Väitökset 4.6.-6.8.1999

TUTKIMUS UUTISVIRRASTA EU:N KESKUSTASTA PERIFERIAAN

Valtiotieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 4.6.1999 tarkastettavaksi VTK Maj-Lis Tannerin väitöskirja "The News Beat. A Study of the Center-periphery News Flow in the EU".

Tutkimus kuuluu organisaatioviestinnän ja joukkoviestinnän alaan.

Vastaväittäjänä oli professori Tapio Varis Tampereen yliopistosta ja kustoksena professori Pertti Tiihonen.

Organisaatioviestinnän ja journalismin piiriin kuuluva tutkimus koskee kansainvälisiä organisaatioita, joista on tullut keskeisiä uutiskeskuksia, ja toimittajia, jotka seuraavat ja uutisoivat päivittäin näiden toimintaa. Tutkimus on tapaustutkimus, jossa katsotaan EU-uutistuotannon alkupäässä, miten uutiset syntyvät ja virtaavat unionin toimielimistä viiteentoista eri maahan. Tätä uutistuotantoa, uutisvalintaa ja uutisvirtaa tutkimalla selviää, kummalla on valta EU:n uutisagendan asettamisessa; ylikansallisilla organisaatioilla vai joukkoviestimillä.

Väitöskirjassa käytetään apuna sisältöanalyysiä, havainnointia ja haastatteluja. Tutkittujen ylikansallisten organisaatioiden tiedotusosastot tuottavat merkittävän määrän unionia koskevaa aineistoa, jota ne yrittävät kanavoida toimittajien välityksellä eteenpäin. Tutkittaessa näitä uutistiedon tuottajia apuna käytetään James E. Grunigin organisaatioviestintäteoriaa, joka painottaa viestinnän strategista johtamista ja malleja sekä tiedottajan erilaisia rooleja. Grunigin neljästä viestinnän mallista yksisuuntainen yleisen tiedottamisen malli on laajemmin käytössä EU-organisaatioissa. Näillä ylikansallisilla organisaatioilla on vielä matkaa kahdensuuntaiseen viestintään, jossa myös kansalaiset huomioidaan.

Tutkimustulokset osoittavat, että joukkoviestimillä on enemmän valtaa EU-uutisagendan asettamisessa kuin EU-organisaatioilla huolimatta siitä, miten massiivinen näiden tiedotuskoneisto on. Selvitettäessä tiedottajien ja toimittajien välistä valtapeliä apuna käytetään Les Metcalfen yhteistyön ja kilpailun eri asteita kuvaavaa nelikenttää, jonka perusteella arvioidaan osapuolten keskinäistä luottamusta.

Tiedottajat ja toimittajat ovat suhteessa toisiinsa erittäin voimakkaassa kilpailuasetelmassa. Tiedottajat ovat riippuvaisia toimittajista pääasiallisina tietojen välittäjinä, samalla kun tiedottajat tekevät kaikkensa kontrolloidakseen uutisvirtaa. Toimittajilla on huomattavan etuoikeutettu asema, mutta ne eivät palkitse sen antajaa hyödyntämällä laajaperäisesti saamaansa aineistoa. Vain kolmasosa saadusta aineisto hyödynnetään.

EU:ta koskevien uutisten virta on erittäin nopeaa unionin hallinnollisesta keskuksesta viiteentoista jäsenmaahan. Noin kolme neljäsosaa Brysselin uutistarjonnasta uutisoidaan seuraavana päivänä. Uutisvirta unionin ytimestä on yhtä nopeaa niin unionin keskeisiin maihin kuin sen reunamaihin. Uutisvirta on kuitenkin huomattavan yksipuolista. Mikäli EU-uutisoinnissa halutaan siirtyä lähemmäs kansalaisjournalismia, tulisi kansalaisille tarjota nykyistä enemmän aiheita, jotka ovat lähempänä heidän jokapäiväisiä arvojaan ja huoliaan.

TEMPERAMENTTI JA KEHITYS

Humanistisessa tiedekunnassa esitettiin 9.6.1999 tarkastettavaksi PsK Saara Kataisen väitöskirja "Temperament and development: A longitudinal study of temperament-mothering interaction and the development of temperament, depressive tendencies and hostility".

Tutkimus kuuluu psykologian alaan.

Vastaväittäjänä oli professori Jari-Erik Nurmi Jyväskylän yliopistosta ja kustoksena professori Liisa Keltikangas-Järvinen.

Teos julkaistaan sarjassa Helsingin yliopiston psykologian laitoksen tutkimuksia n:o 20, ISSN 0781-8255.

Tässä pitkittäistutkimuksessa seurattiin temperamentin, vihamielisyyden ja masentuneisuuden kehittymistä 3–20 -ikävuoden välillä. Tutkimuksen tarkoituksena oli tunnistaa tiettyjen äidin ja lapsen ominaisuuksien välisiä vuorovaikutuskehiä, joiden oletettiin vaikuttavan lapsen myöhempään kehitykseen. Tutkittavia (577 lasta ja heidän äitinsä) arvioitiin kyselylomakkeiden avulla, lapsuudessa äitien arvioina ja nuoruusiässä itse-arvioina. Tutkimuksen yksityiskohtaisina tavoitteina oli tutkia: (1) millaisia vuorovaikutusketjuja syntyy lapsen temperamenttipiirteiden ja äidin kasvatusasenteiden välillä lapsuuden aikana, (2) ennustavatko lapsen temperamenttipiirteet ja äidin ominaisuudet (tässä: kasvatusasenteet, roolityytyväisyys) ja/tai vuorovaikutusketjut ed. tekijöiden välillä nuoruusiän temperamenttia, vihamielisyyttä ja masentuneisuuutta ja (3) ennustavatko nuoruusiän temperamentti, havaittu sosiaalinen tuki ja masentuneisuus yhdessä ja/tai erikseen masentuneisuutta nuoressa aikuisiässä. Tulosten analysoinnissa käytettiin rakenneyhtälömalleja, jotka mahdollistavat vuorovaikutusketjujen tarkan tunnistamisen eri ikävaiheissa. Tulokset osoittivat, että lapsuuden aikana äidin havainnoimat lapsen nk. "vaikeat" temperamenttipiirteet (matala sosiaalisuus, korkea aktiivisuus ja negatiivinen emotionaalisuus) ja äidin vihamieliset kasvatusasenteet (suvaitsemattomuus, emotionaalinen etäisyys ja tiukka kuri) muodostivat vuorovaikutuksellisia ketjuja keskenään eli vahvistivat toistensa esiintymistä. Nämä vuorovaikutuskehät eivät kuitenkaan suurimmaksi osaksi vaikuttaneet lapsen nuoruusiän temperamentin kehittymiseen, jota ennustivat sen sijaan toisistaan riippumattomasti samantyyppiset temperamenttipiirteet lapsuudessa sekä äidin kurinpidollinen tyyli.

Lapsuusiän "vaikea" temperamentti (tytöillä) ja äidin vihamielisyys (pojilla) ennustivat myös suoraan nuoruusiän vihamielisyyden kehittymistä. Nuoruusiän masentuneisuuden kehittymistä ennusti sen sijaan vuorovaikutuskehä, jossa lapsen "vaikea" temperamentti ja äidin roolityytymättömyys lisäsivät ensin äidin vihamielisyyttä lapsuuden aikana, mikä puolestaan lisäsi nuoren masentuneisuutta. Myös nuoren aikuisen lisääntyneen masentuneisuuden taustalta löytyi vuorovaikutuskehä, missä nuoruusiän temperamenttipiirteistä negatiivinen emotionaalisuus, matala sosiaalisuus ja/tai aktiivisuus ja havaitun sosiaalisen tuen vähäinen määrä yhdessä toimivat ennustajina. Tulokset osoittivat myös sukupuolten välisiä eroja löydetyissä yhteyksissä. Kokonaisuudessaan tulokset tukevat ajatusta siitä, että äitien tapa havainnoida suhdettaan lapseen, toisaalta siis lapsen itsensä (lapsen havaitut temperamenttipiirteet) tai aikuisen (kasvatusasenteet, roolityytymättömyys) näkökulmasta tarkasteltuna voivat olla merkittäviä haavoittavia tai suojaavia tekijöitä lapsen myöhemmässä kehityksessä. Lisäksi sekä yksilöllisten (temperamentti) että sosiaalisten (havaittu sosiaalinen tuki) tekijöiden haavoittavat vaikutukset nuoren aikuisen masentuneisuuden taustatekijöinä nousivat esiin.

Avainsanat: Temperamentti, äidin kasvatusasenteet, vihamielisyys, masentuneisuus, havaittu sosiaalinen tuki, pitkittäistutkimus

VATSA-AORTAN ANEURYSMA – ESIINTYMINEN SUVUSSA, HOITO, RISKITEKIJÄT JA SEULONNAN KUSTANNUSVAIKUTTAVUUS

Lääketieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 4.6.1999 tarkastettavaksi lääketieteen lisensiaatti Sari Soisalon-Soinisen väitöskirja "Abdominal aortic aneurysm – studies on familial occurence, treatment, risk factors and cost-effectiveness of screening".

Tutkimus kuuluu verisuonikirurgian alaan.

Vastaväittäjänä oli dosentti Risto Pokela (Oulun yliopiston sairaala) ja kustoksena professori Severi Mattila.

Väitöskirjatyössä pyrittiin selvittämään sukulaisuuteen liittyvä riski saada vatsa-aortan aneurysma aneurysmapotilaiden ensimmäisen asteen sukulaisilla, leikkauksen jälkeinen ennuste ja ennusteeseen vaikuttavat riskitekijät sekä seulonnan kustannusvaikuttavuus aneurysmapotilaiden sukulaisilla. Sukulaisuuteen liittyvää riskiä tutkittiin seulomalla ultraäänellä aneurysmapotilaiden ensimmäisen asteen sukulaiset (sisarukset, vanhemmat, lapset) ja vertaamalla seulonnan tuloksia ikä- ja sukupuolivalikoituun kontrolliryhmään. Leikkauksen jälkeinen ennuste ja ennusteeseen vaikuttavat riskitekijät tutkittiin selvittämällä kaikkien vuosina 1970–1992 leikattujen aneurysmapotilaiden leikkaustulokset varhais- ja myöhäisvaiheessa ja kuolleisuutta lisäävät riskitekijät analysoitiin logistisella regressiomallilla ja Coxin regressiomallilla. Riskitekijöistä tutkittiin ikä, koronaaritauti, koronaariohitusleikkaus, verenpainetauti, diabetes, munuaisten vajaatoiminta, keuhkosairaudet ja aivoverenkiertohäiriöt. Seulonnan kustannusvaikuttavuutta sukulaisryhmässä tutkittiin selvittämällä hoidon vaikuttavuus vertaamalla elinajanodotetta ikä- ja sukupuolivakioidun väestön eliajanodotteeseen, selvittämällä aneurysmarepeämiin liittyvä kokonaiskuolleisuus, sekä leikkauskuolleisuus elektiivisessä ja päivystysleikkauksessa. Hoidon ja seulonnan kustannukset analysoitiin vuoden 1996 hoitopäivähintojen ja sairaaloiden kuntalaskutukseen perustuvien tietojen mukaan. Kustannusvaikuttavuussuhde pystyttiin määrittämään vertaamalla vallitsevan käytännön aiheuttamia kustannuksia ja toisaalta sillä saavutettavia lisäelinvuosia seulonnalla saavutettujen lisäelinvuosien ja sen aiheuttamien kustannusten määrään.

Keskeisimmät tulokset olivat havainto sukulaisuuteen liittyvästä aneurysmariskin kohoamisesta 4-kertaiseksi, aneurysmaprevalenssin ollessa kaikilla 50 vuotta täyttäneillä miehillä. Leikkauskuolleisuus oli 1990-luvulla 4% elektiivisessä ja 27% päivystyskirurgiassa. Leikkauskuolleisuutta lisäsi potilaan koronaaritauti. Pitkäaikaisennustetta vähensi koronaaritauti ja aivoverenkiertohäiriöt sekä keuhkosairaudet. Suurin osa myöhäisistä kuolemista aiheutui koronaaritaudista ja aivoverenkiertohäiriöistä. Koronaariohitusleikkaus ennen aneurysmakirurgiaa paransi potilaiden pitkäaikaisennustetta merkittävästi.

Kustannusvaikuttavuusanalyysissä sukulaismiesten seulonnalla saavutettiin selkeästi lisäelinvuosia, yhteensä 92 lisäelinvuotta vallitsevaan käytäntöön nähden ilman systemaattista seulontaa. Saavutetun lisäelinvuoden hinnaksi saatiin FIM 33 000.

Tutkimustulosten perusteella sukulaisuus lisää riskiä, erityisesti miehillä, ja heidän seulontansa on suositeltavaa kustannusvaikuttavuusanalyysin perusteella.

SUOMETTARELAINEN MAALAISLIITOSSA

Humanistisessa tiedekunnassa esitettiin 9.6.1999 tarkastettavaksi FL Pekka Kakkurin väitöskirja "Suomettarelainen maalaisliitossa. Jalo Lahdensuon aatteet ja yhteiskunnallinen toiminta".

Tutkimus kuuluu Suomen ja Skandinavian historian alaan. Aate-, mentaali- ja poliittishistoriallinen tutkimus.

Vastaväittäjänä oli dosentti Juhani Mylly Turun yliopistosta ja kustoksena professori Juha Siltala.

Teos julkaistaan Bibliotheca Historica -sarjassa.

Väitöskirjan aiheena on maanviljelysneuvos Jalo Lahdensuon (1882–1973) alkiolaisuus taustoineen ja ilmenemismuotoineen. Lahdensuo aloitti poliittisen uransa ensimmäisten eduskuntavaalien aikana Suomalaisessa Puolueessa, josta hän siirtyi maalaisliittoon vuonna 1917. Hän oli Etelä-Pohjanmaan Suojeluskuntapiirin perustaja ja osallistui vapaussotaan ylipäällikön neuvottelukunnan puheenjohtajana. Vuosina 1922–38 hän toimi maalaisliiton eturivin kansanedustajana ja oli viidesti ministerinä. Mäntsälän kapinan aikana hän kannatti ideoimassaan presidentti P.E.Svinhufvudin esikunnassa kovia otteita kapinallisia vastaan. Asenteensa vuoksi hän joutui lapuanliikkeen vihoihin. Onnettoman maaherrakauden jälkeen hän työskenteli Suomen Maalaiskuntien liitossa ja lopuksi vielä kotimaakuntansa Etelä-Pohjanmaan hyväksi. Konservatiivisen Lahdensuon yhteiskunnalliselle ajattelulle oli ominaista ylevä maahenkisyys. Elämänsä loppuun asti hän uskoi maatalouden voimaan kansakuntaa yhdistävänä tekijänä.

USKONTOJEN UNIVERSUMI

Teologisessa tiedekunnassa esitettiin 9.6.1999 tarkastettavaksi TL, ML Matti T. Amnellin väitöskirja "Uskontojen universumi. John Hickin uskonnollisen pluralismin haaste ja siitä käyty keskustelu".

Tutkimus kuuluu uskonnonfilosofian alaan.

Vastaväittäjänä oli professori Hans-Olof Kvist Åbo Akademista ja kustoksena professori Heikki Kirjavainen.

Teos julkaistaan sarjassa Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran Julkaisuja 217, ISSN 0356-9349.

Miten pitäisi uskontojen väliset suhteet hoitaa tulevana vuosituhantena, jotta uskonnot olisivat mukana maailmanlaajuisiksi tulleiden ongelmien ratkaisemisessa ja paremman tulevaisuuden rakentamisessa? Eräs vastausyritys tähän on englantilaisen teologin ja uskonnonfilosofin John Hickin pluralismi. Sen mukaan suuret maailmanuskonnot ovat samanarvoisia vastauksia samalle perimmäiselle Todellisuudelle eli Jumalalle. Ne ovat kuin planeettoja kiertämässä auringon ympäri tai kuin eri värejä sateenkaaressa. John Hick nimittää pluralistista teoriaansa uudeksi "kopernikaaniseksi vallankumoukseksi".

John Hick (1922–) tuli nuorena konservatiivisena teologina kuuluisaksi uskonnonfilosofisista teorioista, jotka ovat muodostuneet jo klassisiksi. Hickin ajattelu muuttui radikaalisti 1970-luvulla. Hän hylkäsi perinteisen kristinuskon ja alkoi hahmotella "toista kristinuskoa", jossa kielletään Jeesuksen jumaluus ja Raamatun ihmeet.

Hickin mukaan sama jumaluus vaikuttaa kaikissa uskonnoissa "painetta", jonka vaikutuksesta uskonnot syntyvät. Jumaluus koetaan kuitenkin uskonnoissa eri tavoin paikallisten olosuhteiden ja kulttuurien johdosta. Siitä syntyvät uskontojen erilaisuudet. Jumaluus itsestään on ihmisen tietokyvyn ja käsitteiden ulkopuolella. Ei voida tietää, onko se yksi vai monta, hyvä vai paha, persoonallinen olento vai persoonaton prinsiippi. Eri uskontojen opit ovat Hickin mielestä runouden kaltaisia myyttejä, jotka eivät ole kirjaimellisesti totta, vaan tarkoitettu vaikuttamaan ihmisten asenteisiin. John Hickin mukaan kaikissa uskonnoissa on sama pelastustie: itsekeskeisyydestä todellisuuskeskeisyyteen. Sen vuoksi lähetystyö ja toiseen uskontoon käännyttäminen tulisi lopettaa. Kuoleman jälkeen kaikki ihmiset syntyvät useita kertoja uudestaan toisiin maailmankaikkeuksiin, joissa heidän kehityksensä jatkuu. Lopulta yksilölliset rajat katoavat ja ihmiset yhtyvät yhdeksi kollektiiviseksi persoonallisuudeksi.

Tutkimus osoittaa, että John Hickin pluralismin juuret ovat valistusfilosofiassa ja itämaisessa ajattelussa. Hick ei ota riittävästi huomioon uskontojen omaa identiteettiä eikä uskontojen välisten suhteiden polttavinta ongelmaa, totuuskysymystä. Hickin pluralistisesta uskonnonfilosofiasta on tullut elitistinen ja synkretistinen uskonnon kaltainen ideologia, johon vain harvat voinevat yhtyä. Kunkin uskonnon kannattajat pitävät omaa uskontoansa perimmäisenä maailmanselityksenä, mikä johtaa tavallisesti lähetystyöhön. Siihen niillä on oikeus uskonnonvapausperiaatteen mukaisesti. On epärealistista odottaa, että uskonnot voisivat lähestyä toisiaan Hickin filosofian pohjalta. Keskustelun herättäjänä Hickin pluralismi on kyllä tehokas.

CHLAMYDIA TRACHOMATIS - INFEKTION DIAGNOSTIIKKA NAISILLA

Lääketieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 9.6.1999 tarkastettavaksi LL Maarit Paukun väitöskirja "Diagnosis and prevention of Chlamydia trachomatis infection in women".

Tutkimus kuuluu naistentautien ja synnytysten alaan.

Vastaväittäjänä oli professori Alan Templeton Aberdeenin yliopistosta (UK) ja kustoksena professori Jorma Paavonen.

Chlamydia trachomatis -tulehdus on nykyään yleisin sukupuoliteitse tarttuva bakteeritauti. Klamydiatulehdus on useimmiten oireeton niin naisilla kuin miehilläkin ja jää sen vuoksi helposti hoitamatta. Oireeton klamydiatulehdus voi kuitenkin edetä kohdunkaulasta kohtuun ja munatorviin ja johtaa vakaviin seurauksiin kuten sisäsynnytintulehduksiin ja munatorvivaurioihin. Munatorvivauriot altistavat myöhemmille kohdunulkoisille raskauksille ja lapsettomuudelle. Klamydiatulehduksen riittävän varhainen diagnosoiminen ja tehokas antibioottihoito ovat olennaisessa asemassa lisääntymisterveyden säilyttämisen kannalta. Väitöskirjatyössä selvitettiin erilaisten diagnostisten menetelmien sopivuutta eri vaiheessa olevien klamydiatulehdusten havaitsemiseen.

Klamydian tutkiminen virtsanäytteestä PCR-menetelmällä osoittautui herkäksi ja tarkaksi testiksi lisääntymisikäisillä naisilla. Vaivattomuutensa ja luotettavuutensa vuoksi virtsatesti soveltuu erityisen hyvin klamydian laajaan seulontaan väestössä. Seulonnan tarkoituksena on löytää ja hoitaa oireettomatkin tapaukset ja siten vähentää mm. klamydian aiheuttamaa lapsettomuutta ja kohdun ulkoisia raskauksia. Lisääntymisikäisen väestön seulonta olisi taloudellisesti kannattavampaa kuin seulomatta jättäminen niin kauan kuin klamydiatulehdusta esiintyy yli 3,8%:lla väestöstä. Klamydian esiintyvyys Suomessa on nykyisellään yli 4%.

Kohtuun edennyt klamydiatulehdus voi aiheuttaa ylimääräistä verenvuotoa, joskin epäsäännöllinen vuoto voi johtua muistakin syistä. Kuukautiskierron häiriöistä kärsiviltä naisilta otetaan tavallisesti kohdun limakalvolta näyte kudostutkimusta varten. Väitöstutkimuksessa osoitettiin, että ns. plasmasolujen löytyminen lisääntymisikäisen naisen näytteestä viittaa kohdun limakalvon klamydiatulehdukseen.Tällaisista potilaista tulisi ottaa klamydianäyte tulehduksen diagnosoimiseksi ja asianmukaisen hoidon aloittamiseksi.

Väitöskirjatyössä selvitettiin myös millaisissa tilanteissa veren klamydiavasta-aineiden tutkimisesta olisi hyödyllistä. Veren vasta-aineiden testaaminen osoittautui hyödylliseksi lähinnä lapsettomuuspotilaiden tutkimisessa. Klamydiavasta-aineiden löytyminen lapsettomuuspotilaalta viittaa selvästi klamydian aiheuttamaan munatorvivaurioon yhtenä lapsettomuuden syynä. Positiivista vasta-ainetulosta voitaisiin käyttää merkkinä tarpeesta selvittää munatorvien tila vatsaontelon tähystyksessä jo lapsettomuustutkimusten alkuvaiheessa. Sen sijaan toistuvista keskenmenoista kärsiviltä naisilta ei löytynyt klamydiavasta-aineita enempää kuin normaaleja raskauksia kokeneilta verrokeilta. Veren vasta-aineiden testaaminen ei sovellu klamydian tutkimiseen sisäsynnytintulehduksesta kärsivillä potilailla. Näillä potilailla klamydiatulehduksen diagnosoiminen tapahtuu luotettavimmin kohdunkaulasta otetusta näytteestä.

MONITYYDYTTYMÄTTÖMIEN RASVAHAPPOJEN JA MUIDEN POLYEENISTEN YHDISTEIDEN SYNTEESI

Matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 10.6.1999 tarkastettavaksi FL Jorma Matikaisen "Synthesis and Isomerization of Polyunsaturated Fatty Acids and Other Polyenoic Compounds. Application of the Intramolecular Diels-Alder Reaction to the Synthesis of Hexahydroindene Derivatives".

Tutkimus kuuluu orgaanisen kemian alaan.

Vastaväittäjänä oli FT Jari Yli-Kauhaluoma (VTT) ja kustoksena professori T. Hase.

Monityydyttymättömät rasvahapot ovat rakenteeltaan sellaisia, että niissä kaksoissidosten paikka ja geometria voi vaihdella, mikä nopeasti johtaa suureen määrään variaatioita kunkin perusrakenteen kohdalla. Monityydyttymättömät rasvahapot ovat myös melko pysymättömiä ja reagoivat helposti ympäristön aktiivisten aineiden kuten hapen kanssa (kuivuvat öljyt, rasvojen härskiintyminen). Valo kiihdyttää näitä reaktioita. Tämänlaatuisia polyeenisiä rakenteita on myös muissa luonnonaineissa kuten feromoneissa ja aineenvaihdunnassa tärkeissä prostaglandiineissa ja leukotrieeneissä.

Paljon julkista keskustelua on käyty kasviöljyjen ja meijerituotteiden haitoista ja hyödyistä terveyden kannalta ja siihen liittyen näiden tuotteiden sisältämien rasvahappojen kemiallisista muuntumisesta prosessien aikana. Tämän ongelmakentän tutkimusten merkitystä on omiaan heikentämään malleina käytettyjen rasvahappojen seosluonne. Seosten koostumusta ei välttämättä ole tunnettu täsmällisesti. Tällöin ei myöskään saada analysoitua luotettavasti kunkin erillisen komponentin ominaisuuksia ja vaikutusta lopputulokseen.

Orgaanisen kemian synteettisten menetelmien avulla on mahdollista taloudellisesti valmistaa riittäviä määriä puhtaita malliaineita, joiden rakenne tunnetaan tarkasti. Tällöin voidaan entistä monipuolisemmin tutkia niiden muuntumista ja ominaisuuksia ja ennen kaikkea tulokset ovat helpommin tulkittavissa ja tässä mielessä luotettavia. Malliaineiden avulla voidaan myös luoda rakenne-aktiivisuuskorrelaatioita ja siten lisätä erilaisten monityydyttymättömien rasvahappojen biologisten vaikutusten ennustettavuutta.

Tässä väitöskirjassa kehitettiin menetelmiä monityydyttymättömien rasvahappojen erilaisten paikka- ja geometristen isomeerien valmistamiseksi ja tutkittiin niiden renkaanmuodostusreaktioita ohjaavia stereokemiallisia tekijöitä. Tutkimuksessa selvitettiin sulfaattiselluloosateollisuudessa syntyvän mäntyöljyn erään rasvahapon (pinoleenihapon) renkaanmuodostusreaktiota sekä ravintorasvojen tärkeimmän trieenirakenteisen rasvahapon, linoleenihapon muuntumista erilaisissa olosuhteissa. Wittig-reaktion selektiivisyyttä parannettiin yleisesti havaitusta tasosta käyttäen valoa joko reaktion aikana tai reaktiotuotteiden seoksen erillisellä säteilytyksellä. Kun renkaanmuodostukseen käytetty molekyylinsisäinen Diels-Alder reaktio oli selvitetty, sitä sovellettiin biologisesti aktiivisten luonnonaineiden, kuten Pulo´uponien synteesiin.

VASTA-AINEET FOSFOLIPIDEIHIN SITOUTUVIA PROTEIINEJA KOHTAAN VERISUONITUKOKSISSA

Lääketieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 11.6.1999 tarkastettavaksi LL Marja Puurusen väitöskirja "Antibodies to phospholipid-binding proteins in thrombosis".

Tutkimus kuuluu lääketieteen/immunologian alaan.

Vastaväittäjänä oli professori Yehuda Shoenfeld Tel-Avivin yliopistosta ja kustoksena professori Seppo Meri.

Teos julkaistaan sarjassa Kansanterveyslaitokset julkaisut, ISSN 0359-3584.

Verisuonitukokset ja sydäninfarkti ovat johtavia kuolinsyitä maassamme. Niiden riskitekijöitä tunnetaan useita, mutta kuitenkin suuri osa sairastumisista tapahtuu täysin yllättäen. Verisuonitukosten syntymekanismit tunnetaan vaillinaisesti. On esitetty, että elimistön puolustusmekanismien virheellinen kohdistuminen kehon omia molekyylejä kohtaan saattaisi selittää osan sydäninfarkteista.

Tässä tutkimuksessa keskityttiin tutkimaan ns. autovasta-aineiden, eli elimistön omia rakenteita kohtaan suunnattujen vasta-aineiden, osuutta verisuonitukosten ja sydäninfarktin synnyssä. Monet veren hyytymisjärjestelmän proteiinit sitoutuvat fosfolipideihin, ja joitakin näitä fosfolipideihin sitoutuvia proteiineja kohtaan saattaa muodostua autovasta-aineita terveilläkin henkilöillä. Joidenkin arvioiden mukaan jopa neljäsosalla laskimotukoksista kärsiviä on todettavissa näitä ns. fosfolipidi-vasta-aineita. Kliiniset laboratoriomääritykset fosfolipidi-vasta-aineiden toteamiseksi ovat toistaiseksi olleet puutteellisia, eikä edes näiden vasta-aineiden todellista kohdemolekyyliä tunneta. Tavoitteena tässä tutkimuksessa oli kehittää uusi ja tarkempi menetelmä ko. autovasta-aineiden määrittämiseksi. Kiinnostuksen kohteena olivat erityisesti protrombiiniin ja b2-glykoproteiini I:een sitoutuvat vasta-aineet. Tutkimuksessa selvitettiin myös näiden vasta-aineiden esiintyvyyttä sekä autoimmuunisairauksista kärsivillä potilailla että terveillä keski-ikäisillä miehillä. Lisäksi tutkittiin protrombiiniin sitoutuvien vasta-aineiden ristireaktiota rakenteellisesti samankaltaisen proteiinin plasminogeenin kanssa. Protrombiini- ja plasminogeeni-vasta-aineiden vaikutuksia veren hyytymiseen ja fibrinolyysiin tutkittiin hiirimallissa.

Kehitimme ELISA-menetelmän mittaamaan protrombiiniin ja b2-glykoproteiini I:een sitoutuvia vasta-aineita. Menetelmä osoittautui kardiolipiini-vasta-ainetestiä herkemmäksi ja tarkemmaksi arvioitaessa systeemistä lupusta sairastavien riskiä saada verisuonitukos. Tutkittaessa terveitä keski-ikäisiä miehiä, jotka myöhemmin sairastuivat sydäninfarktiin, todettiin kohonneen protrombiini-vasta-ainetason olevan sydäninfarktin itsenäinen riskitekijä. Mikäli henkilö lisäksi tupakoi, nousi riski sairastua sydäninfarktiin yli 9-kertaiseksi. Protrombiini kuuluu rakenteellisesti hyvin samankaltaisiin ns. rinkeliproteiineihin. Suurin osa näistä rinkeliproteiineista osallistuu jotenkin veren hyytymiseen. Protrombiiniin sitoutuvat vasta-aineet tunnistivat myös plasminogeenin, joka on tärkeä proteiini verihyytymän pilkkoutumisessa. Plasminogeenin toiminnan häiriintyminen saattaa olla yksi selitys vasta-aineiden aiheuttamalle tukosriskille. Hiirimallissa saadut tulokset osoittivat, että plasminogeeni-vasta-aineet huonontavat verihyytymän pilkkoutumista, kun taas protrombiini-vasta-aineet pidentävät veren hyytymisaikaa. Protrombiini-vasta-aineet aiheuttavat näin ns. lupus antikoagulantti -ilmiön, jonka on aiemmin todettu liittyvän paradoksaalisesti suurentuneeseen verisuonitukosten riskiin.

Fosfolipidi-vasta-aineiden aiheuttajaa ei tunneta, mutta joidenkin infektioiden on epäilty olevan taustalla. Mahdollisesti elimistö reagoi jotakin taudinaiheuttajaa vastaan, mutta reaktio kohdistuu samalla myös rakenteellisesti samankaltaisia elimistön omia molekyylejä kohtaan. Verisuonitukosten riskitekijöiden tunteminen antaa paremmat mahdollisuudet niiden ehkäisemiseen. Tulevaisuudessa saattaa autovasta-aineiden määritys olla samanlainen rutiinitoimenpide kuin kolesterolinkin mittaus sydäninfarktiriskiä tutkittaessa.

MAAHENGITYS METSÄMAAN SAASTUMISEN INDIKAATTORINA

Maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 11.6.1999 tarkastettavaksi MMK Pekka Vanhalan väitöskirja "Microbiological indicators of soil pollution in boreal forest ecosystems with special reference to the soil respiration of the humus layer".

Tutkimus kuuluu ympäristönsuojelun alaan.

Vastaväittäjänä oli professori Rauni Ohtonen ja kustoksena professori Pekka Kauppi.

Teos julkaistaan sarjassa Monographs of the Boreal Environment Research, ISSN 1239-1875.

Metsien terveydentilaa on seurattu Pohjoismaissa pitkään. Käytettyihin seurantaohjelmiin halutaan sisällyttää myös mikrobiologisia seurantamuuttujia. Maaperän mikrobien merkitys seurantamuuttujana perustuu siihen, että ne hajottavat kuolleen orgaanisen aineen ja vapauttavat siihen sitoutuneet ravinteet uudelleen kasvien käyttöön. Muutokset mikrobitoiminnassa heijastuvat ravinnekiertoon ja koko ekosysteemin toimintaan.

Väitöskirjassa tutkittiin maamikrobiologisten muuttujien käyttökelpoisuutta ilmansaasteiden vaikutusten seurannassa käytettävänä indikaattorina. Työssä keskityttiin hiilen mineralisaationopeutta kuvaavan maahengityksen mittauksiin. Maahengitysmääritykset tehtiin mittaamalla CO2:n muodostumista humusnäytteistä laboratorio-olosuhteissa. Maahengitystä verrattiin muihin maamikrobiologisiin muuttujiin.

Tutkimuksessa määritettiin laboratoriokokeilla ne raskasmetallipitoisuudet, jotka vähensivät maahengitystä merkittävästi. Raskasmetallien vaikutuksia tutkittiin neljän teollisuuslaitoksen ympärille muodostuneista raskasmetalligradienteista kerätyistä maanäytteistä. Raskasmetalleilla voimakkaasti saastuneilla alueilla kaikkien mitattujen mikrobitoimintaa kuvaavien muuttujien arvot alenivat siirryttäessä kohti päästölähdettä.

Työssä tutkittiin myös kalkituksen vaikutusta raskasmetalleilla saastuneen maan mikrobiologiaan. Raskasmetallit muuttivat maan mikrobibiomassan tilaa aktiivisesti kohti vähemmän aktiivista tilaa, kun taas kalkitus palautti tilannetta.

Happamoittavan laskeuman vaikutuksia selvitettiin kokeessa, jossa käytettiin pitkäkestoista keinotekoista happosadetta. Voimakas happosadetus vähensi maahengitystä. Vaikutus näkyi voimakkaimmin koealoilla, jotka sijaitsivat karuilla kasvupaikoilla. Happosadetuskäsittelyillä ei ollut vaikutusta humuskerroksen sieni-, bakteeri- tai kokonaismikrobibiomassaan. Vastaavat tulokset havaittiin myös, kun tutkittiin teollisuudesta ja asutuksesta johtuvan matalatasoisen ja pitkäaikaisen happamoittavan laskeuman vaikutusta Etelä-Suomessa.

Kokeet osoittivat, että ravinteiden mineralisaatio hidastuu alueilla, joihin kohdistuu voimakas happamoittava laskeuma. Vaikutukset ilmenevät herkimmin vähäravinteisilla kasvupaikoilla, mikä edistää happamoitumiskehitystä metsämaassa. Mikrobitoiminnan hidastuminen humuskerroksessa voidaan havaita ennen kuin happamoitumisen aiheuttamat muutokset näkyvät maan kemiallisissa ominaisuuksissa. Maanhengitysmittaukset on helppo toteuttaa ja ne on yksinkertaisuutensa vuoksi helppo standardisoida. Maahengitysmittaus ei osoittautunut riittävän herkäksi ilmansaasteiden indikaattoriksi, jotta sillä voitaisiin mitata tausta-alueilla tapahtuvan laskeuman vähäisten muutosten vaikutuksia. Kuitenkin maahengitysmittaukset ovat käyttökelpoisia tutkittaessa voimakkaan ilmaperäisen laskeuman vaikutuksia päästölähteiden läheisyydessä.

KUDOSANTIGEENI HLA-B27 ESIINTYVYYS

Lääketieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 11.6.1999 tarkastettavaksi LL Juha Valtosen väitöskirja "Rheumatic syndromes associated with serological evidence of beta-hemolytic streptococcal and Staphylococcus aureus infections with special emphasis on adult onset Still’s disease".

Tutkimus kuuluu sisätautien alaan.

Vastaväittäjänä oli professori Pirkko Kotilainen Turun yliopistosta ja kustoksena professori Reijo Tilvis.

Tutkimuksen yleisenä tarkoituksena oli tutkia, miten usein eräs ns. kudosantigeeni, HLA-B27, on todettavissa potilailla, joilla samanaikaisesti on akuutti (<3kk kestänyt) nivel- tai lihasoire sekä kohonnut vasta-ainetaso beta-hemolyttistä streptokokki-bakteeria (AST) tai Staphylococcus aureus-bakteeria (ASTA/TAA) vastaan tai ko. bakteereiden aiheuttama märkäinen niveltulehdus. Lisäksi tutkittiin erillisesti, liittyykö harvinaisen aikuisten Stillin taudin alkuvaiheeseen viitteitä infektioista ja tutkittiin myös HLA-B27-tekijä.

Eri tutkimusosioihin otettiin yli 15-vuotiaat yo. kriteerit täyttäneet potilaat, jotka lähetettiin Helsingin yliopistolliseen keskussairaalaan tutkimuksiin/hoitoon vuosina 1978–1996. Tutkimusmateriaali käsitti 186 potilasta. Vasta-ainetutkimusten kontrolliryhmä käsitti 119 ihmistä. HLA-B27-tekijän esiintyvyyden kontrolliryhmä käsitti 326 tervettä verenluovuttajaa, jotka on tutkittu Suomessa aiemmin.

HLA-B27 esiintyvyys todettiin kohonneeksi sekä potilailla, joilla oli kohonnut AST ja nivel/lihasoireet että kohonnut ASTA/TAA ja nivel/lihasoireet (p<0.001). Sen sijaan HLA-B27-tekijän esiintyvyys ei ollut kohonnut potilailla, joilla oli viljelyvarmistettu märkäinen niveltulehdus, minkä aiheuttajana oli joko beta-hemolyyttinen streptokokki tai Staphylococcus aureus. Edelleen voitiin havaita, että reumakuume on Suomessa edelleen harvinainen sairaus keskussairaalatutkimuksiin lähetetyillä aikuispotilailla, joilla on kohonnut AST ja tuoreita niveloireita. Kohonnut AST- tai ASTA/TAA-taso assosioitui myös joidenkin reumaattisten sairauksien, kuten nivelreuman, selkärankareuman ja psoriasisniveltaudin akuutteihin jaksoihin. Tutkimuksen perusteella esitetään myös, että beta-hemolyyttinen streptokokki- ja Staphylococcus aureus-infektio voisivat laukaista ns. reaktiivisen niveltulehduksen.

Harvinaisen aikuisten Stillin taudin toteaminen perustuu ns. diagnostisiin kriteereihin, joita on esitetty useampia hankaloittaen taudinmääritystä. Tutkimuksessa käytettyjen kriteereiden perusteella aikuisten Stillin taudin alkuvaiheessa oli todettavissa 48% potilaista kohonnut vasta-ainetaso joko jotain bakteeria tai virusta vastaan. HLA-B27 esiintyvyys aikuisten Stillin tautia sairastavilla potilailla ei ollut lisääntynyt.

SACCHAROMUCES CEREVISIAE -HIIVAN PROTEIININ ERITYISKONEISTON TOIMINTA

Matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 11.6.1999 tarkastettavaksi FK Jaana Toikkasen väitöskirja "Functional studies on components of the secretory pathway of Saccharomyces cerevisie".

Tutkimus kuuluu perinnöllisyystieteen alaan.

Vastaväittäjänä oli Dr. Karin Römisch Cambridgen yliopistosta ja kustoksena professori Tapio Palva.

Teos julkaistaan sarjassa VTT Publications, ISSN 1235-0621.

Saccharomyces cerevisiae -hiiva on yksisoluinen, aitotumallinen organismi, jota on hyödynnetty pitkään oluen ja viinin käymisessä ja taikinan nostatuksessa. Nykyisin sitä käytetään myös solubiologisena tutkimusmallina, koska monet solujen toiminnot ja niihin tarvittavat proteiinit ovat samankaltaisia hiivasta ihmiseen. S. cerevisiaeta käytetään myös isäntäsoluna vieraiden proteiinien tuotossa. Sillä on monia hyviä tähän tehtävään tarvittavia ominaisuuksia, mutta sen kyky erittää proteiineja kasvatusliuokseen on melko alhainen.

S. cerevisiae -hiivasta tunnetaan pitkälti yli sata proteiinia, jotka vaikuttavat proteiinien erittymiseen solusta ulos. Vaikka tapahtumasarja, joka johtaa proteiinin kuljetukseen eritysreittiä pitkin, tunnetaan pääpiirteittäin, ei useimpien kuljetukseen osallistuvien yksittäisten proteiinien tarkkaa tehtävää vielä tiedetä. Väitöskirjatyössä tutkittiin hiivan erityskoneiston toimintaa geneettisten ja solubiologisten menetelmien avulla.

Työssä löydettiin kaksi uutta eritykseen osallistuvaa geeniä ja tutkittiin näiden proteiinituotteiden toimintaa. Lisäksi selvitettiin miten tunnettu kalvoproteiini kuljetetaan kohdekalvolleen. Eritysreitin eri vaiheissa toimivien proteiinien mahdollisia vuorovaikutuksia tutkittiin geneettisin keinoin. Tulosten perusteella on todennäköistä, että eri eritysreitin vaiheissa toimivien proteiinien välillä on enemmän toiminnallista vuorovaikutusta kuin aikaisemmin on luultu.

Hiivan eristysreitin tiedetään sisältävän rajoittavia, niin sanottuja pullonkaulakohtia. Näihin kohtiin kasaantuu proteiineja esimerkiksi silloin, kun vierasta eritettävää proteiinia tuotetaan hiivassa suuri määrä. Tässä työssä saadut tulokset osoittavat eritysreitillä olevan ainakin kaksi uutta pullonkaulakohtaa jo aiemmin tunnettujen lisäksi. Työssä havaittiin, että rajoittavassa kohdassa toimivaa erityskoneiston osaa ylituottamalla saadaan hiivan proteiinien eritystehoa nostettua moninkertaisesti. Tämä tarjoaa aikaisempiin keinoihin, kuten satunnaismutageneesiin, verrattuna entistä yleisemmin sovellettavissa olevan mahdollisuuden parantaa hiivan erityskykyä.

KOIRAN JA KISSAN MAHALAUKUN HELIKOBAKTEEREIDEN LUOKITTELUSTA

Eläinlääketieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 11.6.1999 tarkastettavaksi ELL Katri Jalavan väitöskirja "Taxonomic studies on canine and feline gastric Helicobacter species".

Tutkimus kuuluu eläinlääketieteen alaan.

Vastaväittäjänä oli professori Martti Vaara ja kustoksena professori Marja-Liisa Hänninen.

Helicobacter pylori bakteeri tiedetään ihmisen mahahaavan aiheuttajaksi. Kuitenkaan H. pyloria ei ole pystytty tutkimaan eläinmalleissa, siksi sen tutkimuksessa on käytetty eläinten helikobakteereita malleina. Eläimillä on omat helikobakteerilajinsa, mutta niistä suurta osaa ei ole pystytty viljelemään laboratorioissa, eikä täten niiden merkitystä eläimille ole pystytty arvioimaan. Eläinten helikobakteerit ovat usein spiraalinmuotoisia ja joskus samannäköisiä esiintyy myös ihmisellä. Koirasta ja kissasta on aikaisemmin viljelty yksi laji, H. felis, jota on myös käytetty ihmisen helikobakteeritaudin tutkimiseen.

Tutkimuksen tarkoituksena oli kehittää ja parantaa eristämismenetelmiä spiraalinmuotoisten helikobakteereiden eristämiseksi laboratorio-olosuhteissa, kerätä laaja kokoelma näitä bakteereita, tunnistaa ja luokitella uudet bakteerikannat, käyttää monialaisia luokittelevia menetelmiä uusien kantojen tunnistamiseksi ja tutkia eri puolilta maapalloa olevien H. felis kantojen DNA:n rakennetta ja sen vaihtelevuutta.

Tutkimuksessa pystyttiin eristämään n. 100 uutta helikobakteerikantaa ja näistä kuvaamaan kaksi uutta helikobakteerilajia; H. bizzozeronii ja H. salomonis. Spiraalinmuotoisten helikobakteeriden eristäminen osoittautui vaikeaksi, kuitenkin nämä uudet menetelmät parantavat olennaisesti kaikkien helikobakteereiden viljelymahdollisuuksia. Lajien erottelu toisistaan oli myös hankalaa ja monialainen luokittelu osoittautui tehokkaaksi menetelmäksi tutkia näitä bakteereita, erityisesti proteiiniproofiilien käyttö oli luotettava menetelmä. H. felis kannat osoittautuivat perimältään hyvin vaihtelevaksi, aivan kuten on todettu ihmisen H. pylorilla.

Tulokset parantavat helikobakteeriden viljelymahdollisuuksia ja mahdollistavat helikobakteeriden kliinisen merkityksen tutkimisen koirilla ja kissoilla. Hyvin määriteltyjen lajien avulla voidaan myös kehittää DNA:han perustuvia tunnistamistamismenetelmiä jotka eivät vaadi viljelyä laboratoriossa. Voidaan myös selvittää ihmisellä harvoin esiintyvän spiraalinmuotoisen mahabakteerin tartuntareitti. Lisäksi tulokset auttavat kehittämään menetelmiä sian helikobakteerin eristämiseksi, sikojen mahahaavalla on merkittävää taloudellista merkitystä.

POLIITTISTEN KYSYMYSTEN LOBBAUS – TEHOKKAIDEN LOBBAUSSTRATEGIOIDEN MALLI

Valtiotieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 11.6.1999 tarkastettavaksi VTM Miia Jaatisen väitöskirja "Lobbying Political Issues – A Contingency Model of Effective Lobbying Strategies".

Tutkimus kuuluu viestinnän alaan.

Vastaväittäjänä oli professori Jaakko Lehtonen Jyväskylän yliopistosta ja kustoksena professori Leif Åberg.

Teos julkaistaan Inforviestintä Oy:n sarjassa.

Lobbauksen tutkimusta on tehty varsin vähän viestinnän näkökulmasta. Jaatisen tutkimus luo pohjaa teorian synnylle alalla. Tarkastelun kohteena ovat suomalaiset etu- ja kansalaisjärjestöt lobbaajina kansallisella ja EU-tasolla. Jaatisen mukaan lobbaus voidaan nähdä konfliktien ratkaisun ja hallinnan välineenä. Lobbaus määritellään tutkimuksessa pyrkimykseksi vaikuttaa poliittiseen päätöksentekoon. Lobatessaan suomalaiset järjestövaikuttajat pyrkivät neuvottelemaan asiasta muiden kanssa ja löytämään kaikkia osapuolia tyydyttävän ratkaisun. Lobbaajat ottavat siis huomioon muiden mielipiteet valitessaan oman kantansa ja pyrkiessään vaikuttamaan päätöksentekoon. Tällainen oman toiminnan sovittaminen muiden toimintaan on järkevää siitä näkökulmasta, että tuloksena syntyy pidempiaikaisia päätöksiä ja toimintaympäristön ennustettavuus lisääntyy. Sovittamisen tuloksena myös lobbaajan oma toiminta on tehokkaampaa, sillä resursseja ei tuhlata kysymyksiin, joihin on mahdotonta vaikuttaa. Kompromissit eivät ole välttämättä huonoja tuloksia, sillä täydellistä kaikkien osapuolien tarpeiden tyydyttämistä on usein mahdotonta saavuttaa jo jaettavissa olevien resurssien niukkuuden vuoksi.

Professori James E. Grunigin symmetrisen viestinnän käsite kuvaa juuri tällaista viestintää, jossa toisiin vaikuttamisen lisäksi pyritään olemaan alttiina toisten vaikutuspyrkimyksille. Muiden kuuntelemisesta on hyötyä molemmille osapuolille pitkällä aikavälillä. Tällainen viestintä noudattaa myös yleisesti hyväksyttyjä eettisiä periaatteita ja sitä voidaan pitää normatiivisena mallina kaikelle yhteisöviestinnälle, jonka osa myös lobbaus on. Tutkimukseen osallistuneiden lobbaajien kertomusten perusteella menestyvä lobbaaja pitää tällaista viestintää oman toimintansa ideaalimallina.

Tutkimus tarjoaa mallin, jonka avulla voidaan kuvata ja selittää lobbaajien strategisia valintoja (esim. valinta pyritäänkö vallitsevassa tilanteessa julkisuuteen vai neuvotellaanko mieluummin päätöksentekijän kanssa kahden tärkeästä kysymyksestä). Mallia voidaan hyödyntää myös käytännön lobbausta suunniteltaessa ja arvioitaessa sen tuloksellisuutta. Malli jatkaa emeritusprofessori Osmo A. Wiion ja professori Leif Åbergin kehittämään kontingenssiteoriaan perustuvien tutkimusten perinnettä, mutta uudistaa soviteteoriaa lisäämällä siihen ajatuksen, että yhteisöt ovat vuorovaikutuksessa useiden sidosryhmien kanssa ja toiminnan tulos on riippuvaista tästä vuorovaikutusprosessista. Niinpä lobbauksen tehokkuus on riippuvaista poliittiseen päätöksentekoon osallistuvien tahojen välisestä keskustelusta neuvottelupöydässä, julkisuudessa ja kaduilla. Tästä lähtökohdasta lobbaajan tulee ottaa keskusteluun osallistujat huomioon valitessaan lobbausstrategiaansa.

Tutkimuksessa sovelletaan uutta mallia käytännön lobbaustapauksiin ja kehitetään mallia näiden tapausten pohjalta. Mallin avulla pyritään tulkitsemaan suomalaisten lobbaajien kertomuksia kokemuksistaan lobbauksesta Suomessa ja EU:ssa. Kahdeksan järjestöedustajaa selittää valintojaan ja syitä onnistumiseensa muutamissa poliittisissa kysymyksissä. Kaksi asiantuntijaa reflektoi tutkimuksen tuloksena syntyneitä tulkintoja. Haastattelut tehtiin keväällä 1997, jolloin Suomi oli ollut EU:n jäsen kahden vuoden ajan.

Tutkimusaineiston perusteella menestyvä lobbaaja valitsee keinonsa ja kohderyhmänsä vallitsevan poliittisen asetelman perusteella ja muuttaa toimintaansa poliittisen tilanteen muutosten vuoksi. Tutkimusaineistossa korostui uuden mallin strategioista neljä: ylläpidon strategia, julkisuushakuinen strategia, puolustusstrategia ja sopeutumisen strategia. Mallia voidaan soveltaa niin kansallisella kuin Euroopan Unionin tasolla, sillä näiden järjestelmien väliset erot eivät vaikuta mallin kuvaamien strategisten valintojen tekoon. Joukkoviestimien ja kansalaisvaikutuksen rooli on toki voimakkaampi kansallisella tasolla. Mallia voidaan soveltaa myös politiikan eri sektoreilla riippumatta siitä neuvotellaanko esim. sosiaalisista kysymyksistä vai talouspolitiikasta.

LUKEMISEN AIVOEDUSTUS JA ÄÄNISARJOJEN HAVAINTO LUKIVAIKEUKSISILLA AIKUISILLA

Humanistisessa tiedekunnassa esitettiin 12.6.1999 tarkastettavaksi PsK Päivi Heleniuksen väitöskirja "Neuromagnetic and psychoacoustical correlates of impaired reading and abnormal sound sequence processing in developmental dyslexia".

Tutkimus kuuluu neuropsykologian alaan.

Vastaväittäjänä oli professori Uta Frith (University College London) ja kustoksena professori Veijo Virsu.

Lukemaan ja kirjoittamaan oppimisen vaikeudet johtuvat usein puheäänteiden puutteellisesta havainnosta, joka saattaa olla seurausta yleisemmästä vaikeudesta käsitellä sekä kielellistä että ei-kielellistä nopeatempoista kuulotietoa. Puheäänteiden tunnistaminen on välttämätöntä äännekirjainvastaavuuksien ymmärtämiselle ja sujuvalle käytölle. Vielä aikuisinakin lukivaikeuksiset ovat normaalia hitaampia lukijoita. Väitöskirjan osatöissä on tutkittu magnetoenkefalografisin (MEG) mittauksin lukemisen osaprosessien organisaatiota aivoissa, jotta selviäisi missä sanan tunnistuksen vaiheessa ja millä aivoalueella ensimmäiset erot syntyvät sujuvien ja lukivaikeuksisten lukijoiden välillä. Psykoakustisissa kokeissa tutkittiin myös aikuisten lukivaikeuksisten ei-kielellisten äänisarjojen havaintoa eri esitysnopeuksilla.

MEG-tutkimuksissa näytettyjen sanojen herättämä aivoaktivaatio poikkesi lukivaikeuksisilla ja verrokeilla kolmella vasemman aivopuoliskon alueella: takaraivo-ohimolohkoalueen alaosassa sekä klassisilla kielialueilla vasemman aivopuoliskon ohimo- ja etuaivolohkossa. Aikaisin ero ryhmien välillä havaittiin takaraivo-ohimolohkon alueella. Sujuvilla lukijoilla tämä alue aktivoitui noin 150 ms tavujen ja sanojen esittämisen jälkeen; samanpituisille symboliriveille tai kohinan takia vaikeasti tunnistettaville sanoille aktivaatio oli heikompaa tai myöhäisempää. Takaraivo-ohimolohkon alueella on siis hermosolukkoja, jotka ovat erikoistuneet kirjainjonojen varhaiseen analysointiin. Lukivaikeuksisilla aikuisilla tämän alueen aktivaatio oli puutteellista. Sen sijaan noin 100 ms ärsykkeen esittämisen jälkeen takaraivolohkossa syntyvät varhaiset aktivaatiot, jotka liittyvät yleiseen visuaalisten piirteiden käsittelyyn, olivat lukivaikeuksisilla ja sujuvilla lukijoilla samanlaisia. Sanojen ja lauseiden ymmärtämiseen liittyvää aktivaatiota esiintyi verrokeilla eritoten vasemman ohimolohkon yläosassa noin 250–600 ms sanan esittämisen jälkeen. Lukivaikeuksisilla henkilöillä ymmärtämiseen liittyvä aktivaatio syntyi samalla aivoalueella mutta alkoi noin 100 ms myöhässä. Tämän vasteen viivästyminen johtui mitä ilmeisimmin häiriöistä jo ymmärtämistä edeltävissä lukemisen osaprosesseissa.

Psykoakustisissa kokeissa oli ärsykkeinä kahden tyyppisiä äänisarjoja, joiden havainto riippui äänten välisestä esitysajasta. Suuntakuulokokeessa äänet, jotka esitettiin hitaassa tahdissa, tuntuivat tulevan ensin vasemmalta ja sitten oikealta. Nopeassa tahdissa esitettyinä äänet tuntuivat liikkuvan tasaisin hypyin vasemmalta oikealle. Äänisarjojen eriytymiskokeessa erikorkuiset äänet tuntuivat nopeilla esitysajoilla muodostavan erilliset korkeiden ja matalien äänten ketjut. Hitailla esitysajoilla äänet tuntuivat muodostavan yhden yhtenäisen ketjun, jolloin myös äänten esitysjärjestys pystytään tunnistamaan. Lukivaikeuksiset koehenkilöt havaitsivat sekä äänten liikettä vasemmalta oikealle että äänisarjojen eriytymistä huomattavasti hitaammilla äänten välisillä esitysajoilla kuin verrokit. Lisäksi äänten eriytymiskynnys korreloi sanojen äänneasun aktivoimisnopeuden kanssa. Lukivaikeuksisilla henkilöillä aikaikkuna, jonka kuluessa äänet voivat vaikuttaa ajallisesti lähellä olevien äänten havaintoon, näyttäisi täten olevan pidentynyt. Pidentynyt havainnointi-ikkuna saattaa vaikeuttaa erityisesti puheäänteiden tunnistamista tai puheen tunnistamisesta vastaavien mekanismien kehitystä.

Väitöskirjan tutkimuksissa havaittiin lukivaikeuksisilla aikuisilla pysyviä ongelmia ei-kielellisten äänisarjojen havainnossa sekä lukemisen aivoedustuksessa ensimmäisestä kirjainjonojen analysointiin erikoistuneesta prosessointitasosta alkaen. Jatkossa pyrimme selvittämään ei-kielellisen ja kielellisen kuulotiedon käsittelyn aivo-organisaatiota lukivaikeuksisilla henkilöillä ja sen suhdetta lukemiseen erikoistuneiden aivoalueiden kehitykseen.

DEUTEROMYCOTINA-RYHMÄN HYÖNTEISPATOGEENISTEN SIENTEN ESIINTYMINEN JA EKOLOGINEN SOVELTUVUUS TUHOELÄINTORJUNTAAN SUOMESSA

Maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 12.6.1999 FK Irene Vännisen väitöskirja "The distribution, ecological fitness and virulence of deuteromycetous entomopathogenic fungi in Finland".

Tutkimus kuuluu maatalous-eläintieteen alaan.

Vastaväittäjänä oli Dr. Jørgen Eilenberg (The Royal Veterinary and Agricultural University, Kööpenhamina) ja kustoksena professori Heikki Hokkanen.

Teos julkaistaan sarjassa Helsingin yliopisto. Soveltavan eläintieteen laitos. Julkaisuja, ISSN 1235-0664.

Tutkimuksen tavoitteena oli löytää Suomesta viileisiin olosuhteisiin sopeutuneita hyönteisiä tappavia sieniä ja tutkia, soveltuvatko ne ekologisten ominaisuuksiensa puolesta käytettäviksi kaalikärpästen ja pihlajamarjakoin maassa elävien toukkien ja koteloiden biologiseen torjuntaan. Tehokkaan mikrobiologisen torjuntaeliön löytyminen kaalikärpäsille merkitsisi maailmanlaajuista läpimurtoa näiden kaalikasvien tärkeimpien kasvintuhoojien torjunnassa. Pihlajanmarjakoi puolestaan on omenien tärkein tuhohyönteinen Skandinaviassa. Neljän hyönteisiä tappavan sienilajin (Metarhizium anisopliae,Beauveria bassiana, Paecilomyces farinosus ja P. fumosoroseus) esiintymisen yleisyyttä viljelysmaiden ja metsien maaperässä kartoitettiin Suomessa ensimmäistä kertaa eristämällä sieniä maasta hyönteissyöttien avulla. Suomessa esiintyi samoja sienilajeja kuin Euroopan lauhkeallakin vyöhykkeellä, mutta lämpimässä viihtyvät M. anisopliae ja P. fumosoroseus -lajit olivat meillä selvästi harvinaisempia. Metarhizium anisopliae oli tutkituista sienilajeista ainoa, joka ei kärsinyt viljelymenetelmien aiheuttamista maaperän häiriöistä. Sitä löytyi yhtä usein sekä luonnontilaisesta että voimaperäisesti viljellystä maasta. Kolme vuotta jatkuneessa, sieni-itiöiden viljelysmaassa säilymistä mitanneessa kokeessa M. anisopliae myös säilyi maassa runsaana kokeen loppuun saakka, mutta B. bassiana hävisi jo vuoden kuluttua itiöiden lisäyksestä, vaikka koealojen maata ei muokattu.

Hyönteispatogeenisten sienten luontainen esiintyminen Suomessa osoittaa niiden soveltuvan käytettäviksi biologisina torjuntaeliöinä myös boreaalisen vyöhykkeen ilmasto-oloissa, mutta lajien käyttö tulee sovittaa niiden ekologisten ominaisuuksien mukaan. Metarhizium anisopliae -lajin todettiin soveltuvan parhaiten käytettäväksi voimakkaastikin käsitellyissä viljelysmaissa, kun taas muiden lajien herkkyys viljelymenetelmien aiheuttamille häiriöille rajaa niiden käyttöä marja- ja hedelmätarhojen kaltaisille viljelyksille. Yleisen kylmänsietonsa ansiosta B. bassiana ja P. farinosus ovat varteenotettavimpia ehdokkaita torjuntaeliöiksi Suomessa. Sienten kasvua agaralustalla mitanneiden laboratoriokokeiden perusteella myös lämpöä suosivan M. anisopliae -lajin isolaattien joukossa oli kylmässä hyvin kasvavia ja tappokykyisiä isolaatteja, joten tämänkään lajin käyttö boreaalisella vyöhykkeellä ei ole poissuljettua. Metarhizium anisopliae -sienen tappotehokkuutta 12 C-asteessa laboratoriossa voitiin ennustaa sen perusteella, miten hyvin sieni kasvoi agarilla 8 C-asteessa.

Tällä on käytännön merkitystä silloin, kun lukuisten isolaattien joukosta etsitään viileässä hyönteisiin tehoavia sieniä. Sienten kasvun mittaus agarilla on nopeampaa kuin lukuisten testihyönteisten ja niiden ravintokasvien kasvatus ja kaikkien testattavien sienikantojen tappokyvyn mittaus hyönteisillä.

Viitenä vuonna tehdyissä laboratorio-, kasvihuone- ja kenttäkokeissa ei löydetty yhtään tarpeeksi tehokasta sientä kaalikärpästen toukka-asteiden torjumiseksi, mutta tulosten perusteella M. anisopliae -sienen todettiin kuitenkin olevan ominaisuuksiltaan sellainen, että tutkimuksia sen mahdollisuuksista kärpästoukkien biologisena torjuntaeliönä kannattaa jatkaa. Pihlajamarjakoin maasta kuoriutuvien aikuisten määrää pystyttiin alentamaan 70 %:lla käsittelemällä syksyllä pihlajien alustat P. fumosoroseus sienen itiöillä toukkien pudottauduttua maahan koteloitumaan. Sienen avulla näyttäisi siten olevan mahdollista torjua koit omenatarhojen läheisyydessä kasvavien pihlajien alta, jolloin omenoille siirtyvien koiden määrä pienenee sellaisina kesinä, kun pihlajissa ei riitä marjoja kaikkien koinaaraiden munimispaikoiksi.

PORON LAAJAKIRJOINEN (ENDEKTOSIDI-) LOISLÄÄKITYS

Eläinlääketieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 12.6.1999 tarkastettavaksi ELL Antti Oksasen väitöskirja "Endectocide treatment of the reindeer".

Tutkimus kuuluu eläinlääketieteellisen parasitologian alaan.

Vastaväittäjänä oli MVSc, WDA, PhD Peter J. Waller (SLU, Uppsala) ja kustoksena professori Hannu Saloniemi.

Teos julkaistaan sarjassa Rangifer, ISSN -numero on 0801-6399.

Maapallon pohjoisosissa on liki 4 miljoonaa puolikesyä poroa, ja poro on mm. saamelaiskulttuurin tärkeä perusta. Pohjois-Suomessa noin 1800 perhettä saa merkittävän osan toimeentulostaan porotaloudesta. Suomessa porojen loislääkityksestä on tullut erittäin yleistä, noin 80% poroista lääkitään nykyään vuosittain. Lääkitys aloitettiin 1970-luvun loppupuolella kiiliäistoukkia vastaan (selkänahan alla elävä kurmu ja nielupussissa kasvava saulakka) orgaanisilla fosforiyhdisteillä. 1980-luvun alkupuolelta alkaen on käytetty ivermektiiniä, joka on rakenteeltaan ns. makrosyklinen laktoni ja vaikutukseltaan ns. endektosidi, tehoten sekä ulko- että useisiin sisäloisiin.

Lääkityksen tarkoituksena on auttaa eläimiä selviämään talvesta ja tuottamaan terveitä vasoja, ja siten parantaa porotalouden kannattavuutta. Ivermektiinilääkitys on annettu enimmäkseen ihonalaisena ruiskeena, mutta lisäksi ivermektiiniä on annettu myös suun kautta, koska tämä on annostelutapa, jonka poromies voi itsekin suorittaa.

Koska ivermektiinin eri annostelutapojen loislääkinnällisen tehon eroja ei tunnettu, tässä työssä verrattiin niiden vaikutusta kurmuihin, saulakoihin ja ruuansulatuskanavan sukkulamatoihin Paliskuntain yhdistyksen Kaamasen koetarhalla. Ivermektiinin lisäksi myös kahden uudemman endektosidin, moksidektiinin ja doramektiinin tehoa selvitettiin, jälkimmäisen tehoa tosin ainoastaan kurmuihin ja saulakoihin.

Väitöskirjassa on selostettu ensimmäinen luotettava menetelmä saulakoiden osoittamiseksi elävistä poroista.

Kaikki ivermektiinin eri annostavat (ihonalainen ruiske annoksella 200 mg/kg, suun kautta annettu pasta tai mikstuura samalla annoksella 200 mg/kg ja selälle kaadettava ns. "pour-on" annoksella 500 mg/kg) olivat 100% tehokkaita kurmuja ja saulakoita vastaan. Ihonalainen ruiske antoi kuitenkin selvästi parhaan tehon ruuansulatuskanavan sukkulamatoja vastaan. Kokeilluista eri lääkeaineista ivermektiini on edelleen ainoa suositeltava, mutta doramektiinillakin on hyvä teho kurmua ja saulakkaa vastaan. Moksidektiini vaikuttaa ivermektiinin veroiselta sukkulamatoja vastaan, mutta sen teho kurmuun ja saulakkaan ei ole erityisen hyvä, mikä estää moksidektiinin soveltumisen poron loislääkintään endektosidinä.

Eri ivermektiinivalmisteiden tehoerot selittyvät farmakokinetiikalla; ihonalaisen ruiskeen aiheuttama lääkeainepitoisuus veriplasmassa on selvästi korkeampi ja pitempikestoinen kuin annettaessa lääke suun kautta tai selälle kaadettuna.

Lääkityksen ajoituksen merkityksen selvittämiseksi vaadinryhmiä lääkittiin ivermektiini-mikstuuralla (suun kautta) joko syyskuussa, joulukuussa tai helmikuussa. Lääkityksen tehossa, eläinten painon kehityksessä tai vasojen syntymäpainoissa näiden lääkitysryhmien välillä ei havaittu eroja.

Kahdessa paliskunnassa kokeiltiin vasojen lääkitystä ivermektiinillä korvamerkinnän yhteydessä heinäkuun alussa. Lääkittyjen ja lääkitsemättömien vasojen teuraspainojen välillä ei ollut eroja. Lääkitys ei estänyt kurmutartuntaakaan täydellisesti. Kokeen perusteella vasojen kesälääkintä ei ole mielekästä.

Ainoa suositeltava ivermektiinin antotapa porolle on ihonalainen ruiske. Muut lääkkeenantotavat haaskaavat vaikuttavaa ainetta. Suun kautta annettuna ivermektiini sitoutuu suurimmalta osaltaan pötsin sisältöön ja joutuu sen mukana ulosteisiin imeytymättä elimistöön. Lääkkeen joutuminen suoraan ulosteisiin on ympäristön kannalta arveluttavaa, koska ivermektiinin hyönteismyrkkyvaikutus voi olla lannan hajoittajille tuhoisa. Koska lääke ei joudu loisten ulottuville toivottuina pitoisuuksina, sekä suun kautta annettu että "pour-on -lääkitys johtavat käytännössä aliannosteluun huolimatta sinällään riittävistä vaikuttavan aineen määristä. Aliannostus on yksi tärkeimmistä tekijöistä, jotka edistävät loislääkkeelle vastustuskykyisten sukkulamatokantojen syntyä. Yleensä lienee parempi jättää loislääkitsemättä kuin aliannostella.

DNA-SORMENJÄLJET VATUKAN SUVUN JALOSTUKSESSA

Maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 15.6.1999 tarkastettavaksi MMM Kristiina Antonius-Klemolan väitöskirja "DNA fingerprin-ting in Rubus L. breeding".

Tutkimus kuuluu kasvinjalostustieteen alaan.

Vastaväittäjänä oli dosentti Seppo Sorvari Turun yliopistosta ja kustoksena professori Peter Tigerstedt.

Vatukan suvun (Rubus L.) tunnetuinta lajia vadelmaa kasvatetaan lähes kaikkialla maailmassa lauhkean ilmasto-vyöhykkeen alueella. Suomessa viljellään lisäksi jonkin verran mesimarjaa ja mesivadelmaa.

Suotuisammilla ilmasto-vyöhykkeillä hyvinkin suosituista karhunvatukoista ei ole saatavissa meidän oloissamme hyvin menestyviä lajikkeita. Lakanviljelyyn ei myöskään ainakaan toistaiseksi vielä ole Suomessa ryhdytty, mutta luonnonkasvustoista poimitaan hyvinä vuosina jopa saman suuruisia kokonaissatoja kuin vadelmaviljeyksiltä.

Sekä vadelmien että karhunvatukoiden nykyisten lajikkeiden on maailmanlaajuisesti todettu polveutuvan yllättävän pienestä lähtöaineistosta. Läheisten sukulaisten toistuvan risteyttämisen on kuitenkin vatukoilla havaittu aiheuttavan jälkeläisten elinvoiman heikkenemistä. Lisäksi nykyisin jalostusohjelmissa tavoitellaan useita parannelluista viljely-muodoista puuttuvia ominaisuuksia. Uutta jalostusmateriaalia on yhä useammin alettu etsiä luonnonkasvustoista. Kasvinjalostajille eri vatukkalajien luonnonpopulaatioiden sisältämään perinnöllisen vaihtelun ja yksilörakenteen selvittäminen olisi kuitenkin tärkeää, jotta valintatyö saataisiin kohdistettua mahdollisimman tehokkaasti. Tällaiseen tutkimukseen tarvitaan tarkkoja geneettisen vaihtelun paljastavia merkkejä, joista erottelukykyisimpiä ovat yksilölliseen DNA:n vaihteluun pohjautuvat molekyylimarkkerit.

Tässä väitöskirjatyössä on selvitetty kahden DNA-sormenjälkitekniikan, RFLP ja RAPD, soveltuvuutta vatukoiden luonnonkasvustojen sekä jalostusaineistojen tutkimukseen RFLP-sormenjälkianalyysit osoittivat, että vadelman luonnonkasvusto näyttää koostuvan huomattavasta määrästä perintötekijöiltään erilaisia yksilöitä. Samasta kasvustosta vertailun vuoksi analysoidut karhunvatukkanäytteet puolestaan osoittautuivat kaikki täysin samanlaisiksi. Lakalla kolmen eri kasvuston tulokset osoittivat vaihtelun olevan edellisten välimuotoa: jokaisesta luonnonpopulaatiosta löytyi muutamia toisistaan eroavia genotyyppejä, jotka kuitenkin olivat versojensa avulla levittäytyneet yleensä melko laajoille alueille. RAPD-sormenjäljet tuottivat tutkitulla lakka-aineistolla hyvin samansuuntaisen, joskin muutaman yksilön kohdalla hieman ristiriitaisen tuloksen. RFLP-sormenjälkien perusteella selvitettiin lisäksi Pohjoismaisen Geenipankin Helsingin yliopistolla sijaitsevan karhunvatukkakokoelman näytteiden lajiketietoja. Suurin osa aiemmin tunnistamattomista näytteistä osoittautui täysin samanlaiseksi kokoelmaan kuuluvan "Majestät" lajikkeen kanssa. Lisäksi kokoelman "Imperia" -nimellä varustettu lajike tuotti täysin samanlaisen sormenjälkikuvion kuin "Majestät", joten samalle karhunvatukalle on ilmeisesti annettu kaksi eri nimeä. Vadelmien ja karhunvatukoiden välisen lajinristeytysaineiston RFLP-analyysi puolestaan osoitti, että onnistuneiden risteymien tunnistaminen on selvästi varmempaa DNA-sormenjälkien kuin pelkkien ulkoisten tuntomerkkien perusteella.

ARVIOINTI LASTEN KEHITYKSEN SEURANNASSA

Kasvatustieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 15.6.1999 tarkastettavaksi KL Sirkku Kananojan väitöskirja "Arviointi lasten kehityksen seurannassa. Oppilasarviointi eriyttämisen tukena peruskoulussa".

Tutkimus kuuluu kasvatustieteen alaan.

Vastaväittäjänä oli dosentti Päivi Atjonen Oulun yliopistosta ja kustoksena professori Pertti Kansanen.

Teos julkaistaan Helsingin yliopiston opettajankoulutuslaitoksen sarjassa.

Tutkimuksen ensisijaisena tavoitteena oli määritellä kriteerit lapsen kehitystä tukevalle oppilasarvioinnille. Aihetta tarkasteltiin opettajan näkökulmasta, jolloin lähtökohtana olivat opettajan arkikokemukset ja opetuksen eriyttämistä vaikeuttaneet käytännön ongelmat.

Keskeistä tutkimuksessa on käytännön ja teorian vuorovaikutus. Arviointi nähdään oleellisena osana opetus- ja oppimisprosessia. Teoriataustassa luodaan katsaus oppilasarvioinnin kehitystrendeihin peruskoulun aikana analysoimalla arviointiin vaikuttaneita tekijöitä kuten muutoksia opettajan roolissa suhteessa opetussuunnitelmaan ja muutoksia arvioinnin asemassa. Lasten oppimisprosesseja käsitellään sekä suurehkon tausta-aineiston (1892 oppilasta) että kahden luokkayhteisön tapauskuvausten valossa. Tutkimuksessa esitetään uusi käsite, ‘kehitysarviointi’, joka tarkoittaa yksittäisen oppilaan ja oppilasryhmien oppimisprosessin seurantaa. Havaintoesimerkkinä kehitysarvioinnista on luku-, kirjoitus- ja laskutaidon kartoittaminen ensimmäisen kouluvuoden aikana. Ensimmäisellä luokalla arviointi on monessa suhteessa haastavaa, sillä opetuksen yksilöinnin tarve on silloin suurimmillaan. Tutkimus ei kuitenkaan rajoitu koskemaan vain ensimmäistä kouluvuotta vaan laajentuu käsittelemään myös koko ala-asteen oppilasarviointia.

Tutkimus sisältää kolme osaa: 1) Kahden luokan kehityksen seuranta ensimmäisen kouluvuoden aikana. (Tausta-aineistona katsaus koulutulokkaiden kognitiiviseen kehitykseen 70-, 80- ja 90-luvuilla.) 2) Erään kouluyhteisön oppilasarvioinnin uudistamisprojektin kuvaus. 3) Ensiluokkalaisille suunnitellun kehitysarviointimallin tuotekehittely. Tutkimuksen perusteella oppilasaines oli kouluvalmiuksiltaan erittäin heterogeenista. Yksilölliset erot luku-, kirjoitus- ja laskutaidon oppimisessa ensimmäisen luokan aikana olivat suuret. Esimerkkejä lasten suoritustasojen eroista: 1) Elokuun tilanne: Tutkimusluokan neljä lukutaidossa parasta oppilasta osasi kouluun tullessaan lukea yhtä sujuvasti kuin lapset keskimäärin toukokuussa. 2) Tammikuun tilanne: Keskivertolapset suoriutuivat kuvakirjatasoisesta helposta tekstistä, luokan hitaimmin edistyvät oppilaat osasivat lukea vasta pieniä sanoja ja parhaat lukijat viihtyivät satu- ja tietokirjojen parissa.

Koulun ja kodin arviointiodotukset olivat varsin yhteismitalliset. Vanhempia kiinnosti ensisijaisesti oman lapsen yksilöllinen kehitys. Niin vanhemmat kuin opettajatkin halusivat suojella lapsia keskinäiseltä vertailulta ja kilpailulta koulusuorituksissa. Opettajat katsoivat tarvitsevansa kokonaisvaltaista tietoa luokkansa kehityksestä. Oppilaan luokka-aste ei vaikuttanut merkittävästi arviointi-toiveisiin. Tutkimuksessa käytetty kehitysarviointimalli palveli hyvin päätarkoitustaan, opettajien oppilaantuntemuksen lisäämistä.

NEEM-PUUN (AZADIRACHTA INDICA A. JUSS.) GENEETTINEN VAIHTELU, LISÄÄNTYMISJÄRJESTELMÄ, SOPEUTUMINEN JA DOMESTIKAATIO

Maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 16.6.1999 tarkastettavaksi M.Sc. Sunil Kumar Kundun väitöskirja "Genetic Diversity, Mating System, Adaptation and Domestication in the Neem Tree (Azadirachta indica A. Juss.)".

Tutkimus kuuluu kasvinjalostustieteen alaan.

Vastaväittäjänä oli professori Olavi Luukkanen ja kustoksena professori P.M.A. Tigerstedt.

Neem-puu (Azadirachta indica) (Meliaceae) on kansainvälisesti kiinnostava tutkimuskohde siitä saatavien monien hyödyllisten tuotteiden vuoksi. Se on kotoisin Myanmarista, Intian niemimaalta ja Thaimaasta, jossa siitä saatuja tuotteita on käytetty vuosisatojen ajan maanviljelyssä, terveyden- ja sairaanhoidossa, kosmetiikkatuotannossa ja karjataloudessa. Neem-puuta pidetäänkin tärkeänä yhteiskunnallisena ja kulttuurisena komponenttina Intian niemimaalla elävien ihmisten elämässä. Nykyisin neem-puuta viljellään monissa muissakin trooppisissa ja subtrooppisissa maissa. Herännyt kiinnostus neem-puun tutkimusta kohtaan johtuu sen kuoresta, lehdistä ja siemenistä eristettyjen kemiallisten aineiden kyvystä toimia hyönteisten karkotteena, fungisidina ja lääkkeiden lähtöaineina. National Research Counsil (USA) on kutsunut sitä "lupaavimmaksi kaikista kasveista". Muita neem-puusta käytettyja nimityksiä ovat mm. "luonnon lahja ihmiskunnalle", ihmepuu", "puu joka ratkaisee maailmanlaajuiset ongelmat" ja "maailman puu".

Maailman metsäala pienenee nopeasti ihmisen toiminnan vuoksi. Monia kasvilajeja uhkaa sukupuuttoon kuoleminen, jonka syynä monesti on kasvipopulaatioiden taantuminen; vain muutamia populaatioita on jäljellä ja niissä vain muutamia yksilöitä. Neem-puun populaatioiden taantumista on havaittu Sahelin alueella Afrikassa, jossa taantuma todennäköisesti johtuu sisäsiitosdepressiosta (lähisukulaisten risteytymisestä). Sisäsiitosdepressio on vakava uhka neem-puun viljelyn laajenemiselle. Vaikka neem-puun taloudellisesti merkittäviä kemiallisia ominaisuuksia on tutkittu paljon, vain vähän tutkimusresursseja on suunnattu sen populaatiogenettisiin tutkimuksiin. Lajin geneettisen muuntelun tunteminen, sen tehokas dokumentointi ja geenivarojen käyttö on peruslähtökohta pyrittäessä ekologisesti ja sosiaalisesti kestävään metsätalouteen.

Tarkastettavan väitöskirjatutkimuksen tarkoituksena on ollut selvittää neem-puun geneettisestä muuntelua, risteytymismalleja ja sopeutumista askeleena kohti lajin geenivarojen säilyttämistä ja itse puun domestikaatiota (muuttumista viljelykasviksi). Materiaalia kerättiin useista populaatioista ympäri maailmaa morfologisia, fysiologisia ja biokemiallisia tutkimuksia varten ja saadut tulokset perustuvat sekä kenttäkokeisiin (Intia ja Bangladesh) että kasvukammio- ja laboratoriokokeisiin. Populaatioiden välillä havaittiin merkittävää muuntelua morfologisissa, ekofysiologisissa ja biokemiallisissa (isoentsyymit) ominaisuuksissa. Tuloksista käy myös selville, että neem-puu on allogaminen laji. Yleisellä tasolla tutkimuksesta saatu tieto mahdollistaa perimältään kestävän metsätalouden periaatteiden huomioon ottamisen neem-puun viljelyn lisääntyessä.

REISILUUN DIAFYYSIMURTUMAN VALENIVEL

Lääketieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 17.6.1999 tarkastettavaksi LL, kirurgian erikoislääkäri Kalevi Hietaniemen väitöskirja "Diaphyseal femoral fracture non-union".

Tutkimus kuuluu ortopedian ja traumatologian/kirurgian alaan.

Vastaväittäjänä oli dosentti Tuomo Visuri ja kustoksena professori Seppo Santavirta.

Teos julkaistaan Tieteellinen Tutkimus Ortonin Julkaisusarjassa.

Hidastunut luunmurtuman paraneminen (non-union) sekä sen seurauksena myöhemmin kehittyvä valenivel (pseudoartroosi) ovat edelleen hankala kliininen ongelma käytännön ortopediassa. Vaikkakin normaali luunmurtuman paraneminen on nykyisen sidekudostutkimuksen keinoin varsin pitkälle selvitetty on luutumattoman murtuman saloja pystytty toistaiseksi kokeellisessa tutkimuksessa valottamaan vasta varsin vähän. Tämä johtuu siitä, että standardoitua kokeellista biologisesti kliinistä luutumatonta murtumaa vastaavaa pseudoartroosin mallia ei ole ollut ja nekin kokeellisista valeniveltä käsittelevät tutkimukset, joita on kuvattu kirjallisuudessa, ovat lähinnä selvitelleet erilaisten sähkövirtojen vaikutusta luutumattoman murtuman paranemiseen. Luutumaton murtuma ja pseudoartroosi kehittyvät silloin, kun paranemistapahtumalle välttämätön soluväliaineiden tuotanto häiriintyy siten, ettei murtumaraon mineralisoituminen ole enää mahdollinen ja paraneminen tapahtuu arpimuodostusta vastaavan prosessin avulla. Tuloksena on mekaanisesti kestämätön hetkuva murtuma-alue raajassa.

Väitöskirjatutkimuksessa kehitettiin kokeellinen valenivelmalli, jolla pseudoartroosi saatiin syntymään kombinoimalla tiedossa olevia valenivelen etiologisia tekijöitä, joista yhtenä keskeisimmistä pidetään mekaanista liikettä murtumapäiden välillä. Tätä mallia käyttämällä tutkittiin kehittyvää valeniveltä eri sidekudostutkimusmetodein. Tutkimuksessa kuvataan luutumattoman murtuman histologisia ja radiologisia muutoksia, sekä selvitetään häiriintyneessä murtuman paranemisessa tapahtuvia vaiheita biokemiallisin mittauksin ja immunohistokemiallisin metodein sekä tutkitaan eri kollageenityyppien ja proteoglykaanien geeniexpressiota.

Tässä kokeellisessa häiriintyneen luunmurtuman paranemisen mallissa alkuvaiheet näyttivät seuraavan normaalin luunmurtuman paranemisen kaavaa. Jatkuva mekaaninen instabiliteetti sai kuitenkin aikaan häiriön lokaalisissa ja systeemisissä murtuman paranemista säätelevissä tekijöissä estäen rustoisen ja edelleen luisen sillan muodostumisen murtumapäiden välille. Normaalille murtumanparanemiselle tyypillinen kaskadimainen eri kollageeni- ja proteoglykaanityyppien esiintyminen murtuma-alueella muuttui lähinnä vastaamaan arpikudoksen muodostuksessa esiintyvää.

Mallia voidaan käyttää edelleen jatkotutkimuksiin valenivelproblematiikkaa selvittämään, jotta ortopedis-traumatologisessa käytännössä kyettäisiin reagoimaan mahdollisimman aikaisessa vaiheessa murtumanparanemisen häiriöön ja voitaisiin valita oikea hoitomuoto varmistamaan murtuman normaali luutuminen.

P53- JA RETINOPLASTOOMA -TUUMORISUPPRESSORIPROTEIINIT SOLUSYKLISSÄ JA DNA-VAURIOVASTEESSA

Matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 18.6.1999 tarkastettavaksi FL Kimmo Pitkäsen väitöskirja "Actions of p53 an retinoblastoma tumor suppresor proteins in cell cycle and DNA damage responses".

Tutkimus kuuluu molekyylibiologian alaan.

Vastaväittäjänä oli professori Toivo Maimets Tarton yliopistosta ja kustoksena professori Carl Gahmberg.

Molekyyli- ja solubiologian alaan kuuluvassa väitöskirjatyössä on kuvattu niitä mekanismeja, jotka johtavat p53- ja retinoblastooma -tuumorisuppressoriproteiinien aktivaatioon, ja aktivaation seurauksia. Edistysaskeleet syövän molekyylibiologisessa tutkimuksessa ovat johtaneet käsitykseemme syövän syntymekanismeista prosessina, jossa pahanlaatuisen ilmiasun vaiheittainen kehittyminen tapahtuu lukuisten geenimuutosten kautta. Näiden muutosten kohteena on toisaalta geenejä, joiden proteiinituotteiden tehtävänä on normaalisti edistää hallitusti solujen kasvua, ja toisaalta geenejä, joiden proteiinituotteiden tehtävänä on estää solujen kasvua ja esim. tarvittaessa laukaista solukuolemaprosessi. Syövän kehittyminen näyttäisi vaativan sekä solukasvua edistävien geenien aktivoitumisen että solukasvua rajoittavien geenien toiminnan estämisen. Tässä väitöskirjassa on tarkemmin tarkasteltu kahden tällaisen solukasvua rajoittavan geenin proteiinituotteita.

Olemme ilmentäneet retinoblastoomaproteiinia soluviljelymallissa, ja arvioineet ilmentymisen vaikutuksia solusyklin nopeuteen ja erään syöpägeenin kykyyn pahanlaatuistaa ko. solujen ilmiasu. Olemme havainneet toisen tutkimuksen kohteena olleen proteiinin, p53:n, solun DNA-vaurion jälkeisen säätelyn olevan riippuvaista solusyklin vaiheesta. Olemme kyenneet erottamaan solujen p53-vasteessa kaksi erilaista mekanismia, joista toinen, proteiinin aktivoitumiseen transkriptiofaktorina johtava, tapahtuu kaikissa solusyklin vaiheissa. Toinen, proteiinin stabiloitumiseen ja proteiinimäärän huomattavaan nousuun johtava, tapahtuu sen sijaan ainoastaan soluissa, jotka replikoivat DNA:taan. Tämä uusi havainto viittaa p53-proteiinilla olevan erilaisia, solusyklin vaiheesta riippuvaisia tehtäviä. Olemme lisäksi identifioineet p53-proteiinin muokkaukseen ja sitä kautta aktivoitumiseen liittyviä fosforylaatiotapahtumia, ja osoittaneet kahden eri kemiallisen kinaasi-inhibiittorin kykenevän estämään proteiinin aktivoitumisen DNA-vaurion tapahduttua. p53-proteiinin toiminta näyttäisi olevan säädeltyä myös normaalin solusyklin aikana, sillä havaitsimme tietyn p53-proteiinin aminohappotähteen fosforyloituvan solusykliriippuvaisesti. Tämä aminohappotähde sijaitsee proteiinimolekyylissä alueella, joka muodostaa kontaktin useiden muiden proteiinien kanssa ja siten todennäköisesti säätelee oleellisella tavalla p53:n toimintaa. Tätä aminohappotähdettä eivät kuitenkaan fosforyloi samat kinaasit, joiden toiminnan estäminen poistaa DNA-vaurion aikaansaaman p53-vasteen soluissa. Tulokset viittaavat siihen, että lukuisat eri tavalla säädellyt mekanismit osallistuvat p53-proteiinin toiminnallisuuden säätelyyn.

OPPIMISEN EDISTÄMINEN SUGGESTIOIDEN AVULLA

Valtiotieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 18.6.1999 tarkastettavaksi YTL Reijo Kauppilan väitöskirja "Oppimisen edistäminen suggestioiden avulla".

Tutkimus kuuluu kognitiivisen psykologian alaan.

Vastaväittäjänä oli dosentti Juhani Ihanus ja kustoksena dosentti Klaus Helkama.

Tutkimus kuuluu kognitiivisen psykologian alaan, jossa empiirisen tutkimuksen avulla on selvitetty ryhmähypnoosissa annettujen suggestioiden vaikutusta oppimisen tehostumiseen opiskelijoilla, jotka ovat olleet valmentautumassa lääketieteellisten ja oikeustieteellisten tiedekuntien pääsykokeisiin. Tutkimuksen lähtökohtana on kognitiivis-konstruktiivinen oppimisteoria. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, voidaanko oppimista tehostaa suggestiivisen valmennuksen avulla. Suggestiiviseen valmennukseen kuului mm. ryhmähypnoosin käyttöä, hypnoositilassa annettuja suggestioita oppimisen eri osa-alueille, rentoutumista ja itsehypnoosiharjoituksia. Tutkimuksessa mitattiin sitä, kuinka laaja-alaisesti oppimisen tehostamiseksi annetut suggestiot vaikuttavat. Tutkimukseen kuului sekä poikkileikkausmittauksia että mittauksia ennen ja jälkeen ryhmäsuggestioita. Tutkimukseen osallistui yhteensä 194 opiskelijaa, jotka valmentautuivat oikeustieteellisiin ja lääketieteellisiin tiedekuntiin noin kahdeksan kuukauden aikana Etelä-Pohjanmaan Opistossa Ilmajoella. Opiskelijat olivat keskimäärin 20 vuotiaita.

Tutkimustulosten mukaan motivaatio opiskelijalla on keskeinen oppimisen osa-alue, joka osaltaan vaikuttaa oppimisen prosessointiin, ajatteluun, keskittymiskykyyn, pitkäjänteisyyteen jne. Tutkimuksessa käytettiin useita kansainvälisiä oppimisen mittareita. Tutkimuksen mukaan suggestiovalmennus ja siihen kuuluvat jälkihypnoottiset suggestiot edistävät ja tehostavat oppimistuloksia. Ryhmässä annetut oppimista edistävät suggestiot vaikuttivat motivaatioon, ajatteluun, itsetestaukseen ja oppimisen apukeinoihin tilastollisesti melkein merkitsevästi. Tutkijan laatiman mittarin mukaan myös opiskelijan keskittymiskyky ja aktivaatio parantuivat. Eniten hypnoosivalmennuksesta hyötyivät ne opiskelijat, jotka pääsivät syviin hypnoosin tiloihin. Tutkimuksen näkökulmasta oppiminen on prosessi, jossa opiskelijan henkisellä vahvuudella on merkitystä oppimistuloksille. Kauppilalla on vuosien varrelta lukuisia kokemuksia siitä, kuinka hypnoosivalmennuksella on tehty ylioppilaita tai autettu menestyksekkäästi niitä opiskelijoita, joilla on ollut heikko opiskelumotivaatio tai muita opiskeluongelmia. Samalla saatiin tuloksia siitä, että sisäoppilaitoksen, internaatin vaikutukset ovat kaikille opiskelijoille myönteisiä. Opiskelijat itsenäistyivät ja perhesidonnaisuus heikkeni talven aikana. Psyykkiset pulmat vähenivät myös talven aikana.

Tutkimus pyrkii osoittamaan sen, että oppiminen ei ole vain tietoista vaan myös tiedostamatonta toimintaa. Kauppilan mukaan opetusta voidaan tehostaa ottamalla mukaan opetukseen suggestiivisia elementtejä, joita hän hahmottelee tutkimuksessaan. Niitä ovat muun muassa: suggestiivinen motivoituminen, opetuksen vuorovaikutus ja siihen kietoutunut usko ja luottamus, opiskelijan luovuus ja mielikuvitus sekä oppimisympäristöt. Reijo Kauppila onkin sitä mieltä, että suggestiivinen valmennus näyttää edistäneen oppimista motivaation ja siihen liittyvien oppimisen osa-alueiden kautta, mutta suggestiivisella valmennuksella ei tässä yhteydessä ollut muita laajempia vaikutuksia egon toimintoihin. Saadut tulokset rohkaisevat suggestiivisen valmennusmenetelmän edelleen kehittämiseen.

VERISUONIKIRURGIAN TULOSTEN ARVIOINTI SUOMESSA REKISTERITIETOIHIN PERUSTUEN

Lääketieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 18.6.1999 tarkastettavaksi LL Ilkka Kantosen väitöskirja "Registry-derived outcome assessment of vascular surgery in Finland".

Tutkimus kuuluu lääketieteen alaan.

Vastaväittäjänä oli dosentti Juha Teperi Tampereen yliopistosta ja kustoksena Juhani Ahonen.

Tutkimuksen tarkoituksena oli arvioida verisuonikirurgian tuloksia Suomessa vuosina 1991–1994. Tutkimus perustui pääasiassa Finnvasc-rekisterin tietoihin. Tutkimuksemme osoitti, että 19% toimenpiteistä puuttui Finnvasc- rekisteristä ja rekisteröidyn tiedon havaintopisteistä oli oikein 93%.

Sisemmän kaulavaltimon puhdistusleikkaukseen liittyen (30 päivää) oli 3.3% potilaista (vaihtelu sairaaloiden välillä 0-20%) kuollut tai saanut pysyvän halvauksen. Vatsa-aortan pullistuman korjauksessa 30 päivän kuolleisuus oli elektiivisissä leikkauksissa 5.1% (vaihtelu 0–15%), päivystysleikkauksissa, joissa pullistuma ei ollut revennyt 13.5% (vaihtelu 0–33%) ja leikkauksissa, joissa pullistuma oli revennyt 46% (vaihtelu 0–80%). Kun otettiin huomioon myös ne sairaalassa kuolleet potilaat, joilla pullistuma oli revennyt ja joita ei leikattu, sairaalakuolleisuus oli 68%. Otettaessa huomioon myös sairaalan ulkopuolella tapahtuneet kuolemat, kokonaiskuolleisuus vatsa-aortan pullistuman repeytymisessä oli Suomessa 80%. Kriittisen alaraajaiskemian takia tehtyjen leikkausten jälkeen (30 päivää) ohitussiirteiden tukkiutuminen oli tapahtunut 7.5%:ssa, amputaatio 10.6%:ssa ja leikkauskuolleisuus oli 4.7%.

Kaulavaltimokirurgiassa, elektiivisessä vatsa-aortan pullistuman korjauksessa ja kriittisen alaraajaiskemian hoidossa kirurgin leikkausmäärällä oli selvä positiivinen korrelaatio leikkaustuloksiin. Kriittisen alaraajaiskemian kirurgiassa myös sairaalassa tehtävien toimenpiteiden kokonaismäärällä oli positiivinen korrelaatio leikkaustuloksiin. Tapauksissa, joissa vatsa-aortan pullistuma oli repeytynyt ei sairaalassa tehtävien leikkausten määrällä ollut vaikutusta leikkaustuloksiin; mutta kun otettiin mukaan myös sairaalassa kuolleet leikkaamattomat tapaukset, suuremman leikkausmäärän omaavat sairaalat pääsivät parempiin kokonaistuloksiin. Tapauksissa, joissa pullistuma oli revennyt, ei kuljetusmatkan pituudella sairaalaan ollut vaikutusta kuolleisuuteen.

Vuotuiset alaraaja-amputaatiomäärät vaihtelivat suuresti eri sairaalapiireissä (14–33 / 100 000 asukasta), kuten myös kriittisen alaraajaiskemia vuoksi tehdyt verisuonileikkaukset (5–20 / 100 000 asukasta). Kun katsottiin sairaalapiirissä tehtyjen erilaisten verisuonitoimenpiteiden vaikutusta kokonaisamputaatiomääriin, todettiin ainoastaan polven alapuolisten ohitusten määrällä olevan käänteinen korrelaatio amputaatiolukuihin. Tämän perusteella monen sairaalan tulisi muuttaa toimintaperiaatteitaan kriittisen alaraajaiskemian hoidossa.

Tutkimuksemme osoitti, että suurimmassa osassa Suomea verisuonikirurgian leikkaustulokset ovat hyväksyttävät. Kuitenkin poikkeuksia esiintyi, varsinkin pienen toimenpidemäärän omaavilla kirurgeilla ja sairaaloilla. Tutkimuksemme mukaan tuloksia voitaisiin parantaa keskittämällä verisuonikirurgiaa entistä enemmän ja huolehtimalla siitä, että kaiki leikkaavat kirurgit tekisivät riittävän määrän toimenpiteitä ammattitaitonsa kehittämiseksi ja säilyttämiseksi.

RAJAVIIVA KATOAA

Kasvatustieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 18.6.1999 tarkastettavaksi KL Pirjo Lambertin väitöskirja "Rajaviiva katoaa. Innovatiivista oppimista ammatillisen opettajankoulutuksen, oppilaitosten ja työelämän organisaatioiden yhteistyönä".

Tutkimus kuuluu aikuiskasvatustieteen alaan.

Vastaväittäjänä oli professori Pentti Hakkarainen Oulun yliopistosta ja kustoksena professori Seppo Kontiainen.

Teos julkaistaan sarjassa Helsingin ammattikorkeakoulun julkaisuja. Sarja A. Tutkimuksia 1, ISSN 1455-5530.

Tämä tutkimus- ja kehttämisprojekti toteutettiin ammatillisessa opettajankoulutuksessa, jossa opettajan työtä tarkasteltiin opettajankoulutuksen, terveys- ja sosiaalialan oppilaitosten ja terveys- ja sosiaalialan organisaatioiden muodostamassa verkostossa. Kun pohditaan, miten opittu siirtyy käytäntöön, puhutaan yleensä siirtovaikutuksesta. Tätä "ikuisuusongelmaa" on vaikea ratkaista, mikäli yksittäinen opiskelija nähdään tiedon siirtäjänä kontekstista toiseen. Tässä tutkimuksessa on kehitetty uudenlainen toimintamalli ns. kehittävän siirtovaikutuksen tuottamiseksi. Opettajankoulutuksen interventiona toteutettiin terveys- ja sosiaalialan oppilaitoksissa uudenlainen koulutus- ja kehittämistilaisuus, "oppimisstudio", jolla pyrittiin innovatiivisen oppimisen tuottamiseen oppilaitosyhteisöissä. Tähän opettajaopiskelijan kehittämishankkeen pohjalta organisoituun tilaisuuteen osallistui opettajaopiskelija, opettajankouluttaja, oppilaitoksen rehtori, opettajia ja opiskelijoita sekä opiskelijoiden harjoittelupaikoilla toimivia ohjaajia. Oppimisstudio tarjosi mahdollisuuden opettajankoulutuksessa tarjottujen välineiden ja opettajaopiskelijan kehittämishankkeessa tuotettujen uusien ideoiden ja ratkaisujen kollektiiviseen tulkintaan ja muokkaukseen opettajankoulutuksen, oppilaitosten ja työelämän organisaatioiden rajoja ylittävässä vuorovaikutusprosessissa.

Tutkimuksen tehtävänä oli selvittää tämän uuden toimintamallin mahdollisuuksia innovatiivisen oppimisen tuottamisessa oppilaitosyhteisöissä. Tutkimuksessa etsittiin vastauksia siihen, millaisia ristiriitoja oppimisstudioiden toteuttaminen nosti esiin, miten oppimisstudioiden osanottajat tuottivat kollektiivisesti uutta tietoa ja oppivat yhdessä ja miten oppimisstudioissa syntyneet innovaatiot otettiin käyttöön oppilaitoksissa. Tutkimuksen aineistona olivat 11 oppimisstudion videonauhoitukset, oppimisstudioihin osallistuneiden eri osapuolten ryhmähaastattelut sekä opettajaopiskelijoiden haastattelut 2 kk oppimisstudioiden jälkeen.

Tutkimuksessa voitiin todeta, että oppimisstudiot toimivat innovatiivisen, kollektiivisen ja rajoja ylittävän oppimisen virittäjinä. Opetuksen kehittämiseksi ja oppilaitosten ja työelämän yhteistyön lisäämiseksi tuotetut uudet aloitteet ja ideat kiteytettiin uusiksi menettelytavoiksi ja toimintamalleiksi ammatillisissa oppilaitoksissa. Uuden tiedon tuottaminen muotoutui keskusteluissa yhteistä kohdetta etsiväksi ja askeleittain eteneväksi, kollektiiviseksi tiedonmuodostukseksi. Tässä prosessissa merkittäväksi nousivat yhteisten perspektiivien kehittyminen sekä eri kontekstien vaatimuksiin sopeutuvat rajakohteet, esim. käsitteet.

Johtopäätöksenä voidaan esittää, että kehittävän siirtovaikutuksen tuottaminen edellyttää oppimista ja yhteistyötä estävien rajojen ylittämistä ja uusien rajanylitysprosesseihin soveltuvien välineiden kehittämistä. Oppimisstudiota voidaan pitää siirtovaikutuksen tuottamiseen hyvin soveltuvana välineenä opettajankoulutuksessa ja sitä voidaan myös muokata käytettäväksi erilaisissa ammatillisissa koulutusohjelmissa.

LUONNOLLISTEN TRIASYYLIGLYSEROLIEN HAPETTUMINEN MALLISYSTEEMISSÄ JA TOKOFEROLIEN VAIKUTUS NIIHIN

Maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 18.6.1999 tarkastettavaksi ETL Anna-Maija Lammen väitöskirja "Studies on oxidation of natural triacylglycerols in a model system with and without tocopherols".

Vastaväittäjänä oli professori Jan Pokory (Prague Institute of Chemical Technology) ja kustoksena professori Vieno Piironen.

Teos julkaistaan EKT-sarjassa, ISSN 0355-1180.

Rasvojen hapettuminen on keskeinen elintarvikkeiden prosessointiin ja säilytykseen liittyvä ongelma. Vaikka aihetta on tutkittu runsaasti, eri tutkimuksista saatua tietoa on vaikea verrata toisiinsa ja yleispätevien johtopäätötelmien teko on hankalaa, sillä koeolosuhteilla on ratkaiseva merkitys hapettumisreaktioiden kulkuun sekä syntyvien tuotteiden laatuun ja määrään. Tämän työn tavoitteena oli oppia ymmärtämään ja hallitsemaan elintarvikeöljyjen ja -rasvojen hapettumista säilytysolosuhteissa. Tätä varten luotiin yksinkertainen mallisysteemi, jossa sekä hapettumisolosuhteet että rasvamateriaalit hallitaan hyvin ja jossa hapettumista seurataan monipuolisesti. Mallisysteemiä sovellettiin rypsi- ja voiöljyn triasyyliglyserolien sekä niiden seosten hapettumistutkimukseen ja toisaalta selvittämään tokoferolien vaikutuksia niihin. Rypsi- ja voiöljystä puhdistettujen triasyyliglyserolien avulla voidaan kuvata em. öljyjen hapettumista ilman, että niissä luonnollisesti olevat tai niihin lisätyt anti- ja pro-oksidantit vaikuttavat hapettumisen kulkuun.

Vaikka rypsi- ja voiöljy sinällään kestivät hyvin jopa 28 vuorokauden säilytyksen 40 C-asteessa ilman merkkiäkään hapettumisesta, öljyistä puhdistetut triasyyliglyserolit hapettuivat nopeasti. Jo kolmen vuorokauden kuluttua puhdistetut triasyyliglyserolit olivat ravinnoksi kelpaamattomia, mikä osoittaa sen, että öljyissä olevat luonnolliset antioksidantit suojaavat niitä tehokkaasti. Triasyyliglyserolit hapettuivat eri tavoin tuottaen erilaisia yhdisteitä. Rypsiöljyn triasyyliglyseroleista syntyi runsaasti ensivaiheen hapettumistuotteita hydroperoksideja ja voiöljyn triasyyliglyseroleista pienimolekyylisiä aldehydejä, jotka ovat hydroperoksidien pilkkoutumistuotteita.

Triasyyliglyseroleihin lisätyt a- ja g-tokoferolit estivät tehokkaasti hapettumista lisäystasoilla, jotka vastaavat voi- ja rypsiöljyissä luonnollisesti olevia pitoisuuksia. Viitteitä tokoferolien kyvystä edistää hapettumista ei havaittu, vaikka monissa viimeaikaisissa tutkimuksissa on esitetty tällaisia teorioita. Vaikka suuri a-tokoferolipitoisuus edisti hydroperoksidien syntyä pieniin pitoisuuksiin verrattuna, se toisaalta esti tehokkaasti niiden jatkoreaktioita ja näin hapettumista kokonaisuutena. Tässä työssä havaittiin, että kun hapettuvan materiaalin eli puhdistettujen triasyyliglyserolien anti- ja pro-oksidanttijäämät ovat pienet, kokeet onnistuvat toistettavasti ja materiaalit sopivat hyvin sekä hapettumis- että antioksidanttitutkimuksiin.

VALTIMOSIIRTEIDEN KÄYTTÖ SYDÄMEN OHITUSLEIKKAUKSISSA

Lääketieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 18.6.1999 tarkastettavaksi LL, kirurgian erikoislääkäri Sari Voutilaisen väitöskirja "Coronary artery bupass grafting using arterial grafts".

Tutkimus kuuluu sydänkirurgian alaan.

Vastaväittäjänä oli professori Antonio M. Calafiore (G.D’Annunzio University, Chieti, Italia) ja kustoksena professori Severi Mattila.

Ohitusleikkausten tavoitteena on ohittaa ahtautuneet sepelvaltimot verisuonisiirrännäisillä, joina tavallisesti käytetään potilaan jalasta otettua laskimosiirrännäistä tai rintakehän sisäseinämästä otettua valtimosiirrännäistä. Sydämen ohitusleikkauksissa on 1960-luvun lopulta alkaen käytetty sydänkeuhkokonetta, johon liittyy riski sydänlihasvauriosta, munuaisvauriosta ja aivovauriosta. 1990-luvun puolessa välissä on sydämen ohitusleikkauksia alettu tehdä ilman sydänkeuhkokonetta käyttämällä pientä leikkausviiltoa (mini-invasiivinen ohitusleikkaus) leikkauskomplikaatioiden vähentämiseksi ja potilaiden toipumisen nopeuttamiseksi.

Professori Pekka-Tapani Harjola teki ensimmäisen ohitusleikkauksen Suomessa, Helsingin Yliopistollisessa Keskussairaalassa (HYKS) 25.9.1970. Harjola alkoi lähes heti, ensimmäisten joukossa maailmassa, systemaattisesti käyttää oikeaa ja vasenta sisempää rinnan seinämän valtimoa ensisijaisina siirrännäisinä. Dosentti Kalervo Verkkala ja dosentti Antero Järvinen aloittivat HYKS:ssä oikean mahalaukkuvaltimon käytön ohitusleikkauskirurgiassa vuonna 1987, sisemmistä rinnanseinämän valtimosiirteistä saatujen hyvien kokemusten perusteella.

Verkkala ja Järvinen alkoivat tehdä mini-invasiivisia ohitusleikkauksia HYKS:ssä helmikuussa 1996. Näillä potilailla käytettiin siirrännäisinä vasenta sisempää rinnanseinämän valtimoa ja oikeaa mahalaukkuvaltimoa.

1970-luvun alusta alkaen on maailmalla tehty tutkimuksia, joissa on selvitetty ohitusleikkauksissa käytettyjen siirteiden toimintaa, mutta seurannan puutteellisuudesta ja tulosten matemaattisten analyysimenetelmien valinnasta johtuen on selkeän tiedon saaminen ollut vaikeaa. Esimerkiksi käytetyn siirteen tukkeutumisen ja potilaan kuoleman välistä yhteyttä ei aiemmissa pitkäaikaisseurannoissa ole pyritty potilaskohtaisesti selvittämään.

Tässä väitöskirjatyössä on selvitetty professori Harjolan 1971–1973 leikkaamien potilaiden 20-vuoden tulokset sekä mahalaukkuvaltimon käytön 5-vuotis- tulokset ja mini-invasiivisen ohitusleikkauskirurgian 1-vuotis- tulokset. Potilaille järjestettiin intensiivinen seuranta ja he kävivät suunnitellusti kontrollivarjoainekuvauksissa, joilla varmistettiin siirrännäisten pysyminen auki. 81% rinnan seinämän valtimoista oli auki 20 vuoden seurannan jälkeen, kun vastaava luku laskimosiirteille oli 51%. Vastaavia tuloksia ei ole muissa ohitusleikkausyksiköissä osoitettu.

Oikealla mahalaukkuvaltimolla tehdyistä ohituksista oli 5 vuoden seurannan jälkeen 82% auki. Samassa materiaalissa oli sisemmillä rinnanseinämän valtimoilla tehdyistä ohituksista 92 % auki ja laskimoilla tehdyistä ohituksista 67%. Mini-invasiivisissa ohitusleikkauksissa auki pysyvien siirteiden osuus oli samaa luokkaa, kuin vastaavissa konventionaalisissa ohitusleikkauksissa, mutta leikkauskomplikaatioiden määrä oli vähäisempi ja sairaalahoitoaika lyhyempi.

AIKUISTEN PEHMYTKUDOSSARKOOMAPOTILAIDEN ENNUSTE ETENKIN KASVAINSOLUN JAKAUTUMISAKTIIVISUUDEN KANNALTA

Lääketieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 18.6.1999 tarkastettavaksi LL Riikka Huuhtasen väitöskirja "Adult soft tissue sarcoma – clinical outcome with special reference to tumour cell proliferation".

Tutkimus kuuluu syöpätautien/lääketieteen alaan.

Vastaväittäjänä oli professori Markku Miettinen (Armed Forced Institute of Pathology, Washington D.C., USA) ja kustoksena professori Heikki Joensuu.

Pehmytkudossarkoomat ovat harvinaisia ja monimuotoisia pahanlaatuisia kasvaimia. Suomessa uusia tapauksia todetaan vuosittain hieman yli sata. Helsingin Yliopistolliseen Keskussairaalaan perustettiin aikuisten pehmytkudossarkoomia hoitava lääketieteellisten erikoisalojen yhteistyöryhmä 1987. Ryhmä itse määritteli tutkimustulosten perusteella omat hoitokriteerinsä. Pehmytkudossarkoomien paikallishoito on useimmiten kirurgista tai kirurgian ja sädehoidon yhdistelmä. 1) Tutkimuksessa selvitettiin ryhmän paikallishoitotulokset. 2) Kasvaimen jakautumisaktiivisuuden vaikutus pehmytkudossarkoomapotilaiden tautivapaaseen elinaikaan ja kokonaiselinaikaan selvitettiin. Jakautumisaktiivisuus mitattiin immunohistokemiallisesti K1-67- ja cyclin A-osuudella kasvainsoluista ja virtaussytometrisesti S-vaiheen osuudella. Potilaan ennusteen arviointi on tarpeen hoitoa suunniteltaessa. Esim. rintasyöpäpotilaan liitännäishoitoa suunniteltaessa Ki-67- ja S- vaiheen osuutta käytetään rutiininomaisesti määrittämään potilaan kasvaimen uusiutumisriskiä. 3) Lisäksi tutkittiin kasvaimen jakautumisaktiivisuuden kykyä ennustaa potilaan solunsalpaajahoitovastetta, kun sairaus oli pitkälle edennyt.

Pitkälle edenneen pehmytkudossarkooman solunsalpaajahoito hyödyttää vain pientä osaa potilaista. Menetelmä, joilla tämä raskas hoitomuoto pystyttäisiin kohdentamaan oikein, säästäisi osan potilaista turhilta sivuvaikutuksilta.

1) Ensimmäisen viiden toimintavuoden aikana pehmytkudossarkoomaryhmä hoiti 452 potilasta. Heistä 134 oli raajan tai pinnallisen vartalon pehmytkudossarkooma ilman etäpesäkkeitä. Paikallinen hoito onnistui 92 % potilaista (seuranta-aika 3 vuotta). Vuosina 1960–1969 paikallinen tautivapaus saavutettiin vain 56 % potilaista.

2) Toistasataa potilasta käsittävässä aineistossa todettiin, että runsas Ki-67- ja cyclin A osuus kasvaimessa merkitsi huonoa ennustetta potilaalle. Ki-67-osuutta voidaan käyttää ennusteen arvioinnissa, koska äskettäin julkaistut muiden ryhmien tutkimustulokset varmentavat löydöksemme. Cyclin A-osuuden käytöstä ei ole olemassa muita tutkimustuloksia, joten yksittäinen tutkimustulos ei oikeuta rutiininomaiseen käyttöön. S-vaiheen osuuden määritys ei ollut edellisiin verrattuna yhtä luotettava ennustetekijä. Syy tähän voi olla joko metodologinen tai solun kasvua säätelevissä tekijöissä.

3) Pitkälle edennyttä pehmytkudossarkoomaa sairastavan potilaan yhdistelmäsolunsalpaajahoitovastetta kasvaimen cyclin A-osuus ennusti paremmin kuin Ki-67- tai S-vaiheen osuus. Runsas cyclin A- osuus ennusti hyvää hoitovastetta. Kontrollitutkimuksia asiasta ei ole vielä tehty.

ELINTARVIKKEISSA ESIINTYVIEN MIKRO-ORGANISMIEN HAVAITSEMINEN, MÄÄRITTÄMINEN JA KARAKTERISOINTI MOLEKYYLIBIOLOGISILLA JA FYSIOLOGISILLA MENETELMILLÄ

Maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 19.6.1999 tarkastettavaksi ETM Vesa Mäntysen väitöskirja "Detection, quantification and characterization of food related microorganisms using molecular and physiological methods".

Tutkimus kuuluu mikrobiologian alaan.

Vastaväittäjänä oli professori Atte von Wright Kuopion yliopistosta ja kustoksena professori Kristina Lindström.

Teos julkaistaan sarjassa Dissertationes Biocentri Viikki Universitatis Helsingiensis, ISSN 1239-9469.

Mikrobiologisilla tutkimuksilla varmistetaan elintarvikkeiden mikrobiologinen laatu. Useimmat nykyiset analyysit tehdään perinteisillä maljaviljelymenetelmillä. Nämä menetelmät ovat hitaita ja tulokset mikrobiologisesta laadusta valmistuvat usein vasta sen jälkeen, kun tuotteet ovat jo kuluttajilla. Mikrobiologisten analyysimenetelmien kehittäminen nopeammaksi mahdollistaa turvallisemman elintarviketuotantoketjun kuluttajalle. Elintarvikkeiden kuljetusten lisääntyminen, uusien elintarvikehygieniariskien ilmaantuminen ja tuotannossa käytettävien hyödyllisten mikro-organismikantojen tunnistamisen tarpeellisuus, ovat osaltaan luoneet tarpeita kehittää nopeampia määritys- ja tunnistusmenetelmiä, joilla mikrobiologinen analyysi olisi mahdollista suorittaa 24 tunnin sisällä tai jopa nopeammin.

Elintarviketuotannossa osa mikro-organismeista aiheuttaa ongelmia, kun taas toisten tuotteiden valmistusprosesseissa käytetään hyödyllisiä mikro-organismikantoja. Haitallisten ja hyödyllisten mikro-organismien havaitseminen nopeasti ja luotettavasti mahdollistaa päätöksentekoa tuote-erien kohdalla. Näin voidaan estää haitallisten tuotteiden pääsy kuluttajille ja säästää varastointikuluissa, kun puhtaita tuote-eriä ei tarvitse pitää turhaan varastoissa, kunnes analyysitulokset valmistuvat. DNA:n monistaminen PCR-menetelmällä mahdollistaa mikro-organismien havaitsemisen ilman kasvatusvaiheita. PCR-menetelmän soveltuvuuden selvittämiseksi kehitettiin määritysmenetelmiä haitallisten mikro-organismikantojen havaitsemiseksi tuoretuotteissa (juusto, tuoremehu) ja toisaalta menetelmää sovellettiin hyödyllisten hapanleipähiivojen karakterisoimiseksi.

Eräiden stafylokokkien tuottamat enterotoksiinit aiheuttavat kuluttajille ruokamyrkytyksen. Kehitetyllä MPN-PCR -menetelmällä voidaan käyttää spesifisesti havaitsemaan enterotoksiini C:tä tuottavat stafylokokit. Immunologisilla menetelmillä voidaan havaita eräiden Bacillus cereus -bakteerikantojen tuottamat enterotoksiinit, mutta tulosten saamiseksi tarvitaan usein inkubointivaihe, jonka aikana toksiinimolekyylejä muodostuu havaittavia määriä. Kannan kyky tuottaa enterotoksiineja voidaan tutkia monistamalla osa hemolysiini -geenistä. PCR-menetelmällä voidaan nopeasti havaita mahdollinen vaarallisuus, ja geenin löytäminen tuotteesta osoittaa tarpeen lisätutkimuksiin kyseisen tuote-erän kohdalla. Mikro-organismien tunnistus voidaan tehdä spesifisesti käyttäen hyväksi niiden DNA sekvenssien sisältämää tietoa. 18S rDNA PCR-RFLP -analyysiä ja fysiologista Biolog -menetelmää käytettiin yhdessä minimikasvulämpötilamääritysten kanssa tunnistamaan pakastetusta tuoremehutiivisteestä eristettyjä hiivakantoja. DNA -menetelmä antoi yksityiskohtaisemman tunnistuksen näistä hiivakannoista. Tunnistusmenetelmällä voidaan kontaminaatiolähde etsiä tuotantolinjoista ja sen jälkeen suorittaa puhdistustoimet tarvittavissa paikoissa. Tuotannossa käytettävien kantojen stabiilisuuden seuraaminen on tärkeä osa tuotettaessa hyvälaatuisia tuotteita. Tuotantoprosessissa ja lopputuotteessa esiintyneet ongelmat voivat johtua vieraista mikro-organismeista, jotka ovat kulkeutuneet tuotantoon tuotantoympäristöstä tai tuotannossa käytetty mikro-organismikanta on muuttunut. Hapanleipähiivojen tunnistusmenetelmä kehitettiin. Tulokset osoittivat, että näiden melko samankaltaisten hiivojen erottamiseen luotettavasti tarvitaan useiden menetelmien käyttöä. Kannan stabiilisuutta tuotantoprosessien aikana voidaan kehitetyillä menetelmillä myös tutkia.

PCR-menetelmiä voidaan käyttää havaitsemaan, kvantitoimaan ja karakterisoimaan elintarvikkeissa esiintyviä mikro-organismeja. Menetelmän käyttö myös teollisuudessa yleistyy alan kehittyessä.

IHMISEN PERSOONALLISUUDEN "PINTA" JA "SYVYYS": ULKOISTEN JA SISÄISTEN MOTIIVIEN SUHDE

Valtiotieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 22.6.1999 tarkastettavaksi PsL Petteri Niitamon väitöskirja "Surface" and "depth" in the human personality: relations between explicit and implicit motives".

Tutkimus kuuluu persoonallisuus- ja sosiaalipsykologian alaan.

Vastaväittäjänä oli professori Hannu Perho Joensuun yliopistosta ja kustoksena professori Klaus Helkama.

Teos julkaistaan sarjassa People and work, ISSN 1237-6183.

Persoonallisuuden psykologiassa on kaksi erilaista näkökulmaa motivaatioon eli siihen mikä käynnistää, suuntaa ja ohjaa yksilön toimintaa. Yhtäältä korostetaan tietoisia, kyselylomakkein mitattavia ja "pintatasolla" sijaitsevia ulkoisia (explicit) motiiveja. Toisaalta painotetaan tunnemaailmaan liittyviä, eriasteisesti tiedostamattomia ja "syvätasolla" vaikuttavia sisäisiä (implicit) motiiveja, joita mitataan ns. projektiivisin menetelmin, esimerkiksi koodaamalla fantasiakertomuksia kuten tässä on tehty. Väitös koskee nimellisesti samojen mutta näillä erilaisilla tavoilla mitattujen motiivien yhteenkäyvyyttä. Otoksina oli Kalifornian yliopiston opiskelijaryhmiä sekä suomalaisia työnhakijaryhmiä. Ensin päivitettiin katsaus suoriutumisen, vallan ja sosiaalisen liittymisen motiivien yhteenkäyvyystutkimuksiin. Päivitys vahvisti aikaisempia katsauksia: lomakkein ja projektiivisesti mitattujen, nimellisesti samojen motiivien korrelaatiot olivat alhaisia eli mittatyypit eivät näytä mittaavan samoja kohteita. Ensimmäinen tutkimus osoitti sisäisten motiivien mittojen luotettavuuden, jonka puutetta aikaisemmat katsaukset ovat esittäneet syyksi kahden mittatyypin heikolle yhteenkäyvyydelle. Yhteenkäyvyyden puuttumista ei siis voida selittää sisäisten motiivien epäluotettavalla mittauksella. Toisessa tutkimuksessa yhteenkäyvyyttä tutkittiin käyttäen ulkoisten motiivien mittoina vakiintuneita lomakeasteikoita sekä motiivien suoria itsearviointeja. Tulokset osoittivat yhteenkäyvyyden puuttumisen. Toisaalta kaikki itsearviointimitat olivat keskenään selkeässä yhteydessä. Kolmannessa tutkimuksessa rakennettiin uudet, projektiivisiin mittoihin täsmätyt lomakemitat. Menettely ei kuitenkaan saattanut mittatuloksia yhteenkäyviksi. Uudet lomakemitat olivat taas yhteydessä muihin itsearviointeihin. Neljännessä tutkimuksessa pyrittiin kliinisellä haastattelulla luomaan silta ulkoisten ja sisäisten motiivien välille. Positiivinen tulos jäi saavuttamatta joskin kliiniset arviot osoittivat tiettyä ulottuvuutta syvätasolle, sisäisiin motiiveihin. Viidennessä tutkimuksessa testattiin eräitä mittatyyppien suhteen täsmentäjiä. Tulokset eivät tuoneet täsmennystä.

Perusteellinen yhteenkäyvyystarkastelu vahvistaa mittatyyppien riippumattomuuden sekä tukee näkemystä kahdesta rinnakkaisesta mutta riippumattomasti vaikuttavasta motivaatiojärjestelmästä. "Pinnalla" sijaitsevat, ulkoiset motiivit vaikuttavat ympäristöissä, joissa vallitsee odotus ja palkinta toivotunsuuntaisesta käyttäytymisestä. "Syvien", sisäisten motiivien palkinta tapahtuu puolestaan tunnetyydytyksenä ja niiden vaikutus ilmenee paremmin vapaissa, säätelemättömissä ympäristöissä. Niiden oletetaan myös sijaitsevan aivojen primitiivisemmillä alueilla ja ollen lähempänä somaattista järjestelmää, johon viittaavat monet neurohormonaaliset ja immunologiset yhteydet.

PONSIVILJELYN KEHITTÄMINEN KAURALLE

Maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 23.6.1999 tarkastettavaksi FK Elina Kiviharjun väitöskirja "Development of anther culture for oat".

Tutkimus kuuluu kasvinviljelytieteen alaan.

Vastaväittäjänä oli professori Howard W. Rines Minnesotan yliopistosta ja kustoksena professori Eija Pehu.

Kauranjalostus tähtää uusien laadukkaampien ja satoisampien kauralajikkeiden kehittämiseen. Aikaavievää lajikkeenjalostusta on mahdollista nopeuttaa ja tehostaa ns. kaksoishaploidien avulla. Kaksoishaploidit ovat haploideista (yksinkertainen perimä) soluista peräisin olevia kasveja, joiden perimä on kahdentunut spontaanisti tai kemikaalien vaikutuksesta. Siten kaksoishaploidit ovat perimältään täysin yhtenäisiä eli homotsygoottisia. Jalostusohjelmassa kaksoishaploidit säästävät aikaa koska tällä tekniikalla risteytysjälkeläistöstä saadaan geneettisesti puhdas linja yhdessä sukupolvessa, kun se itsesiittoisella viljalla perinteisen jalostuksen keinoin vie 4–6 vuotta. Kaksoishaploidit myös ilmentävät väistyvätkin ominaisuudet heti ilmiasussaan helpottaen jalostajan tekemää valintaa. Lisäksi kaksoishaploidit ovat arvokasta materiaalia geneettisissä tutkimuksissa.

Käytännössä kaksoishaploideja tuotetaan joko etäisristeytysten kautta tai sukusoluja sisältävien rakenteiden (emien, heteen ponsien) solukkoviljelyn avulla. Menetelmät perustuvat kasvien kykyyn tuottaa kokonainen taimi yhdestä solusta. Toisin kuin esim. ohralla ja vehnällä, kaksoishaploidien tuottaminen kauralla on toistaiseksi ollut hyvin vaikeaa.

Tässä Maatalouden tutkimuskeskuksessa tehdyssä työssä on tutkittu mahdollisuuksia tuottaa kauran kaksoishaploideja ponsiviljelyn avulla. Ponsiviljelyssä heteen ponnet eristetään ravintoalustalle, jossa ponsien sisältämät siitepölyhiukkasten esiasteet (mikrosporit) voivat sopivissa olosuhteissa kehittyä siitepölyhiukkasen sijasta alkiorakenteiksi ja edelleen taimiksi.

Kauran ponsiviljelmien alkiotuoton kannalta olennaisen tärkeäksi osoittautui vastaeristettyjen ponsien lämpökäsittely. Lisäksi korkeat auksiinipitoisuudet ja maltoosi energialähteenä edistivät ponsien alkiotuottoa. Perimän (genotyypin) vaikutus ponsiviljelyvasteeseen oli odotetusti suuri. Kasvien tuotto ponsiviljelmistä onnistui ensin kauran villillä sukulaisella, susikauralla, sitten susikaura x kaura risteytysjälkeläisillä ja lopulta viljellyllä kauralla. Susikauralla taimia erilaistui sekä hormonittomalla että auksiinia sisältävällä kasvatusalustalla kehittyneistä alkioista. Viljellyllä kauralla auksiinin lisäksi pieni pitoisuus sytokiniiniä oli tarpeen erilaistumiskykyisten alkioiden kehittymiseksi. Kolme kauralajiketta, Kolbu, Katri ja Stout sekä kuoreton kauralajike Lisbeth tuottivat vihreitä kasveja ponsiviljelmissä, Lisbeth niistä parhaiten. Kasveista suurin osa oli haploideja, mutta myös spontaanisti kaksoishaploideja taimia erilaistui, erityisesti susikauralla. Haploidien kasvien perimä kahdennettiin kolkisiinikäsittelyn avulla ja näin saadut kaksoishaploidit tuottivat siemeniä kasvihuoneella.

Tutkimuksen tuloksena kauran ponsiviljely onnistuu nyt toistettavasti valikoiduilla genotyypeillä osoittaen että ponsiviljelyssä on potentiaalia kauran kaksoishaploidien tuotossa. Taimien saannot ovat kuitenkin vielä alhaisia ja menetelmä on riippuvainen genotyypistä. Jatkotutkimukset ovat käynnissä kauran ponsiviljelyn tehostamiseksi käytännön jalostuksen välineeksi.

ELIMISTÖSSÄ LIUKENEVIEN POLYLAKTIDI- JA METALLIRUUVIEN KÄYTTÖ ALALEUAN LUUNKORJAUSLEIKKAUKSISSA

Lääketieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 23.6.1999 tarkastettavaksi LL Ilkka Kallelan väitöskirja "Rigid internal fixation of the mandible using biodegradable screws and metal screws".

Tutkimus kuuluu leukakirurgian alaan.

Vastaväittäjänä oli dosentti Matti Lamberg Kuopion yliopistosta ja kustoksena professori Christian Lindqvist.

Leukakirurgian alaan kuuluvassa väitöskirjatyössä tutkittiin elimistössä liukenevien luunkiinnitysruuvien soveltuvuutta alaleuan murtumien ja luunmuovausleikkausten hoidossa. Tutkimuksen kliinisessä osuudessa todettiin liukenevien poly-L-laktidi-ruuvien sopivan hyvin alaleuan etualueen murtumien ja alaleuan sagittaaliosteotomioiden kiinnitykseen, ja saavutetut tulokset vastasivat metallisilla ruuveilla saavutettuja tuloksia. Poikkeavia, merkittäviä kudosreaktioita poly-L-laktidi-ruuveille ei havaittu. Tutkimuksen kokeellisessa osuudessa todettiin uuden, nopeammin liukenevan ja mahdollisesti vieläkin vähemmän poikkeavia kudosreaktioita aiheuttavan polylaktidi-kopolymeerin soveltuvan luunkiinnitysruuvien valmistusmateriaaliksi. Käyttämällä elimistössä liukenevia luunkiinnitysruuveja voidaan metallisten kiinnitysruuvien yhteydessä tarvittavista, myöhemmin tapahtuvista ruuvien poistoleikkauksista luopua.

MASSALLISET NEUTRIINOT ASTROFYSIIKASSA JA KOSMOLOGIASSA

Matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 23.6.1999 tarkastettavaksi FK Petteri Keräsen väitöskirja "Aspects of Massive Neutrions in Astrophysics and Cosmology".

Tutkimus kuuluu teoreettisen fysiikan alaan.

Vastaväittäjänä oli professori Augusto Barroso Lissabonin yliopistosta ja kustoksena professori Keijo Kajantie.

Teos julkaistaan sarjassa Report Series in Physics (numero HU-P-D75), ISSN 0356-0961.

Väitöskirjatyön aiheena ovat massallisiin neutriinoihin liittyvät astrofysiikan ja kosmologian ilmiöt. Työ kuuluu teoreettisen fysiikan alaan.

Neutriinot kuuluvat luonnon perushiukkasten joukkoon, ja niiden massallisuus varmentui kesällä vuonna 1998 japanilaisessa SuperKamiokande-kokeessa. Neutriinojen ominaisuuksia ja vuorovaikutuksia tutkimalla saadaan tietoa hiukkasfysiikan perustana pidetyn standardimallin rajoituksista ja viitteitä siitä, millä tavalla mallia tulee kehittää ja laajentaa. Väitöskirjatyössä on tutkittu teoreettisesti massallisiin neutriinoihin liittyviä eräitä astrofysikaalisia ja kosmologisia ilmiöitä ja laskettu niitä koskevia ennusteita tulevaa havaintolaitteistoilla tehtävää työtä varten.

Mallien mukaan neutriinoita syntyy kaukaisissa aktiivisissa galakseissa, niiden ytimissä ja niistä lähtevissä purkauksissa. Galaksien aktiivisuuden syy on todennäköisesti niiden keskustassa oleva jättimäinen musta aukko, massaltaan jopa miljardikertainen aurinkoon verrattuna. Aukon niellessä ainetta syntyy voimakkaita shokkiaaltoja ja vahvoja magneettikenttiä, jotka kiihdyttävät varattuja hiukkasia. Suurilla energioilla tapahtuvissa hiukkastörmäyksissä syntyy myöskin varauksettomia neutriinoita, joita on tarkoitus havaita suurissa, noin kuutiokilometrin kokoisissa ilmaisimissa, joita on rakenteilla Etelänapamantereen jäähän ja valtameriin.

Neutriinoiden pitkä, miljardien valovuosien lentomatka aktiivisesta galaksista Maahan tarjoaa hyvät edellytykset monien sen ominaisuuksien tutkimiselle. Mallien mukaan elektronin ja myonin neutriinoita syntyy aktiivisissa galaksiytimissä suhteessa 1:2. Mikäli tästä havaitaan poikkeamia, voidaan päätellä neutriinoille tapahtuneen jotakin joko itse lähteessä, aktiivisessa galaksissa, tai sitten matkalla maahan. Neutriinot voivat muuttua toisenlajisiksi galaksiydinten vahvoissa magneettikentissä, mikäli niiden magneettinen momentti on riittävän suuri. Työssä määritettiin, minkä suuruinen magneettinen momentti aiheuttaisi mitattavissa olevia poikkeamia neutriinovuohon. Suhdetta voi muuttaa myös neutriinojen hajoaminen, jonka eräät teoriat ennustavat. Väitöskirjassa suoritettujen laskujen mukaan näitä malleja voidaan testata noin 10000 kertaa paremmin aktiivisten galaksien neutriinoja havaitsemalla kuin laboratoriokokeissa. Edelleen todettiin, että pitkän lentomatkan aikana korkeaenergiset neutriinot voivat vuorovaikuttaa kosmologian ennustaman neutriinotaustasäteilyn kanssa, jos neutriinojen väliset vuorovaikutukset ovat riittävän voimakkaita. Kaukaisista galakseista peräisin olevaa neutriinovuota tutkimalla voidaan testata näiden vuorovaikutuksien voimakkuutta.

Väitöstutkimuksen kosmologiaa koskevassa osassa neutriinoita on tutkittu lähinnä universumin alkuainekoostumuksen kannalta. Varhaisessa maailmankaikkeudessa syntyneiden heliumin ja litiumin isotooppien määräosuuksista voidaan päätellä silloisen maailmankaikkeuden laajenemisnopeus, joka määräytyi universumin energiatiheydestä. Energiatiheyteen vaikuttaa myös neutriinotaustasäteily. Työssä on tutkittu ns. Diracin neutriinojen vaikutusta energiatiheyteen. Näillä neutriinoilla on aktiivinen, vuorovaikuttava osa sekä steriili, hyvin heikosti vuorovaikuttava osa. Jos neutriinon massa on kovin suuri, voi tätä steriiliäkin osaa syntyä vuorovaikutuksissa, jolloin neutriinotaustaan kuuluvien hiukkasten lukumäärä kasvaa. Tämä näkyy muutoksena energiatiheydessä, laajenemisnopeudessa ja siten alkuainekoostumuksessa. Lähitulevaisuudessa kosmologiaa tutkiva eurooppalainen, myös suomalaisten yhteistyössä kehittämä PLANCK-satelliitti avaa uusia ulottuvuuksia neutriinotutkimukseen. Työssä laskettuja ennusteita maailmankaikkeuden energiatiheydelle voidaan testata myös tämän satelliitin avulla.

POHJOISEN EPILEPSIA -GEENIN (CLN8) POSITIONAALINEN KLOONAUS

Lääketieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 23.6.1999 tarkastettavaksi LL Susanna Rannan väitöskirja "Positional cloning of the Progressive epilepsy with mental retardation gene (CLN8)".

Tutkimus kuuluu molekyyligenetiikan alaan.

Vastaväittäjänä oli professori Stylianos Antonarakis (University of Geneva Medical School) ja kustoksena professori Pertti Aula.

Väitöskirjan aiheena on autosomissa resessiivisesti periytyvän ns. Pohjoisen epilepsia -taudin molekyyligenetiikka. Pohjoisen epilepsia kuuluu suomalaiseen tautiperintöön ja se on rikastunut Kainuuseen.

Taudin pääoireet ovat 5–10 vuoden iässä alkavat yleistyvät toonis-klooniset kouristuskohtaukset sekä etenevä henkisen suorituskyvyn lasku. Tuoreiden neuropatologisten tutkimusten perusteella Pohjoisen epilepsia (CLN8) kuuluu ns. NCL -tautiryhmään (neuronal ceroid lipofuscinosis). NCL on ryhmä periytyviä eteneviä enkefalopatioita, joille on tyypillistä autoflouresoivat lipofuskiinit. NCL on ryhmä autosomissa resessiivisesti periytyviä neurodegeneratiivisia sairauksia. Vaikka NCL -ryhmän taudit ovat harvinaisia, ne ovat yleisimpiä lasten neurodegeneratiivisia tauteja.

Tutkimuksessa kuvataan CLN8 geenin paikannus kromosomin 8 lyhyen käsivarren päähän, fysikaalisten karttojen rakentaminen geenialueelle sekä alueelle sijoittuvien kandidaattigeenien tunnistus ja luonnehtiminen. Yhdessä löytämistämme geeneistä, joka koodaa mahdollista solukalvoproteiinia, yhden emäksen muutos periytyy kainuulaisperheissä yhdessä tautikromosomin kanssa. Tutkituista 433 kontrollihenkilöstä ei muutosta löytynyt molemmissa vastinkromosomeissa keneltäkään. Eristimme myös vastaavan hiirigeenin (82% homologia). Tutkimustulosten perusteella on erittäin todennäköistä että geenivirhe ko. geenissä aiheuttaa Pohjoisen epilepsia -taudin, mutta lisätutkimukset ovat tarpeen asian vahvistamiseksi.

Kantajuustesti ja prenataalidiagnostiikka on ollut mahdollista tunnetuissa suomalaisperheissä geenin paikannuksesta vuonna 1994 lähtien. Suomalaismutaation tunnistaminen on jo mahdollistanut myös yksittäisten potilaiden tutkimuksen tapauksissa, joissa epäillään Pohjoisen epilepsia -tautia eikä yhteyttä tunnettuun kainuulaiseen sukuun ole osoitettu. NCL -tutkimuksen pitkän tähtäimen päämääränä on geeniterapian kehittäminen. Tautigeenin tunnistus on tärkeä askel tätä päämäärää kohti. Lisätutkimukset ovat tarpeen Pohjoisen epilepsian patofysiologian selvittämiseksi solutasolla. Pohjoisen epilepsian ja muiden NCL -tautien patogeneesin selvitys saattaa myös edistää yleisempien, monitekijäisesti määräytyvien epilepsioiden ja kehitysvammojen syntymekanismien ymmärtämistä.

VAIKEAHOITOINEN SKITSOFRENIA: KLIININEN, PSYKOFARMAKOLOGINEN JA NEUROIMMUNOLOGINEN
TUTKIMUS

Lääketieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 24.6.1999 tarkastettavaksi lääkäri Grigori Joffen väitöskirja
"DIFFICULT-TO-TREAT SCHIZOPHRENIA: a clinical, psychopharmacological, and neuroimmunological study".

Tutkimus kuuluu psykiatrian alaan.

Vastaväittäjänä oli dosentti Heikki Vartiainen Kuopion ja Tampereen yliopistosta ja kustoksena professori Ranan Rimón.

Noin 20% skitsofreniapotilaista ei reagoi perinteisille psykoosilääkkeille. Heistä jopa 60% reagoi atyyppiselle lääke- klotsapiinille. Klotsapiinia on kuitenkin edelleen käytetty vain reservilääkkeenä, koska se saattaa aiheuttaa vaarallisen valkosolukatotilanteen. Tutkimussarjaan on osallistunut 71 klotsapiinilla tai klotsapiinikaltaisella lääkekombinaatiolla hoidettua vaikeahoitoisesta skitsofreniasta kärsivää potilasta.

Pitkäaikaisessa (jopa 15 vuotta) 44 skitsofreniapotilaan retrsospektiivisessa seurannassa siirtyminen perinteisistä psykoosilääkkeistä klotsapiiniin vähensi huomattavasti sairaalahoidon tarvetta ja täten todennäköisesti tuotti huomattavia säästöjä niillä 39 potilaalla, jotka olivat tutkimuksen aikana avohoidossa. Nuorempi ikä skitsofrenian puhjetessa sekä pitempi sairaalahoito klotsapiinin aloituksen jälkeen assosioituivat näillä potilailla parempaan sosiaaliseen hoitotulokseen. Yllättäen, avohoitopotilailla järjestäytymättömän skitsofrenian diagnoosi assosioitui parempaan kliiniseen ja sosiaaliseen hoitotulokseen.

Prospektiivisessa tutkimuksessa 11 potilasta siirtyi klotsapiinihoitoon tavallista varhaisemmassa vaiheessa, heti ensimmäisten hoitoyritysten perinteisillä neurolepteilla epäonnistuttua. Yhdeksän 10:sta tutkimuksen loppuun käyneestä potilaasta respondoi klotsapiinille (vs. aiemmin, myöhemmässä vaiheessa klotsapiinin siirtyneillä potilailla todetut 30 –60 %). Lyhyempi sairauden kesto ennen klotsapiinia korrelloi parempaan hoitotulokseen, ja sairauden kesto "hyvillä respondereilla" (PANSS pisteiden aleneminen 30–50 %) oli yli 2 kertaa lyhyempi, kuin "kohtuullisilla respondereilla" (21–26 % aleneminen).

Masennuslääke nefatsodonin lisääminen perinteiseen psykoosilääkkeeseen(kombinaatio, joka teoreettisesti muistuttaa klotsapiinia reseptorisalpauskirjoltaan) näytti parantavan psykoosilääkkeiden tehoa ja siedettävyyttä sekä elämänlaatua kahdeksalla, akuutista psykoosista pääasiallisesti parantuneella, mutta edelleen voimakkaista negatiivisista (kuten tunne-elämän latistuminen, ajatusten ja puheen köyhtyminen ja apatia) ja depressiivisistä oireista kärsivällä skitsofreniapotilaalla. Pitkäaikaiset harhaluulot, joita oli jälkipsykoottisina oireina havaittavissa kolmella ja paniikkikohtaukset kahdella potilaalla hävisivät kokonaan kaikissa tapauksissa. Nefatsodonilisäys mahdollisti huomattavan psykoosilääkkeiden annosten vähennyksen ja rauhoittavista lääkkeistä luopumisen.

Kahdeksan prospektiivisesti seuratun klotsapiinihoitoon siirtyneen potilaan monosyyttien happimetaboliittituotannon väheneminen korreloi positiivisesti sekä korkeaan klotsapiinin seerumipitoisuuteen, että oireiden vähenemiseen. Sitä paitsi klotsapiini lisättynä koeputkessa näiden potilaiden monosyyttisuspensioon, alensi merkittävästi monosyyttien happimetaboliittituotantoa. Mitä suurempi tämä vaikutus oli ennen klotsapiinihoidon aloittamista, sitä parempi oli kliininen vaste klotsapiinille. Täten, klotsapiinin moduloiva vaikutus fagosytoivien valkosolujen happimetaboliittituotantoon saattaa osallistua sen ainutlaatuiseen kliiniseen vaikutustapaan. Potilaan monosyyttien herkkyys tälle vaikutukselle voi ennustaa tulevan kliinisen vasteen klotsapiinille – havainto, jolla saattaa olla kliinistä merkitystä.

Kaikilla osatutkimuksilla on metodologisia rajoituksiaan, joten varmemmat johtopäätökset vaativat lisätutkimuksia.

BIODIVERSITEETIN HYÖDYNTÄMINEN TANACETUM-SUVUN BIOAKTIIVISUUDEN LISÄÄMISEKSI PROTOPLASTIFUUSIOTA KÄYTTÄEN

Maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 6.7.1999 tarkastettavaksi MMM Marjo Keskitalon väitöskirja "Exploring biodiversity to enhance bioactivity in the genus Tanacetum through protoplast fusion".

Tutkimus kuuluu kasvintuotantotieteen alaan.

Vastaväittäjänä oli professori Jules Janick Purduen yliopistosta USAsta ja kustoksena professori Eija Pehu.

Teos julkaistaan sarjassa University of Helsinki, Department of Plant Production Section of Crop Husbandry,

Publications 53. ISSN-numero 1235-3663.

Uusien kasvivaihtoehtojen löytäminen suomalaiseen kasvinviljelyyn on yksi perusedellytys elinkeinon kehittymiselle. Uusia viljelykasveja voivat olla meidän oloihimme hyvin sopeutuneet luonnonkasvit, historiamme aikana Suomessa joskus viljellyt kasvit tai samoihin sääoloihin muualla maailmassa sopeutuneet kasvit. Monet maassamme kasvavat luonnonkasvit sisältävät aineenvaihduntatuotteita, joiden hyödyntäminen on vasta aluillaan. Vaikka luonnonkasvin kotiuttaminen vaatii pitkäaikaista työtä, kannattaa Suomen kaltaisen pohjoisen maan hyödyntää sekä ilmastomme että kasvistomme erityispiirteet. Kasvit muodostavat aineenvaihduntatuotteita, joilla on pestisidisiä, lääkinnällisiä, terveyttä ylläpitäviä, aromaattisia tai värjääviä ominaisuuksia. Näiden "vihreiden" kemikaalien kysyntä kasvaa jatkuvasti synteettisistä vaihtoehdoista huolimatta. Pohjoisiin olosuhteisiin sopeutuneet luonnonkasvit arvokkaine aineenvaihduntatuotteineen ovat varteenotettavia vaihtoehtoja suunnattaessa kasvinviljelyä uudelle vuosituhannelle.

Tässä työssä tutkimme Suomessa luonnonvaraisena kasvavan pietaryrtin (Tanacetum vulgare) kemiallista, geneettistä ja morfologista monimuotoisuutta eli biodiversiteettiä sekä kasvin sisältämien terpeenien biologisen tehokkuuden manipulointimahdollisuutta protoplastitekniikan avulla. Pietaryrtti on vanha rohdoskasvi, jonka käytöstä on merkintöjä ajanlaskumme alusta lähtien. Fuusiokumppanina käytimme Etelä-Euroopasta kotoisin olevaa pyrethrumia (Tanacetum cinerariifolium), joka tunnetaan helposti hajoavien pyretriini-yhdisteiden tuottajakasvina. Pyretriinien kysyntä on maailmalla jatkuvasti lisääntynyt, koska kuluttajat toivovat ympäristömyönteisiä torjuntavaihtoehtoja. Pietaryrtin sisältämiä terpeenejä voitaisiin hyödyntää pyretriinien tapaan ympäristöystävällisinä yhdisteinä mm hyönteisten torjunnassa, mutta ongelmana on luonnossa kasvavien kasvien erot terpeenikoostumuksessa ja pitoisuuksissa. Eri terpeeniyhdisteiden välillä on havaittu suuriakin bioaktiivisuuseroja. Kylmänherkkänä kasvina pyrethrumia ei voi viljellä Suomessa.

Tutkimuksemme 20 pietaryrttigenotyyppiä oli kerätty pääasiassa Etelä- ja Keski-Suomesta. Kaikki genotyypit erosivat terpeenikoostumuksen, kokonais-DNA:sta tehtyjen sormenjälkikuvioiden sekä eräiden morfologisten ominaisuuksien suhteen. Myös tuman DNA- pitoisuuksissa oli kantojen välillä eroja. Genotyypit jakaantuivat sormenjälkikuvioiden mukaan eteläiseen ja keskisuomalaiseen populaatioon. Jakolinja (60°3’ N) osui lämpötilakäyrään, joka kuvaa pitkäaikaiskeskiarvojen mukaista vuotuista +4°C:n rajaa. Terpeenikoostumuksen mukaan keskisuomalaisista genotyypeistä löytyi enemmän kamferia, kun taas etelästä peräisin olevista kasveista eristimme epäsäännöllisiä terpeenejä, kuten artemisia ketonia ja davanonia. Eteläsuomalainen populaatio aloitti kukintansa myöhemmin, mutta muodosti enemmän mykeröitä verrattuna keskisuomalaisiin. Myös tietyt yksittäiset kemialliset rodut tuottivat mykeröitä eri tavalla sekä aloittivat kukintansa eri aikoina. Aseptisissa olosuhteissa tehtävää protoplastifuusiota varten kehitimme pietaryrtille ensin mikrolisäystekniikan. Endofyyttiset bakteerit, kasvien häiriintyneestä vesitaloudesta aiheutuva lehtien lasittuminen sekä mahdollisesti fenolisten aineenvaihduntatuotteiden aiheuttama solukoiden tummuminen olivat solukkoviljelyssä esiintyviä ongelmia, joita selvitimme tutkimuksessa. Kehitimme protoplastien eli soluseinättömien solujen eristysmenetelmän pietaryrtille ja pyretrumille ja pietaryrtin soluja onnistuimme kasvattamaan kalluksen (erilaistumaton kasvusolukko) kautta juureksi sekä spontaaniksi versoksi. Protoplastifuusio pietaryrtin ja pyretrumin välillä tuotti kalluksia, joiden hybridisyyttä testasimme kemiallisesti, kokonais-DNA:sta tehtyjen sormenjälkikuvioiden sekä tuman DNA-pitoisuuden avulla. Analyysien perusteella tuottamamme kallukset olivat todellisia somaattisia hybridejä.

Pietaryrtin biodiversiteetti on varsin laaja ja yleistä olettamusta vastaan, myös pohjoisen maapallon kasvivarannoissa on runsaasti hyödynnettävää. Etelä- ja Keski-Suomessa esiintyy tutkimuksemme mukaan pietaryrttipopulaatioita, joiden erilaistumiseen on saattanut vaikuttaa ilmasto-olosuhteiden lisäksi asutuksen ja maatalouden leviäminen lounaasta muualle Suomeen. Kahtiajakoisuus tuli esille myös kemotyyppejä tarkasteltaessa. Lounaissuomalaiset tyypit sisälsivät epäsäännöllisiä terpeenejä kuten artemisia ketonia ja davadonia, joita tavataan myös Keski-Euroopasssa, kun taas keskisuomalaiset sisälsivät kamferia, jota muualla Euroopassa tavataan vain vähän. Davanoni on terpeeni, jonka löysimme suomalaisesta pietaryrtistä nyt ensimmäistä kertaa. Nämä epäsäännölliset terpeenit ovat mielenkiintoisia siksi, että niiden biosynteesi eroaa pyretriineistä aivan synteesin loppuosassa, mistä johtunee niiden bioaktiivisuuskin. Terpeenien suuri vaihtelevuus saattaa olla indikaattori muista geneettisiin eroihin vaikuttavista ominaisuuksista kuten talvenkestävyydestä, koska esimerkiksi kamferia eristettiin yleisemmin juuri keskisuomalaisista tyypeistä. Terpeenit ovat myös aineita, joiden avulla kasvi on vuorovaikutuksessa ympäröivään eliöyhteisöön. Tanacetum on yksi Asteraceae heimon noin 1000 suvusta, joista noin kymmenestä on pystytty tuottamaan somaattisia hybridejä. Protoplastifuusiomme pietaryrtin ja pyrethrumin välillä on nyt ensimmäinen maailmassa. Aikaisemmin protoplastifuusiota on käytetty kasvien määrällisten tekijöiden kuten taudinkestävyyden parantamiseen, mutta tutkimuksemme mukaan menetelmä soveltuu myös laadullisten tekijöiden jalostamiseen.

Protoplastifuusion etuna on se, että tietoa aineenvaihduntatuotteita ohjaavien geenien tai entsyymien toiminnasta ei tarvita. Tämä mahdollistaa myös vähemmän tunnettujen luonnonkasvien jalostuksen ja aineenvaihduntatuotteiden muokkaamisen.

VALTION RIKOSOIKEUDELLISEN TOIMIVALLAN ULOTTUVUUS KANSAINVÄLISESSÄ OIKEUDESSA

Oikeustieteellisessä tiedekunnassa esitettiin torstaina 10.6.1999 tarkastettavaksi LL.M Matti Tupamäen väitöskirja "Valtion rikosoikeudellisen toimivallan ulottuvuus kansainvälisessä oikeudessa".

Tutkimus kuuluu kansainvälisen oikeuden alaan.

Vastaväittäjänä oli vsn. professori Jan Klabbers ja kustoksena professori Martti Koskenniemi.

Teos julkaistaan sarjassa Publications of the Finnish Branch of International Law Association (n:o 8). ISBN-numero on 951-97892-1-9.

Väitöskirjassa tutkitaan valtioiden välistä rikosoikeudellista toimivallanjakoa. Eräs osoitus itsenäisyydestä on se, että valtio voi itse määritellä teot, jotka ovat rangaistavia sen alueella. Myös lainkäyttö kuuluu lähtökohtaisesti tälle valtiolle. Vieras valtio voi ulottaa lainkäyttönsä tekoon, jos sillä on siihen riittävä yhteys. Yhteys pyritään osoittamaan niin sanotun liittymän avulla. Sellaisen voi muodostaa rikoksen tekopaikka, tekijän kotipaikka, lainkäyttövaltion suojelutarve taikka teon vaarallisuus valtioyhteisölle. Tutkimus osoittaa kaikki liittymät tulkinnanvaraisiksi.

Kansainvälisen oikeuden kannalta on yllättävää, että valtio voi ottaa normiensa ja lainkäyttönsä piiriin toisen valtion tapahtumia vain laajentamalla omaa tulkintaansa. Toisen valtion kannalta tällainen on itsenäisyyttä rajoittavaa. Valtioiden oikeuksien ja velvollisuuksien osoittamiseksi tulisi lainkäytön ulottuvuuden olla selkeästi rajattavissa. Tutkimus osoittaa sen mahdottomaksi. Suvereenisuutta ja normijärjestelmää koskevien oppien perusteella lainkäytön rajat ovat joustavia. Ne riippuvat asiayhteydestä. Ratkaisuun vaikuttaa myös tulkitsijan näkemys kansainvälisestä oikeusta. Kansainväliseen yhteistyöhön myönteisesti suhtautuva idealistinen näkemys sallisi laajemman lainkäyttöoikeuden kuin valtioiden kilpailevia intressejä korostava realistinen näkemys.

Monien yleisesti käytettyjen liittymien yhteydessä ei oteta huomioon toisen valtion etuja. Valtioiden puuttuessa lainkäytöllään yhä enemmän toistensa tapahtumiin lisääntyy konfliktien mahdollisuus.

ETEEN VAPAHAN VALKEAN SUOMEN

Humanistisessa tiedekunnassa esitettiin 30.6.1999 tarkastettavaksi FL Pia Olssonin väitöskirja "Eteen vapahan valkean Suomen. Kansatieteellinen tutkimus lottatoiminnasta paikallisella tasolla vuoteen 1939".

Tutkimus kuuluu kansatieteen alaan.

Vastaväittäjänä oli dosentti Pirjo Markkola Tampereen yliopistosta ja kustoksena professori Juhani U.E. Lehtonen.

Teos julkaistaan sarjassa Kansatieteellinen Arkisto, ISSN 0355-1830.

Lotta Svärd -järjestön ilmestyminen suomalaiseen järjestökenttään vuonna 1921 oli osa vuosisadan alulle tyypillistä järjestöllistä kehitystä: lottina naiset toimivat itsenäisesti omassa järjestössään mutta miesten rinnalla yhteisiin tavoitteisiin pyrkien. Varsinaisen alkusysäyksen toiminta oli saanut kuitenkin jo ennen valtakunnallisen järjestön perustamista, kun vapaussodassa suojeluskuntia avustaneet naiset olivat sodan jälkeen alkaneet järjestäytyä paikallisesti omiksi yhdistyksikseen. Aatteellisesti ja toiminnallisesti suojeluskunnan sisarjärjestöksi perustettu Lotta Svärd toimi pitkälti miehisen vastineensa täydentäjänä. Sen toiminta ei kuitenkaan perustunut ainoastaan säännöissä mainittuihin suojeluskuntaa tukeviin käytännön töihin, vaan sen tavoitteet oli asetettu korkeammalle, koko yhteiskuntaa koskevalle tasolle.

Tutkimuksessa lottatoimintaa tarkastellaan yksilön ja pienyhteisön näkökulmasta ja keskitytään niihin perusyksiköihin, joihin koko järjestön toiminta perustui: paikallisosastoihin ja niiden jäseniin. Aatteen ja toiminnan välistä suhdetta tarkastellaan eri olosuhteissa toimineissa lottaosastoissa. Tutkimuksessa selvitetään lotta-aatteen ja -toiminnan jäsenilleen tarjoama kokemus- ja arvomaailma sellaisena kuin se on esiintynyt arkipäivän toiminnoissa esimerkeiksi valituissa kuudessa paikallisosastossa. Tämän aineiston pohjalta paikallinen lottatoiminta sijoitetaan suomalaiseen 1920- ja 1930-luvun yhteiskuntaan erityisesti naisten järjestötoiminnan kannalta. Ajallisesti tutkimus rajautuu vuodesta 1919 vuoteen 1939.

Lottaosasto merkitsi jäsenilleen sosiaalista yhteisöä, jossa voitiin toimia tuttujen yhdistystoiminnan muotojen parissa yhteisen aatteen hyväksi. Lottien työ noudatteli muodoiltaan perinteisiä naisten töitä ja aate ajanjaksolle tyypillisiä rooliodotuksia. Lotta-aatteessa naisen tehtäväksi nähtiin kansakunnan yhdistäminen rakkaudella: yleisen naiskuvan mukaan myös lottien roolina oli yhteiskunnallinen äitiys. Paikallisosastoissa varsinainen aatteellinen työ jäi vähäiseksi käytännön työn rinnalla. Muonittaminen, varustaminen ja varojen keruu oli rivilotan panos isänmaalliseen työhön. Valistamiseen tai vuoropuheluun toisinajattelevien kanssa ryhdyttiin harvoin. Kansakunnan jakautuminen tunnistettiin, mutta toiminnassa eristäydyttiin työhön samanhenkisten kanssa. Samalla kun lottatoiminnassa toteutettiin perinteistä työnjakoa miesten ja naisten välillä toi se naisille myös uusia toimintamahdollisuuksia. Naisten omassa yhdistyksessä työskentely kasvatti jo sinällään yhteiskunnalliseen toimintaan, minkä lisäksi osastojen järjestämä koulutus ja liiketoiminta antoivat naisille mahdollisuuden kokemusmaailmansa laajentamiseen. Lottien työ tutkituilla paikkakunnilla oli näkyvä osa yhteisön toimintaa, ja sillä oli myös laaja yhteiskunnallinen merkitys.

Lottaosastoissa rakennettiin samanaikaisesti yhteisyyttä niin symbolisella kuin toiminnallisella tasolla. Järjestön luoma aineellinen kulttuuri ja sen kognitiivista yhteisyyttä vahvistava aatteellinen ohjelma sekä järjestön edellyttämä sitoutuminen lottatyöhön loivat vahvan yhteishengen ja sen myötä toimintakykyisen organisaation. Lottatoiminnan päätyttyäkin on jäsenille perinnöksi jäänyt lotta-aate, joka muodosti pysyvän elämänkatsomuksellisen perustan.

KENEEN VOIT LUOTTAA?

Valtiotieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 16.7.1999 tarkastettavaksi VTM Olli Loukolan väitöskirja "Who do you trust? Combining morality and rationality".

Tutkimus kuuluu moraali- ja yhteiskuntafilosofian alaan.

Vastaväittäjänä oli Ph.D., professori John T. Sanders (Rochester Institute of Technology, USA) ja kustoksena professori Timo Airaksinen.

Teos julkaistaan sarjassa Acta Philosophica Fennica.

Väitöskirja on filosofinen tutkimus yhteiskunnallisen tasapainon saavuttamisen mahdollisuudesta luottamuksen ja luotettavuuden käsitteiden kautta. Tutkimuksen viitekehys on leimallisesti yksilöllinen ja minimalistinen ja peräisin klassisesta liberalismista ja libertarismista. Ensinnäkin moraalin ajatellaan merkitsevän vain yksilöllistä rajoittumista; ts. että yksilöt eivät tällöin aja suoraan omaa etuaan. Siten suuri joukko traditionaalisia moraalisia velvollisuuksia jää tämän käsitteen ulkopuolelle. Toiseksi, rationaalisuus nähdään instrumentaalisena eli välineenä, joka tehtävä on kertoa yksilölle parhaat tavat saavuttaa päämäärät, joita hän sattuu pitämään tärkeinä, ja jotka muodostuvat puhtaasti subjektiivisista yksilöllisistä preferensseistä. Eräs päämäärä tutkimuksessa on tarkastella mahdollisuutta luoda tältä pohjalta ns. "fundamentaalinen" justifikaatio yhteiskunnallisille ja moraalisille instituutioille, erityisesti David Gauthierin ja Thomas Hobbesin työn pohjalta.

Tällaisen rationaalisuus- ja moraalikäsityksen tärkeimmän haasteen esitti jo Platon Valtiossaan (359d-360d) tarinassaan Gygesin sormuksesta:

Jos nyt olisi kaksi tällaista sormusta [jotka tekevät käyttäjänsä näkymättömiksi] ja toisen panisi sormeensa oikeamielinen, toisen väärämielinen, tuskinpa kukaan voisi olla niin teräksenluja, että pitäisi kiinni oikeudenmukaisuudesta ja malttaisi olla kajoamatta toisen omaan, kun voisi huoletta siepata torilta mitä hyvänsä, mennä sisälle taloihin ja maata kenen kanssa haluaisi, surmata tai päästää kahleista kenet tahansa, ylipäänsä toimia ihmisten keskuudessa kuten jumala. Näin menetellesään hän ei millään tavalla eroaisi tuosta toisesta, molemmat kulkisivat samaa tietä. Tätä pidettäisiin selvänä todisteena siitä, ettei kukaan ole oikeudenmukainen vapaasta tahdostaan vaan pakosta; oikeudenmukaisuus ei ole yksityisen kannalta mitään hyvää, koskapa jokainen tekee vääryyttä milloin vain katsoo pystyvänsä siihen.

Tämä suhde rationaalisuuden ja moraalin välillä on libertaristisen moraali- ja yhteiskuntateorian kiinnostavimpia kontribuutioita. Se on myös merkittävä seikka siinä mielessä, että mikäli tällainen yhteys olisi löydettävissä, seurauksena olisi rationaalisesti perusteltu yhteiskunnallinen tasapaino ja instituutioita, joita perinteisesti on käytetty moraalin tukemiseen ja valvontaan ei enää tarvittaisi. Jos kerran on rationaalista toimia moraalisesti.

Rationaalisuuden ja moraalin yhdistämisestä keskustellaan yleensä rationaalisen valinnan teorian piirissa. Tämä viitekehys vaikuttaa kuitenkin puutteelliselta ja kapealta erityisesti käsitellessään tasapainon ja luottamuksen käsitteiden empiirisiä ja käytännöllisempiä aspekteja. Viitekehyksen kapeus on vielä ilmeisempi, kun sitä sovelletaan tyypillisistä kahden hengen valintatilanteista laajempiin yhteyksiin, ja kun mukaan tulevat vielä todelliseen elämään liittyvät tieto-opilliset ongelmat.

Tutkimuksen painopiste on luottamuksen ja luotettavuuden käsitteissä, jotka nähdäkseni ovat yhteiskunnallisen tasapainon perustavat elementit. Nämä käsitteet ovat kuitenkin kadonneet liberalistisesta teoriasta huolimatta niiden aiemmasta keskeisestä roolista esimerkiksi John Locken yhteiskuntateoriassa. Sen sijaan ne ovat nykyään huomattavan tärkeitä feministisille ja kommunitaristisille teorioille. Kaikilla näillä teorioilla on kuitenkin yhteisenä ongelmana se, että ne keskittyvät vain yhteen luottamuksen muotoon eli tiheään luottamukseen ts. luottamukseen, joka perustuu henkilökohtaisille sitoumuksille tai vakuuttuneisuudelle. Seurauksena siteet vieraisiin tai tuntemattomiin ihmisiin muodostuvat teorioille vakavan haasteen.

POLYKLOORATTUJA FENOLISIA YHDISTEITÄ HAJOTTAVAT MYKOBAKTEERIT JA SFINGOMONAKSET: TAKSONOMIA JA HAJOTUSOMINAISUUDET

Maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 9.7.1999 tarkastettavaksi FM Liisa Nohynekin väitöskirja "Polychlorinated phenols degrading mycobacteria and sphingomonads: taxonomic and biodegradative properties".

Tutkimus kuuluu mikrobiologian alaan.

Vastaväittäjänä oli professori Lubbert Dijkhuizen (Groningen, Hollanti) ja kustoksena professori Mirja Salkinoja-Salonen.

Teos julkaistaan sarjassa Dissertationes Biocentri Viikki Universitatis Helsingiensis, ISSN 1239-9469.

Mikrobien käyttöä polyklooratuilla fenolisilla yhdisteillä, etenkin pentakloorifenolilla (PCP) saastuneiden maa- ja vesialueiden puhdistajina on tutkittu kahden viimeisen vuosikymmenen ajan. Tämän väitöskirjatyön tarkoituksena oli tuoda lisää tietoa polykloorattuja fenoleita hajottavien bakteereiden taksonomiasta, hajotusmetaboliasta ja -aktiivisuudesta sekä ekologisista ominaisuuksista. Taksonomiseen tutkimukseen valitsimme kirjallisuudessa kuvattuja ja oman tutkimusryhmämme eristämiä polykloorattuja fenolisia yhdisteitä hajottavia bakteerikantoja mahdollisimman monesta bakteerisuvusta. Kemotaksonomiset, biokemialliset ja molekyylibiologiset menetelmät osoittivat, että tutkitut 11 hajottajabakteerikantaa kuudesta bakteerisuvusta sijoittuivat sukuihin Mycobacterium ja Sphingomonas. Kirjallisuudessa kuvattu hajottajabakteerien diversiteetti johtuikin siis puutteellisista tutkimustiedoista eikä ollut todellista.

Väitöskirjassa kuvattiin tieteelle kolme uutta polykloorattuja fenoleita hajottavaa lajia, M. chlorophenolicum, S. subarctica ja S. chlorophenolica. Yksi tutkituista bakteerikannoista osoittautui lajiksi M. fortuitum. Sekä Mycobacterium että Sphingomonas suvuissa on ihmisen terveydelle haitallisia bakteerilajeja, ja siksi identifiointi sukutasolle ei riitä, vaan tarvitaan hajottajakannan lajinimi ennen kuin ympäristösovellusten riskiä voidaan arvioida. M. chlorophenolicum- ja M. fortuitum -kannat hajottivat valtaosan tutkimistamme 29 erilaisesta polyklooratusta fenolisesta yhdisteestä. Hajotusominaisuuden stabiilisuus vaihteli tutkimillamme mykobakteereilla kantakohtaisesti. Hajotuskyvyn menettäneet bakteerikannat O-metyloivat kloorifenoleita rasvaliukoisemmiksi kloorianisoleiksi ja -veratroleiksi, jotka ovat lähtöaineitaan biokertyvämpiä. Stabiilien hajottajakantojen O-metylaatiokyky oli vähäinen. Kun M. chlorophenolicum PCP-1 ja S. chlorophenolica RA2 kantoja nälkiinnytettiin, niiden kyky hajottaa PCP:ia väheni viidennekseen 3 kk:ssa. Valtaosa nälkiinnytetyistä soluista oli menettänyt pesäkkeenmuodostuskyvyn, mutta niillä oli edelleen kyky hajottaa PCP:ia. Mykobakteerit ja sfingomonakset suhtautuivat kloorifenoleihin eri tavoin. Mykobakteerit sietivät kloorifenoleita huonosti vesiympäristössä (PCP:n myrkyllisyysraja 2-3 mg l-1), kun taas sfingomonakset sietivät lähes 100 kertaa suurempia pitoisuuksia PCP:ia. Toisaalta M. chlorophenolicum PCP-1 -kanta hajotti PCP:ia hiilidioksidiksi happamassa (pH 4) metsämaassa suuressakin PCP-pitoisuudessa (200 mg PCP kg-1). Mykobakteerisolujen pinta on hydrofobinen, ja sen avulla ne voivat tarttua humushiukkasiin, jossa ne ovat suojassa PCP:n myrkkyvaikutukselta. S. chlorophenolica RA2 ei hajottanut kloorifenolia happamassa metsämaassa. Kun metsämaan annettiin jäätyä ja sulaa, mykobakteerien hajotustoiminta aktivoitui, koska pakastuskäsittely saattoi lisätä PCP:n biosaatavuutta maassa.

Tämän väitöskirjan tuloksena saatiin polykloorattuja fenolisia yhdisteitä hajottavien bakteerien taksonomiasta ja hajotusominaisuuksista tietoa, joka on tärkeää valittaessa tehokkaita ja turvallisia hajottajabakteerikantoja ympäristön puhdistamiseen kloorifenoleista.

KEMIALLINEN JA ETNOFARMAKOLOGINEN TUTKIMUS PHYLLANTHUS EMBLICA L. (EUPHORBIACEAE) KASVISTA

Matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 4.8.1999 tarkastettavaksi proviisori Jari Summasen väitöskirja "A Chemical and Ethnopharmacological Study on Phyllanthus emblica L. (Euphorbiaceae)".

Tutkimus kuuluu farmakognosian alaan.

Vastaväittäjänä oli professori Adolf Nahrstedt (Dr.rer.nat) Münsterin yliopistosta ja kustoksena oli professori Raimo Hiltunen.

Teos julkaistaan sarjassa Dissertationes Biocentri Viikki Universitatis Helsingiensis, ISSN-numero on 1239-9469.

Monet käytössä olevat lääkeaineet on löydetty kansanlääkinnällisen perimätiedon perusteella. Alkuperäiskansojen käyttämää perimätietoa lääkekasveista voidaan käyttää hyväksi valittaessa kasveja farmakologista aktiivisuutta mittaaviin testeihin. Suurimpana haasteena uusien yhdisteiden löytämisessä on kemiallisen eristysmenetelmän valinta ja biologisen aktiivisuuden testaus.

Väitöskirjatyössä tutkittiin tasokromatografisten määristysten taltiointia videotekniikalla, tietokoneavusteista analyysiolosuhteiden suunnittelua ja automaattista monivaiheista kehitystä (AMD). Kapillaarielektroforeesin todettiin soveltuvan kasviperäisten fenolisten yhdisteiden nopeaan määrittämiseen. Menetelmän luotettavuutta voidaan parantaa lisäämällä näyteliuokseen merkkiaineita, joiden fysikaalis-kemialliset ominaisuudet tunnetaan. Näillä tekniikoilla parannetaan analyysien toistettavuutta ja tietojen taltiointia sekä nopeutetaan uusien yhdisteiden saamista biologisiin ja kliinisiin jatkotutkimuksiin.

Biologisia testejä tarvitaan ohjaamaan eristysmenetelmiä uusien yhdisteiden seulonnassa. Kasvien yleisesti sisältämiä fenolisia yhdisteitä käytettiin malliaineina tutkittaessa sekä kromatografisia eristystekniikoita että biologista aktiivisuutta. Trooppisesta Kaakkois-Aasiasta kotoisin olevaa Phyllanthus emblica-puuta käytettiin tutkimuksissa mallikasvina, koska sen kansanlääkinnällinen käyttö tulehdustilojen hoidossa on erittäin merkittävää alkuperäisväestön keskuudessa. Tutkimuksessa osoitettiin, että kasvin lehtiuutteet estävät tulehdusreaktioille tyypillistä valkosolujen liikettä.

Väitöstyössä saatiin myös uutta tietoa kasvien sisältämien yksinkertaisten fenolien ja flavonoidien vaikutuksista solun kalsiumaineenvaihduntaan käytettäessä mallina rotan aivolisäkkeen viljeltyjä tuumorisoluja. Yhdisteiden aktiivisuus johtui suorasta kalsiumkanavia salpaavasta vaikutuksesta kohdesoluissa. Vaikutus on samansuuntainen kuin terapeuttisesti käytetyllä verapamiilillä.

POLYKATIONIN KOKOONPURISTUMINEN VESI–ASETONI -SEOKSESSA

Matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 6.8.1999 tarkastettavaksi M.Sc. Vladimir Aseyevin väitöskirja "Coil-to-Globule Transition of a Polycation in a Water-Acetone Mixture".

Tutkimus kuuluu polymeerikemian alaan.

Vastaväittäjänä oli professori Erik Geissler (Universite Joseph Fourier) ja kustoksena professori Heikki Tenhu.

Polyelectrolytes are macromolecules with having electrically charged groups. Characteristics of polymer solutions change drastically when the conformation of a single polymer chain changes. One of the known conformational changes in polymeric systems is a coil-to-globule transition. When temperature changes, the solvent becomes poor and the coil-to-globule transition occurs. Phase
separation and, accompanying it, the coil-to-globule transition can also be achieved by titrating the polymer solution with a non-solvent.

Experimental studies on this phenomenon are rare because of numerous experimental problems. Most of the experimental studies have been performed on non-charged synthetic polymers. However, many of the natural polymers are polyelectrolytes (DNA, proteins). A great number of them function in living organisms in their collapsed state or undergo the coil-to-globule transition. The mechanism of these conformational transformations is not well understood. Synthetic polyelectrolytes have well defined chemical structures and help the study of some of the important biological processes.

A highly charged polycation poly(methacryloylethyl trimethylammonium methylsulfate), PMETMMS, with molar mass Mw=10-28x106 g/mol has been studied in various mixtures of water and acetone. Samples of PMETMMS were examined using viscometry, static and dynamic light scattering, conductivity, dynamic flow birefringence, as well as transmission electron microscopy. Since this polymer does not dissolve in acetone, the measurements were performed to determine the influence of the solvent composition on the conformation of the polyelectrolyte in mixed solvents.

When the mass fraction of acetone in water-acetone mixtures increases above 0.80, a reversible conformational change occurs and single macromolecules adopt a globular state. The collapse of PMETMMS dissolved in a water-acetone mixture may be also induced by dilution of the polymer solution. Very low concentrations of non-ionic or ionic substances strongly effect the behaviour of the polymer solutions.

CORPORATE KNOWLEDGE: THEORY AND PRACTICE OF INTELLIGENT ORGANIZATIONS

Kasvatustieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 13.8.1999 tarkastettavaksi FK Ilkka Tuomen väitöskirja "Corporate knowledge: theory and practice of intelligent organizations".

Tutkimus kuuluu aikuiskasvatustieteen alaan.

Vastaväittäjinä olivat professori Reijo Miettinen Helsingin yliopistosta sekä Ikujiro Nonaka (Japan Advanced Institute of Science and Technology). Kustoksena oli professori Seppo Kontiainen.

Viime vuosina on yleisesti todettu, että tiedon, oppimisen ja innovaatioiden merkitys on kasvanut niin yksilöiden, organisaatioiden kuin yhteiskunnankin näkökulmasta. Tiedon luomisen teoriat ja tiedonjohtamisen käsitteet ovat kuitenkin usein perustuneet teoreettisesti ongelmallisiin tietokäsityksiin. Yksilöiden ja organisaatioiden tieto on ymmärretty hyvin perustelluiksi tosiksi uskomuksiksi, ja tiedon muodostuksen sosiaalisiin, kognitiivisiin ja toiminnallisiin edellytyksiin on kiinnitetty vain vähän huomiota. Tästä syystä esimerkiksi monet organisaatiot ovat olettaneet, että tieto-organisaation toiminnan tehostaminen tarkoittaa käytännössä uusien tietojärjestelmien käyttöönottoa.

Väitöskirjatyö kehittää tiedon luomisen teoriaa ja soveltaa sitä tieto-organisaatioiden ja innovaatioiden johtamiseen. Tiedon, ajattelun ja toiminnan vuorovaikutuksen osoitetaan olevan keskeistä tietoon perustuvassa toiminnassa. Tämä johtaa uudenlaiseen tietokäsitykseen ja samalla uudenlaiseen malliin tiedon luomisesta ja sosiaalisesta oppimisesta. Organisaatioiden strategisten ydinosaamisten osoitetaan olevan heijastumia organisaation osaamisyhteisöistä, ja strategista kehittämistä voidaan siten tukea osaamisyhteisöjen oppimis- ja kommunikaatioprosesseja tukemalla.