Väitökset 18.9.-6.11.1998

Osa 2

Sisällys

Tutkimus kielen omaksumisesta ja suomen konditionaalista

Humanistisessa tiedekunnassa esitettiin 26.9.1998 tarkastettavaksi FL Anneli Kauppisen väitöskirja "Puhekuviot, tilanteen ja rakenteen liitto".

Tutkimus kuuluu suomen kielen alaan.

Vastaväittäjänä oli professori Tapani Lehtinen ja kustoksena professori Auli Hakulinen.

Teos julkaistaan sarjassa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 713.

Tutkimuksessa tarkastellaan lapsen varhaista kielenkäyttöä ja tuloksista johdetaan sekä kielen oppimista että suomen kieltä koskevia yleisiä päätelmiä. Jälkimmäiset testataan aikuiskielen aineistoilla.

Tehty seurantatutkimus osoittaa, että kieli voidaan omaksua yksittäisten sanojen sijaan myös laajempina yksikköinä, puhekuvioina. Puhekuviot ovat kestomuistiin tallentuneita kokonaisuuksia, jotka kantavat mukanaan tilanteiden merkityspiirteitä. Jäljittelytyyppisinä ne edustavat aluksi muiden ääntä, mutta muuntuvat vähitellen palvelemaan puhujan omia tavoitteita. Puhekuviot ovat toisaalta kokemusten representaatioita, toisaalta retorisia selviytymiskeinoja.

Kuviohakuisin muotokategoria tarkastellussa aineistossa on konditionaali. Tämä -isi-tunnuksinen verbinmuoto on jo kielen oppimisen varhaisvaiheessa sitoutuneena tiettyihin rakenteisiin ja funktioihin. Kuvioihin sisältyy alusta asti myös tunnemerkityksiä.

Kielten vertailu yhdistettynä kielihistorialliseen tietoon paljastaa suomen -isi-muodon erityisyyden. Sillä on indoeuroppalaisten kielten optatiivien, subjunktiivien, konjunktiivien ja konditionaalien ominaisuuksia. Lisäksi se täyttää eräiden muiden kieltenimperfektien futuurisia tehtäviä. Tulkinta riippuu puhekuvion muodosta ja kontekstista.

Tutkimus osoittaa, että imperfektiksi nimetty suomen kielen verbinmuoto ei indoeurooppalaisten nimikaimojensa tapaan kanna imperfektiivistä jatkuvuuden aspektia, joka olisi sen futuurisen käytön edellytys.

Ravinnon rasvahapot ja verisuonitukos

Maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 26.9.1998 tarkastettavaksi ETM Anu Turpeisen väitöskirja "Dietary fatty acids and indicators of thrombosis with special reference to the effects of C18:1cis and transfatty acid".

Tutkimus kuuluu ravitsemustieteen alaan.

Vastaväittäjänä oli professori Bengt Vessby Uppsalan yliopistosta ja kustoksena professori Antti Ahlström.

Verisuonitukos on usein ateroskleroosin kuolemaan johtava komplikaatio. Ravinnon rasvakoostumuksella voidaan veren rasva-arvojen lisäksi vaikuttaa ns. hemostaattiseen järjestelmään 1. verihiutaleiden, verisuonen seinämän ja veren hyytymistekijöiden toimintaan ja tätä kautta mahdollisesti verisuonitukoksen riskiin. Mm. rypsiöljyn sisältämillä kertatyydyttymättömillä rasvahapoilla on todettu edullisia vaikutuksia ja toisaalta kasviöljyjen kovettamisessa syntyvillä trans-rasvahapoilla on todettu haitallisia vaikutuksia veren rasva-arvoihin. Näiden rasvahappojen vaikutuksia hermostaasin osatekijöihin on kuitenkin tutkittu yllättävän vähän. Tässä väitöskirjatyössä selvitettiin kertatyydyttämättömien C18:1 cis (öljyhappo) ja trans (elaidiinihappo) rasvahappojen vaikutuksia verihiutaleiden, veren hyytymistekijöiden ja verisuonen seinämän toimintaan terveillä koehenkilöillä. Ensimmäisessä tutkimuksessa verrattiin runsaasti kertatyydyttämättömiä trans-rasvahappoja (C18:1 trans) tai steariinihappoa sisältäneiden dieettien vaikutuksia 80 koehenkilöllä tarkkaan kontrolloidussa kymmenen viikon rinnakkaiskokeessa. Verihiutaleiden aktiivisuus lisääntyi enemmän steariinihappo- kuin transrasvahappo dieetin jälkeen. Toisaalta saatiin viitteitä siitä, että trans-rasvahapoilla saattaa olla epäedullisia vaikutuksia verisuonen seinämän ja verihiutaleiden toimintaan, etenkin signaalinvälitykseen.

Toisessa osatutkimuksessa selvitettiin öljyhapon (C18:1 cis) vaikutuksia vertaamalla runsaasti öljyhappoa tai linolihappoa sisältäneiden dieettien vaikutuksia hemostaasin osatekijöihin 38 koehenkilöllä 8 viikon rinnakkaistutkimuksessa. Lisäksi kokeessa oli mukana 13 henkilön kontrolliryhmä. Öljy- ja linolihapon vaikutukset verihiutaleiden toimintaan, adheesiomolekyyleihin kuin myös veren hyytymistekijöihin olivat hyvin samanlaiset. Linolihappodieetti kuitenkin lisäsi hapettumistuotteiden määrää virtsassa, mikä viittaa siihen, että runsaasti tyydyttämättömiä rasvahappoja sisältävä dieetti lisää oksidatiivista stressiä in vivo. Tulokset osoittavat, että suurina määrinä trans-rasvahapoilla voi olla epäedullisia vaikutuksia verihiutaleiden ja verisuonen seinämän toimintaan. Toisaalta, Suomessa trans-rasvahappojen saanti on melko vähäistä ja tyydyttyneiden rasvahappojen määrä dieetissä on edelleen merkittävämpi ongelma. Vaikka öljy- ja linolihappo eivät eronneet vaikutuksiltaan hemostaasin osatekijöihin, viitteet siitä, että linolihappodieetti lisäisi hapettumistuotteiden määrää puoltavat kertatyydyttymättömien rasvahappojen (eli mm. kotimaisen rypsiöljyn) suosimista.

PLO-SL ja maanisdepressiivisen taudin geenipaikannus

Lääketieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 26.9.1998 tarkastettavaksi LL Petra Pekkarisen väitöskirja "Genetic mapping of the loci for a monogenic and a multifactorial neuropsychiatric disorder: PLO-SL and familial bipolar disorder".

Tutkimus kuuluu molekyyligenetiikan alaan.

Vastaväittäjänä oli professori Christine Van Broeckhoven Antwerpenin yliopistosta ja kustoksena professori Matti Haltia.

Teos julkaistaan Kansanterveyslaitoksen julkaisusarjassa A.

Polykystinen lipomembranoosi osteodysplasia sekä sklerosoiva leukoenkefalopatia (PLO-SL) ja kaksisuuntainen mielialahäiriö eli maanisdepressiivinen tauti ovat neuropsykiatrisia sairauksia, ts. keskushermoston sairauksia, jotka ilmenevät psyykkisin oirein.

Molempien tautien taustassa perinnölliset tekijät ovat tärkeitä, mutta taudit eroavat toisistaan periytymistavan suhteen: PLO-SL taudin riittää aiheuttamaan yksi viallinen geeni, kun taas maanisdepressiivisen taudin puhkeaminen vaatii useita perimän ja myös ympäristön riskitekijöitä. Väitöskirjatyön tavoitteena oli paikantaa näitä tauteja suomalaisessa väestössä aiheuttavat geenit perimään.

PLO-SL (eli Järvi-Hakola-Nasun tauti) on harvinainen varhaisessa aikuisiässä alkava dementia, johon liittyvät luuston kystat ja joka johtaa kuolemaan noin 40 v. iässä. Tauti alkaa usein psyykkisin oirein, esim. sosiaalisena estottomuutena ja keskittymiskyvyn puutteena. Tauti on yleisin Suomessa ja luetaan kuuluvaksi suomalaiseen tautiperimään. Tauti periytyy peittyvästi, ts. molempien vanhempien tulee kantaa viallista geeniä, jotta he voisivat saada sairaan lapsen. PLO-SL taudin perimmäistä geenivirhettä ei tunneta, eikä molekyyligeneettisiä tutkimuksia ole tehty tätä aiemmin. Tässä väitöskirjatyössä PLO-SL taudin geenipaikka selvitettiin perimän kattavalla kartoituksella 16 pohjoismaalaisessa perheessä. Kartoitus tehtiin tutkimalla vain muutaman potilaan geeninäytteet ja etsien perimän aluetta, jonka he jakavat. Tulos varmistettiin tutkimalla kaikki PLO-SL perheet. PLO-SL taudin geenipaikka löytyi kromosomista 19q13.1. Samalla havaittiin, että PLO-SL taudin voi aiheuttaa usea virheellinen geeni, sillä osa ruotsalaisista ja norjalaisista perheistä ei kytkeytynyt samaan geenipaikkaan. Suomalaisten tautikromosomien tutkiminen osoitti, että PLO-SL taudin aiheuttaa Suomessa yksi geenivirhe eli kaikki potilaat ovat saman muinaisen esi-isän jälkeläisiä, jonka perimään geenivirhe on osunut Suomen asutushistorian alkuvaiheessa. Väitöskirjatyö mahdollistaa taudin DNA- ja kantajadiagnostiikan PLO-SL perheissä sekä luo pohjan virheellisen geenin tunnistamiselle. PLO-SL geeni on uusi dementiaa aiheuttava geeni, jonka selvittäminen voi valaista myös muiden dementioiden, esim. Alzheimerin taudin, syntymekanismeja.

Maanisdepressiivinen tauti on melko yleinen psykiatrinen sairaus; siihen sairastuu noin 1% väestöstä ympäri maailman. Taudille ovat ominaisia epänormaalin mielialan, manian ja masennuksen, jaksot. Suuri osa taudille altistavista tekijöistä on perinnöllisiä, mutta myös ympäristötekijöitä tarvitaan taudin puhkeamiseen, ts. perinnölliset tekijät aiheuttavat sen, että tietyssä stressitilanteessa henkilö sairastuu juuri maanisdepressiiviseen tautiin. Taudin alttiusgeenejä on etsitty useissa tutkimuksissa ja muutamia mahdollisia geenipaikkoja on löydetty, esim. kromosomeissa 18 ja 21. Yhtään varsinaista geenivirhettä ei kuitenkaan olla vielä tunnistettu. Tässä väitöskirjatyössä aloitettiin laaja tutkimusprojekti maanisdepressiivisen taudin molekyyligenetiikkaan suomalaisessa väestössä. Työn aikana kerättiin yli 100 perheen aineisto geenipaikannusta varten. Pilottitutkimuksena teimme geenikartoituksen yhdessä suuressa itäsuomalaisessa perheessä ja löysimme mahdollisen geenipaikan kromosomissa Xq24-q27.1. Löydöksemme on saanut tukea kahdessa laajassa tutkimuksessa Yhdysvalloissa, jotka löysivät viitteitä geenipaikasta juuri samalla kromosomialueella. Ryhmämme jatkaa tämän kromosomialueen merkityksen selvittämista tutkimalla, aiheuttaako tämä geenialue suuremman sairastumisriskin erityisesti itäsuomalaisilla potilailla.

Alhaisaktiivisten aktinidien määritysmenetelmät ja
käyttäytyminen ympäristössä

Matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 26.9.1998 tarkastettavaksi FK Riitta Pilviön väitöskirja "Methods for the determination of low-level actinice concentrations and their behaviour in the aquatic environment".

Tutkimus kuuluu radiokemian alaan.

Vastaväittäjänä oli professori Rolf Mattson ja kustoksena professori Timo Jaakkola.

Teos julkaistaan sarjassa Report Series in Radiochemistry.

Radioaktiivisia aineita on kulkeutunut ympäristöön monista eri lähteistä. 1960-luvulla suoritetut ydinasekokeet, ydinpolttoaineiden käyttö energian tuotannossa sekä onnettomuudet kuten Chernobylin ydinvoimalan räjähdys ovat vapauttaneet luontoon radionuklideja, jotka ravintoketjujen kautta voivat kulkeutua myös ihmisiin. Näistä aktinidit ovat kaikkein säteilymyrkyllisimpiä alfa-aktiivisuutensa ja pitkien sekä fysikaalisten että biologisten puoliintumisaikojensa vuoksi. Ne voivat pieninäkin annoksina aiheuttaa terveysriskin. Aktinidien pitoisuudet ympäristössä ovat pieniä. Siksi niiden määrittämiseksi erilaisista näytemateriaaleista tarvitaan kemiallisia erotusmenetelmiä. Perinteiset menetelmät kuten anioninvaihto ja neste-nesteuutto ovat työläitä ja aikaa vieviä, sillä näytemäärät ovat suuria ja näytemateriaalit vaikeita käsitellä. Näitä menetelmiä käytettäessä syntyy myös runsaasti liuosjätteitä, joiden käsittely on ongelmallista ja kallista.

Yksi tämän väitöskirjan tavoitteista oli kehittää yksinkertainen ja nopea menetelmä toriumin (Th), uraanin (U), plutoniumin (Pu), amerikiumin (Am) ja curiumin (Cm) määrittämiseksi ympäristönäytteistä. Nopeat määritysmenetelmät ovat tarpeellisia mm. ydinonnettomuustilanteissa, kun suuria määriä näytteitä on analysoitava nopeasti ja luotettavasti. Kehitetty menetelmä perustuu ekstraktiokromatografiaan. Erottamisessa käytettiin kaupallisesti saatavilla olevia TRU Resin - ja UTEVA Resin -hartseja. Se perustuu uuttoon, joka tapahtuu hartsipylväässä. Liikkuvana faasina on vesifaasi ja kiinteänä faasina kantaja-aineeseen sidottu orgaaninen liuos. Menetelmä on nopeampi, yksinkertaisempi ja tuottaa vähemmin ongelmallista jätettä kuin toinen työssä käytetty, anioninvaihtoon perustuva erotusmenetelmä.

Aktinidien kemiallinen muoto vaikuttaa suuresti niiden käyttäytymiseen ja kulkeutumiseen ympäristössä. Nopeimmin ne liikkuvat veden mukana esim. maaperästä biosfääriin. Kolmen- ja neljänarvoiset aktinidit ovat niukkaliukoisempia kuin viiden- ja kuudenarvoiset ja kulkeutuvat siten hitaammin.

Työssä tutkittiin uraanin käyttäytymistä pohjavesissä sekä kemiallisten olosuhteiden vaikutusta sen hapetustiloihin. Hapettavissa olosuhteissa U esiintyy pääasiassa hapetustilalla +VI. Pelkistävissä olosuhteissa uraani on pelkistyneessä +IV-muodossa vain kun pohjaveden suolapitoisuus on korkea.

Työssä tutkittiin myös PU:n, Am:n ja Cm:n käyttäytymistä Päijänteellä Chernobylin ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen vuosina 1986–1989 sekä Pu:n kemiallisia muotoja vesiympäristössä. Suurin osa näistä radionuklideista kulkeutui pohjasedimenttiin kolmen kuukauden kuluessa onnettomuudesta. Järvivedessä 73-82% Pu:sta esiintyy hapetustilalla +IV, kun taas murtovedessä Gotlannin syvänteessä se on pääasiassa Pu(VI)-muodossa. Vain pohjalla 230 metrin syvyydellä hapettomissa olosuhteissa 70% Pu:sta esiintyi hapetustilalla +IV.

Saatuja tuloksia voidaan hyödyntää ydinjätteiden loppusijoituksen turvallisuusanalyyseissa.

Taidemaalari Arvid Liljelund

Humanistisessa tiedekunnassa esitettiin 2.10.1998 tarkastettavaksi FL Marianne Koskimies-Envallin väitöskirja "Vaurastuva kansakunta kuvina 1869-1899. Arvid Liljelund, hänen laatukuvansa, niiden todellisuuspohja ja vastaanotto".

Tutkimus kuuluu taidehistorian alaan.

Vastaväittäjänä oli professori Riitta Konttinen ja kustoksena professori Jukka Ervamaa.

Tutkimuksen kohteena on suomalainen taidemaalari Arvid Liljelund (1844–1899), hänen arjen aiheita käsittelevät teoksensa ja niihin liittyvä aatemaailma. Liljelundin taiteilijanura (1869–1899) asetetaan tutkimuksessa taidepoliittista taustaa vasten: kyseessä olivat kansallisen identiteetin etsimisen ja sen kielitaisteluksi polarisoitumisen vuosikymmenet (1870–90 -luvut). Ideologinen ryhmittyminen heijastui myös taide-elämään. Saksalainen, vanhoihin taideihanteisiin pohjautuva suuntaus koettiin täällä kotimaiseksi, ja ranskalainen, railakkaasti uudistumaan pyrkivä ilmaisu ulkolaiseksi. Liljelund kuului Düsseldorfin Taideakatemiassa saamansa koulutuksen vuoksi edelliseen.

Räätäliksi valmistuneen taideopiskelija Liljelundin tehtäväksi sälytettiin Suomen Taideyhdistyksen taholta – taustavoimana oli lähinnä Fredrik Cygnaeus – suomalaisen talonpoikaiskulttuurin tallentaminen maalauksin säätyläisten nähtäväksi. Liljelundin maalausmatkat Pohjanmaan ruotsinkieliselle rannikolle olivat herättäneet huomiota jo 1870 ja luoneet hänestä mielikuvan länsirannikon saaristolaisten maalarina. Tutkimuksessa seurataan, miten tämä mielikuva syntyi ja pohditaan lopuksi, miksi se esti hänen kansallisen imagonsa kehittymistä.

Tutkimus esittelee yksityiskohtaisesti Liljelundin laatukuva-ainesten todellisuuspohjan ja kulttuurisidokset. Tärkeimmät maalaukset käydään läpi teemoittain ja käsitellään kolmelta eri näkökannalta. Ne ovat: 1) teoksen syntyprosessi, 2) kuva-analyysi ja 3) teoksen vastaanotto.

Käsittelyn tulokseksi saatiin, että aiheet ja 1870-luvun henkilömallit olivat enimmäkseen ulkolaisia, vaikka taustan, esineistön ja asujen todellisuusvastineet olivatkin usein suomalaisia. Suomalainen taideyleisö kuitenkin käsitti teokset kokonaisuutenakin todenmukaisiksi kuvauksiksi kansastamme. 1880-luvulta lähtien Liljelund käytti jo lähes yksinomaan suomalaisia malleja, mutta silloin kansallisuuden esittäminen ei ollut enää yleisölle yhtä tärkeätä. Paitsi suomalaisuusasteen selvittäminen, tutkimuksen päämääränä oli myös valaista Liljelundin taulujen ensimmäisten omistajien sosiaalista taustaa. Ilmeni, että lähes neljäsosalla ensimmäisistä omistajista oli suomenkielisyystaipumuksia. Määrä on sikäli merkittävä, että tutkitulla aikakaudella yleensä vain ruotsinkieliseen säätyläistöön kuuluvilla oli varaa hankkia tauluja.

Monet ensimmäisistä omistajista ovatkin saaneet taulunsa kansallisuusaatteen innoittamana perustetun Suomen Taideyhdistyksen arvontojen kautta.

– Tutkimukseen liittyy luettelo taulujen ensimmäisistä omistajista tarkkoine henkilötietoineen sekä teosluettelo, johon sisältyvät kaikki muut Liljelundin maalaukset paitsi muotokuvat.

Parodontaalinen infektio aviopuolisoilla

Lääketieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 2.10.1998 tarkastettavaksi HLL Birgitta von Troil-Lindénin väitöskirja "Periodontal infection in spouses. A clinical microbiological and molecular biological study".

Tutkimus kuuluu parodontologian alaan.

Vastaväittäjänä oli professori Jörgen Slots (University of Southern California Los Angeles, USA) ja kustoksena professori Satu Alaluusua.

Parodontiitti on bakteerien aiheuttama infektiotauti hampaiden kiinnityskudoksissa. Tämän tutkimuksen lähtökohtana oli olettamus, että parodontiitin bakteerit tarttuvat muiden suubakteerien lailla lähikontaktissa ja aiheuttavat alttiissa yksilössä infektion.

Tutkimuksessa, joka suoritettiin Helsingin yliopiston Hammaslääketieteen laitoksella, tutkittiin 20 avioparia. Toinen ryhmä koostui 10 pitkälle edennyttä parodontiittia sairastavasta koehenkilöstä ja heidän aviopuolisoistaan ja toinen ryhmä 10 parodontaalisesti terveestä koehenkilöstä ja heidän aviopuolisoistaan. Koehenkilöitä ja aviopuolisoita tutkittiin 8 kuukauden aikana 3 kertaa kliinisesti ja mikrobiologisesti. Mikrobiologinen tutkimus tehtiin ientasku- ja sylkinäytteistä. Lisäksi bakteerinäytteet tyypitettiin serologisin ja molekyylibiologisin menetelmin. Parodontiittia sairastavat hoidettiin sekä mekaanisesti puhdistamalla hampaiden juurien pinnat että systeemisellä antimikrobilääkkeellä.

Tulokset osoittivat, että parodontiittia sairastavien potilaiden aviopuolisoilta löytyi useammin pardontiitin bakteereita, kuten Actinobacillus actinomycetemcomitans ja Porphyromonas gingivalis, kuin parodontaalisesti terveiden koehenkilöiden aviopuolisoilla. Lisäksi heillä oli huonompi parodontaalitila. Koehenkilön parodontaalitila siis vaikutti aviopuolison parodontaalitilaan. Aviopuolisoilla oli usein em. bakteerilajien samat genotyypit. Nämä genotyypit ovat toisilleen vierailla henkilöillä erilaiset. Saamamme tulokset merkitsevät sitä, että parodontiitin bakteerit voivat tarttua aviopuolisoiden välillä.

Parodontiitin bakteerien ensisijainen ekologinen elinympäristö suuontelossa on ientasku. Monet bakteerit löytyvät myös syljestä. Tutkimuksen parodontiittipotilailla oli korkeammat parodontaalibakteeripitoisuudet syljessä kuin parodontaalisesti terveillä koehenkilöillä. Syljen parodontaalibakteeripitoisuudet siis heijastavat henkilön parodontaalitilaa. Vertailemalla ientaskua ja syljestä eristettyjen bakteerikantojen genotyyppejä keskenään, osoitimme niiden olevan samanlaisia. Syljestä eristetyt bakteerit ovat siis ientaskuista peräisin. Täten sylki toimii ientaskuista peräisin olevien parodontaalibakteerien kuljettana.

Puolen vuoden kuluttua parodontaalihoidosta osalla potilaista löytyi taas ientaskusta bakteereita. Selvitettäessä mistä nämä olivat peräisin tutkittiin, ovatko ne parodontiittipotilaan omasta suusta peräisin vai ovatko ne siirtyneet aviopuolisolta. Tavallisimmin bakteerit olivat peräisin omasta suusta, mutta lähteenä voi toimia myös aviopuoliso.

Koska parodontaalibakteerit voivat tarttua syljen välityksellä aviopuolisosta toiseen esim. suudellessa ja aviopuolisoilla on vaikutusta toistensa parodontaalitilaan, voidaan tietoa hyödyntää parodontiitin torjunnassa. On todennäköistä, että tulevaisuudessa hoidetaan parodontiittipotilaan aviopuoliso samalla kuin itse potilas, kuten nyt tehdään sukupuolitautien yhteydessä.

Osuustoiminnan terminologia saksalaisen
yhteiskunnan mullistuksissa

Humanistisessa tiedekunnassa esitettiin 3.10.1998 tarkastettavaksi FM Irmeli Helinin väitöskirja "Vom Brodverein zur co op. Terminigeschichte der deutschen Genossenschaftssprache. Ein Beitrag zur Terminologieforschung".

Tutkimus kuuluu yleisen kielitieteen alaan.

Vastaväittäjänä oli professori Hartmut Schröder (Europa-Universität Viadrina, Frankfurt) ja kustoksena professori Jan-Ola Östman.

Teos julkaistaan sarjassa Nordeuropäische Beiträge aus dem Human- und Gesellschaftswissenschaften.

Tässä terminologian ja ammattikielten tutkimuksen alaan kuuluvassa väitöskirjassa on pyritty löytämään uusia näkökulmia ja malleja lingvistiseen terminologiatyöhön.

Analyysimateriaalina ollut saksalaisen osuustoiminnan ammattikieli 1800-luvun puolivälistä nykypäivään on antanut samalla mahdollisuuden verrata ammattikielen ja yhteiskunnan muutosten keskinäisiä riippuvuussuhteita. Saksalainen yhteiskuntahan on kokenut nykyaikaisen osuustoiminnan historian aikana useita jyrkkiä murrosvaiheita, ja tutkimus tuo esiin säännönmukaisuudet, joiden avulla nämä murrokset ja niiden laatu pystytään tekstiä analysoitaessa päättelemään. Osoitettujen kielellisten ja terminologisten piirteiden esiintymät paljastavat instituution sisäisen tai ulkoisen ideologisen taustamuuttujan. Samoja kriteerejä voidaan soveltaa muihinkin ammattikieliin.

Osuustoimintasanaston esimerkkien avulla todetaan, että ammattikielen yhdyssana- ja kollokaatio- eli sanaliittomuotoisten tai kompleksisten termien semanttiset suhteet ja muodostamismahdollisuudet riippuvat osien suhteesta kyseisen ammattikielen ydintermeihin, ts. kuulumisesta samaan terminologiseen sanakenttään. Nämä suhteet poikkeavat tutkimuksen mukaan yleiskielen yhteensopivuussäännöistä. Vastaavasti yhdyssanojen rakenne ja niiden syntagmaattiset ja kollokatiiviset parafraasit paljastavat ammattitermien yhteenkuuluvuuden ja sen asteen. Edelleen tutkimuksessa analysoidaan terminologisten sanaliittojen fraseologisia piirteitä.

Koska kyseessä on ensimmäinen saksalaisen osuustoimintasanaston analyysi, näkökulmana on ollut myös termien syntymisen ja säilymisen tai muuttumisen diakroninen tarkastelu ja lainsäädännön vaikutus niihin. Termien historia on samalla instituution historiaa, jossa alkuaikojen teoreetikot näyttelevät tärkeää osaa sanaston luomisessa ja vakiinnuttamisessa, ja heidän kielellistä perintöään voidaan jäljittää nykypäivään asti. Viimeisen luvun empiirinen tutkimus kartoittaa ydintermien merkityssisällön kehityssuuntia ja nykyvaiheita.

Ennakkoratkaisun teoria

Oikeustieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 3.10.1998 tarkastettavaksi OTL, varatuomari Raimo Siltalan väitöskirja " A Theory of Precedent. From Analytical Positivism to a Post-Analytical Philosophy of Law".

Tutkimus kuuluu oikeusteorian ja
-filosofian alaan.

Vastaväittäjänä oli professori D. Neil MacCormick Edinburghin yliopistosta ja kustoksena professori Hannu Tapani Klami.

Tutkimus jakaantuu kahteen osaan, joista edellisessä kehitellään teoria tuomarin prejudikaatti-ideologiasta eli niistä tekijöistä, joiden avulla tuomari kykenee erottamaan ennakkoratkaisun prejudikaattinormin eli myöhempää ratkaisijaa sitovan yleisen oikeusohjeen tuon normin perustelukontekstista. Englanninkielisessä kirjallisuudessa näistä on käytetty termejä ratio decidendi ja obiter dicta. Tuomarin prejudikaatti-ideologiaa on jäsennetty kuuden eri mallin tai ideaalityypin avulla: (1) oikeudellinen takaisinviittaamisideologia, jossa ennakkoratkaisun asettanut tuomioistuin pidättää itsellään sen yksinomaisen tulkintaoikeuden, (2) lainsäädäntöä jäljittelevä prejudikaatti-ideologia, jossa ennakkoratkaisu on jo valmiiksi muotoiltu yleisesti velvoittavaksi säännöksi sen antaneen tuomioistuimen toimesta, (3) oikeudellinen eksegeesi, jossa ennakkoratkaisun antaneen tuomioistuimen alkuperäiset tarkoitukset ovat keskeisiä, (4) ennakkoratkaisun analoginen soveltaminen myöhemmissä tapauksissa, (5) prejudikaatin lukeminen vasten oikeuden sisäisesti koherenttia kokonaissysteemiä, sekä (6) ennakkoratkaisun perusteellinen uudelleenarviointi myöhemmän tapauksen tosiseikkojen valossa.

Esimerkkimaina on käytetty Englannin, Yhdysvaltojen, Ranskan, Italian, Saksan liittotasavallan sekä luonnollisesti Suomen ennakkopäätösoppia. Suomen prejudikaattiopin osalta perustellaan kanta, jonka mukaan osittain yhä vallitseva käsitys ratkaisun otsikon eli tiivistelmän velvoittavasta luonteesta ei saa tukea Suomen voimassa olevasta oikeudesta ja tulee sen vuoksi hylätä. Tilalle luonnostellaan de sententia ferenda eli tulevaisuudessa mahdollisesti sovellettavan lain osalta prejudikaatti-ideologia, joka perustuu ennakkoratkaisun analogiseen laventamiseen tai fakta-perustaiseen poissuljentaan myöhemmissä ratkaisutilanteissa.

Teoksen jälkimmäisessä osassa ennakkoratkaisuihin perustuvan oikeuden yleistä rakennetta jäsennetään kolmiportaisen tasomallin avulla. Oikeuden pintataso eli tuomioistuinratkaisun kielellinen ja positiivis-oikeudellinen ilmiasu on vain "jäävuoren huippu", jonka oikeuden ideologinen ja argumentaatioteoreettinen syvätaso sekä oikeuden infrastruktuuritaso tekevät mahdolliseksi. Oikeuden ideologinen taso vastaa tuomarin prejudikaatti-ideologiaa täydennettynä eräillä tuomarin harkintaa ohjaavilla oikeusvaltiollisilla ja ratkaisun legitimiteettiä lisäävillä elementeillä. Argumentaatioteoreettinen taso jäsentyy oikeussäännön velvoittavuuden (validiteetin) ja sisällöllisen perusteltavuuden (justifioitavuuden) käsitteiden varaan. Oikeuden infrastruktuurien taso käsittää oikeuden viimekätiset perusteet tai rajat yhtäältä oikeuden ontologian, epistemologian ja metodologian sekä toisaalta kielellisen ja oikeudellisen merkityksenannon osalta.

Idea oikeuden infra-struktuureista perustelee väitteen, jonka mukaan oikeuden viimekätiset premissit ovat radikaalilla tavalla määrittelemättömiä. Kuten Platonin khôra joka alistu kreikkalaisfilosofin dualistisen ontologian alaisuuteen, oikeuden viimekätiset premissit ovat kielen ja kaksiarvologiikan "tuolla puolen": niitä ei ole mahdollista käsitteellistää eli tuoda metafysiikalla kyllästetyn kielen piiriin ilman, että niiden "viimekätinen" asema oikeuden, kielen ja länsimaisen filosofian perimmäisinä kriteereinä mitätöityy. Hans Kelsenin perusnormi, joka perustelee oikeuden viimekätisen velvoittavuuden, tai H.L.A. Hartin tunnistamissääntö, jonka avulla tuomarit tunnistavat velvoittavat oikeussäännöt, ei ole luokiteltavissa oikeudelliseksi säännöksi tahi yhteiskunnalliseksi tosiseikaksi ilman, että sen luonne tuon sääntö/tosiseikka-kahtiajaon perimmäisenä ontologisena tai epistemologisena kriteerinä samalla pyyhkiytyy pois. Vastaavasti merkityksen muodostuminen kielessä tai oikeudellisessa diskurssissa perustuu ideaan merkityksen differentiaalisesta luonteesta: merkkiin liitetty merkityssisältö määräytyy suhteessa kielellisen merkkisysteemin toisiin merkkeihin kahtalaisen eriytymisen – ajallisen lykkääntymisen ja tilallisen etääntymisen – kautta, mitä Jacques Derrida on kuvannut kielen ja logiikan rajat ylittävällä neologismilla différance. Merkitys ei sen vuoksi ole milloinkaan täydellisesti "läsnä" vaan määrittyy merkin ulkoisten tekijöiden kautta.

Väitöskirjan teoreettinen viitekehys etenee analyyttisesta oikeusteoriasta post-analyyttiseen oikeusfilosofiaan, missä analyyttisen koulun käsitys oikeuden viimekätisistä perusteista kyseenalaistetaan. Samalla Ludwig Wittgensteinin ja Oxfordin koulun arkikielen filosofia saa väistyä Jacques Derridan länsimaisen filosofian viimekätisten perusteiden dekonstruktion tieltä. Termi "historiallinen a priori", jolla Michel Foucault kuvasi länsimaisen tiedon historiallisesti muuntuvia reunaehtoja tiedonarkeologiassaan, korvautuu väitöskirjassa Derridan radikaalin määrittelemättömyyden ja différance‘n keskinäissuhteella.

Skitsofrenian ja PLO-SL:n molekyyligenetiikkaa

Lääketieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 3.10.1998 tarkastettavaksi FM Iiris Hovatan väitöskirja "Molecular genetics of familial schizophrenia and PLO-SL".

Tutkimus kuuluu lääketieteellisen genetiikan alaan.

Vastaväittäjänä oli professori Michael Boehnke Michiganin yliopistosta ja kustoksena professori Seppo Sarna.

Teos julkaistaan sarjassa Publications of the National Public Health Institute KTL A20/1998.

Tässä väitöskirjatyössä on tutkittu kahta neuropsykiatrista sairautta, skitsofreniaa ja PLO-SL:ää (tunnettu myös nimellä Hakolan tauti). Skitsofrenia on vaikea-asteinen mielenterveyden häiriö, jolle ovat ominaisia tyypilliset psykoottiset oireet (deluusiot, hallusinaatiot, ajatushäiriöt, katatooninen käyttäytyminen, tunteiden latistuminen tai vääristyminen) sekä toimintakyvyn heikentyminen. Skitsofreniaan sairastuu keskimäärin 1% väestöstä 45. ikävuoteen mennessä kaikissa tutkituissa väestöissä. Skitsofrenian etiologia on edelleen tuntematon. Klassiset perhe-, kaksos- ja adoptiotutkimukset viittaavat kuitenkin selkeästi perinnöllisten tekijöiden ja ympäristötekijöiden yhteisvaikutukseen skitsofreniaan altistumisessa. Kun elämänaikainen riski sairastua skitsofreniaan on väestössä 1%:n luokkaa, on se skitsofreniapotilaan ensimmäisen asteen sukulaisilla 5-10%.

PLO-SL on suomalaiseen tautiperintöön kuuluva, autosomissa peittyvästi periytyvä sairaus, jonka taudinkuvaan kuuluvat neuropsykiatriset oireet ja luusto-oireet. Perimän geenimerkkien ja kytkentäanalyysin avulla tälle sairaudelle altistava geeni pystyttiin paikantamaan ihmisen kromosomiin 19, alueelle 19q13, tutkimalla suomalaisia perheitä, joissa tautia esiintyy. Parhaillaan tutkimuksen alla ovat tämän rajatun alueen geenit, mutta varsinainen taudille altistava geeni on vielä tuntematon.

Perheissä, joissa skitsofreniaa esiintyy usealla perheenjäsenellä, voidaan suvun jäsenten DNA-näytteitä analysoimalla seurata geenimerkin ja sairauden periytymistä. Useat tutkimusryhmät ovat julkaisseet positiivisia löydöksiä tietyille ihmisperimän alueille skitsofreniaperheissä. Omat analyysimme 62 suomalaisessa skitsofreniaperheessä osoittavat ettei suomalaisperheissä ainakaan merkittävää skitsofrenialle altistavaa geeniä sijaitse näillä kromosomialueilla.

Suomalaisten eristäytyneisyys muista väestöistä on etu etsittäessä perinnöllisille taudeille altistavia geenejä. Voidaan olettaa, että Suomeen on rikastunut vain rajallinen joukko alttiusgeenejä, ja ne ovat helpommin löydettävissä kuin asutushistorialtaan monimuotoisemmissa väestöissä. Tätä piirrettä käytimme hyväksi kuusamolaisissa skitsofreniaperheissä tehdyssä koko perimän kattavassa skitsofreniageenihaussa. Alustavia viitteitä geeneistä, jotka saattavat altistaa skitsofrenialle näissä perheissä löydettiin kromosomeissa 1, 4, 9 ja X. Jatkotutkimukset näillä alueilla ovat käynnissä, jotta mahdolliset alttiusgeenit saataisiin tunnistetuksi. Yhdenkin skitsofrenialle altistavan geenin löytyminen auttaisi tutkijoita ymmärtämään paremmin skitsofrenian syntymekanismeja ja saattaisi mahdollistaa paremman lääkehoidon kehittelyn.

Roomalaiskatolisen kirkon ja helluntalaisten dialogi 1972-1989

Teologisessa tiedekunnassa esitettiin 3.10.1998 tarkastettavaksi teologian maisteri Veli-Matti Kärkkäisen väitöskirja "Spiritus ubi vult spirat. Pneumatology in Roman Catholic-Pentecostal Dialogue 1972–1989".

Tutkimus kuuluu ekumeniikan alaan.

Vastaväittäjänä oli professori (emer.) Walter J. Hollenweger Birminghamin yliopistosta ja kustoksena professori Tuomo Mannermaa.

Teos julkaistaan sarjassa Schriften der Luther-Agricola Gesellschaft 42.

Roomalaiskatolisen kirkon ja helluntalaisten kansainvälinen dialogi merkitsee uutta aluevaltausta ekumeniassa eli kristittyjen yhteyspyrkimyksissä.

Maailman tällä hetkellä kaksi suurinta kristillistä kirkkokuntaa, roomalaiskatolinen kirkko ja helluntaiseurakunnat, aloittivat kansainvälisen teologisen vuoropuhelun vuonna 1972. Dialogin tarkoituksena ei ole kirkkojen yhdistyminen vaan keskinäisen tuntemisen lisääminen teologisten keskustelujen ja rukouksen kautta. Kumpikin kirkko on Kirkkojen Maailmanneuvoston ulkopuolella.

Tutkimus analysoi ko. dialogissa ilmenevää pneumatologiaa eli oppia Pyhästä Hengestä. Tutkimusaineistona on kolme ensimmäistä viisivuotiskautta (1972–1989). Lähteinä on käytetty dialogin tuottamia virallisia loppuraportteja sekä laajaa esitelmä-ja kirjoitettua keskusteluaineistoa. Tutkimus kuuluu ekumeniikan eli kristittyjen yhteyspyrkimyksiä tutkivan teologisen tieteenalan piiriin ja tutkimusmetodina on käytetty systemaattinen analyysi.

Tutkimus keskittyi kolmeen osa-alueeseen, joita tutkittiin Pyhän Hengen näkökulmasta: raamattu ja sen tulkinta, pelastusoppi, mukaanlukien vesikaste ja henkikaste sekä käsitys kirkosta ja sen palvelutehtävistä.

Molemmat kirkot tunnustavat, että Raamattu on Pyhän Hengen inspiroima ja että sen tulkinta edellyttää Hengen valaisua. Roomalaiskatoliset korostavat kirkon yhteistä tulkintaa kun taas helluntalaisten mukaan yksilöllä on oikeus tulkinta Sanaa. Katolisille vuosisatojen aikana kehkeytynyt kirkon traditio on osa ilmoitusta kun taas helluntalaiset haluavat pitäytyä kirjoitettuun ilmoitukseen.

Pelastusopissa molemmat kirkot korostavat, että kristillisessä elämässä on kysymys ennenmuuta Pyhän Hengen asumisesta ihmisessä. Käsitys Pyhän Hengen kasteesta on hieman erilainen mutta molemmat traditiot korostavat sen merkitystä enemmän kuin protestanttiset kirkot. Vesikaste on suurin kiistakysymys: vaikka molemmat tunnustavat uskovien (aikuisten) kasteen uusitetamentillisen perustan, katoliset pitävät lapsikastetta oikeutettuna kun taas helluntalaiset vastustavat sitä. Katolinen pelastusoppi on voimakkaammin sidoksissa sakramentteihin (kaste ja ehtoollinen) kun taas helluntalaisille tärkeintä on omakohtainen uskonratkaisu.

Kirkko-oppi sai eniten palstatilaa dialogissa. Katoliset ja helluntalaiset ovat yhtä mieltä siitä, että kirkko/seurakunta on Pyhän Hengen luoma yhteisö. Myöskin kirkon palvelutehtävä perustuu Pyhän Hengen inspiraatioon ja voimaan. Helluntaiseurakunnat ovat tunnettuja maallikoiden keskeisestä roolista. Pyhän Hengen lahjojen eli karismojen (profetointi, sairaiden parantaminen, kielilläpuhuminen jne.) tärkeydestä molemmat ovat periaatteessa yhtä mieltä mutta helluntalaisilla ne ovat huomattavasti yleisempiä. Erityisesti sairaiden parantamista osana kirkon palvelutehtävää korostettiin yhdessä.

Kirkko-opissa on sakramenttien aseman lisäksi suuri periaatteelinen näkemysero kristittyjen yhteydestä: katolisille kristillinen kaste on yhteyden perusta kun taas helluntalaiset yleensä korostavat uskonratkaisun tehneiden yhteyttä. Katoliset pyrkivät näkyvän yhteyden toteutumiseen kun taas helluntalaisille keskeistä on "hengellinen" (näkymätön) yhteys.

Sisällys