mutta keinoista syntyy helposti lihava riita. Asiaa ei pidä ratkaista vahvemman oikeudella, vaan yhteisvastuuta tarvitaan jatkossakin. Johtopäätösluvussa Jaakko Kiander, Jaakko Pehkonen ja Matti Pohjola asettavat rohkeasti tavoitteeksi täystyöllisyyden, jonka he määrittelevät neljästä viiteen prosentin työttömyysasteeksi. He esittelevät myös toimintaohjelman tavoitteen saavuttamiseksi. Rakenteellisen työttömyyden alentaminen edellyttää esimerkiksi työhön kohdistuvan verotuksen keventämistä ja hyödyke- ja pääomamarkkinoiden toimivuuden parantamista kilpailua lisäämällä.

Talouskasvun työllistävyydestä on viime vuosina käyty vilkasta keskustelua. Johtopäätösluvun kirjoittajat tunnustautuvat talouskasvun nimeen vannoviksi teknologiaoptimisteiksi korostaessaan teknologisen kehityksen keskeistä merkitystä kansakunnan vaurauden ja työpaikkojen lähteenä. Tehdasteollisuutta koskevilla tutkimustuloksilla he perustelevat väitettään, ettei talouskasvusta ole viime vuosina tullut aikaisempaa vähemmän työllistävää. Näkemys kuulostaa kokonaisuuden kannalta varsin optimistiselta, kun ottaa huomioon julkisen sektorin supistamispaineet ja palvelualojen elpymiseen liittyvän epävarmuuden.

Jussi Syrjälä

HYVÄT KYSYMYKSET ELÄVÄT ALATI

Risto Uro, Outi Lehtipuu (toim.):Nasaretilaisen historia
Kirjapaja, 1997, 262 s., 285 mk

Vastaukset elävät aikansa, kysymykset tulevat yhä uudestaan. Tämä kirjailija Samuli Parosen lause olisi sopinut myös Nasaretilaisen historia -teoksen motoksi.

Artikkelikirjassa esitetyt kysymykset keskittyvät historialliseen Jeesukseen ja hänen aikaansa. Kirjoittajat käsittelevät ongelmia, kuten kuinka Jeesus kuoli, millainen oli hänen aikansa Palestiina, ketä olivat hänen naisoppilaansa, mitä ovat hänestä kertovat lähteet tai mikä oli Johanneksen ja Jeesuksen suhde. Asiantuntijat antavat kysymyksiin selkeitä ja riittävän perusteellisia vastauksia.

Professori Heikki Räisänen selvittää, millaista Jeesus-tutkimus on ollut sen 200-vuotisen historian aikana. Kuvamme Jeesuksesta on vaihdellut tutkimuksen vaiheiden mukana lopunajallisesti painottuneesta yhteiskuntakriittiseen ja "vapaamieliseen" Jeesus-kuvaan. Eräät tutkijat ovat kiistäneet koko miehen olemassaolon. Nämä tutkijat ovat vaikuttaneet tieteenalan marginaalissa, vaikka viime presidentinvaaleissa heidän argumentistaan keskusteltiin jopa vilkkaasti.

Upsalan yliopiston professori Kari Syreeni selostaa miltei liiankin seikkaperäisesti, mitä "Jeesus todella sanoi". Syreeni kertoo myös, millä keinoin aito Jeesuksen opetus voidaan erottaa myöhemmästä teologisesta tulkinnasta ja kuinka tutkijan kokonaiskuva Jeesuksen toiminnan luonteesta vaikuttaa erittelyn tuloksiin. Hänen mukaansa selvin uusimman Jeesus-tutkimuksen vedenjakaja on kysymys siitä, kuinka Jeesuksen julistus suhteutetaan varhaiskristilliseen apokalyptiikkaan.

Nasaretilaisen historia on hieman laajennetun koulukirjan oloinen teos, joka tuo mieleen lukion uskontotunnit. Ulkonäön ei pidä antaa häiritä, sillä kirja korjaa sitä puutetta, mikä Raamatun historiaa ja kulttuuria käsittelevässä suomenkielisessä kirjallisuudessa on ollut.

Kirjan toimittajat itse arvelevat, että eksegeettien Jeesus-tutkimus saa "suuressa yleisöltä" usein ennakkoluuloisen vastaanoton juuri asiallisen kirjallisuuden puutteen vuoksi.

Toimittajia tekee mieli uskoa, sillä dosentti Matti Myllykosken neljä vuotta sitten julkaiseman Jeesuksen viimeiset päivät -teoksen aiheuttamat voimakkaat reaktiot ovat vielä tuoreessa muistissa. Toisille kirja merkitsi suoranaista häväistystä, toisille se vilautti virkistävällä tavalla Raamatun historiallista maailmaa kuin epähistoriallisuuden verhon raosta.

Kuvamme Jeesuksesta jää käytettävissä olevan aineiston pohjalta puutteelliseksi. Historiallista Mestaria kannattaa silti etsiä, sillä hyvä on yrittää seuloa historiallisia faktoja silkasta mielikuvituksen tuotteesta.

Tommi Sarlin

HELOTTAA VAI HELOITTAA

Timo Sorjanen: Suomen kieli. Käyttäjän käsikirja
Gummerus, 1998, 501 s., 265 mk

Eteenpäin vai eteen päin? Emu vai EMU? Analyysiä vai analyysia? Tällaisiin ongelmiin useat suomalaiset törmäävät päivittäin. Timo Sorjasen Suomen kieli. Käyttäjän käsikirja on pätevä opas pyrittäessä kirjoittamaan kunnollista suomea.

Teos jakaantuu kielitietoon, oikeinkirjoitusoppiin, kielenhuoltoon ja oikeakielisyyteen. Koulussa opittu kielioppi on helppo palauttaa mieleen. Vaikka tietyt kielioppitermit olisivat unohtuneet, seikkaperäinen sisällysluettelo ja runsas esimerkkiaineisto virkistävät muistia tehokkaasti. Erillinen kielioppisanasto selityksineen on myös hyvä apuväline.

Oikeinkirjoitusopia ei ole syytä vähätellä, päinvastoin. Mikä ero on haltijalla ja haltialla? Kirjoitetaanko Suomen Keskusta vai Suomen keskusta? Entä Mannerheimin-tie, Mannerheimintie vai Mannerheimin tie? Otta-oitta-verbejä ei jokainen maallikko hallitse: aika – ajoittaa, hela – heloittaa, mutta helo – helottaa. Näitä verbejä on suomen kielessä paljon.

Muoti-ilmaisuista jotkut ovat kestosuosikkeja, jotkut päiväperhoja. Kun kielenkäyttäjä käyttää muotisanaa, hän kertoo samalla halustaan kuulua arvostamaansa ryhmään. Hyvää suomea se ei merkitse. Myös kurjistumisen kasautumisen teoria pätee kielenkäytössä: missä sanat sumppuuntuvat, siellä ilmaisu venyy, päätyy osaksi kielimuodin fraseologiaa – ja ymmärrettävyys kärsii.

Aikaisemmassa vaiheessa on todellisuudessa aikaisin, antaa vastaus – vastata, elikkä – eli, eroavaisuus – ero tai eroavuus, henkisellä tasolla ilmenevä rasismi – henkinen rasismi.

Kankeudet ovat äidinkielenopettajalle kauhistus: "Indikaattorit ovat selvästi siihen suuntaan, että irtisanomisten laajentamista voidaan supistaa" tai "Suurissa veneissä on vielä nähtävissä kuluttajien ostokäytöksessä rauhallisuutta". Edelliset esimerkit kertovat kielenkäyttäjän halusta olla tärkeä, hieno, muodikas, halusta kuulostaa arvokkaalta. Sorjanen esittelee runsaasti riemastuttavan kamalia esimerkkejä, ja usein myös niiden kielellisesti oikeat vaihtoehdot.

Loppuun on liitetty laaja, ajantasainen lyhenneluettelo, EU-sanasto, selvitys valtionhallinnon ja julkishallinnon nimistöstä sekä ohjeet suomalaisten paikannimien taivutuksesta.

Kirjaa voi suositella jokaiselle suomalaiselle. Vaikka suomalaiset arvostavat äidinkieltään, ovat kiinnostuneita sen huollosta ja kehityksestä, parantaa voi aina, koska kielemme on päässyt viime vuosikymmeninä selvästi rappeutumaan, "repsahtamaan".

Marja Alinen

HÄPEÄÄ KOTILÄHIÖSSÄ

Kyösti Pekonen: Politiikkaa urbaanissa betonilähiössä
SoPhi-julkaisusarja, Jyväskylän yliopisto, 1998, 184 s., 90 mk

Suorat lainaukset vievät lukijan keskelle lähiön elävää elämää Kyösti Pekosen syrjäytymistä, syrjintää ja segregaatiota eli lähinnä huono-osaisuuden kerääntymistä samoille kulmille käsittelevässä kirjassa. Pekonen analysoi analysoi tilastojen ja haastattelujen avulla urbaaniksi betonilähiöksi nimeämäänsä kerrostalovaltaista helsinkiläistä asuinaluetta. Hän laajentaa näkökulmaa vertailemalla jonkin verran Suomen tilannetta muiden "läntisten demokratioiden rappeutuviin urbaaneihin miljöihin".

Pekosen esimerkkilähiössä on keskimääräistä enemmän työttömiä ja pitkäaikaistyöttömiä, toimeentulotuen saajia, halpoja asuntoja ja ulkomaalaisia, mutta vähemmän koulutettuja, suurituloisia ja poliittista aktiivisuutta. Lähiön maine on joillekin asukkaille arka paikka, toisille kummastuksen aihe – alueesta löydetään myös hyviä puolia. Useat Pekosen haastattelemat lähiöläiset kuitenkin kertovat muuttuvansa suurpiirteisiksi asuinpaikasta puhuttaessa. Huonomaineisessa lähiössä asumisesta ei kehdata kertoa. Pekosen mukaan juuri häpeä on vahva merkki segregoitumisesta, eli alueen erilaistumisesta tietynlaisten ihmisten asuinpaikaksi.

Haastateltujen lainaukset ovat paljastavia. Niissä esiintyvät pelko, turvattomuus, huono maine, huono-osaiset, väkivalta ja toisaalta alueella asuvien ihmisten erilaisuus, tyytyväisyys ja alueen hyvät puolet. Pekonen kuvaa esimerkiksi, kuinka gambialaissyntyinen mies joutuu muuttamaan suomalaisen asuinkumppaninsa kanssa pois valoisasta ja avarasta lähiöasunnosta nimittelyn ja käsiksi käymisen takia: "Koko ajan täytyy pelätä, että jotain tapahtuu." Saman asuinalueen skinhead-nuori pelkää asuinympäristönsä rappeutuvan: "Täällä on jo tarpeeksi juoppoja ja narkomaaneja ja sit tänne pitää tulla vielä ulkomaalaisia lisää. Tää on just rappeutumassa koko mesta." Myönteisiäkin kuvauksia löytyy: "Musta tällä on ihan suotta huono maine, ainakin tänä päivänä. Ja kun kattoo, miten siisti tää noin alueena on, eikä tää oo kovin typerästi rakennettu."

Kirja tuo esiin lähiöasukkaiden ristiriitaiset tuntemukset omasta asuinalueestaan yleisen segregaatio- ja leimautumiskeskustelun ja omien positiivistenkin kokemusten paineessa.

Ulla Hänninen

KUN TYÖMARKKINAT HYLKÄÄVÄT

Matti Kortteinen ja Hannu Tuomikoski: Työtön. Tutkimus pitkäaikaistyöttömien selviytymisestä. Tammi, Hanki ja jää -sarja, 1998, 205 s., 159 mk

Minkälaista kokemusta piilee tuon asiallisesti määrittelevän, leimaavan, ahdistavan ja käytössä kuluneen sanan "työtön" takana? Jos ei sitä omista kokemuksistaan tiedä, voi ja kannattaa lukea Kortteisen ja Tuomikosken kirja työttömyydestä. Asia koskee niitäkin, jotka kuuluvat rajan sille puolelle, jossa työttömyydestä ja työttömistä vain puhutaan ja käsitellään sosiaalisena tai kansantaloudellisena ongelmana, ja jossa ollaan huojentuneita ja omanarvontuntoisia, koska ei kuuluta niihin".

Tutkimus perustuu sekä työttömiltä kerättyyn tarina-aineistoon että työttömyyttä koskeviin tilastotietoihin. Tarinaotteita analysoimalla tutkijat tuovat esiin työttömyyden kokemuksen yleisiä piirteitä ja työttömyydestä selviytymisen strategioita. Ne auttavat ymmärtämään, mitä on työttömyyden keston, sairastavuuden ja yksilöiden sosiaalisen epäluottamuksen asteen välisten tilastollisten yhteyksien taustalla.

Työttömyydestä selviäminen riippuu tutkimuksen mukaan yhtä hyvin rahasta kuin siitä, onko työttömäksi joutuneella, "työmarkkinoiden hylkäämällä ihmisellä", työelämää korvaavaa yhteisöllisyyttä. Monille sitä tarjoaa puoliso ja lapset, joillekin vapaaehtoistyö muiden hyväksi. He ovat siirtyneet maailmaan, jossa toimii lahjan logiikka pikemmin kuin markkinalogiikka.

Vaikka enemmistö työttömistä on selvinnyt kohtuullisesti, on heidän keskuudessaan tapahtunut polarisoituminen: huono-osaisuus on kasautunut noin 20 000–30 000 ihmiselle. Heidän on vaikea rikkoa pitkäaikaistyöttömyyden ja sairastavuuden noidankehää. Huono-osaisiksi valikoituvat ihmiset, joiden yhteisöllinen kiinnittyminen on heikkoa ja sosiaalinen epäluottamus suurta. Nämä ominaisuudet liittyvät luokkarakenteen alapäähän.

Mikko Puttonen

VASTAISKU KANSALLISELLE PROPAGANDALLE

Paavo Haavikko: Traktaatit
Art House, 1998, 180 s., 160 mk

Paavo Haavikon Traktaateissa on aiemmin Suomen Kuvalehdessä julkaistuja sekä uusia, vasta nyt päivänvaloon tulleita artikkeleita. Tarkoituksena purkaa ja paljastaa "kansallisten totuuksien" ja "kansallisen todellisuuden" harhakuvat, jotka ovat joko tietoisia tai tiedostamattomia valheita. Niitä hallitseva eliitti syöttää propagandistisesti kansalaisille.

Haavikon Traktaatit on erinomainen monessa mielessä. Se on vastapropagandaa, joka auttaa purkamaan uskomuksia, myyttejä, "Totuuksia" (miltei jo pyhiksi tulleita). Se vetoaa järkeen ja myös suosittelee lukijalle järjen käyttöä irrationaalisen uskomisen sijasta. Se kuvailee kansaamme hallitsevan eliitin – poliitikot, rahavalta, virkamiehet, media jne. – valeita ja puolestaan auttaa lukijaa vetämään johtopäätökset "niistä".

Haavikko arvostelee suomalaista kulttuuripolitiikkaa, jossa määrä on laatua ja taiteellinen työ muuttanut merkitystään: "Taide on kärsinyt täyden inflaation, joka on lisännyt sen arvoon määrättömästi nollia, katoavan arvon merkiksi. Moderni taide on paljolti itseilmaisua, itseä varten tarkoitettua, yksityistä elämää. Sellaisena se on tarkoitettu tekijänsä nautittavaksi." "Moderni taide on osa arvotonta ja osaamatonta yhteiskuntaa, joka ei osaa edes pitää itseään siistinä." "Yhteiskunnan tuotantokyky on ainut arvo ja merkitys joka meillä on. Voimme tuottaa vain tuotteita, jotka seuraavan päivän tuotteet korvaavat.

Marja Alinen

TOISEUS ON KATSOJAN SILMISSÄ

Tuula Sakaranaho: The Complex Other.
A Rhetorical Approach to Women, Islam and Ideologies in Turkey
Helsingin yliopiston uskontotieteen laitos, 1998
255 s., 120 mk

Nainen on aina saanut toimia turkkilaisten arvojen vertauskuvana. Olihan jo Mustafa Kemal Atatürkin yksi tärkeimmistä uudistuksista naisen nostaminen miehen kanssa tasavertaiseksi "kansalaiseksi" ja kansallisen yhtenäisyyden symboliksi.

Naisen asemasta keskustellaan Turkissa vilkkaasti, sillä islam on vahvistanut asemiaan maassa 1940-luvulta lähtien. Turkin perustuslakiin vuonna 1926 kirjattu valtiollinen sekularismi on pessimistisimpien politiikantutkijoiden mukaan tosi koetuksella.

Tuula Sakaranaho tutkii väitöskirjassaan The Complex Other, kuinka turkkilaiset naistutkijat käsittelevät ajankohtaista naiskysymyksestä. Sakaranaho tarkastelee maan virallisen ideologian kannattajien, kemalistien, ajatuksia naisen asemasta ja nuoremman feministisukupolven esittämää kritiikkiä kemalistiäitejään kohtaan sekä korkeasti koulutettujen musliminaisten ajattelua heidän verhoutuessaan islamilaiseen asuun.

Sakaranaho on antanut ryhmille mahdollisuuden ilmaista ajatteluaan "äänellään" ja valinnut lähestymistavakseen retorisen analyysin, jotta hän pystyisi asettamaan ryhmien edustajien kannanottoja dynaamisesti sosiaalisiin konteksteihin.

Sakaranahon tutkimuksessa on myös selvä pyrkimys osoittaa, että islam on monimuotoinen ja uusiutumiskykyinen uskonto, toisin kuin lännessä usein ajatellaan.

Pyrkimysten taustalla ovat Edward Saidin orientalismikannanotot sekä algerialaisen sosiologin Marnia Lazregin esittämä arvostelu länsimaisten tutkijoiden taipumuksesta käyttää islamia "uskonnollisena paradigmana", joka selittää turhan helposti muslimeja ja islamilaista kulttuuria. Lazregin mukaan tämä on osoitus länsimaisten tutkijoiden kyvyttömyydestä kohdata muslimien edustamaa toiseutta.

Vastuuta paremmasta tutkimuksesta on vieritetty naistutkimuksen harteille. Sakaranaho toteaa Morny Joyta lainaten, että sukupuoli ei takaa orientalismin rasitteista vapaata tutkimusta. Moninkertaisesta musliminaisten toiseudesta tietoiset länsimaiset naistutkijat saattavat kuitenkin yhtä hyvin kuin isänsä syyllistyä stereotyyppiseen islamtutkimukseen. Toistaalta Sakaranaho toteaa tutkimuksessaan yllättävästi, etteivät myöskään itäiset sisaret ole vapaita Lazregin "uskonnollisen paradigmasta."

The Complex Other tarjoaa monine teemoineen mielenkiinnon kohteita eri alojen edustajille. Tutkimuksen teoreettisessa osassa on esimerkiksi luettavissa perusteellinen selvitys ideologia-käsitteen historiasta. Työ on viety niin pitkälle, että Sakaranahon "ideologiaverkkoa" voi soveltaa tutkimuksen analyyttisena työkaluna.

Tommi Sarlin

OPPIMISEN ILOA

The Multimedia Corporation: Sofian maailma cd-rom
Tammi, 1998
295 mk

Sofian maailma cd-rom perustuu Jostein Gaarderin saman nimiseen menestysromaaniin. Perusajatuskin on sama: opettaa filosofian historiaa ja ajatussuuntia hauskassa muodossa. Vaikka kirja ja multimedia välineenä eroavat, Sofian maailman versiot ovat sisällöllisesti lähellä. Toki rompussa on liikkuvaa kuvaa, ääntä ja vuorovaikutteisuutta, mutta oleellinen asiasisältö on sama kuin kirjassa. Mihin cd-rom versiota sitten tarvitaan? Muuttuviin käyttötilanteisiin, uudenlaisiin elämyksiin, erilaisille kohderyhmille? Kirjafilmatisoinnin arvosteluissa tuskin koskaan kyseenalaistetaan elokuvan oikeutta olemassaoloon. Cd-rom vain on nuori viestintäväline, jonka on todisteltava elinkelpoisuuttaan.

Median uutuus aiheuttaa myös sen, että monet romput luottavat välineen attraktiivisuuteen. Samoin varhainen elokuva kalasteli yleisöä liikkuvan kuvan ihmeellä, sisällön jäädessä toisarvoiseen asemaan. Onneksi Sofian maailma välttää tämän synnin. Sisältö ei kärsi tekstiä monimuotoisemmasta esitystavasta. Liikkuvan kuvan ja äänen käyttö elävöittävät kerrontaa. Sofian maailman visuaalinen toteutus on taitava, ja jännittävä musiikki luo tarinaan lisää tunnelmaa. Lisäarvoa romppu saa kirjaan verrattuna myös siitä, että sen sisältämä tietoaines on oleellisesti laajempi ja helpommin käsiteltävässä muodossa. Hauskaa on myös, että ohjelman kanssa voi keskustella. Toisinaan pelaajan ja rompun keskustelu on töksähtelevää, mutta parhaimmillaan peli sanailee vallan nasevasti.

Sofian maailma rakentuu seikkailujuonen ympärille. Pelaajan tehtävänä on selvittää yhdessä Sofian kanssa oppi-isä Alberton avustuksella filosofian peruskysymyksiä. Pelin aikana tarvittavaa lisätietoa voi hakea ruudun yläreunasta esiin liukuvasta viitepalkista. Se sisältää kattavan yleiskatsauksen filosofisiin aatesuuntauksiin ja kysymyksenasetteluihin, sekä historian aikakausiin. Myös viitepalkissa multimedian keinoja on käytetty kiitettävästi.

Peli jakaantuu kahteenkymmeneen kohtaukseen, joista pääsee eteenpäin ainoastaan selvittämällä arvoituksen. Vastausten etsiminen on mukavaa aivojumppaa, mutta valitettavan harvoin ratkaisuun vaaditaan todellista filosofista tietämystä. Useimmiten riittää, että kokoaa palapelimäisen kuva-arvoituksen tai muistaa knoppitietoa filosofian historiasta. Varsinkin pelin triviaali loppuratkaisu jää harmittamaan. Pelaajalta ei vaaditakaan syvällistä ymmärrystä tai kyltymätöntä tiedonjanoa, vaan täysin toisarvoista muistitietoa. Kauaksi jäädään takakansitekstin lupaamasta olemassaolon perimmäisen mysteerin ratkaisemisesta.

Vaikka kaikki odotukset eivät toteudukaan, tarjoaa peli yllin kyllin oivalluksen iloa ja onnistumisen elämyksiä. Matka Sofian kanssa halki filosofian historian on jännittävä ja mukaansatempaava. Minäkin uppouduin huomaamattani tuntikausiksi pelin maailmaan. Rompun peliosuus on kiinnostavuudestaan huolimatta harmittavan kertakäyttöinen, sillä samoja kohtauksia ei jaksa katsella moneen kertaan, eikä samoja arvoituksia ratkaista uudelleen. Sen sijaan tieto-osio palvelee myöhemminkin oivana filosofian ja historian perusteoksena.

Alma Jylhä