Väitökset 18.9.-6.11.1998
Osa 4
Pohjoiskarjalainen
heterotsygoottinen familiaalinen
hyperkolesterolemia
Ekonometrisia
malleja Suomen raakapuumarkkinoista
Muuntuneiden
kolesterolihiukkasten kertyminen verisuonten seinämiin
Rettin
oireyhtymään vaikuttavat tekijät
Interventio
ja muutos kokoonpanotyössä
Geneettinen
alttius keliakia-taudille
Taudinpuolustuksesta
vastaavan fenyylialaniini-ammoniakkilyaasin (PAL)
indusoituminen ohrassa
N-Syndekaanin
välittämän hermosolun ulokekasvun mekanismi
Lääkeaineet
ja maksan hapetus vuotoshokin
hoidossa
Suomen kun
Keskiajan
embryologiaa kansankielellä:
De spermaten tapaus
Pohjoiskarjalainen heterotsygoottinen familiaalinen hyperkolesterolemia
Lääketieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 17.10.1998 tarkastettavaksi LL Alpo Vuorion väitöskirja "A Molecular and Clinical Study of Heterozygous Familial Hypercholesterolemia in the Finnish North Karelia". Tutkimus kuuluu lääketieteellisen genetiikan alaan.
Vastaväittäjänä oli dosentti Katriina Aalto-Setälä Tampereen yliopistosta ja kustoksena professori Kimmo Kontula.
Sepelvaltimotaudin riski on erityisen suuri Pohjois-Karjalan alueella. Familiaalinen hyperkolesterolemia (FH) on perinnöllinen korkean kolesterolitason tauti. Se on yleisin yhden geenin aiheuttama perinnöllinen aineenvaihduntasairaus, joka johtaa varhain alkavaan sepelvaltimotautiin. FH aiheutuu solujen LDL-reseptorigeenin mutaatiosta. Potilaiden seerumin kolesterolipitoisuus on noin 10–15 mmol/l eli 2–3 kertaa korkeampi kuin normaaliväestössä. Aiemmin tutkimusryhmämme on löytänyt Pohjois-Karjalan alueelle tyypillisen FH:ta aiheuttavan mutaation (FH-North Karelia eli FH-NK). Päätimme selvittää FH-NK -mutaation alkuperän, taajuuden ja yhteyden sepelvaltimotautiin.
Tutkittuamme pohjoiskarjalaisia erityisen korkean kolesterolitason omaavia henkilöitä löysimme 407 FH-potilasta. Pohjois-Karjalassa FH-taudin taajuus on täten 1/450 henkilöä. DNA-tutkimuksessa valtaosalla eli noin 90%:lla on FH-NK -mutaatio. Siten Pohjois-Karjala edustaa maailmanlaajuisesti ainutlaatuista maantieteellistä aluetta, jossa yksi mutaatio selittää lähes kaikki FH-tauti tapaukset. Polvijärven kunnan alueella FH-taudin taajuus on lähes kolminkertainen Pohjois-Karjalan keskimääräiseen taajuuteen verrattuna. Oletimme että FH-NK -mutaatio on syntynyt ilmeisesti jossain juuri Polvijärven-Juukan-Kontiolahden -seudulla, jossa FH-NK mutaation taajuus on korkein. Etenimme sukututkimuksin 12 sukupolvea taaksepäin 18:ta FH-NK perheessä. Kykenimme osoittamaan 1600-luvun lopulla nykyisen Kontiolahden alueella olevassa Puson kylässä asuneen parin, jonka toinen jäsen on ilmeinen FH-NK:n "perustaja".
FH-tautia nykyään muuntelevien tekijöiden tutkimuksessa havaittiin, että kiistaton sepelvaltimotauti esiintyi 31%:lla (55/179) yli 25-vuotiaista FH-NK -potilaista. Tautia esiintyi enemmän miehillä. Miehistä 36%:lla oli sepelvaltimotauti. Naisista sepelvaltimotauti oli 27%:lla. Monimuuttuja-analyysissä ikä, sukupuoli, tupakointi ja – hieman yllättäen – apolipoproteiini E:n alleeli E2 olivat itsenäisiä sepelvaltimotaudin ja/tai sydäninfarktin vaaratekijöitä FH-taudissa. FH-miehet sairastuivat sepelvaltimotautiin noin 42 vuotiaina eli noin 10 vuotta naisia aiemmin. Laskimotukokselle altistava faktori V Leiden mutaation ei havaittu olevan FH-potilailla sepelvaltimotaudin riskitekijä.
DNA-diagnostiikka osoittautui käyttökelpoiseksi taudinmäärityksessä erityisesti nuorilla ja vastasyntyneillä. Vastasyntyneillä FH-NK potilailla oli DNA-testi ylivoimainen diagnostinen työväline verrattuna seerumin kolesterolitason määritykseen.
Yhteenveto: FH-NK on erityisesti Pohjois-Karjalassa esiintyvä perisuomalainen ja suhteellisen yleinen perinnöllistä hyperkolesterolemiaa aiheuttava geenivirhe. Mutaation kantajien avulla voidaan ainutlaatuisella tavalla tutkia geneettisten ja hankittujen riskitekijöiden vaikutusta sepelvaltimotaudin ilmaantumiseen ja etenemiseen.
Ekonometrisia malleja Suomen raakapuumarkkinoista
Maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 22.10.1998 tarkastettavaksi MML Anne Toppisen väitöskirja "Econometric models on the Finnish roundwood market".
Tutkimus kuuluu puumarkkinatieteen alaan.
Vastaväittäjänä oli professori David Newman (Warnell School of Natural Resources, University of Georgia, USA) ja kustoksena professori Mikko Tervo.
Teos julkaistaan sarjassa Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 701.
Puumarkkinatieteen alaan kuuluva väitöskirja koostuu yhteenvedosta ja viidestä artikkelista, joissa kaikissa analysoidaan Suomen raakapuumarkkinoiden hinta- ja määrävaihteluita. Tutkimuksen taustalla ovat markkinaympäristössä tapahtuneet muutokset 1980- ja 1990-luvuilla, mm. teollisuuden keskittyminen, pääomamarkkinoiden vapautuminen ja muutokset hintasuositussopimusjärjestelmissä. Menetelmällisesti työssä hyödynnetään aikasarjaekonometrian uusia menetelmiä erityisesti muuttujien välisen yhteisintegroituvuuvuuden mallintamisessa. Useimmista puumarkkinoita käsitelleistä tutkimuksista poiketen työssä selvitetään myös markkinoiden kilpailevuutta. Tutkimusaineistona ovat koko markkinoiden vuositasoiset aikasarjat jaksolta 1960–94 sekä kuukausittaiset koko maan sekä neljän suuralueen tasoiset aikasarjat jaksolta 1985–97.
Empiiriset tulokset osoittavat kilpailevien markkinoiden mallin soveltuvan useissa tapauksissa verrattain hyvin Suomen tukkipuumarkkinoiden kuvaukseen. Sahatukin kantohinnan nousulla oli tarjontaa lisäää vaikutus sekä lyhyellä että pitkällä aikavälillä kun taas sahatukin kysyntään kantohinnalla oli vaikutusta vain pitkällä aikavälillä. Keskitettyjen hintasuositussopimusten havaittiin kuitupuumarkkinoilla vaikuttaneen yksityismetsien puun tarjontaa ja teollisuuden kysyntää lisääästi. Tulokset antoivat kuitenkin vain lieviä viitteitä ostajapuolen keskittymisestä aiheutuvasta epätäydellisestä kilpailusta kuitupuumarkkinoilla. Tutkimuksessa analysoitiin myös alueittaisten kantohintojen yhteisvaihteluita Etelä-, Järvi-, Länsi- ja Pohjois-Suomessa. Vain mäntytukin markkinoilla neljän suuralueen välinen yhden hinnan laki jäi voimaan jaksolla 1985–96. Mänty- ja kuusikuitupuun markkinoilla alueellisten hintavaihteluiden havaittiin kasvaneen 1990-luvulla, mikä lienee ainakin osittain yhteydessä tapahtuneisiin muutoksiin puumarkkinoita koskevissa sopimusjärjestelmissä.Koska tutkimuksen tulokset antavat useitakin viitteitä puumarkkinoiden epätäydellisestä kilpailusta, olisi julkisesti saatavilla oleva ajantasainen ja alueellisesti kattava markkkinainformaatio tärkeää puumarkkinoiden toiminnan kannalta. Tästä huolimatta tilastoidun markkinainformaation saatavuus ja laatu on ajoittain heikentynyt johtuen metsäteollisuuden korkeasta keskittyneisyydestä Suomen puukaupassa. Saatuja tutkimustuloksia voidaan jatkossa hyödyntää myös Suomen puumarkkinoiden toimintaa kuvaavien lyhyen aikavälin ennustemallien kehittämisessä Metsäntutkimuslaitoksella.
Muuntuneiden kolesterolihiukkasten kertyminen verisuonten seinämiin
Matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 23.10.1998 tarkastettavaksi FM Katariina Öörnin väitöskirja "Binding of Modified Low Density Lipoprotein Particles to Proteoglycans".
Tutkimus kuuluu biokemian alaan.
Vastaväittäjänä oli dosentti Eva Hurt-Camejo Göteborgin yliopiston Wallenberg-Laboratoriosta ja kustoksena professori Carl Gahmberg.
Verenkierron kolesterolista kolme neljäsosaa on low density lipoproteiini (LDL)-hiukkasten sisällä. Sepelvaltimotaudin tärkein syy on ateroskleroosi, jossa LDL-hiukkasia ja niiden mukana kolesterolia keräntyy valtimoiden seinämien sisimpään, intima-kerrokseen. Suurentuva kolesterolikertymä kaventaa verisuonia, ja kaventuma voi lopulta puhjeta. Haavaumaan kertynyt veri hyytyy, voi tukkia suonen ja johtaa sydäninfarktiin.
Ne mekanismit, jotka johtavat kolesterolikertymien syntymiseen ovat edelleen epäselviä. Kolesterolin kertymisen edellytyksenä näyttää kuitenkin olevan LDL-hiukkasten muuntuminen valtimon seinämässä, kun ne joutuvat paikallisten happiradikaalien ja entsyymien hyökkäyksen kohteeksi. Nämä prosessit saavat LDL-hiukkasten pintakalvon hajoamaan ja hiukkasia ympäröivän apoB-proteiinivyön rikkoontumaan palasiksi. Koeolosuhteissa LDL-hiukkasten hapetus, proteolyysi ja lipolyysi saavat hiukkaset kasaantumaan yhteen ja lopulta fuusioitumaan yhä suuremmiksi kolesterolipalloiksi. Sekä apoB-proteiinia että LDL-hiukkasten pintakalvoa hajottamalla voidaan saada useita kymmeniä LDL-hiukkasia fuusioitumaan. Tällaiset kokeellisesti tuotetut fuusiopallot muistuttavat niitä kolesterolikertymiä, joita sepelvaltimotaudin alkuvaiheissa kertyy verisuonten seinämiin.
Jotta LDL-hiukkaset kertyisivät verisuonten seinämiin, niiden täytyy ensin tarttua verisuonen seinämän rakenteisiin, kuten proteoglykaaneihin. Pelkkä LDL-hiukkasten sitoutuminen ei kuitenkaan riitä muuttamaan niitä suuriksi kolesteroli-kertymiksi. Niinpä vaikuttaakin todennäköiseltä, että LDL-hiukkaset muuntuvat paikallisesti ateroskleroosin aikana. Tässä väitöskirjatutkimuksessa on selvitetty vaikuttaako LDL-hiukkasten kokeellinen muuntaminen niiden kykyyn tarttua verisuonten seinämien proteoglykaaneihin in vitro.
Tutkimuksessa havaittiin, että hapettuneet LDL-hiukkaset eivät kykene tarttumaan verisuonten seinämän proteoglykaaneihin. Sen sijaan sekä proteolyyttisten että lipolyyttisten entsyymien avulla tuotetut fuusioituneet hiukkaset tarttuvat niihin tiukasti kiinni. Koska verisuonten seinämässä olevat syöjäsolut ottavat hapettuneita LDL-hiukkasia sisäänsä, LDL-hiukkasten hapettuminen johtaa todennäköisesti kolesterolin kertymiseen syöjäsolujen sisään. Sitä vastoin suuret fuusiopallot voivat tarttua tiukasti kiinni verisuonten seinämän proteoglykaaneihin ja jäädä solujen väliseen tilaan.
Väitöskirjatutkimuksen tulokset auttavat ymmärtämään miksi LDL-hiukkaset fuusioituvat, tarrautuvat tiukasti verisuonten seinämiin ja käynnistävät ateroskleroosin.
Rettin oireyhtymään vaikuttavat tekijät
Lääketieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 23.10.1998 tarkastettavaksi LL, lastenneurologian erikoislääkäri Raija Vanhalan väitöskirja "Rett Syndrome: A search for etiopathogenetic factors".
Tutkimus kuuluu lastenneurologian alaan.
Vastaväittäjänä oli dosentti Anna-Liisa Saukkonen (OYKS) ja kustoksena professori Matti Iivanainen.
Rettin oireyhtymä on tytöillä esiintyvä, vaikeaan kehitysvammaisuuteen johtava neurologinen sairaus, jonka perimmäinen syy on tuntematon. Lapsen kehitys etenee yleensä normaalisti 0,5-1,5 vuoden ikään saakka, mutta sitten kehitys pysähtyy ja myöhemmin, 1-4 vuoden iässä, seuraa taantuminen Rettin oireyhtymälle tyypillisine piirteineen. Voimakkaan taantumisvaiheen jälkeen tilanne saattaa pysyä pitkään ennallaan ja lapsen kontaktikyky voi tulla paremmaksikin. Sen sijaan liikuntakyky heikkenee usein myöhemmin. Oireyhtymää tavataan maailmanlaajuisesti, esiintyvyyden ollessa noin 1:10 000 elävänä syntynyttä tyttöä kohden.
Taudin diagnoosi voidaan tehdä nykyisin ainoastaan oirekuvan perusteella. Tunnetut, samassa iässä alkavat, etenevät aivosairaudet tulee poissulkea ennen diagnoosin asettamista.
Rettin oireyhtymässä on epäilty hermokasvutekijöillä olevan merkitystä. "Nerve growth factor"in (NGF) tiedetään olevan tärkeä kasvutekijä erityisesti aivojen etuosien kolinergisille hermosoluille. Rettin oireyhtymässä on viitteitä siitä, että kolinerginen välittäjäainesysteemi saattaa toimia puutteellisesti. "Brain-derived neurotrophic factor" (BDNF) sekä "glial cell line-derived neurotrophic factor" (GDNF) puolestaan ovat tärkeitä hermokasvutekijöitä esimerkiksi tietyille aivojen dopaminergisille hermosoluille ns. mustatumakkeessa, jonka pigmentaation on Rettin syndroomassa todettu olevan normaalia vähäisempää. Rettin oireyhtymässä on myös joitakin viitteitä aivojen välittäjäaineen, glutamaatin, osuudesta hermosoluvaurion synnyssä.
Tarkoituksena oli selvittää aivovaurion paikallistumista (esim. yksifotoniemissiotomo-grafian=SPECT avulla) eri ikäisillä ja taudin eri vaiheessa olevilla potilailla ja hermo-kasvutekijöiden (NGF, BDNF ja GDNF), joidenkin välittäjä-aineiden (mm. glutamaatti) sekä korkeiden selkäydinnestenäytteissä todettujen maitohappopitoisuuksien esiintymistä ja merkitystä taudin aikana.
Tutkimuksiin on osallistunut yhteensä 17 Rettin oireyhtymää sairastavaa lasta ja nuorta. Rettin oireyhtymässä selkäydinnesteessä todettin merkittävästi matalammat NGF-pitoisuudet kuin verrokeilla.
BDNF-pitoisuuksia ei ole aikaisemmin määritetty ihmisiltä. Rettin oireyhtymässä veren BDNF-tasot eivät eronneet verrokkien tasoista. Selkäydinnesteen BDNF- ja GDNF-pitoisuudet olivat sen sijaan niin matalia Rettin oireyhtymässä ja verrokkihenkilöillä, etteivät ne olleet määritettävissä. Selkäydinnesteen glutamaattipitoisuudet olivat Rettin oireyhtymää sairastavilla potilailla merkitseästi korkeammat kuin verrokeilla. Selkäydinnesteen korkeat maitohappopitoisuudet liittyiät Rettin oireyhtymässä hengitysoireisiin. SPECT-tutkimuksessa merkittävin poikkeavuus oli aivojen etuosien verenkierron vähäisyys, mikä ilmeni pääosin potilailla, joilla oireet olivat alkaneet varhain, ja jotka eivät esim. olleet oppineet kävelemään itsenäisesti. Kyseessä voi olla vaikeampi tautimuoto, mutta on myös mahdollista, että Rettin oireyhtymän taustalla oleva perimmäinen syy on tässä potilasryhmässä erilainen.
Yhteenvetona todettiin, että selkäydinnesteen matala NGF-pitoisuus, samalla kun pitoisuus veressä oli normaali, voi heijastaa matalaa NGF pitoisuutta aivoissa, millä voi olla merkitystä Rettin oireyhtymän syntymekanismissa. Korkea selkäydinnesteen glutamaattipitoisuus puolestaan viittaa siihen, että glutamaatilla saattaa olla osaltaan vaikutusta hermosoluvaurion syntyyn Rettin oireyhtymässä. On tärkeää jatkaa näiden tekijöiden tutkimista Rettin oireyhtymässä, koska tulevaisuudessa hoito hermokasvutekijöillä tai glutamaatin vastavaikuttajalääkkeillä voisi olla mahdollista.
Interventio ja muutos kokoonpanotyössä
Kasvatustieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 23.10.1998 tarkastettavaksi KL Matti Laitisen väitöskirja "Interventio ja muutos kookoonpanotyössä. Siirtyminen itseohjautuviin ryhmiin teollisuusyrityksissä".
Tutkimus kuuluu kasvatustieteen, aikuiskoulutuksen alaan.
Vastaväittäjänä oli professori Kyösti Kurtakko Lapin yliopistosta ja kustoksena professori Seppo Kontiainen.
Teos julkaistaan sarjassa Helsingin yliopiston kasvatustieteen laitoksen tutkimuksia 160.
Tutkimuksessa tarkastellaan suomalaisen työelämän murrosta yhden kokoonpanotyötä tekevän ryhmän näkökulmasta vuosina 1992–1995. Tutkimukseen sisältyvässä muutoskertomuksessa kuvataan, miten taloudellinen lama tunkeutuu äkisti perinteisen suomalaisen teollisuusyrityksen lattiatasolle ja toimintaa lähdetään kehittämään yhä kovenevassa kilpailutilanteessa. Samalla kuvauksesta voi seurata, kuinka hidas ja vaikeasti hallittava vähääkään syvällisempi organisatorinen muutosprosessi todellisuudessa on. Organisaatioiden kehittämiseen liittyvänä yleisempänä opetuksena voikin olla, ettei kulttuurista hyppyä tayloristisesta, ei-osallistavaa kehittämistä harjoittavasta yrityksestä itseohjautuvia visionäärejä kuhisevaksi innovatiivisuuden keitaaksi ole mahdollista toteuttaa äkkirysäyksellä. Kyseessä on aina oppimisprosessi, jossa ei voida edetä kuin askel kerrallaan. Tällöin myös kehittämisen keinot ja välineet on sovitettava aina kulloiseenkin kehitysvaiheeseen sopiviksi.
Tutkimusten tulosten mukaan kokoonpanijoiden työ muuttui uuteen toimintamallin siirtymisen myötä vaativammaksi. Jokaiselta edellytettiin aiempaa enemmän itseohjautuvuutta, vastuun kantamista ja joustavuutta. Tapahtuneet muutokset koettiin hyvin yksilöllisesti. Muutos, joka oli yhdelle parannus, saattoi toiselle olla työssä viihtymistä vaikeuttava tekijä. Tältä osin tutkimus nostaa esiin kysymyksen työelämän responsiivisuudesta eli kysymyksen siitä, pitäisikö organisaatioissa työskenteleville henkilöille pyrkiä luomaan hyvinvointia ennemminkin heidän omista lähtökohdistaan ja elämäntilanteistaan kuin keskeisteorioista käsin.
Geneettinen alttius keliakia-taudille
Matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 30.10.1998 tarkastettavaksi FM Anne Polven väitöskirja "Genetic susceptibility to celiac disease: Major histo-compatibility complex genes in celiac disease and in its animal model".
Tutkimus kuuluu perinnöllisyystieteen alaan.
Vastaväittäjänä oli professori Ludvig M. Sollid Oslon yliopistosta ja kustoksena professori Tapio Palva.
Teos julkaistaan sarjassa Academic dissertations from the Finnish Red Cross Blood Transfusion Service.
Keliakia on tunnettu tautina jo 1800-luvun lopulta alkaen, mutta sen tarkkaa syntymekanismia ei vieläkään ole pystytty selvittämään. Tiedetään, että keliakiapotilailla tiettyjen viljojen, pääasiassa vehnän, sisältämä gluteenin gliadiini saa aikaan ohutsuolen vaurioitumisen ja potilaan sairastumisen ja että niiden poistaminen ruokavaliosta johtaa taudin paranemiseen. Keliakiaa sairastavien ohutsuolen rakenne on muuttunut siten, että nukkalisäkkeet ovat osittain tai kokonaan hävinneet samalla, kun krypta on laajentunut. Seurauksena tästä potilaiden ravinteidenimemiskyky on heikentynyt.
Keliakialle tyypillisiä oireita ovat mm. ripuli, painon lasku, heikkous ja aliravitsemus. MHC (major histocompatibility complex)-alueen polymorfisten DQA1- ja DQB1-geenien tietyt alleelit lisäävät huomattavasti riskiä sairastua keliakiaan. Suurimmalla osalla, noin 90 %:lla, keliakiaa sairastavista on DQA1*0501- ja DQB1*02-alleelit. Kuitenkin myös noin 20 %:lla keliakiaa sairastamattomista ihmisistä esiintyy näitä samoja alleeleja, joten ne eivät voi kokonaan selittää keliakiaan sairastumisalttiutta, vaan muitakin keliakialle altistavia geneettisiä riskitekijöitä täytyy olla olemassa.
Myös irlanninsettereillä esiintyy luontaisesti gluteenin aiheuttamaa, hyvin keliakian kaltaista tautia, ja kyseiset gluteeniherkät irlanninsetterit soveltuvatkin mahdollisesti keliakian eläinmalliksi. Koiran gluteeniherkkyyden geneettinen perusta on toistaiseksi tuntematon.
Väitöskirjatyöni tavoitteena oli tutkia MHC-alueen geenien merkitystä keliakiassa, viljan gluteenin aiheuttamassa suolistotaudissa, sekä ihmisillä että keliakian eläinmalliksi mahdollisesti sopivilla gluteeniherkillä irlanninsettereillä.
Tutkimme aluksi HLA-DQ- ja DP-alleelit suomalaisesta 30 keliakiaperhettä käsittävästä aineistosta ja havaitsimme taudin riskialleelien olevan samat (DQA1*0501 ja DQB1*02; eli DQ2) kuin muissakin populaatioissa. Aineistomme vahvisti keliakiariskin liittyvän ensisijaisesti DQ-alleeleihin, mutta osoitti myös, että84 DPB1-alleeleillakin voi olla merkitystä. Seuraavaksi tutkimme myös onko niillä potilailla, joilta puuttuu DQA1*0501- ja DQB1*02-riskialleelit, jotain muita yhdistäviä tekijöitä, ja onko eri populaatioiden välillä eroja: 84 suomalaiselta ja 190 espanjalaiselta keliakiapotilaalta tutkittiin DQ- alleelit ja todettiin, että 13 %:lta suomalaisista ja 5 %:lta espanjalaisista keliakiapotilaista puuttui DQ2. Kyseiset potilaat tyypitettiin myös useiden muiden MHC-lokusten suhteen (TNFa, TNFb, DRB, TAP1, TAP2, DPB1) ja havaittiin, että suomalaisilla suurin riskitekijä DQA1*0501- ja DQB1*02-alleelien lisäksi oli DQB1*0302 ja espanjalaisilla DQB1*02.
Tutkimme myös TNF-mikrosatelliittipolymorfian liittymistä keliakiaan ja havaitsimme, että, toisin kuin irlantilaisessa populaatiossa, suomalaisilla TNFa2- ja b3-alleelit ovat assosioituneet pikemminkin DQ2 positiivisen haplotyypin kuin keliakian kanssa. Tutkimme lisäksi, liittyvätkö DQ- tai C.2202-lokukset irlanninsettereiden gluteeniherkkyyteen. Kehitimme ensin koirille uuden DQA1- ja DQB1-alleelien tyypitysmenetelmän. Löysimme irlanninsettereiltä useita uusia sekä DQA1- että DQB1-alleeleja. Tutkimme DQ- ja C.2202-alleelit kahden koirasuvun sekä gluteeniherkiltä että terveiltä jäseniltä ja kontrolliryhmältä. Tekemämme kytkentäanalyysi osoitti, että DQA1-, DQB1- ja C.2202-lokukset eivät ole kytkeytyneet irlanninsettereiden gluteeniherkkyyteen.
Tutkimuksemme osoittavat, että myös Suomessa suurin riski saada keliakia on niillä henkilöillä, joilla on sekä DQA1*0501- että DQB1*02-alleeli. Jos tämä alleeliyhdistelmä puuttuu, DQB1*0302-alleeli lisää seuraavaksi eniten keliakiariskiä Suomessa ja DQB1*02-alleeli Espanjassa. Lisäksi voimme todeta, että koska irlanninsetterien gluteeniherkkyys ei näytä kytkeytyvän DQ-lokukseen, kyseinen eläinmalli ei tältä osin ole analoginen keliakian kanssa.
Taudinpuolustuksesta vastaavan fenyylialaniini-ammoniakkilyaasin (PAL) indusoituminen ohrassa
Maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 30.10.1998, tarkastettavaksi MML Sari Peltosen väitöskirja "Defence-related induction of phenylalanine ammonia-lyase in barley".
Tutkimus kuuluu kasvipatologian alaan.
Vastaväittäjänä oli professori Viggo Smedegaard-Petersen (Den Kgl. Veterinaer- og Landbohojskole, Tanska) ja kustoksena professori Kim von Weissenberg.
Kasvin reaktio taudinaiheuttajan infektioyritystä vastaan, samoin kuin moniin muihin stressitilanteisiin, saa aikaan kasvin puolustuksen käynnistymisen ja puolustuksessa tarvittavien yhdisteiden muodostumisen. Suurin osa näistä yhdisteistä syntyy fenyylipropaanireitin kautta, jonka aktivoitumista säätelee fenyylialaniini-ammoniakkilyaasi (PAL) -entsyymi. Fenyylipropaanireitti tuottaa esim. kasvin soluseinää vahventavia aineita (ligniini), taudinaiheuttajalle haitallisia yhdisteitä (fytoaleksiinit ja fenoliset esituotteet), solun suoja-aineita (flavonoidit ja antosyaanit), ja salisyylihappoa, joka on merkittävä kasvin systeemisessä (koko kasviin leviävässä) kestävyydessä. PAL-entsyymin tiedetään olevan tärkeä tekijä kasvin puolustautumisessa taudinaiheuttajia vastaan monilla kaksisirkkaisilla kasveilla.
Entsyymin merkitystä on kuitenkin tutkittu vähemmässä määrin yksisirkkaisilla kasveilla, kuten viljoilla. Tässä tutkimuksessa keskityttiin seuraamaan PAL-entsyymin indusoitumista ohrassa lehtilaikkutauti-infektion jälkeen, määrittämään niitä taudinaiheuttajan ominaisuuksia ja yhdisteitä, jotka saavat aikaan entsyymin induktion, ja karakterisoimaan entsyymin säätelystä vastaavia geenejä.
Tutkimus osoitti, että PAL-entsyymi on osallisena ohran aktiivisessa puolustautumisessa taudinaiheuttajaa (Bipolaris sorokiniana -sieni) vastaan. PAL-entsyymin induktio taudin seurauksena oli kaksivaiheinen seuraten infektion etenemistä lehdellä. Infektion varhaisvaiheet (itiön itäminen ja tunkeutuminen lehtisolukon läpi) olivat ensimmäisiä laukaisevia tekijöitä entsyymin indusoitumiselle ohrassa. Entsyymin indusoitumisen voimakkuus oli yhteydessä infektion ankaruuteen. Entsyymin induktiossa ei kuitenkaan havaittu eroa taudinkestävän ja alttiin ohralajikkeen välillä. Myöhemmin, kun ensimmäiset oirelaikut ilmestyivät, entsyymi indusoitui voimakkaasti vain kestävässä lajikkeessa. Sama havaittiin myös taudinaiheuttajalle kestävässä vehnässä. PAL-entsyymin induktion katsottiin siten toisaalta selittävän kasvin yleisiä puolustusreaktioita, toisaalta sillä havaittiin olevan merkitystä kasvin kvantitatiivisessa (horisontaalisessa) kestävyydessä taudinaiheuttajia vastaan, joka näkyi kasvin pyrkimyksenä rajoittaa taudin etenemistä myöhäisissä vaiheissa. PAL-entsyymillä ei todettu olevan merkitystä ohran kestävyydessä vieraita taudinaiheuttajia vastaan. Myöskään lehden mekaaninen haavoittaminen ei aiheuttanut PAL-induktiota ohrassa. Soluviljelmäkokeissa osoitettiin, että ohra reagoi voimakkaasti taudinaiheuttajan soluseinän yhdisteiden (esim. kitiini ja glukaani) aiheuttamaan ärsytykseen; nämä yhdisteet toimivat siten todennäköisesti infektiotilanteessa kemiallisina tunnistimina laukaisten puolustusreaktiot. Sen sijaan taudinaiheuttajan tuottamalla kasvin soluseinää hajottavalla entsyymillä ei todettu olevan merkittävää roolia ohran puolustuksen laukaisevana tekijänä.
Ohran PAL-entsyymin induktiota säätelevät useat geenit. Tutkimuksessa seurattiin neljän eristetyn pal-geenin aktivoitumista erilaisten stressitekijöiden seurauksena, ja ohran eri solukoissa sen eri kehitysvaiheissa. Kaikki neljä pal-geeniä ilmentyivät bioottisen (tauti-infektio) ja abioottisen (elohopeakloridi) käsittelyn jälkeen, mutta aktivoitumisen voimakkuudessa ja ajoittumisessa oli eroja. Geenit hpal2 ja 6 osoittivat voimakasta varhaista ilmentymistä, kun taas hpal3 -geeni ilmentyi selvästi toisia myöhemmin, ja hpal4 vain heikosti. Geenit hpal2, 3, ja 6 ilmentyivät ohran eri solukoissa, voimakkaimmin kuitenkin juurissa ja kehittyvän korren nivelväleissä ja heikommin lehdissä oras- ja pensomisvaiheessa. Hpal4 ei ilmentynyt kasvin terveissä solukoissa lainkaan, mutta osoitti alustavien tulosten mukaan spesifistä aktivoitumista valon vaikutuksesta. Geeniteknisin menetelmin on mahdollista selvittää kunkin yksittäisen geenin merkitys kasvin puolustuksessa ja mahdollisesti käyttää niitä tehostamaan kasvin aktiivista puolustautumista taudinaiheuttajia vastaan.
N-Syndekaanin välittämän hermosolun ulokekasvun mekanismi
Matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 30.10.1998 tarkastettavaksi FM Tarja Kinnusen väitöskirja "Mechanism of N-Syndecan-mediated Neurite Outgrowth".
Tutkimus kuuluu biokemian alaan.
Vastaväittäjänä oli professori John T. Gallagher Manchesterin yliopistosta ja kustoksena professori Carl G. Gahmberg.
Teos julkaistaan sarjassa Dissertationes Biocentri Viikki Universitatis Helsingiensis.
Syndekaanit ovat solukalvon heparaanisulfaattiproteoglykaaneja (HSPG), joita esiintyy useimmissa solutyypeissä. Nisäkkäillä esiintyy neljä eri syndekaania, joita ilmennetään solu-, kudos- ja kehitysvaihespesifisesti. Syndekaanit ovat vuorovaikutuksessa useiden solun ulkoisen tilan molekyylien kanssa, ja niiden ajatellaan toimivan siteinä solun tukirangan ja solun ulkoisen tilan välillä. Neuronaalista syndekaania, N-syndekaania (syndekaani-3), esiintyy kehittyvien hermosolujen ja gliasolujen solukalvolla. N-syndekaanin on osoitettu sitoutuvan spesifisesti HB-GAM:iin (heparin-binding growth-associated molecule). HB-GAM on soluväliaineen proteiini, jota ilmennetään runsaasti kehittyvissä aivoissa, erityisesti kehittyvissä aksoniradoissa. Soluviljelmässä HB-GAM:in on osoitettu saavan aikaan hermosolujen ulokekasvua.
Tässä työssä tutkittiin solupinnan N-syndekaanin vuorovaikutusta soluväliaineen HB-GAM:in kanssa. Lisäksi työssä selvitettiin niitä solunsisäisiä mekanismeja, joiden kautta N-syndekaani välittää HB-GAM:in aikaansaamaa hermoulokkeiden kasvua. N-syndekaanin osoitetiin sitoutuvan HB-GAM:iin heparaanisulfaattien (HS) välityksellä. Heparaanisulfaatit ovat sulfatoituneita sokereita, jotka muodostuvat toistuvista D-glukuronihappo -> N-asetyyliglukosamiini disakkarideista. D-glukuronihappo voi esiintyä L-iduronihappo epimeerinä, ja HS:n monosakkaridit voivat olla eri tavoin sulfatoituja. Työssä pyrittiin selvittämään HS-rakenne, joka vaaditaan HB-GAM:in sitoutumiselle. Lisäksi selvitettiin N-syndekaanin heparaanisulfaatin rakennetta. Iduronihappo 2-O-sulfaatin todettiin olevan tärkeä HB-GAM:in sitoutumiselle. Tutkimuksessa osoitettiin, että N-syndekaanin heparaanisulfaateissa on huomattavan paljon perättäisiä glukosamiini-N-sulfatoituja disakkarideja, sekä runsaasti 2-O-sulfatoituja iduronihappoja. N-syndekaanin heparaanisulfaatit ovat täten enemmän sulfatoituja kuin tyyppilliset kudoksen heparaanisulfaatit.
N-Syndekaanin solunsisäisen osan osoitettiin assosioituvan Src-tyrosiinikinaasin ja kortaktiinin kanssa. Kortaktiini on Src-kinaasin substraatti, jonka on aiemmin osoitettu esiintyvän solun kortikaalisissa osissa, missä se assosioituu aktiinin kanssa. Tässä työssä osoitettiin, että N-syndekaania solukalvollaan ilmentävien solujen sitoutuessa soluviljelmässä HB-GAM-alustaan, sekä Src:in että kortaktiinin fosforylaatio lisääntyy. Tubuliini, joka yhdessä aktiinin kanssa muodostaa solun tukirangan, assosioituu myös N-syndekaanin solunsisäisen osan kanssa. Lisäksi tubuliini ja N-syndekaani ilmentyvät samanaikaisesti ja samoilla alueilla kehittyvien rotan aivojen aksoniradoissa. Kortaktiinin sekä Fyn-tyrosiinikinaasin assosiaatio N-syndekaanin kanssa lisääntyy aikuisen rotan hippokampuksessa pitkäkestoisen synaptisen potentiaation (LTP) jälkeen. Nämä tulokset viittavat siihen, että N-syndekaani välittää HB-GAM:in aikaansaamaa aivojen kehitystä ja plastisiteettiä assosioitumalla Src-proteiiniperheen tyrosiinikinaasien kanssa, sekä aiheuttamalla muutoksia hermosolujen tukirangassa.
Lääkeaineet ja maksan hapetus vuotoshokin hoidossa
Lääketieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 30.10.1998 tarkastettavaksi LL, kirurgian erikoislääkäri Arno Nordinin väitöskirja "Drug therapy and liver oxygenation in hemorrhagic shock".
Tutkimus kuuluu kirurgian alaan.
Vastaväittäjänä oli professori Ulf Haglund Uppsalan yliopistosta ja kustoksena professori Juhani Ahonen.
Onnettomuuksiin liittyy toisinaan vammasta johtuva runsas verenvuoto, joka vakavimmillaan johtaa vuotoshokkiin. Vuotoshokki lisää menehtymisen riskiä huomattavasti ja sen hoidon tason parantamisella voidaan ehkäistä usein työikäistä ja nuorta väestöä koskettava, ennenaikainen kuolema tai pitkittynyt tehohoito. Vuotoshokin ennusteeseen vaikuttavat itse shokin voimakkuuden ja siihen usein liittyvien elinvammojen lisäksi erityisesti hoidon laatu, nopeus ja tehokkuus. Alkuvaiheessa onnistuneestikin hoidettua vuotoshokkia voi myöhemmin seurata yhden tai useamman sisäelimen toiminnan pettäminen, monielinvaurio, johon liittyy huomattava kuolleisuus. Maksan ja suoliston alueen huonontunut verenkierto ja siitä johtuva hapenpuute on kenties merkittävin monielinvaurion aiheuttaja. Sisäelinten hapensaantia ja -kulutusta on kuitenkin mahdotonta arvioida tavanomaisilla mittausmenetelmillä ennen kuin on liian myöhäistä. Vuotoshokin ennusteen parantaminen edellyttää alkuhoidon tehokkuuden lisäämistä ja elinkohtaisten mittausmenetelmien kehittämistä.
Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää kokeellisen, porsailla tehdyn vuotoshokkimallin avulla erilaisten verenkierron säätelyyn ja veren virtausominaisuuksiin vaikuttavien lääkeaineiden vaikutuksia shokin hoidon aikana. Näitä lääkkeitä (dopamiini, dopeksamiini, dobutamiini ja pentoksifylliini) käytetään mm. vaikeasti sairaiden potilaiden tehohoidossa, mutta niiden vaikutuksista shokin nestehoidon aikana ei ole juurikaan tietoa. Toisena tarkoituksena oli selvittää elinkohtaisten hapetusta mittaavien menetelmien käyttökelpoisuutta shokin ja sen hoidon arvioinnissa.
Mittausmenetelminä käytettiin tavanomaisten, kliinisessä käytössä olevien suureiden lisäksi suoraan maksakudoksesta ja ääreiskudoksista (iho, ihonalaiskudos, silmän sidekalvo) mitattua hapen osapainetta sekä suolen limakalvosolujen pH määritystä. Tutkimuksen varsinainen seuranta-aika oli shokin vaikeusasteesta johtuen lyhyt, n. 80 minuuttia. Eläimet olivat koko kokeen ajan nukutettuina ja lopuksi niille annettiin kuolettava annos nukutusainetta. Verenkierron säätelyyn vaikuttavista aineista kaksi, dopamiini ja dopeksamiini tehostivat maksan hapetusta merkittävästi. Sen sijaan dobutamiini ei parantanut maksan tai ääreisverenkierron hapetusta huolimatta merkittävästä sydämen minuuttitilavuuden eli elimistön kokonaisverenkierron lisääntymisestä. Veren virtausominaisuuksiin vaikuttava pentoksifylliini paransi myös maksan hapetusta shokin hoidon alkuvaiheessa, mutta suolen limakalvosolujen pH-arvo ei muuttunut. Suolen limakalvosolujen pH-arvo kuvaa hapensaannin lisäksi solujen kykyä käyttää saamaansa happea. Shokin hoidon aikana muutos pH-arvossa osoittautui merkittäväksi tekijäksi jaoteltaessa eläimiä niihin joiden tilanne näytti kohentuvan ja niihin joiden kaikki mittausarvot huononivat näennäisen tehokkaasta hoidosta huolimatta.
Tutkimus osoittaa, että lääkeaineilla voidaan vaikuttaa spesifisesti maksan hapetukseen jo hoidon alkuvaiheessa. Toisaalta sydämen toiminnan huomattava kohentuminen ei välttämättä paranna tärkeiden sisäelinten hapetusta. Lyhyen seuranta-ajan puitteissa ei ole mahdollista ennustaa mikä vaikutus näillä lääkkeillä on mahdolliseen monielinvaurion kehittymiseen ja kuolleisuuteen. On kuitenkin todennäköistä, että mitä aikaisemmin varsinkin suoliston ja maksan verenkierto, hapetus ja kuona-aineiden poistuminen saadaan normalisoiduksi sitä varmemmin potilas selviytyy. Suora yhteys suoliston pH-arvon muutoksen ja muiden mitta-arvoen muuttumisen välillä ei osoita syy-seuraussuhdetta. Suolen pH-arvon muutoksen merkitys liittyy enemmänkin menetelmän helppokäyttöisyyteen ja lähes olemattomaan haittaan; pH-arvon seurantaa voitaisiin käyttää jo heti hoidon alusta ja myös sairaalan ulkopuolella.
Suomen kun
Humanistisessa tiedekunnassa esitettiin perjantaina 6.11.1998 tarkastettavaksi FM Ilona Herlinin väitöskirja "Suomen kun".
Tutkimus kuuluu suomen kielen alaan.
Vastaväittäjänä oli professori Jyrki Kalliokoski ja kustoksena professori Pentti Leino.
Teos julkaistaan sarjassa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia.
Tutkimus Suomen kun on selvitys suomen kielen kun-konjunktion monista käyttötavoista. Tavoitteena on yhden sanan merkitysrakenteen kartoituksen kautta tavoittaa yleisempiä kielellistä merkitystä koskevia ilmiöitä. Työn teoreettisena kehyksenä on kognitiivinen kielentutkimus.
Suomen kielen kun-konjunktiolla on kolme keskeistä käyttötapaa: temporaalisen (nämä seikat olivat mielessäni, kun syyskuussa olin kustannusliike Corvinan vieraana Unkarissa), kausaalisen (hänet farao on määrännyt minun tilalleni, kun sanoin suoraan faraolle, että hän on hullu) ja kontrastiivisen suhteen osoittaminen (tänä vuonna yritys tuotti miljoona markkaa voittoa, kun viime vuonna tulos oli selvästi tappiollinen). Tutkimuksessa osoitetaan eri käyttötapojen keskinäiset yhteydet ja tuodaan näin esille konjunktion monikäyttöisyyden motivoituneisuus. Samalla eri käyttötapoja analysoidaan osoittamalla niistä alaryhmiä. Esimerkiksi temporaalisessa käytössä kun voi osoittaa hyvinkin monenlaisia suhteita, kuten toistuvaa yhtäaikaisuutta, peräkkäisyyttä tai päällekkäisyyttä.
Monessa kielessä temporaalikonjunktiolla on myös kausaalisia ja kontrastiivisia käyttötapoja ja usein on myös vanhojen tekstilähteiden avulla pystytty osoittamaan, että temporaalinen käyttötapa on muita alkuperäisempi ja muiden käyttötapojen historiallinen lähde. Tästä on päädytty kielitypologisiin yleistyksiin: temporaalikonjunktioista kehittyy kausaalisia ja kontrastiivisia konjunktioita. Tutkimus kyseenalaistaa tällaisen yleistyksen ja korostaa, ettei toisissa kielissä todetuista kehityskuluista voi suoraan tehdä päätelmiä esim. suomen konjunktioiden historiallisista merkityssuhteista. Metodinen johdonmukaisuus on olennaista juuri suomen kaltaisen, kirjalliselta historialtaan vain muutaman sadan vuoden ikäisen kielen tutkimuksessa.
Kielten pienimmät sanat ovat yleensä merkitykseltään kaikkein yleisimpiä (abstraktimpia). Yleensä myös konjunktioista ne, joilla on laajin käyttöalue ja siis yleisin merkitys, ovat lyhimpiä; tällainen on suomen kun. Useimmiten ilmauksesta on kuitenkin osoitettavissa sellaisia tekijöitä, jotka ohjaavat tulkintaa tiettyyn suuntaan (esim. kausaaliseksi tai kontrastiiviseksi). Tutkimuksessa kuvataan sellaista kiteytymiskehitystä, jossa kun-konjunktion oheen vakiintuu sen merkitystä täsmentäviä adverbeja ja partikkeleita. Riittävän usein käytettyinä ne konventionaalistuvat, niin että adverbi tai partikkeli ja kun muodostavat yhdessä uuden konjunktion, kuten temporaaliset silloin kun ja aina kun ja kontrastiivinen kun taas.
Yhtäältä kun-konjunktion suhteen siitä muodostettuihin konjunktioihin voi nähdä kognitiivisena ilmiönä ja suhteessa ikonisuusperiaatteeseen. Monikäyttöinen kun on merkitykseltään kognitiivisesti yksinkertainen ja siitä muodostetut merkitykseltään spesifimmät konjunktiot sitä kompleksisempia. Ikonisuuden periaatteen mukaisesti merkitys kuvastuu muotoon siten, että kompleksisempaa suhdetta osoittaa myös muodoltaan kompleksisempi ilmaus. Toisaalta tutkimus suhteuttaa tällaisia merkitykseltään kun-konjunktiota täsmällisempiä "liittokonjunktioita" kielitypologisissa tutkimuksissa paikannettuihin merkityskategorioihin. Käy ilmi, että ainakin Euroopan kielissä on yleensä useita merkitykseltään spesifejä temporaalikonjunktioita, jotka vastaavat juuri kun-konjunktiosta muodostettuja temporaalisia liittokonjunktioita, esim. englannin as soon as – heti kun, while – sillä aikaa kun, until – siihen asti kun. Perimmältään kehitys, jossa syntyy merkitykseltään kun-konjunktiota täsmällisempiä uusia konjunktioita, on nähtävissä suomen kielen mukautumisena eurooppalaiseen malliin, siis suomalaisen kulttuurin eurooppalaistumisena.
Keskiajan embryologiaa kansankielellä:
De spermaten tapaus
Humanistisessa tiedekunnassa esitettiin 6.11.1998 tarkastettavaksi FL Päivi Pahtan väitöskirja "Medieval Embryology in the Vernacular: The Case of De spermate"
Tutkimus kuuluu englantilaisen filologian alaan.
Vastaväittäjänä oli professori Linda Ehrsam Voigts (University of Missouri-Kansas City, USA) ja kustoksena professori Matti Rissanen.
Teos julkaistaan sarjassa Mémoires de la Société Néophilologique de Helsinki, osa 53.
Englantilaisen filologian alaan kuuluva väitöskirjatutkimus käsittelee keskiaikaista tieteellistä De spermate -tekstiä, jonka aiheena on ihmisen alkionkehitys sekä hedelmöittymisteoria ja siihen liittyvä perinnöllisyysoppi. Teksti on ainutlaatuinen: englanninkielisestä käännöksestä on säilynyt vain yksi kopio (Trinity College, Cambridge, R.14.52). Tämä on myös ainoa kansankielinen käännös tästä aikansa oppinutta lääketieteen traditiota edustavasta tekstistä, joka lienee peräisin myöhäisantiikin kaudelta ja tunnettiin keskiajan yliopistoissa latinankielisenä. Väitöskirjan sisältämä tekstieditio tarjoaa embryologian ja perinnöllisyystieteen historiasta kiinnostuneille ensimmäisen mahdollisuuden tutustua tekstiin painetussa muodossa. Tekstiin tutustuminen ei vaadi 1400-luvulla käytetyn kielimuodon hallintaa, sillä työ sisältää myös tekstin nykyenglantilaisen parafraasin. Keskienglantilaiseen tekstiin perehtymistä auttaa sanasto sekä kommentaariosio, jossa tekstin rakenteellisia vaikeuksia selvitetään latinankielisen lähdetekstin avulla.
Tutkimus sisältää myös taustatietoa ja tuloksia yhdistävän johdannon, jossa tarkastellaan De spermate -tekstin olennaispiirteitä ja sijoitetaan teksti laajempaan kulttuurihistorialliseen yhteyteen.
Johdannossa selvitellään keskiajan lääketieteen yleiseurooppalaista perinnettä, erityisesti tiedon kulkeutumiseen ja muokkautumiseen vaikuttavia tekijöitä. Samoin luodaan katsaus ihmisen lisääntymistä käsittelevään keskiaikaiseen kirjallisuuteen ja siinä esitettyihin näkemyksiin hedelmöittymisestä, sikiöaikaisesta kehityksestä, ruumiin ja sielun yhteydestä, sekä sukupuolen määräytymiseen ja perimään vaikuttavista tekijöistä. Johdannossa tarkastellaan myös lääketieteen vernakularisaatioprosessin alkuvaiheita Englannissa kartoittamalla keskiajan kansankielisten lääketieteellisten tekstien kenttää. Tutkimus valottaa sosiohistoriallisia tekijöitä, jotka vaikuttivat siihen, että englantia alettiin käyttää myös tieteellisten teksten kielenä. Samalla pohditaan tekstien kääntämisen problematiikkaa ja kääntäjien luomia ratkaisumalleja tilanteessa, jossa tieteellisiä tekstejä käännettiin lukijakunnalle, jolla ei välttämättä ollut tekstien sisällön ymmärtämiseksi vaadittavaa koulutuspohjaa, ja kansankielelle, jolla ei esimerkiksi sanaston osalta ollut riittäviä ilmaisukeinoja tekstien erikoisterminologian käsittelyyn. Tutkimus tuo esiin laajan kirjon käännösstrategioissa. De spermate -tekstin englanninkielinen versio osoittaa, etteivät keskiajan kääntäjät kansankielelle kääntäessään aina pyrkineet välittämään tietoa yksinkertaistetussa muodossa tai oppimattomalle yleisölle, kuten usein oletetaan. Tutkimuksen perusteella teksti on lähes sanatarkka käännös teoreettisesta latinankielisestä alkuperäistekstistä. Käännöksen syntyvaiheilla lienee oma vaikutuksensa tekstin luonteeseen. Käännöksen tarkoituksena on mahdollisesti ollut suoda apu monarkian ongelmiin ja löytää keino Lancaster-suvun rappeutuneen perimän tervehdyttämiseksi välittämällä ajan oppien mukaista tietoa erityisesti hedelmöityshetken vaikutuksesta perimään.