Väitökset 27.8.-11.9.1999

FOSFOLIPAASI A2:N AKTIIVISUUS ÄKILLISESSÄ HAIMATULEHDUKSESSA

Lääketieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 27.8. 1999 tarkastettavaksi LL, kirurgian erikoislääkäri Anu Mäkelän väitöskirja "Phospholipase A2 activity in human acute pancreatitis".

Tutkimus kuuluu kirurgian alaan.

Vastaväittäjänä oli dosentti Juha Grönroos Turun yliopistosta ja kustoksena professori Eino Kivilaakso.

Väitöskirjatyössä selvitettiin fosfolipaasi A2-entsyymin osallisuutta äkillisessä haimatulehduksessa. Elimistössä tätä entsyymiä on eniten haimassa, joka tuottaa sitä ruoansulatusta varten. Fosfolipaasi A2-entsyymiä erittyy haimasta ohutsuoleen, jossa trypsiini-entsyymi aktivoi sen. Äkillisessä haimatulehduksessa haiman tuottamat entsyymit aktivoituvat jo haimassa, mikä johtaa kudosvaurioon. Vakavassa äkillisessä haimatulehduksessa veressä on runsaasti ei-haimaperäistä fosfolipaasi A2:ta. Tässä työssä kehitettiin määritysmenetelmä fosfolipaasi A2-entsyymin aktiivisuuden mittausta varten. Menetelmässä käytetään radioaktiivista merkkiainetta. Haimaperäisen ja ei-haimaperäisen entsyymin aktiivisuus voidaan eritellä, koska jälkimmäinen tuhoutuu kuumennettaessa. Tutkimuksessa mitattiin fosfolipaasi A2-aktiivisuutta äkillistä haima-tulehdusta sairastavien potilaiden elimistön eri nesteistä sekä haimakudoksesta. Lisäksi tutkittiin useiden lääkeaineiden vaikutusta entsyymiaktiivisuuteen lisäämällä niitä seerumi-näytteisiin, joita saatiin vakavaa äkillistä haimatulehdusta sairastavilta potilailta.

Vakavassa äkillisessä haimatulehduksessa seerumin fosfolipaasi A2-aktiivisuutta oli runsaasti ja lievässä taudissa vähän. Kyseisen entsyymin aktiivisuus seerumissa oli suhteessa taudin vaikeusasteeseen. Vastaavaa suhdetta ei voitu osoittaa haimatulehduksen diagnostiikassa käytetyillä perustutkimuksilla, seerumin amylaasi- tai lipaasiaktiivisuuden mittauksilla. Vakavaa äkillistä haimatulehdusta sairastavien potilaiden seerumista mitattu fosfolipaasi A2 -entsyymiaktiivisuus oli pääosin ei-haimaperäistä. Rintaontelonesteestä sekä vatsaontelonesteestä mitatusta fosfolipaasi A2-aktiivisuudesta puolet oli haimaperäistä. Lääkeaineista indometasiini, jota käytetään kipulääkkeenä, osoittautui parhaaksi entsyymin toiminnan estäjäksi.

Fosfolipaasi A2-entsyymi on osallisena äkillisessä haimatulehduksessa, jonka synnyssä ja taudinkulussa on yhä paljon selvitettävää. Tutkimustyötä tarvitaan äkillisen haimatulehduksen lääkehoidon kehittämisessä.

VERIHIUTALEIDEN HYYTYMISTEKIJÄ JA VERISUONEN PINTASOLUJEN KASVUTEKIJÄT KLIINISISTÄ HAVAINNOISTA MOLEKYYLITASOLLE

Lääketieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 28.8.1999 LK Ulla Wartiovaaran väitöskirja "Coagulation factor XIII(FXIII) and vascular endothelial growth factors VEGF and VEGF-C produced by platelets: from clinical findings to molecular characteristic".

Vastaväittäjänä oli professori Greg Longmore (Washington University School of Medicine, St.Louis, USA) ja kustoksena professori Ulf-Håkan Stenman.

Väitöskirjassa pyrittiin valottamaan verihiutaleissa esiintyvien molekyylien hyytymistekijä XIII (FXIII) ja verisuonen pintasolujen kasvutekijöiden VEGF:n sekä VEGF-C:n molekyyligenetiikkaa ja -biologiaa verisuonivauriota seuraavissa tapahtumissa. Verisuonen seinämän vaurioituminen esim. sydäninfarktin aikana johtaa pitkään tapahtumaketjuun, jonka osia ovat mm. verihyytymän muodostus, vaurion paranemiseen liittyvien molekyylien eritys sekä vaurioalueelle tärkeitä tekijöitä ja happea tuovien uusiosuonten synty. Näiden tapahtumien tarkoituksena on normalisoida kudoksille elintärkeä verenkierto. Tasapaino normaalin tai haitallisen hyytymisen ja sitä seuraavan liukenemisen välillä on herkkä muuttumaan erilaisten riskitekijöiden, kuten esimerkiksi geenivirheiden tai ympäristötekijöiden johdosta.

Hyytymistekijä XIII -geenin osalta väitöskirjatyössä tutkittiin väestössä yleisesti esiintyvää V34L-mutaatiota. Sen kantajilla, normaalin FXIII omaaviin verrattuna, havaittiin vähemmän sydänlihasvaurioita (sydäninfarkteja), joita sepelvaltimoissa tapahtuva haitallinen hyytymänmuodostus aiheuttaa. Lisäksi tutkimuksessa havaittiin em. mainittua löydöstä vahvistaen, että Itä-Suomessa, jossa sydäninfarktiin sairastutaan lähes eniten maailmassa, mutaatiota esiintyi huomattavasti harvemmin kuin muualla Suomessa. Eristetyissä koeolosuhteissa kyseisen mutaation huomattiin kiihdyttävän hyytymistekijä XIII aktivaatiota ja muuttavan FXIII:n biokemiallista käyttäytymistä. Tämä havainto selvittää mutaation sydänlihasvauriolta suojaavaa vaikutusta uudella ja mielenkiintoisella tavalla.

Verisuonen seinämän vaurio aiheuttaa myös useiden kasvutekijöiden vapautumisen eri soluista vioittuman ympäristössä. Väitöskirjatyössä osoitettiin, että verisuonen pintasolujen kasvutekijöitä VEGF:ää ja VEGF-C:tä tuotetaan ja eritetään verihiutaleista, jotka kuuluvat ensimmäisiin vaurion paikkausoperaatioon liittyviin soluihin. Tämä löydös puhuu sen puolesta, että em. molekyyleillä on merkitystä verisuonen seinämän korjauksessa. VEGF ja VEGF-C:tä esiintyy useissa pahanlaatuisissa kasvaimissa, ja on mahdollista, että väitöskirjatyössä havaittu kasvutekijöiden ilmeneminen verihiutaleissa on yhteydessä syövissä ilmenevään lisääntyneeseen haitallisten hyytymien muodostukseen. Väitöskirjassa tutkittiin myös edellä esitetyn FXIII-mutaation merkitystä tulehduksellisissa suolistotaudeissa, joihin liittyy alttius pienten hyytymien muodostukseen. Tutkimuksen löydös viittaa siihen, ettei yhteyttä suolistotauteihin ole.

DIABETESTA KOSKEVAT KÄSITYKSET JA SOSIAALINEN TUKI

Valtiotieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 3.9.1999 tarkastettavaksi VTM Anna-Mari Aallon väitöskirja "Diabetes cognitions and social support in the management of diabetes – A cross-sectional study on social psychological determination of health-related quality of life and self-care among adults with type 1 diabetes"

Tutkimus kuuluu sosiaalipsykologian alaan.

Vastaväittäjänä oli professori Juhani Julkunen ja kustoksena professori Klaus Helkama.

Teos julkaistaan Stakesin Research Reports -sarjassa, ISSN 1236-0732.

Tutkimuksessa tarkastellaan diabetesta sairastavien henkilöiden elämäntilannetta ja terveyteen liittyvää elämänlaatua ja diabetesta koskevia käsityksiä. Lisäksi selvitetään miten diabetesta koskevat käsitykset ja sosiaalinen tuki ovat yhteydessä elämänlaatuun ja itsehoitoon. Tutkimuksessa keskitytään pääasiassa tyypin 1, eli nuoruusiän diabetekseen. Tutkimuksessa lähetettiin postitse kyselylomake diabetesta sairastaville työikäisille henkilöille, jotka poimittiin sattumanvaraisesti Kansaneläkelaitoksen erityiskorvauksiin oikeutettujen henkilöiden rekisteristä. Vastaajat, joista 475 sairasti tyypin 1 diabetesta, täyttivät kyselylomakkeen ja kävivät verensokeritasapainon määrityksessä terveyskeskuksessa. Vertailuryhmänä oli 2366 Väestörekisteristä poimittua suomalaista. Tyypin 1 diabetesta sairastavat vastaajat eivät eronneet huomattavasti vertailuryhmään kuuluvista sosioekonomisten tekijöiden suhteen, mutta he arvioivat harvemmin saavansa sosiaalista tukea sekä olivat tyytymättömämpiä saamansa tuen määrään.

Diabetesta sairastavat vastaajat kokivat myös terveyteen liittyvän elämänlaatunsa heikommaksi kuin terveet vertailuryhmään kuuluvat. Selvimmin erot tulivat esille koetussa terveydessä sekä fyysisessä ja sosiaalisessa toimintakyvyssä. Diabetesta sairastavat pitivät oman toiminnan merkitystä keskeisenä sairautensa hallinnassa. Terveydenhuollon asiantuntijoiden roolia diabeteksen hallinnassa pidettiin kohtalaisena, mutta muiden läheisten ihmisten toiminnalla tai sattumanvaraisilla tekijöillä ei katsottu olevan suurta merkitystä. Sairautta koskevat käsitykset erosivat kuitenkin mm. iän ja koulutuksen mukaan siten, vanhemmat ja vähemmän koulutetut vastaajat uskoivat enemmän sattuman ja muiden ihmisten toiminnan merkitykseen.

Ongelmat terveyteen liittyvässä elämänlaadussa tyypin 1 diabeteksessa liittyivät huonoon fyysiseen toimintakykyyn sekä diabeteksen komplikaatioihin, hoitotasapaino sen sijaan ei ollut yhteydessä elämänlaatuun. Myös riittämättömäksi koettu yleinen sosiaalinen tuki ja vähäinen diabeteksen hoitoon liittyvä tuki sekä huono luottamus itsehoidosta selviämiseen olivat yhteydessä heikentyneeseen elämänlaatuun. Diabeteksen hyväksymisen kannalta keskeistä ei ollut niinkään hoitotasapano ja komplikaatiot tai itsehoitokäyttäytyminen sinänsä, vaan yksilön oma näkemys itsehoidon hyödyistä ja haitoista, komplikaatioiden uhkasta ja omasta terveydentilastaan.

Ruokavalion noudattaminen ja verensokerin seuranta olivat molemmat yhteydessä hyvään hoitotasapainoon tyypin 1 diabeteksessa. Vastaajat,jotka arvioivat itsehoidon hyödyt suuriksi suhteessa sen haittapuoliin, noudattivat tiukempaa ruokavaliota sekä seurasivat aktiivisemmin verensokeritasapainoaan. Läheisten ihmisten kannustus ja osallistuminen diabeteksen hoitoon oli selvästi yhteydessä ruokavalion noudattamiseen. Luottamus omaan kykyyn huolehtia verensokerin seurannasta taas oli yhteydessä aktiivisempaan verensokerin seurantaan.

Vaikka hoidon eduista ja hoitamattomuuden haitoista tiedottaminen diabetesta sairastaville on tärkeää, se ei yksin riitä. Diabetesta sairastavien henkilöiden itsehoito-ohjelma tulisi suunnitella yksilöllisesti siten, että se soveltuu henkilön elämäntilanteeseen ja kuntoutuksessa tulisi pyrkiä avustamaan diabetesta sairastavaa asiakasta löytämään henkilökohtaisesti hyväksyttävissä oleva tasapaino hoito-ohjelman vaatimusten ja hyötyjen välillä.

LASTEN ARKI LAITOKSESSA

Valtiotieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 3.9.1999 tarkastettavaksi VTL Maritta Törrösen väitöskirja "Lasten arki laitoksessa –Elämistila lastenkodissa ja sairaalassa".

Tutkimus kuuluu sosiaalipolitiikan alaan.

Vastaväittäjänä oli dosentti Marjatta Bardy ja kustoksena professori Antti Karisto.

Tutkimuksessa analysoidaan ja vertaillaan lasten näkökulmasta sairaalan ja lastenkodin arkista toimintaa. Teoksessa etsitään vastauksia kysymyksiin: Millaista lasten arkinen toiminta on niin sairaalan kuin lastenkodin fyysisissä sisätiloissa? Miten lapset niissä rakentavat omaa arkeaan? Tutkimuksessa sovelletaan etnometodologisen ja etnografisen tutkimuksen periaatteita. Siinä irrottaudutaan ongelmakeskeisyydestä ja lähestymistavaksi on valittu hyvinvoinnin näkökulma, jolloin ei keskitytä arjen vaikeuksiin, vaan eri harmaan sävyihin – myös pieneen onneen. Lasten arjen analyysin apuvälineenä käytetään Strassoldon elämistilan käsitettä, joka kuvaa aikaa ja toimintaa tietyssä tilassa. Elämistilaan sisältyy niin elettyä kuin elettävää elämää tunteineen ja vuorovaikutussuhteineen.

Lasten arkea tarkastellaan etnografisen aineiston avulla. Tutkimusaineisto koostuu ryhmähaastatteluista, osallistuvasta havainnoinnista ja siitä tehdyistä muistiinpanoista, valokuvista sekä tutkimuspäiväkirjasta, joista kertyy yhteensä 892 tekstisivua kuvallisen materiaalin lisäksi. Aineisto on tuotettu vuonna 1996 pääkaupunkiseudulla. Ryhmähaastattelut on tehty seitsemässä lastenkodissa ja neljällä sairaalaosastolla hoitohenkilökunnalle. Näistä osastoista on valittu osallistuvan havainnoinnin jaksoa varten yksi lastenkodin pitkäaikaisosasto ja yksi sairaalan somaattinen osasto, jolla hoidetaan pitkäaikaissairaita lapsia. Osallistuvan havainnoinnin jakso on kestänyt kaiken kaikkiaan kahdeksan kuukautta. Tutkimus on ollut reflektiivinen prosessi, jonka eri vaiheissa tutkija on joutunut pohtimaan niin kentälle pääsyä, havainnoinnin ja haastattelujen toteuttamista kuin omaa rooliaan ja suhteitaan tutkittaviin.

Tutkimuksen keskeinen tulos on se, että tutkimuskatseen suunta on tärkeä. Arkisen katseen kautta alhaisena pidetty ja huomaamaton toiminta nousee tärkeäksi. Lasten arjen teoreettinen ja metodinen tarkastelu valaisee lasten toiminnan dynamiikkaa, monimuotoisuutta ja sen eri sävyjä. Lapset lastenkodissa näyttäytyvät tuntevina ihmisinä arkisine murheineen ja iloineen. Teoksessa vaikeudet eivät katoa, vaan ne aivan kuin tasoittuvat osaksi inhimillistä toimintaa. Lapset rakentavat arkeaan tutkituissa tiloissa osallisuuden, emootioiden ja ihmissuhteiden avulla. Merkittävät tunnesuhteet yhdessä osallisuuden ja toimintatapojen tuttuuden kanssa tekevät lapsista sisäpuolisia. Ilman sisäpuolisuutta, tärkeitä ihmisiä ja merkittäviä tunnesuhteita, lapset eivät olisi valmiita noudattamaan laitosten toimintatapoja. Tutkimuksen toinen keskeinen anti on metodologinen. Tutkija nimittää tapaansa lähestyä lapsia reflektiiviseksi etnografiaksi. Lapsia tutkittaessa reflektiivinen etnografia korostaa aikuisen vastuuta tutkijana, lasten kunnioittamista tutkimussubjekteina ja halua ymmärtää lasten tapaa elää. Käytetty tutkimusmetodi "osallistuva havainnoiminen" sallii niin tutkijan osallisuuden lasten arkeen kuin lasten osallisuuden tutkimusaineiston tuottamiseen. Sosiaalipoliittinen, sosiaalityötä ja lapsuuden tutkimusta edustava julkaisu tuottaa yhdessä lasten kanssa kuvauksen lastenkodin ja sairaalan arjesta. Sisällöllisesti se tarjoaa uuden näkökulman ihmisille, jotka ovat elämässään kohdanneet vastoinkäymisiä sekä valottaa alan ammattilaisille sosiaali- ja terveydenhuollon palveluja lasten näkökulmasta. Tutkijoille teos tarjoaa mahdollisuuden tutustua etnografiseen ja etnometodologiseen kenttätutkimukseen ja sen käytännön soveltamiseen.

PÄIHTEIDEN ONGELMAKÄYTTÖ JA ITSEMURHA

Lääketieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 3.9. LL, psykiatrian erikoislääkäri Sami Pirkolan väitöskirja "Alcohol and other substance misuse in suicide".

Väitös kuuluu psykiatrian alaan.

Vastaväittäjänä toimi dosentti Rauno Mäkelä Tampereen Yliopistosta ja kustoksena professori Matti Virkkunen.

Teos julkaistaan kansanterveyslaitoksen sarjassa KTL, A-sarja (A14/1999), ISSN 0359-3584.

Päihteiden käyttöön liittyviä psykiatrisia häiriöitä tiedetään esiintyneen toteutuneissa itsemurhissa 15–56 % tapauksista, ja ne ovat mielialahäiriöiden ohella yleisimpiä diagnostisia löydöksiä itsemurha-aineistoissa. Näihin häiriöihin liittyviä erityispiirteitä tai hoitoon liittyviä seikkoja itsemurhan tehneillä ei kuitenkaan hyvin tunneta, eikä päihtymystilan suorasta vaikutuksesta itsemurhatapahtumaan ole juurikaan tutkimustietoa. Tässä itsemurhat Suomessa 1987 -projektiin kuuluvassa tutkimuksessa tutkittiin päihderiippuvuuden ja diagnosoimattoman alkoholin ongelmakäytön, sekä humalatilan merkitystä toteutuneissa itsemurhissa. Maanlaajuisessa, koko vuoden itsemurhat kattavassa tutkimuksessa oli menetelmänä ns. psykologinen ruumiinavaus, jossa omais- ja työntelijähaastattelujen ja asiakirjojen avulla jälkikäteen kartoitetaan itsemurhaan liittyviä tekijöitä. Päihderiippuvaisten, useimmiten lähinnä alkoholiriippuvaiseksi arvioitujen itsemurhan tehneiden todettiin lähes aina kärsineen myös muista samanaikaisista psykiatrisista häiriöistä. Noin kahdella kolmasosalla esiintyneiden masennustilojen lisäksi näistä erityisesti naisille tyypillisiä olivat mm. lääkkeiden väärinkäyttö ja epävakaa persoonallisuus.

Päihderiippuvaisten hoitokontaktit ennen itsemurhaa olivat olleet epäsäännöllisiä ja sijoittuneet useisiin eri hoitopisteisiin, eikä niissä varsinkaan miesten tapauksissa oltu käsitelty päihteisiin liittyviä ongelmia. Nuorilla (13–22 v.) itsemurhan tehneillä ongelmallinen alkoholin käyttö liittyi ongelmiin perhetaustassa sekä runsaaseen ja moninaiseen psykososiaaliseen oireiluun. Tästä huolimatta alkoholia ongelmallisesti käyttäneillä nuorilla vaikutti olleen jopa muita itsemurhan tehneitä nuoria vähemmän psykiatrisia hoitokontakteja ennen itsemurhaa. Heidän itsemurhansa ajoittui muita useammin viikonloppuihin ja tapahtui yleensä alkoholin vaikutuksen alaisena. Koko aineistossa alkoholia ongelmallisesti käyttäneet olivat tyypillisesti miehiä, joilla oli ollut hiljattain vastoinkäymisiä henkilösuhteissaan tai työelämässä, ja heidänkin itsemurhansa painottui viikonloppuihin, mikäli he olivat olleet itsemurhahetkellä mukana työelämässä.

Alkoholin ja päihteiden rooli itsemurhaprosessissa on moninainen ja vaihtelee mm. iän ja sukupuolen mukaan. Pitkäaikaiset vaikutukset liittyvät päihderiippuvuuteen ja samanaikaiseen muuhun psykiatriseen oireiluun. Ajankohtaisemmat vaikutukset alkoholiongelmaisilla pitävät sisällään mm. osittain alkoholin käyttöön liittyviä menetyksiä henkilökohtaisessa elämässä sekä päihtymystilan suoran vaikutuksen lopullisessa itsemurhatapahtumassa. Itsemurhien ehkäisyn näkökulmasta päihdeongelmaisten hoitokontakteissa olisi tärkeää pyrkiä jatkuvuuteen. Lisäksi niin päivystyksellisissä kuin muissa kontakteissa olisi tärkeää tunnistaa sekä päihdeongelma että muu psykiatrinen oireilu – erityisesti itsetuhoinen käytös.

CLOSTRIDIUM BOTULINIUM

Eläinlääketieteellisessä tiedekunnassa esitettiin tarkastettavaksi 3.9.1999 ELL Eija Hyytiä-Treesin väitöskirja "Prevalence, molecular epidemology and growth of Clostridium botulinium type E in fish and fishery products".

Tutkimus kuuluu elintarvikehygienian alaan.

Vastaväittäjänä oli LKT Pentti Kuusela ja kustoksena professori Hannu Korkeala.

Clostridium botulinum on ympäristössä yleisesti esiintyvä bakteeri, joka lisääntyessään tuottaa vakavaa ruokamyrkytystä, botulismia, aiheuttavaa toksiinia. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää vesistöissä yleisen C.botulinum tyyppi E:n esiintyvyys Suomessa kaupan olevassa tuoreessa kalassa ja kalatuotteissa polymeraasiketjureaktioon (PCR) perustuvalla tunnistusmenetelmällä. Tyyppi E:n lisääntymistä ja toksiinintuotantoa tutkittiin tuoteymppäyskokein sellaisissa suomalaisissa kalatuotteissa, joiden turvallisuudesta ei ollut aiempaa tutkimustietoa. Lisäksi pyrittiin selvittämään kalasta ja kalatuotteista eristettyjen tyyppi E -kantojen geneettisen vaihtelevuuden määrä kahden DNA-pohjaisen tyypitysmenetelmän, makrorestriktioanalyysin eli pulssikenttäelektroforeesin (PFGE) ja RAPD (randomly amplified polymorphic DNA)-analyysin avulla.

Esiintyvyyskartoituksen tulokset osoittivat, että 17 % viljellyistä kaloista ja 20 % villikaloista kantoi tyyppi E:n itiöitä joko pinnassaan tai suolistossaan. Tyyppi E:tä löydettiin sekä makean että suolaisen veden kaloista ja kalojen maantieteellisellä alkuperällä ei ollut vaikutusta bakteerin esiintyvyyteen. Kalalajikohtainen esiintyvyys vaihteli välillä 10–40 %. Korkein kontaminaatiotaso todettiin silakassa. Kalatuotteita tutkittaessa 8 % mätinäytteistä, 5 % vakuumipakatuista tuotteista ja 3 % ei-vakuumipakatuista tuotteista todettiin positiiviseksi tyyppi E suhteen. Erityiseksi riskituotteeksi osoittautui vakuumipakattu lämminsavustettu siika, sillä 10 % näytteistä todettiin positiiviseksi. Esiintyvyyskartoituksen tulokset osoittavat selkeästi, että nykyisin käytössä olevat kalatuotteiden prosessointimenetelmät ovat riittämättömiä eliminoimaan kalassa luonnostaan esiintyvät tyyppi E:n itiöt. Tuoteymppäyskokeissa tyyppi E:n todettiin tuottavan toksiinia jääkaappilämpötiloissa jo hyvin vähäisen lisääntymisen jälkeen. Vakuumipakattu kylmäsavustettu kirjolohi muuttui toksiseksi kolmessa viikossa +80C:ssa ja neljässä viikossa +40C:ssa luonnollista kontaminaatiotasoa vastaavalla ympillä. Tuotteelle annetaan tyypillisesti 3–4 viikon säilyvyysaika. Nitriitin tai nitraatin lisääminen tuotteeseen hidasti toksiinin muodostumista, mutta ei kokonaan estänyt sitä. Vakuumipakattu graavisuolattu kirjolohi sen sijaan todettiin turvalliseksi normaalin säilyvyysajan puitteissa. Tulokset tuovat esiin huolen kalatuotteiden pitkiin säilyvyysaikoihin liittyvistä elintarvikehygieenisistä riskeistä. Tyyppi E ei lisäänny alle +3°C:n lämpötilassa. Koska kylmäketjun katkeamattomuutta tuotannon ja kulutuksen välillä ei kuitenkaan pystytä varmuudella takaamaan, ja useiden säilöntäaineiden, kuten nitriitin, käyttö on lainsäädännöllisesti kielletty, olisi näiden tulosten perusteella viisainta lyhentää riskituotteiden, kuten kylmäsavustetun kirjolohen, säilyvyysaikaa kymmeneen päivään. Lämminsavutuotteiden osalta tuoteturvallisuutta pystyttäneen parantamaan uudelleenarvioimalla prosessointiolosuhteita.

Kartoitustutkimuksen yhteydessä eristettyjen tyyppi E-kantojen geneettinen vaihtelevuus osoittautui laajaksi. Laaja geneettinen vaihtelevuus mahdollistaa eristettyjen kantojen tyypittämisen ja siten DNA-pohjaisten tyypitysmenetelmien käytön selvitettäessä botulismiepidemioita. Pitkät säilyvyysajat mahdollistavat nykyään tuotteiden jakelun laajalle maantieteelliselle alueelle ja siten mahdollisen ruokamyrkytysepidemian toteaminen on erittäin vaikeaa tai jopa mahdotonta ilman kantojen geneettistä tyypittämistä. DNA-pohjaisia tyypitysmenetelmiä voidaan tulevaisuudessa hyödyntää myös teollisuudessa selvittämällä tuotteiden kontaminaatioreittejä tuotantoympäristössä, mikä paljastanee tuoteturvallisuuden kannalta kriittisimmät tuotantovaiheet.

ILMASSA, SISÄTILOISSA JA ELINTARVIKKEISSA ESIINTYVÄT BAKTEERIT JA NIIDEN MYRKYLLISYYS

Maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 3.9.1999 tarkastettavaksi FK Maria Anderssonin väitöskirja "Bacterial Diversity and Toxicity in Air, Indoor Environment and Foods".

Tutkimus kuuluu mikrobiologian alaan.

Vastaväittäjänä oli professori Pentti Huovinen Turun yliopistosta ja kustoksena professori Mirja Salkinoja-Salonen.

Teos julkaistaan sarjassa Dissertationes Biocentri Viikki Universitatis Helsingiensis, ISSN 1239-9469.

Jo kauan on tiedetty, että sisäilma kosteissa rakennuksissa ja maatalouden tuotantotiloissa saattaa aiheuttaa terveyshaittoja. Viljelijöiden hengityselinsairaudet kytkeytyvät sisäilman korkeisiin mikrobipitoisuuksiin ja oikeuttavat ammattitautidiagnoosiin. Sen sijaan kosteissa rakennuksissa sisäilman haittavaikutuksille altistuneet henkilöt kärsivät monimuotoisista oireista (infektiokierre, sydämen rytmihäiriöt, neurologiset oireet, väsymys,) joita ei yleensä luokitella ammatitaudeiksi. Oireita ei voida selittää ilman korkeilla mikrobipitoisuuksilla, sillä pitoisuudet jäävät usein alle ohjearvojen. Homemyrkkyjä on etsitty kosteista rakennuksista. Niitä on löytynyt harvoin ja niin pieninä määrinä, että terveyshaittoja ei voida selittää niiden avulla.

Tässä työssä tutkittiin kosteiden rakennuksien (koulut, päiväkodit, asunnot) sisätilojen bakteeriyhdyskuntia. Tavoite oli kehittää uusia menetelmiä sisätilojen bakteerien lajikoostumuksen ja myrkyllisten ainevaihduntatuotteiden tunnistamiseen, sekä selvittää löydettyjen myrkkyjen biologiset vaikutusmekanismit. Samoja menetelmiä sovellettiin myös ruokamyrkytysbakteerien ja niiden tuottamien myrkkyjen toteamiseen elintarvikkeista.

Viljelytekniikoita ja mikroskooppimenetelmiä kehittämällä pystyimme osoittamaan, että pitkäaikaisille ja toistuville vesivahingoille altistunut rakennusmateriaali sisälsi monimuotoisia homeista ja bakteereista koostuvia mikrobiyhdyskuntia. Bakteerien joukosta löytyi kahdeksan tieteelle uutta bakteerilajia, mikä osoittaa, että sisätilojen bakteerifloora on huonosti tunnettu. Mycobacterium murale, uusi mykobakteerilaji, joka on läheistä sukua patogeeneille lajeille, kasvoi massiivisena kasvustona päiväkodin seinässä.

Myrkyllisten aineiden toteamiseen rakennusmateriaali- pöly- ja bakteeriuutteista kehitettiin myrkyllisyystesti sian siittiöitä koesoluina käyttäen. Siittiölle löydettiin seuraavat soluvauriota osoittavat reaktiot: Liikkeen salpautuminen, solun viestiliikenteen häiriöt, solun energiatalouden lamaantuminen (ATP ja NADH hävikki) ja mitokondrioiden vauriot. Testin avulla osoitettiin, että kostea mikrobien asuttama rakennusmateriaali oli siittiöille 100–1000 kertaa myrkyllisempi kuin kuivana säilynyt materiaali. Kostean rakennuksen pölystä löytyi bakteeri, jonka uutteen myrkkyvaikutukset olivat samat kuin rakennusmateriaalista tehdyn uutoksen. Kummatkin uutteet halvaannuttivat siittiöiden liikkeen äärimmäisen pieninä pitoisuuksina ja turvottivat mitokondriot. Myrkky puhdistettiin ja tunnistettiin valinomysiiniksi. Tuottajaeliö tunnistettiin Streptomyces griseus nimiseksi bakteeriksi. Tätä bakteeria löytyi runsaasti kosteissa rakennuksissa.

Kosteista rakennuksista eristetty valinomysiini on tehokas mitokondriomyrkky (myrkyllinen pitoisuuksissa < 0.001 mg / l). Valinomysiinillä tiedetään olevan hyvin monia myrkkyvaikutuksia nisäkkäisiin. Se on immuunitoksinen, neurotoksinen, lisääntymistoksinen ja käynnistää solun apoptoosin eli itsemurhan. Valinomysiini lamautti siittiön liikuntakyvyn tuhoamalla mitokondriot. Bacillus cereuksen tuottama oksetustoksiini, kereulidi, on valinomysiinille lähisukuinen aine, jolle ei aiemmin ole ollut käyttökelpoista biotestiä. Uuden siittiötestin avulla tunnistimme elintarvikkeista kereulidia tuottavat kannat. Sisätiloista eristetyt Bacillus subtilis kannat tuottivat surfaktiinia. Tämä aine vaurioittaa solukalvoa ja sisäilmassa sen voi olettaa ärsyttävän silmiä ja hengityelinten limakalvoja.

Tässä työssä osoitettiin, että kosteissa rakennuksissa löytyi runsaasti bakteerikantoja, jotka tuottivat hyvin voimakkaita myrkkyjä. Näillä myrkyillä saattaa olla osuutta sisäilmaan liittyvien oireiden syntyyn. Koska liike sian siittiöllä perustuu ehjiin mitokondrioihin ja solukalvoon, sian siittiösoluihin perustuva biotesti osoittautui keinoksi löytää mitokondrio- ja solukalvomyrkkyjä. Siittiösolujen käyttö myrkkyaltistuskokeissa on eettisesti perusteltua, koska siittiösoluilla korvataan tuskalliset koe-eläinaltistukset.

TERMOLUMINENSSI-ILMAISEMIEN TARKKUUS

Matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 4.9.1999 FM Carita Aschanin väitöskirja "Applicability of thermoluminescent in x-ray organ dose determination and in the dosimetry of systemic and boron neutron capture radiotherapy".

Tutkimus kuuluu fysiikan alaan.

Vastaväittäjänä oli Dr. Michael P.R.Waligórski (Medical Physics Department, Centre of Oncology & Health Physics, Institute of Nuclear Physics, Krakova, Puola) ja kustoksena professori Juhani Ketonen.

Teos julkaistaan sarjassa Report Series in Physics, ISSN 0356-0961.

Säteilyn aiheuttamat vaikutukset perustuvat suurelta osin energiaan, joka siirtyy aineeseen säteilyn ja aineen välisissä vuorovaikutuksissa. Näistä vuorovaikutuksista aiheutuvaa säteilyannosta kuvaava suure on absorboitunut annos; säteilystä väliaineeseen siirtyneen energian määrä jaettuna tämän väliaineen massalla. Absorboitunut annos on dosimetrian perussuure, joka voidaan määrittää mille tahansa ionisoivalle säteilylle väliaineessa. Kliinisessä dosimetriassa määritetään potilaiden saama absorboitunut annos, kun heitä altistetaan ionisoivalle säteilylle joko terapiassa tai diagnostiikassa. Mm. annoslaskentaohjelmien verifioimiseksi näitä annoksia mitataan potilasta kuvaavissa anatomisissa, kudosekvivalenteissa fantomeissa, mutta myös potilaassa. Yleisimmät kliinisessä rutiinikäytössä olevat dosimetrit ovat ionisaatiokammio ja puolijohdeilmaisin. Ionisaatiokammioita käytetään yleisesti fantomimittauksissa niiden tarkkuuden ja käytännöllisyyden vuoksi, mutta in vivo -potilasmittauksiin ne soveltuvat huonommin niiden vaatimien kaapeleiden ja tarvittavan korkean jännitteen vuoksi. Puolijohdeilmaisimia käytetään rutiinisti kliinisessä dosimetriassa. Niiden etuina ovat mm. helppo käsiteltävyys ja reaaliaikainen annosmonitorointi.

Termoluminesenssi-ilmiöön (TL) perustuvia ilmaisimia käytetään laajalti säteilyannoksen mittaukseen erilaisissa sovelluksissa, erityisesti mm. säteilysuojelun henkilödosimetriassa ja ympäristön säteilymittauksissa. Kliinisessä dosimetriassa TL-ilmaisimien edut, kuten pieni koko, kudosekvivalenttisuus sekä "stand alone"-luonne (eli ei tarvetta kaapeleihin, korkeajännitteeseen ym.), mahdollistavat niiden käytön etenkin vaikeissa mittausgeometrioissa sekä in vivo -potilasmittauksissa. Monissa kliinisen dosimetrian sovelluksissa TL-dosimetri onkin ainoa käyttökelpoinen mittausväline. Väitöskirjan yhteenveto-osassa on keskitytty tarkastelemaan TL-dosimetrien epävarmuuksia ja mittaustarkkuutta, ja käyttökelpoisuutta ylipäätään, muutamassa tärkeässä kliinisessä sovelluksessa. Näitä ovat röntgendiagnostiikan potilasannokset (fantomimittaus) ja erityisesti absorboituneet annokset eri elimiin, potilasannosmittaukset kriittisiin elimiin radioimmunoterapiassa, sekä annosmittaukset kudosekvivalenteissa fantomeissa epitermisessä neutronikentässä boori-neutronikaappausterapian (BNCT) säteilykeilan karakterisoimiseksi. Lisäksi väitöskirjaan kuuluvissa osajulkaisuissa on perehdytty BNCT:ssä esiintyvän sekakentän (neutroni-gamma) vaatimaan erikoisteknologiaan, kuten esimerkiksi käytettyjen TL-dosimetrien neutroniherkkyyden määrittämiseen.

Väitöskirjan kuvaamissa sovelluksissa TL-dosimetrien epävarmuuksien todettiin olevan suuria, mutta ei oleellisesti suurempia kuin muiden kliiniseen dosimetriaan käytettävien mittausmenetelmien. Lisäksi mittaustarkkuutta on mahdollista parantaa huolellisella käsittelyllä, josta väitöskirjassa annetaan useita esimerkkejä. In vivo -mittauksissa huomattavan suuri epätarkkuus aiheutuu lähteen karakterisoinnista ja dosimetrien sijoittelusta, joihin tulee kiinnittää erityistä huomiota. Väitöskirjassa, ja sen osajulkaisuissa, esitettyjen tulosten pohjalta voidaan todeta, että on mahdollista mitata in vivo -gamma-annoksia BNCT:ssä 20% tarkkuudella käyttäenTL-ilmaisimia ja esitettyä tekniikkaa dosimetrien neutroniherkkyyden määrittämiseksi. Lisäksi väitöskirjassa on esitetty menetelmät kriittisiin elimiin absorboituvan annoksen määrittämiseksi sisäisen säteilylähteen tapauksessa (esim. radioimmunoterapiassa) sekä suhteellisen neutronivuon mittaamiseksi TL-dosimetreilla BNCT-säteilykeilassa.

NAISET KUOLEVAN VIERELLÄ

Humanistisessa tiedekunnassa esitettiin 4.9.1999 tarkastettavaksi FL Terhi Utriaisen väitöskirja "Läsnä, riisuttu, puhdas – uskontoantropologinen tutkimus naisista kuoleman vierellä".

Tutkimus kuuluu uskontotieteen alaan.

Vastaväittäjänä oli professori Anssi Peräkylä ja kustoksena professori Juha Pentikäinen.

Teos julkaistaan sarjassa SKS T 751, ISSN 0355-1768.

Uskontotieteen ja naistutkimuksen alaan kuuluva työ perustuu erityisesti antropologiassa usein tehtyihin havaintoihin, joiden mukaan kuolevista ja kuolleista huolehtivat useimmiten naiset. Kristillisessä kulttuurissa tämä asetelma kiteytyy Pietà -nimiseen kuvaan Neitsyt Mariasta pitelemässä sylissään kuollutta poikaansa. Naiset ovat perinteisesti monissa kulttuureissa vastuussa välittömän tai ruumiillisesta kosketuksesta kuoleviin ihmisiin. Näin on paljolti myös tasa-arvoiseksi ja suhteellisen maallistuneeksi ymmärretyssä nyky-Suomessa.

Tutkimuksessa kysytään, onko kuolevien hoitamisen käytännössä itsessään mahdollisesti jotakin sellaista, mitkä saattaisi valaista naisen erityistä asemaa suhteessa kuoleviin ja kuolemaan. Millaista kuolevien hoitaminen on? Mitä se merkitsee niille, jotka sitä tekevät? Kuinka he itse kuvailevat sitä? Millaisena sitä heille kuvaillaan ja opetetaan? Tutkimuksen pääaineistona on noin 500 kirjoitusta, joissa kuolevien hoitajat kuvailevat kaikkea tätä. Näistä 422 on naisten kirjoittamia. Tekstien analyysin lisäksi kysymystä lähestytään saattokodissa suoritetun kenttätyön avulla.

Kuolevien hoitajat kertovat, että kuolevan ihmisen vierellä on ennen muuta kysymys läsnäolosta. Läsnäolo tarkoittaa paitsi konkreettista fyysistä paikallaoloa ja kuolevan ihmisen tarpeisiin vastaamista myös erityistä tekemisen vastakohdaksi asettuvaa, jossain mielessä passiivista olemista, "vain olemista". Kirjoitukset puhuvat aidosta, riisuttuna ja alastomana olemisesta, eräänlaisesta osittaisesta asettumisesta kuolevan ihmisen riisuttuun ja alastomaan asemaan.

Tutkimus keskittyy paljolti läsnäolon idean erilaisten, usein kuvakielisten ja varsin latautuneiden ilmausten analyysiin. Lähemmin tarkasteltuna läsnäolo näyttäytyy hyvin monimerkityksisenä ja paikoin ristiriitaisenakin ideana. Läsnäolon idealla on vahvat merkityksensä kristillisessä ajattelussa ihmisen sekä tuonpuoleisen tai Jumalan välisestä suhteesta. Läsnäolon ja aitouden idea myös keskeisesti jäsentää (post-)modernia ihmiskäsitystä ja new-age -henkistä uskonnollisuutta. Erityisen kiinnostava läsnäolon idea on naistutkimuksen kannalta, sillä naista ja äitiä on usein perinteisesti ja varsin vahvasti määritelty sen kautta, kuinka hän on läsnä toiselle erilaisissa elämän perustavissa tilanteissa, joista kuoleminen on yksi.

TOISTUVIEN INFEKTIOIDEN BOYES-MALLITTAMINEN

Matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 4.9. FL Kari Aurasen väitöskirja "On Bayesian Modelling of Recurrent Infections".

Tutkimus kuuluu biometrian alaan.

Vastaväittäjänä toimi professori Giambalo Scalia Tomba La Sapienza yliopistosta ja kustoksena professori Esko Kukkonen.

Teos julkaistaan sarjassa Rolf Nevanlinna Institute Reach Reports A, ISSN 0787-8338.

Vaikka Streptococcus pneumoniae (Pnc) ja Haemophilus influenzae tyyppi b (Hib) -bakteerikantajuudet ovat yleensä oireettomia, ne voivat johtaa eriasteisiin havaittaviin tautitiloihin (lievimpinä tavalliset korvatulehdukset, vakavimpina mm. aivokalvontulehdukset).

Tämän vuoksi Pnc- ja Hib-bakteerit ovat huomattava terveysriski etenkin pienille lapsille, joiden immuunijärjestelmä on vielä kehittymätön. Uusi Hib-rokote on käytännössä hävittänyt lasten Hib-kantajuuden Suomesta, ja samanlaista vaikutusta odotetaan parhaillaan kokeiltavilta Pnc-rokotteilta. Väitöstyön osa-artikkeleissa on tilastollisten mallien avulla tarkasteltu Hib- ja Pnc-kantajuutta ennen laajojen rokotusten alkamista. Työn tulokset voivat auttaa ymmärtämään myös laajojen rokotusten väestövaikutuksia. Työ on ollut yhteistutkimusta Kansanterveyslaitoksen rokoteosaston kanssa.

Väitöstyössä on erilaisiin havaintoaineistoihin perustuen mallitettu Hib-kantajuuden, vakavien Hib-tautien ja Hib-vasta-aineiden yhteyttä pienissä lapsissa. Työssä on myös tarkasteltu Hib- ja Pnc-kantajuuden leviämistä perheenjäsenten välillä. Bakteeri-infektioita koskevan havaintoaineiston tilastollista mallittamista hankaloittaa se, että infektioprosessit ovat vain osittain havaittuja (esimerkiksi kantajuuden alku- ja loppuhetkeä ei yleensä havaita). Lisäksi tarkasteltavina olevat bakteerikantajuudet voivat toistua, jolloin pysyvää immuniteettia ei ole. Tällöin ns. elinaika-analyysin standardimenetelmät eivät ole suoraan sovellettavissa.

Työssä on käytetty tilastollisia Bayes-menetelmiä. Tulokset esitetään malliparametrien ja ennustesuureiden ehdollisina jakaumina. Infektioprosessien havaitsettomat tapahtumat (esim. kantajuuden alkuhetket) on määritelty yhdessä parametrien ja havaintojen kanssa hierarkisessa todennäköisyysmallissa. Jotta halutut ehdolliset jakaumat voitaisiin laskea, on integroitava havaitsemattomien prosessipolkujen yli. Väitöstyössä on sovellettu ja kehitetty uusia menetelmiä tähän tarpeeseen. Ns. Markov ketju Monte Carlo -menetelmien avulla voidaan numeerisesti tehdä otoksia malliparametrien ja havaitsemattomien tapahtumien yhteisjakaumasta. Kehitetyt mallit ja menetelmät voidaan yleistää monenlaisiin tapauksiin, joissa infektiotautihavainnot ovat puutteellisia.

WITTGENSTEININ ETIIKAN JA FILOSOFIAN KRITIIKKIÄ

Valtiotieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 6.9.1999 VTM Arto Tukiaisen väitöskirja "Etiikka ja filosofia. Eräiden Wittgensteinin käsitysten kritiikkiä".

Tutkimus kuuluu käytännöllisen filosofian alaan.

Vastaväittäjänä oli VTT Mikko Salmela ja kustoksena professori Timo Airaksinen.

Teos julkaistaan Filosofian laitoksen sarjassa, ISSN 0357-4172.

Lähden työssäni liikkeelle esittelemällä ja tulkitsemalla varhaisen Wittgensteinin kirjoituksia etiikasta (lähinnä Muistikirjat, Tractatus ja "Esitelmä etiikasta"). Tulkinnat painottavat sitä, kuinka Wittgensteinin ymmärsi eettiset arvoarvostelmat ehdottomiksi analogisessa mielessä logiikan lauseiden kanssa, ja kuinka maailman tosiasiat ovat siis yhdentekeviä sille, mikä on elämässä tärkeää ja arvokasta. Muilla tulkitsijoilla on usein ollut epäilyttävä taipumus ajatella, että se, mitä Wittgenstein nimitti etiikaksi, on samaa kuin se, mitä he itse pitävät etiikkana. Toinen harhaanjohtava pohdintasuuntaus on ollut samastaa Wittgensteinin ehdottoman arvon käsite moorelaiseen itseisarvon käsitteeseen.

Luvuissa 2–6 ryhdyn kriittisen vuoropuheluun Wittgensteinin kanssa ja tutkin, mitä itse tarkoitan etiikan, eettisen arvon ja eettisen arvoarvostelman käsitteillä. Yhdyn Wittgensteinin kantaan, jonka mukaan ehdottomat arvoarvostelmat ovat mielettömiä, mutta samalla huomautan, että eettiset arvoarvostelmat ovat itse asiassa suhteellisia Wittgensteinin tarkoittamassa merkityksessä. Otan kantaa myös muihin Wittgensteinin keskeisiin väitteisiin, kuten esimerkiksi siihen, että eettisiä arvoarvostelmia ei ole mahdollista perustella, ja että eettiset arvoarvostelmat eivät ole koskaan tosiasia-arvostelmia.

Tutkimukseen ei sisälly filosofisen taitavuuden ja hengen hienovaraisuuden vastaista oletusta muiden ihmisten näkemysten ja käsitteiden samanlaisuudesta. Tämä oletus näyttää jossain määrin kiehtovan myöhäistä Wittgensteinia, joka kyllä toisaalta myöntää useissa yhteyksissä sen, etteivät hänen tutkimuksensa mahdollisesti lainkaan tavoita muiden ihmisten käsitteitä ja niihin liittyviä filosofisia ongelmia. Kun käsittelen tutkielmani lopussa (luvut 7–9)filosofisen tutkimuksen metodologisia kysymyksiä, kritiikkini kohdistuu jälleen juuri Wittgensteiniin. Toisaalta kuka tahansa Wittgenstein-tuntija havaitsee helposti, että myöhäisen Wittgensteinin käsitykset filosofisen työn luonteesta ovat vaikuttaneet minuun syvästi.

Tutkielmaan tutustuttuaan lukijalla on kattava käsitys siitä, mitä kirjoittaja ajattelee eettisen arvoarvostelman käsitteestä ja etiikan suhteesta filosofiseen työhön. Tarkkailija ei kuitenkaan saa selvyyttä tämän yksityisen henkilön näkemyksistä koskien jaloa, miellyttävää ja valitsemisen arvoista elämäntapaa. Hän ei myöskään voi päätellä, mitä tuo henkilö pitää karkeana, alhaisena ja halveksuttavana. Vakiintunutta terminologiaa käyttääkseni tämä filosofinen kirjoitus on siis pikemminkin metaeettinen kuin eettinen.

PERUSKOULUN REHTORIT – MIESVALTAINEN, IKÄÄNTYVÄ JOUKKO

Kasvatustieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 8.9. KK Kaarina Tukiaisen väitöskirja "Peruskoulun rehtorin toimintaprofiili"

Tutkimus kuuluu kasvatustieteen alaan.

Vastaväittäjänä oli professori Juhani Honka Tampereen yliopistosta ja kustoksena professori Pertti Kansanen.

Teos julkaistaan sarjassa Opettajankoulutuslaitoksen julkaisuja, Tutkimuksia 206, ISSN 0359-4203.

Helsingin yliopiston väitöstutkimuksen mukaan tutkimusaineiston keruuvaiheessa noin puolet peruskoulun rehtoreista oli yli 50-vuotiaita ja yli puolet miespuolisia. Kyselytutkimus, joka suunnattiin koko maahan, osoitti, että pääkaupunkiseudulla peruskoulun rehtoreiden enemmistö oli naisia. Tutkimuksella pyrittiin selvittämään rehtoreiden toimintatapoihin ja painotuksiin liittyviä piirteitä. Tutkimus osoitti, että peruskoulun rehtorit olivat toiminnassaan hyvin samankaltaisia koulutustaustan erilaisuudesta huolimatta. Tutkimusaineisto kerättiin kyselylomakkeella. Kysely suunnattiin noin kolmannekselle kaikista Suomen peruskoulujen rehtoreista. Kyselyn lisäksi suoritettiin haastatteluja, joilla täydennettiin ja syvennettiin kyselyllä saatua tietoa.

Rehtorin toimenkuva on sangen laaja lähtien taloudenhoidosta ja henkilöstöhallinnosta päätyen opetustehtävään. Kouluorganisaation toimintaedellytyksissä on tapahtunut muutoksia ja uudistuksia 1980-luvulta lähtien. Päätösvalta on hajautettu, opetussuunnitelmat ovat koulukohtaisia, koulut ovat profiloituneet, tiedonkäsitys sekä oppimiskäsitys ovat muuttuneet. Opetusmenetelmienkin oli muututtava. Nämä muutokset ovat asettaneet täysin uudenlaisia haasteita yksittäiselle rehtorille, opettajalle sekä koko kouluorganisaatiolle.

Lainsäädännön uudistuessa ja peruskoulujen (luokat 1–9) siirtyessä yhden rehtorin johdettaviksi olisi mietittävä rehtorin roolille uudenlaista toimintafilosofiaa. Yhtenäisen peruskoulun luominen ja ylläpitäminen vaatii rehtorilta laajempaa pedagogista näkemystä kuin ala- ja yläasteeseen jaetun peruskoulun aikana. Rehtorin tulee myös pystyä yhdistämään luokanopettajista ja aineenopettajista muodostuva opettajakunta yhteisiin tavoitteisiin pyrkiväksi, toisiaan kunnioittavaksi työyhteisöksi. Oman lisänsä rehtorin työhön tuo erityisopetuksen lisääntyvä integraatio samoin kuin maahanmuuttajien tuomat monikulttuuriset ongelmat.

Suomalaisessa koulujärjestelmässä rehtori on myös opettaja ja hänellä on virkaehtosopimuksella määritelty määrä opetusvelvollisuutta. Tämä asia kävi selvästi ilmi haastattelujen yhteydessä. Vaikka rehtorit ovat suuresti sidoksissa hallintoon, he haluavat myös tuntea oppilaansa, eivätkä olla vain etäisiä keulakuvia. Toisaalta rehtorin roolin kahtiajako estää rehtoria keskittymästä täysipainoisesti koulunsa kehittämiseen. Rehtori tarvitsee myös aikaa yhteistyön ja vuorovaikutuksen lisäämiseen organisaatiotasolla. Organisaation toimivuus, johtajuus, tutustuminen tutkimustietoon tehokkaasta koulusta, henkilöstön kehittäminen ym. vaativat aikaa, jotta rehtori pystyisi saatua tietoa hyödyntämään työssään. Rehtorin koko toimintafilosofiaa tulisi pohtia uudistuneesta näkökulmasta. Voidaan kuitenkin todeta, että ollakseen ammattijohtaja, rehtori tarvitsee koulutusta johtajuuteen sekä toimintaedellytykset, joissa hän voi keskittyä koulunsa kehittämiseen.

P53-KASVURAJOITEGEENIN VASTE UV-SÄTEILYYN

Lääketieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 10.9.1999 tarkastettavaksi LL Tarja Mälkösen väitöskirja "UV response of mammalian p53 tumor suppressor gene".

Tutkimus kuuluu syöpäbiologian alaan.

Vastaväittäjänä oli professori Klas Wiman (Karolinska Institutet, Tukholma) ja kustoksena professori Jorma Keski-Oja.

Syövän synnyn kannalta on ensiarvoisen tärkeää säädellä perimältään vaurioituneiden solujen kohtaloa. Syövän kasvurajoitegeenien ajatellaan voivan suojata solua DNA:ta vaurioittavilta tekijöiltä joko pysäyttämällä solunjakautuminen vaurion korjaamisen ajaksi tai käynnistämällä ohjattu solukuolema eli apoptoosi. Ellei näin tapahdu, solu jatkaa lisääntymistä, DNA-vaurio pääsee ilmentymään ja solun riski muuttua pahanlaatuiseksi kasvaa.

Kasvurajoitegeenit p53 ja retinoblastooma geeni (RB) ovat keskeisiä solusyklin säätelijöitä. "Genomin vartijaksi" kutsuttu p53-geeni on mutatoitunut yli puolessa ihmisen syövistä, mikä tekee siitä yleisimmin mutatoituneen geenin pahanlaatuisissa kasvaimissa. P53-proteiinin määrä ja aktiivisuus lisääntyvät erityisesti DNA:n kaksoisjousteen katkoksia aiheuttavan vaurion seurauksena.

Väitöskirjatutkimuksen tarkoituksena on solu- ja molekyylibiologisin tutkimusmenetelmin selvittää tärkeän solusyklisäätelijän p53:n vastetta UV-säteilyn aiheuttamaan DNA-vaurioon. Tietoa p53:n säätelystä ja tehtävästä ionisoivan säteilyn jälkeen on kertynyt runsaasti, mutta UV-vauriotyypin vaikutuksia p53:n stabiloimiseen tai aktivoitumiseen, tai sen aiheuttamia spesifisiä solusyklin muutoksia ei ole aiemmin seikkaperäisesti tutkittu.

Väitöskirjatutkimuksen ensimmäisessä osatyössä UVC-säteilyn aiheuttaman solujen kasvupysähdyksen todettiin liittyvän sekä RB:n ja p53:n aktivoitumiseen. Solusyklin suhteen synkronoiduilla soluilla tehdyissä kokeissa ilmeni, että p53-proteiinimäärän lisääntyminen oli riippuvainen solusyklin vaiheesta. Lisäksi UV-säteilyn aiheuttama G1-solusyklivaiheen kasvunpysähdys oli samanaikainen RB:n aktivaation, mutta ei p53 proteiinimäärän lisääntymisen kanssa. Toisessa osajulkaisussa p53-proteiinin akkumuloituminen osoittautui DNA-replikaatiosta riippuvaksi, sekä p53:n akkumuloituminen ja aktiivisuus itsenäisiksi tapahtumiksi, sillä p53:lla oli toiminnallista aktiivisuutta kaikissa solusyklin vaiheissa.

P53-kohdegeenin p21:n aktivoitumisen mekanismeja UV-säteilyn seurauksena tutkittiin kolmannessa osatyösssä. P21-induktio havaittiin sekä proteiini- että lähetti-RNA:n tasolla myös p53-poistogeenisen hiiren soluissa, mikä osoittaa, että p21:n positiivinen säätely UV-valolla tapahtuu myös p53:sta riippumattomasti. Pystyimme lisäksi paikallistamaan UV-säteilyn aiheuttaman induktion tiettyyn p21-promoottorin kohtaan.

Viimeisessä osatyössä tutkittiin useiden melanoomasolulinjojen vastetta UV-säteilyyn. Toisin kuin useimmissa muissa syövissä, p53 on harvoin mutatoitunut melanoomissa, mutta normaalia p53-proteiinia tuotetaan usein tavanomaista suurempi määrä. UV-säteilyn aiheuttama kasvunpysähdys ja tutkittujen p53-kohdegeenien aktivoituminen osoittautuivat riippumattomiksi p53:n toiminnasta. Normaalia p53:a tuottavissa solulinjoissa p53-viestinsiirtoreitti oli monin tavoin häiriintynyt, eikä vauriovaste UV-säteilyyn merkittävästi eronnut mutatoitunutta tai normaalia p53:a tuottavien solujen välillä, mikä viittaa toiminnallisesti epäaktiiviseen, vaikkakin normaalirakenteiseen p53-proteiiniin näissä melanoomasoluissa

KAUPAN TYÖ JA SEN TEKIJÄT

Valtiotieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 11.9.1999 tarkastettavaksi VTL Marjaliisa Hentilän väitöskirja "Keikkavaaka ja kousikka –Kaupan työ ja sen tekijät 1800-luvulta itsepalveluaikaan".

Työ kuuluu yhteiskuntahistorian alaan.

Vastaväittäjänä oli professori Matti Peltonen ja kustoksena professori Riitta Hjerppe.

Tutkimus tarkastelee nais- ja sosiaalihistoriallisesta näkökulmasta kaupan työn kehitystä ja myyjän asemaa 1879 elinkeinovapaudesta 1960-luvun itsepalvelun läpimurtoon. Tutkimus perustuu ammattiliittojen arkistoihin, kauppiaiden, kauppiasjärjestöjen ja viranomaisten asiakirjoihin, ammattilehtiin sekä muistelmiin ja haastatteluihin. Keskeinen tutkimuskysymys on myyjän ammatin naisistuminen ja matalapalkka-alan syntyminen sekä palkkatyön ja palkkatyöntekijän identiteetin kehitys ja läpimurto vähittäiskaupassa. Myyjä oli arvostettu naisammatti. Myyntityön naisvaltaistumiseen oli useita eri syitä, ei yksinomaan naistyövoiman halpa hinta. Tärkeä tekijä oli naisten sopivuus kaupan sisätyöhön. Naiset hoitivat kaupassa asiakaspalvelun, punnitsemisen, paketoimisen, siivouksen ja somistuksen, kun taas miehet toimivat tavarankuljetuksessa, varastossa ja johtotehtävissä. Sukupuolen mukainen työnjako vahvistui vähittäiskaupassa sitä mukaa, kun elintarvikkeiden myynti lisääntyi. Se lisäsi tartuntatautien leviämisen riskiä ja naistyövoiman käyttöä, kun laki määräsi myymälään, myyjille ja elintarvikkeille tietyn puhtausnormin.

Myyjä sai hitaasti palkkatyöntekijän statuksen. Pienkaupoissa vallitsivat patriarkaaliset työolot, epäsäännöllinen työaika sekä palkan maksu luontaisetujen muodossa hyvin pitkään. Pienkauppiaalla oli useimmiten vain yksi tai kaksi työntekijää, jotka identifioituivat enemmän yrittäjiin kuin palkkatyöläisiin. Työntekijät järjestäytyivät pääasiassa porvarillisiin ammattiliittoihin 1930-luvulle asti. Järjestäytyminen alkoi kohota huomattavasti vasta toisen maailmansodan aikana. Sota-aika sinällään romahdutti kaupan työntekijöiden arvostuksen, kun tavaroista oli pulaa ja myyjät joutuivat säännöstelemään niitä. Myyjän työstä karisi viimeiset herraskaisuuden piirteet. Myyntityö vahvistettiin säännöstelyajan palkkapolitiikassa 1945 kevyeksi työksi, alimpaan palkkaryhmään kuuluvaksi. Yksityiskauppiaat suostuivat työehtosopimuksiin toisen maailmansodan jälkeen, mutta kaupan työntekijöiden järjestäytyminen nousi vasta 1960-luvulla, kun kaupan työpaikat suurenivat itsepalvelun läpimurron myötä.

Työntekijöiden suojelemiseksi säädettiin vuonna 1919 laki, joka rajoitti kauppojen aukiolon 8.00–18.00 (17.00) väliseksi ajaksi ja työntekijät saivat 8 tunnin työajan. Tätä lakia ei kuitenkaan noudatettu. Työaika- ja myymälöiden aukiolokysymykset aiheuttivat jatkuvasti ristiriitaa kauppiaiden, kuluttajien ja kaupan ammattiliittojen välillä. Kaupungit olivat työolojen kehittämisessä edelläkävijöitä. Siellä modernismi näkyi jo maailmansotien välisenä aikana työn tehostamisena, hygieenisenä työympäristönä,valmispakkauksina, mainonnan ja somistamisen tulemisena. Kaupan myyjät suhtautuivat yleensä myönteisesti kaupan uudistuksiin, myös itsepalvelukauppaan. Itsepalvelu paransi 1960-luvulla myyjien työoloja ja toi heidän toivomaansa etäisyyttä henkilökohtaiseen palvelutyöhön.

SÄDEHOIDON ANNOSMÄÄRITYSTEN METROLOGIA JA LAATU

Matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 11.9.1999 tarkastettavaksi FK Antti Kosusen väitöskirja "Metrology and quality of radiation therapy dosimetry of electron, photon and epithermal neutron beams".

Tutkimus kuuluu fysiikan alaan.

Vastaväittäjänä oli dosentti Simo Hyödynmaa Tukholman Karolinska Institutetista ja kustoksena professori Juhani Keinonen.

Teos julkaistaan sarjassa STUK A-raportit (Säteilyturvakeskus), ISSN 0781-1705.

Sädehoidoissa potilaille koituvat säteilyannokset täytyy pystyä mittaamaan mahdollisimman luotettavasti. Mittaustulosten täytyy olla myös vertauilukelpoisia eri sädehoitotapojen välillä. Ulkoisessa sädehoidossa käytettävä fotoni- ja elektronisäteily tuotetaan hiukkaskiihdyttimillä. Boorineutronikaappaus-sädehoito (BNCT, boron neutron capture therapy) käyttää hyväkseen ydinreaktiossa syntyvää neutronisäteilyä. Suomessa BNCT-sädehoito on aloitettu VTT:n Otaniemen tutkimusreaktorilla. Väitöskirjassa on tutkittu ja kehitetty perinteisen ulkoisen sädehoidon sekä harvinaisemman, BCNT:n säteilykeilojen määritysmenetelmiä. Ulkoisessa sädehoidossa säteily kohdistetaan potilaan kasvaimeen useista fotoni- tai elektronisäteilykeiloista. Boorineutronisädehoidossa kasvainsoluja tuhoava säteily syntyy, kun booria sisältävä kasvainalue altistetaan neutronisäteilylle. Sädehoitoon käytettävät säteilykeilat mitataan ja kalibroidaan määräajoin. Potilaiden yksilöllisten annosjakaumien laskemiseen käytetään annoslaskentajärjestelmää, jossa säteilykeilojen tiedot perustuvat mittauksiin. Säteilykeilan mittaus riittävän tarkasti on haastava tehtävä, koska sädehoidossa potilaaseen kohdistettava annos täytyy tuntea erittäin hyvin. Hoidoissa tarvittava tarkkuus on lähes sama kuin mikä on mahdollista saavuttaa laboratorio-olosuhteissa.

Väitöskirjassa on osoitettu, että sädehoidossa elektronisäteilykeilojen mittaustarkkuutta voidaan parantaa merkittävästi kun mitta-anturit kalibroidaan säteilyn käyttöpaikalla mittauksen kohteena olevassa säteilykeilassa sen sijaan, että ne vietäisiin kalibroitavaksi laboratorioon. Fotonisäteilylle työssä on kehitetty säteilykeilan ominaisuuksia kuvaava parametri, joka ottaa huomioon säteilykeilojen yksilölliset ominaisuudet nykyisin yleisesti käytössä olevia parametrejä tarkemmin.

BNCT-sädehoidon neutronisäteilykeilan mittauksiin työssä on sovellettu ionisaatiomenetelmää siten, että hoitotuloksen kannalta oleelliset ns. termiset neutronit saadaan mittaustulokseen mukaan. Tutkimuksen perusteella ionisaatiomenetelmän käyttö kuvatulla tavalla lisää erityisesti vertailujen luotettavuutta ulkoisen sädehoidon säteilyannoksiin.

Sädehoidon säteilymittareiden (ionisaatiokammioiden) kalibrointi- ja mittausmenetelmät on annettu kansainvälisissä ohjeissa. Parannukset annosmittausmenetelmissä tulevat laajempaan käyttöön vasta, kun kansainväliset ohjeet on uudistettu vastaamaan uusia menetelmiä. BNCT -sädehoidossa vertailukelpoiset menetelmät ovat vasta syntymässä.

Luotettavien mittaus- ja laskentamenetelmien ylläpito sädehoitoklinikalla edellyttää myös, että koko annosmääritys prosessinlaatu varmistetaan huolellisesti. Elektroni- ja fotonisäteilykeilojen mittausta käsittelevät väitöskirjan tutkimusjulkaisut on otettu huomioon kansainvälisissä annosmittausohjeissa, ja fotonisäteilyn ominaisuuksien mittausmenettely otetaan käyttöön USA:ssa. Väitöskirjassa esitetty tutkimustulos, joka koskee BCNT-sädehoidon neutronisäteilykeilan mittausta otetaan huomioon tulevassa eurooppalaisessa BNCT-sädehoidon neutronisäteilykeilojen annosmittausohjeessa. Työhön sisältyy myös tutkimus ja katsaus annossuunnittelujärjestelmistä. Ne osoittavat, että suurimmat epätarkkuudet annoslaskennassa liittyvät kudosten rajapinta-alueiden annoslaskentaan.

Väitöstiedot kokosivat:
Päivi Kinnunen, puh. 191 22039 ja
Pia-Tuulia Paano, 191 22342

Katso myös http://ethesis.helsinki.fi/