Kohtalonyhteydestä
Maailman henkinen tila
ja tulevaisuus
Toimittanut Ilkka Niiniluoto

Kielestä tyynnyttävästi
Diskurssianalyysi liikkeessä
Toimittaneet Arja Jokinen,
Kirsi Juhila ja Eero Suoninen

Aika viisaita sanoja hulluudesta
MOT MOT 99. Elävien
runoilijoiden klubin vuosikirja 1999
Toimittaneet Tomi Kontio ja
Johanna Venho

Aika antaa tilaa tulkinnoille
Eino Jutikkala ja Kauko Pirinen
Suomen historia.
Asutuksen alusta Ahtisaareen

Tieteen historiaa – vaan ei ongelmattomasti
Suomen tieteen historia 2.
Humanistiset ja yhteiskuntatieteet. Päätoimittaja Päiviö Tommila, toimitussihteeri Allan Tiitta

Näin Janne nähtiin

Vesa Sirén
Aina poltti sikaria.
Jean Sibelius aikalaisten silmin
Otava, 2000
735 s., 245 mk.

Tämä on ensimmäinen teos säveltäjämestari Jean Sibeliuksesta (1865–1957), joka kokoaa tärkeimmät aikalaisten kuvaukset yksiin kansiin. Muistoja löytyy aina varhaislapsuudesta hautajaisiin. Nämä aikalaiskuvaukset ristiinvalottavat Sibeliuksen elämää ja täydentävät toinen toisiaan muodostaen kokonaisvaltaisen kuvan säveltäjän elämästä. Toimittaja Sirén on haastatellut yli viittäkymmentä Sibeliuksen kanssa eri yhteyksissä ja tavoilla tekemisiin tullutta ihmistä ja käynyt läpi arkistoja, kirjastoja, tutustunut Sibeliuksen päiväkirjoihin ja kirjeenvaihtoon, myös sellaiseen materiaaliin, jota ei Erik Tawaststjernalle näytetty: Sirén on ensimmäisenä päässyt hyödyntämään aikanaan "salaisena" pidettyä Sibelius-kansiota.

Sävellystyö, rakkauselämä, alkoholinkäyttö ja rooli perheenisänä ja kasvattajana ovat aikalaiskuvauksissa toistuvia teemoja.

Aikalaiskuvaukset perustuvat varsin luotettaviin lähteisiin, mutta mukana on myös aikalaisten harhakäsityksiä Sibeliuksen elämästä sekä esimerkkejä siitä, miten Sibelius-myytti syntyi ja siitä miten hänestä tuli jo elinaikanaan kansallissymboli ja henkilöpalvonnan kohde.

Raoul Aspegren

Kohtalonyhteydestä

Maailman henkinen tila
ja tulevaisuus
Toimittanut Ilkka Niiniluoto
Otava, 2000
220 s., 100 mk

Asiansa vakavasti ottavien ajattelijoiden tulevaisuusarvioinneista syntyvä johtopäätösten joukko on järkyttävän kirjava. Toisaalta maapallon väelle saataisiin ruokaa ja vettä pröystäilijöiden jäätelö- ja meikkirahoilla, toisaalta "ainoa nykyisen väkiluvun puitteissa saavutettava kestävä elämänmuoto perustuisi luonnonmukaiseen maatalouteen ja aurinkoenergiaan".

Onneksi joillakin kuitenkin on rohkeus ajatella mahdottoman vaikeita. Onneksi on niitä, jotka eivät tyydy repäisemään erikoisosaamistaan irti siitä mihin se kuitenkin liittyy, kaikesta! Kirjassa puhutaan esimerkiksi markkina-ajattelun ja etiikan väistämättömistä kytköksistä, hurskastelevan epäpoliittisista taloustieteilijöistä sekä kysymyksestä, voiko vapautta, demokratiaa ja suvaitsevaisuutta ensinkään kääriä ristiriidattomaksi paketiksi.

Ilkka Niiniluoto keskustelukumppaneineen pyytää myös lukijaa, poliitikkoja ja tutkijoita katsomaan ympärilleen laajakulmaobjektiivin läpi. Pohdinnat palaavat toistuvasti globaalin kohtalonyhteyden tajuamiseen. Luottamuksen rakentaminen on Terho Pursiaisen katsannossa johtava moraalinen velvollisuutemme. Arvaamattomassa maailmassa ihminen ei voi tehdä mielekkäitä valintoja, ja valinnanmahdollisuuksien kadotessa häviävät identiteetti ja ihmisyys.

"Suunnatonta maailmaa" pitää siis kuroa kokoon – muutoin kuin standardoimalla henkinen elämä, amerikkalaisen viihteen malliin. Liisa Uusitalo puhuu aiheesta muun muassa inhimillisten sivistysoikeuksien ja -velvollisuuksien käsitteiden kautta ja Paavo Löppönen valtakauppana. Asia on painavaa, raskastakin, eikä sitä ole edes yritetty tarjota lukijalle kevyenä välipalana. Onneksi.

Virve Pohjanpalo

Kielestä tyynnyttävästi

Diskurssianalyysi liikkeessä
Toimittaneet Arja Jokinen,
Kirsi Juhila ja Eero Suoninen
Vastapaino, 1999
288 s., 127 mk

Diskurssi on käsite, jota on helppo viljellä epämääräisesti tai vaikeaselkoisesti. Diskurssianalyysi liikkeessä on sikäli tyynnyttävä teos, että sen tekijät pyrkivät kommunikoimaan myös lukijan kanssa.

Kirjoittajat tarkastelevat kielenkäyttöä toimintana, jolla rakennetaan sosiaalista todellisuutta. Näkökulma on erityisesti vuorovaikutuksessa, johon sisältyvät yhtä lailla kasvokkainen kuin esimerkiksi tekstien välityksellä tapahtuva kommunikaatio. Arja Jokinen käsittelee nykykansalaista koskettavassa artikkelissaan vakuuttelevan retoriikan veikeitä keinoja, kuten "tosiasioiden" tuottamista esimerkiksi tieteessä tai politiikassa. Diskurssianalyysin monia ulottuvuuksia ja tutkimuksellisia vaihtoehtoja havainnollistetaan kiinnostavin tutkimusesimerkein. Teoksen lopuksi käydään läpi kymmenen usein toistuvaa ja aiheellista kysymystä diskurssianalyysistä.

Kirja on jatkoa tekijöiden aiemmalle teokselle Diskurssianalyysin aakkoset, mutta soveltuu silti yliopistotasoiseksi johdannoksi. Teos avaa käsitteistöä ja selkiyttää tutkimuskenttää, ja tekstikin on enimmäkseen ymmärrettävää.

Lukijan mietittäväksi jää, pääseekö niin kutsuttuun todellisuuteen käsiksi muuten kuin kielen kautta.

Mila Engelberg

Aika viisaita sanoja hulluudesta

MOT MOT 99. Elävien
runoilijoiden klubin vuosikirja 1999
Toimittaneet Tomi Kontio ja
Johanna Venho
WSOY, 2000
190 s., 125 mk

Runous on hulluutta. Niin, no... Tässä kirjassa suomalaiset runoilijat, kriitikot ja filosofit kirjoittavat hulluuden ilmiöstä tai hulluuden käsitteestä analyyttisesti, kukin omalla äänellään.

Tuomas Nevanlinnan mukaan hulluudessa on kysymys metafyysiseen yksinäisyyteen päätyvästä traagisesta yrityksestä olla jäämättä yksin. Mirkka Rekola täräyttää tiskiin täsmällisen kuvan, toisaalta surumielisen jälkikirjoituksen 1900-luvun lopun maailman hulluudesta. Silloin ihmiset kadottivat suhteensa toisiin ihmisiin ja maailmaan. "Humanismin loppu, joku sanoi, ja siltä vaikutti."

Johanna Venho esittelee puolestaan Anne Sextonin, Sylvia Plathin sukulaissielun, itsemurhaan johtanutta elämäntarinaa. Sexton pystyi vapautumaan hulluuden orjuudesta ja uhriasemasta kasvamalla runouden avulla oman hulluutensa kertojaksi, jolloin hän samalla tuli nostaneeksi oman hulluutensa myyttiselle tasolla. Tosin tämä keino pysyä hengissä ei lopulta riittänyt.

Hulluuden romantiikasta kirjoittava Lauri Sipilä tulee esseessään kiteyttäneeksi syyt erääseen aikaamme rasittavaan ilmiöön, nykyeetoksen mukaiseen haluun olla "vähän hullu". Sipilä toteaa kuinka demokraattisen individualismin kulttuurissa kaikilla on periaatteellinen oikeus kaikkeen ja erityisesti vapahdukseen tavallisuudesta. Kaikilla on oikeus yksilöksi tulemiseen ja erityisesti kiinnostavuuteen, siis oikeus olla välillä myös vähän hullu. Hulluus kun on kiinnostavaa. Sairaat ovat asia erikseen, nyt kun hulluus on otettu parempaan käyttöön.

Ja näin jatketaan, kukin kirjoittaja omalla tavallaan hulluuden teemasta. Syntyy akateemisia paineita vailla oleva polyfoninen kokonaisuus hulluudesta.

Martti-Tapio Kuuskoski

Aika antaa tilaa tulkinnoille

Eino Jutikkala ja Kauko Pirinen
Suomen historia.
Asutuksen alusta Ahtisaareen
WSOY 1999
434 s., 190 mk

Sen muistan, että Anjalan liitto solmittiin 1700-luvun lopulla. Sprengtportenkin liittyi tapahtumiin, mutta miten? Ja hatut ja myssyt ovat kyllä historiankirjoista tuttuja, mutta mistä he oikeastaan kiistelivät?

Esihistoriasta tähän päivään ulottuva yleiskatsaus Suomen historia on paitsi oivallinen hakuteos maamme menneisyyden kertaamiseen ja puolittain unohtuneiden perusfaktojen tarkistamiseen myös kansainvälinen bestseller. Kirjasta on ilmestynyt 60-luvun alusta lähtien 16 painosta viidellä eri kielellä.

– Teos sai alkunsa vuonna -58, kun yhdysvaltalainen Praeger-kustantamo otti yhteyttä Historian Ystävien Liittoon ja pyysi kokonaisesitystä Suomen historiasta. Liitto innostui kovasti ajatuksesta, olisihan kyseessä ensimmäinen suurella maailmankielellä julkaistu, suomalaisten itsensä kirjoittama teos maamme vaiheista, akateemikko Eino Jutikkala kertoo. Kirjoittajaksi liitto pyysi Jutikkalaa, ja tämä puolestaan kysyi kumppanikseen keskiajan asiantuntijaa, kirkkohistorian professori Kauko Piristä.

Hyvin pian englanninkielisen version ilmestyttyä myös Ruotsissa havaittiin suomalaisten kirjoittaman Suomen historian tarve, siellä teos päätyi kurssikirjaksikin. Sveitsissä kirjasta otettiin kuvitettu, ranskankielinen painos ja saksaksi teos on julkaistu kahteen otteeseen.

Tiiviillä yleisesityksellä on jatkuvasti kysyntää myös kotimaassa. Suomeksi kirjasta otettiin vuosituhannen vaihteessa viides painos, nyt alaotsikolla Asutuksen alusta Ahtisaareen.

– Idea syntyi jo edelliseen painokseen, jonka otsikkona oli Kivikaudesta Koivistoon. Tuolloin kyseltiin, onko Koivisto nyt niin suuri mies, että hänet pitää erikseen nostaa esiin. Arvelipa joku irvileuka samassa yhteydessä, että ilmeisesti seuraava painos on sitten nimeltään Väinämöisestä Väyryseen, Jutikkala muistelee.

– Tarkoituksena ei kuitenkaan ole ollut korostaa yksittäisen valtiomiehen roolia vaan osoittaa, että päinvastoin kuin edelliset painokset, teos ulottuu kyseiseen presidenttikauteen asti, siis nykypäivään. Ensimmäisten painosten aikaanhan sota oli vielä lähellä, ja Neuvostoliiton suhteiden kuvaamisessa oli noudatettava mitä suurinta varovaisuutta. Sodanjälkeisestä historiasta voitiin kertoa vain rauhanehtojen täyttäminen ja viitata Paasikiven harjoittamaan politiikkaan, jolla pyrittiin herättämään Neuvostoliiton luottamus.

Sittemmin kirjaa jatkettiin muutaman sivun mittaisella luettelomaisella osuudella sodanjälkeisistä vuosikymmenistä, ja uusimmassa painoksessa lähihistoriasta on jo kerrottu parinkymmenen sivun verran. Konkreettisesti historiankirjoituksen ja ajan hengen muutokset näkyvät vaikkapa valvontakomission puheenjohtajasta Andrei Zvdanovista lausutuissa kommenteissa.

– Aluksi hänestä ei kerrota mitään, mutta myöhemmin mukaan tuli niinkin pitkälle menevä kommentti kuin "Zvdanovia ei pidetty Suomen ystävänä" – tosin varmuuden vuoksi siteerauksena ulkomaisesta tutkimuksesta, Jutikkala kuvailee historioitsijan tarpomista suomettumisen suossa.

80-luvulla saattoi sentään jo todeta, että suomalaiset pelkäsivät Zvdanovia, koska tämä oli bolshevisoinut Viron, ja sittemmin Jutikkala nosti Zvdanovin Bobrikovin rinnalle eräänlaiseksi suomalaisten mieliin piintyneeksi arkkityypiksi pahasta venäläisestä. Uusimmassa painoksessa on annettu vivahteikkaampi kuva miehestä, joka ei halunnut mennä niinkään pitkälle kuin eräät suomalaiset kommunistit.

Varhaisemmasta historiasta kerrottaessa kaikissa uudistetuissa painoksissa on hyödynnetty uusia tutkimustuloksia myös tarkistamalla muun muassa autonomian ajan historiaa. Esimerkiksi kunniakkaat Porvoon valtiopäivät on vähitellen alennettu maapäiviksi, joilla vannottiin uskollisuudenvala hallitsijalle. Samalla tietysti koko suurruhtinaskunnan tilanne 1800-luvun kuluessa on joutunut uudelleenarvioiduksi; Suomen perustuslaillinen asema ei Venäjän vallan aikana ollutkaan niin vahva kuin perinteisesti on haluttu ajatella, Jutikkala korostaa.

Sanna Jäppinen

Tieteen historiaa – vaan ei ongelmattomasti

Suomen tieteen historia 2.
Humanistiset ja yhteiskuntatieteet. Päätoimittaja Päiviö Tommila, toimitussihteeri Allan Tiitta. WSOY, 2000
675 s., 660 mk

Suomen tieteen historia on merkittävä hanke. Varma merkki siitä on sen alkutaivalta saatellut kiivas kritiikki: "liian kallis hanke, huono tutkimussuunnitelma, väärät kirjoittajat". Viisi vuotta sitten historiantutkijat ottelivat hankkeesta tiukasti. Projekti kuitenkin eteni ja ensimmäinen nide ilmestyi tämän vuoden helmikuussa.

Suomessa on aiemmin ilmestynyt kaksi vastaavaa suurhanketta. Svenska litteratursällskapet i Finland julkaisi sata vuotta sitten kymmenniteisen Turun akatemian aikaa käsittelevän sarjan Åbo universitets lärdomshistoria (ilmestyi vuosina1890–1908), Suomen Tiedeseura puolestaan käynnisti 1960-luvulla edelleen jatkuvan, kansainväliselle lukijakunnalle ainakin periaatteessa tarkoitetun ikuisuussarjansa History of Learning and Science in Finland 1828–1918; sarjasta on vuodesta 1965 alkaen tähän mennessä ilmestynyt runsaat 20 nidettä ja se on edelleen kesken (!). Useita varhaisimpia niteitä edes ole enää saatavissa.

Yksittäisten tieteenalojen historioita on toki satunnaisesti ilmestynyt, mutta suomenkielistä kokonaisesitystä ei ole ollut. Helsingin yliopiston massiivinen kolmiosainen teossarjakaan ei käsitellyt varhaisempia aikoja lukuun ottamatta varsinaisesti tiedettä.

Kaksoispätevyyden probleemi

Yksi keskeisimpiä ongelmia tällaisen hankkeen toteuttamisessa on, kuka on pätevä kirjoittamaan tieteenhistoriaa. Historioitsijoiden keskinäisestä jäsentenvälisestä vapaapainista taisi olla kyse Hiidenkivessä viisi vuotta sitten (3 ja 4/1995) käydyssä nokittelussa, jossa professori Heikki Ylikangas avustajineen hyökkäsi Suomen tieteen historia -hanketta vastaan. Ylikangas piti pöyristyttävänä sitä, että muut kuin historioitsijakoulutuksen saaneet kirjoittavat tieteenhistoriaa ja varsinkin, että asianosaiset kirjoittavat omasta ajastaan. Ylikangas antoi tällaiselle lähinnä muistelusten arvon.

Keskustelu tästä kaksoispätevyyden ongelmasta lienee ikuinen eikä siihen hevin ratkaisua löydy. Tuleeko tieteenhistorioitsijalla olla ensisijassa historioitsijan koulutus vai käsiteltävän alan erityispätevyys? Päiviö Tommila on kaksoispätevyyden kysymyksessä päätynyt Suomen tieteen historiassaan perinteiseen ratkaisuun, jossa "tieteenalojen tunnetuilla edustajilla on katsottu olevan parhaat edellytykset sisältä päin nähdä oppiaineidensa kehitys", kuten hän ensimmäisen niteen alkusanoissa asian ilmaisee – ja lienee ehdottoman oikeassa.

Kirjoittajina tässä niteessä ovat Markku Heikkilä (teologia), Päiviö Tommila (historia), Ilkka Niiniluoto (filosofia), Fred Karlsson ja Nils Erik Enkvist (kielitieteet), Liisi Huhtala ja H. K. Riikonen (kirjallisuudentutkimus), Aimo Reitala (taidehistoria), Arto Haapala (estetiikka), Eero Tarasti (musiikkitiede), Pirkko Koski (teatterintutkimus), Erik Allardt (yhteiskuntatieteet), Juhani Ihanus (psykologia) ja Urpo Kangas (oikeustieteet). Muutamien alojen osalta on käytetty historian tutkijoita: Ilkka Herlin (kulttuurintutkimus), Sirkka Ahonen (kasvatustiede) ja Erkki Pihkala (taloustieteet).

Ratkaisu on ensimmäisen niteen perusteella ollut pääosin perusteltu. Moni kirjoittaja on varsin onnistuneesti valottanut oman tieteenalansa kehitystä 1900-luvun aikana. Kirjoittajien arvostukset näkyvät väistämättä tällaisissa hankkeissa, keskeisiksi valittujen tutkimussuuntien ja tutkijoiden esittelyissä ja painotuksissa – ja mikseivät saisi näkyäkin. Tämä on tämän ajan historia, näiden kirjoittajien näkemänä, ei sen enempää eikä vähempää. Toiset tekevät myöhemmin toisenlaisia tulkintoja.

Suomen tieteen historian ensimmäinen ilmestynyt nide (osa 2) käsittelee humanistisia ja yhteiskuntatieteitä ja ilmestyi helmikuussa. Luonnontieteitä, lääketiedettä ja teknisiä tieteitä käsittelevä osa (osa 3) ilmestyy sekin vielä ennen kesää. Näiden tieteenalaosien jälkeen tulollaan ovat vielä ns. runko-osat tieteen ja tutkimuksen yleisestä historiasta (osat 1 ja 4), siis tieteen ja tutkimuksen yhteiskunnallisesta ympäristöstä ja organisoinnista.

Perusratkaisuiltaan sarja vaikuttaa ensimmäisenä ilmestyneen osan perusteella suhteellisen konservatiiviselta verrattuna vaikkapa tuoreeseen Suomen kirjallisuushistoriaan – hyvässä ja pahassa. Uusiin käsittelytapoihin ei ehkä ole ollut suurempaa halua. Nyt haluttiin tehdä perustyö, joka aiemmin tyystin puuttui.

Pahimmista sudenkuopista on vältytty. Joissakin kirjoituksissa saatetaan esittää hyvinkin terävää kritiikkiä, kuten vaikkapa historioitsija Ilkka Herlinin kirjoituksessa arkeologiasta: "Kun arkeologialta katosi tehtävä suomalais-ugrilaisen menneisyyden rekonstruoijana, jäljelle jäi virallinen tehtävä kulttuurimuistojen pelastajana ja ylläpitäjänä." Herlinin mukaan tämä takaa arkeologian jatkuvuuden mutta ei metodista tai teoreettista uusiutumista. Tämän suuntaista keskustelua on viime aikoina käyty arkeologien omassa lehdessä Muinaistutkijassakin. Herlinin otsikko uskontotieteen osalta, Saarnastuolista oppituoliksi: uskontotiede, on epäonnistunut; uskontotieteen juuret kun ovat antropologiassa, folkloristiikassa ja kansatieteessä, eivät niinkään teologiassa.

Erityisalojen asiantuntijatkin onnistuvat työssään tehtävän vaikeuden huomioon ottaen kohtuullisen hyvin. Suuremmista kokonaisuuksista esimerkiksi teologia, historia, psykologia, filosofia ja yhteiskuntatieteet onnistuvat pääsääntöisesti luomaan hyvän läpileikkauksen ja katsauksen alojensa keskeisistä suuntauksista ja lähestymistavoista ja painopisteiden vaihteluista.

Tällaisissa suurhankkeissa on aina riskinsä. Tieteenhistorian sijaan saatetaan ajautua enemmän tieteiden itse-esittelyyn. Joissakin tapauksissa nimien tiputtelu saa ehkä liiankin näkyvän aseman harvempien mutta perusteellisempien suuntausten ja tutkimusten analyysin sekä kansainvälisten virtausten tarkastelun kustannuksella.

Hyvästä ja täysipainoisesta esimerkistä käy Sirkka Ahosen kirjoitus kasvatustieteestä. Pääpaino jäsentyy onnistuneesti muuttuvien tutkimusotteiden perusteella. Niiniluodon filosofiaosuuskin on kiinnostava. Toisaalta hän tuo filosofianhistorian suorastaan uskaliaan pitkälle nostamalla esille aivan viime aikojen, viime kuukausienkin joitakin kiinnostavia nuorenpolven tutkijoiden väitöskirjoja. Tulemalla nykypäivän saakka otetaan riski: voi olla vaikea arvioida niitä tutkijoita ja tutkimussuuntia, joilla lopulta on erityinen merkitys kunkin tieteenalan kehitykselle.

Kirjan alkusanoissa Tommila toteaa: "Kirjoittajille ei ole annettu mitään kaavamaista jäsennysmallia. Artikkelit eroavatkin tästä syystä toisistaan kirjoittajan persoonallisuuden ja hänen edustamansa tieteenalan mukaan. Yleisohjeina on kuitenkin ollut, että kirjoittajien tulisi keskittyä edustamiensa alojen tärkeisiin kehityslinjoihin, ottaa esille vain huomattavia tutkijoita, tiedettä eteenpäin vieneitä tutkimustuloksia ja teoksia sekä selvittää alan kotimaiset yhteiskunnalliset ja ulkomaiset tiedekontaktit ja niiden merkitys."

Tavoite on perusteltu, se täyttyy kuitenkin vaihtelevasti. Olisi kannattanut antaa tietty perussabluuna. Nyt valitut lähestymistavat ja eri kirjoittajien ratkaisut vaihtelevat tarpeettomasti varsinkin nykypäivää kohti tultaessa. Tämä heikentää teoksen yhtenäisyyttä.

Heikko taloustiede

Käsittelytapojen epäyhtenäisyys näkyy erityisen selkeästi kun vertaa taloustieteitä muihin aloihin. Jos esimerkiksi Erkki Pihkalaa uskoisi, ei kansantaloustieteessä ole vuoden 1970 jälkeen Suomessa tapahtunut sen mainittavampaa. Pihkalan osuus jää muutenkin hämmentävän heikoksi. Olisi tässäkin tapauksessa kannattanut käyttää ehtaa taloustieteilijä oman alansa oppihistorian kirjoittajana. Emeritusprofessori Jouko Paunio onkin jo ehtinyt käsitellä tätä osuutta Taloussanomissa (23.3.) otsikolla Kelvotonta suomalaisen kansantalouden historiaa. Pihkalan varhaisempi oppihistoria osoittautuu paljolti pinnalliseksi, jopa erheelliseksi. Nykypäivää taas ei näyttäisi olevankaan. Siinä vaiheessa kuin suomalaisessa taloustieteessä alkaisi oikeasti tapahtua kaikkea jännittävää, esimerkiksi huomattavaa kansainvälistymistä, Pihkala vaikenee. Keskeiset professorit töineen ja taloustieteen lähestymistavat 1970-luvulta lähtien sivuutetaan lähes kokonaan, nuoremmista tutkijoista puhumattakaan. Uudemmista lähestymistavoista esiin nostetaan esiin yllättäen sen sijaan tekniikan tohtori Eero Paloheimon rooli. Kontrasti Suomen tieteen historian muihin kirjoituksiin on silmiinpistävä.

Professoreiden työhuoneiden kehitys, tutkinnonuudistukset ja kynän korvautuminen mikrotietokoneella tuntuvat olleen olennaisinta taloustieteen alalla viimeisten vuosikymmenten aikana.

Paunio toivoi koko kirjan jäämistä kansantaloustieteen vuoksi "pölyttymään kustantajan hyllylle." Tätä en sentään rohkene toivoa, kyllä teossarjalla sentään ehdottomat ansionsa ovat. Taloustieteen ylitse kyllä kannattaa harpata. Valitettavasti.

Kun Pihkalalle eivät kelpaa viime vuosikymmenten taloustieteilijät, tuntuu Esa Saarisen "kuningattaren" Pipsa Pallasvesan mukaan pääsy filosofian historiaan – vaikkakin vain kuvassa, kuvatekstissä ja henkilöhakemistossa – toiselta ääripäältä. Huumoria?

Kun kirjoittajat ryhtyvät käsittelemään aikalaishistoriaa, on kiintoisaa tarkastella, miten he ovat selvinneet tästä haasteesta. Suurin osa kirjoittajista joutuu tehtävänasettelun vuoksi käsittelemään itseään.

Pääsääntöisesti kirjoittajat sijoittavat itsensä viileän toteavasti tekstiin. Muutamissa kohdin häveliäämpää lukijaa ehkä silti punastuttaa. Oikeustieteen puolella Urpo Kangas kertoo, että Urpo Kankaan väitöskirjassa "avataan ensimmäistä kertaa Suomessa keskustelu ongelmakeskeisestä lainopista ja rikotaan ahtaan oikeusalakohtaisen tulkintajuridiikan rajat ...". Musiikkitieteen yhteydessä Eero Tarasti kirjoittaa Eero Tarastista että hänen "päätyönsä musiikkisemiotiikan alalla on...", "Tarastin kauden leimallisin piirre ...", "Hänen johdollaan..." ja "Tarastin aikana..." jne. Pieniä asioita toki kokonaisuuden rinnalla, ehkä kaikki tottakin, mutta yhteyksissään silti kulmakarvoja kohottavaa. Tällaisissa tapauksissa pitäisi olla erityisen tarkka.

Voi arvata, että niteen toimittaja Allan Tiitta on joutunut kirjoittajiensa kanssa melkoiseen helteeseen ja painiin. Olisi ehkä kannattanut vääntää vielä hiukan enemmän. Yleisesti ottaen Suomen tieteen historia on tehtävän vaativuus, suorastaan mahdottomuus huomioon ottaen saanut vähintäänkin pistevoiton ongelmista.

Ohjaavatko juhlavuodet tieteenhistorian tutkimusta?

On kiintoisaa panna merkille, että kaikkia kolmea tieteenhistorian suurprojektia ovat ohjanneet erilaiset merkkivuodet. Turun akatemian oppihistoria-projektin pani liikkeelle akatemian perustamisen 250-vuotisjuhlavuosi, Tiedeseuran sarja käynnistettiin seuran 125-vuotisjuhlinta silmällä pitäen, ja Tommilan projektin toteutumisen taustalla puolestaan oli 100-vuotisjuhliinsa valmistautuva Tieteellisten seurain valtuuskunta.

Siis tieteen sisäiset syyt ja kysymyksenasettelut eivät ohjaakaan tällaisia laajoja historiaprojekteja, keskeisessä asemassa ovatkin ulkoiset tekijät? Tätä juhlavuosisidonnaisuuden ohjaamaa tieteenhistoriantutkimusta voi tietysti hämmästellä. Ehkä tämä on seurausta kovin kapoisesta ja nuoresta tieteenhistoriantutkimuksen asemasta yliopistolaitoksessamme.

Ehkäpä tämä Tommilan suurhanke osaltaan kuitenkin innostaa tieteenhistorian entistä perusteellisempaan ja vakavampaan harjoittamiseen yliopistoissamme. Soisi ainakin tieteenhistorian erilaisten suurempienkin projektien toteutuvan muulloinkin kuin juhlavuosien aikana.

Tommilalta tuntuu käyvän suurprojektien läpivienti: 1970–80-lukujen taitteessa ilmestyi kolmiosainen Suomen kulttuurihistoria, 1990-luvun alussa kymmenosainen Suomen lehdistön historia. Nyt on Suomen tieteen historia puolestaan hyvässä vauhdissa.

Jan Rydman
Tieteessä tapahtuu
-lehden päätoimittaja