Kiehtova keskiaika
Ristin ja Olavin kansaa.
Keskiajan usko ja kirkko
Hämeessä ja Satakunnassa
Toimittaneet Marja-Liisa Linder, Marjo-Riitta Saloniemi ja Christian Krötzl

Ylistys stadille
Jukka Pakkanen
Helsinki, mun stadi

Mika Häkkisestä Sanna Sillanpäähän
Journalismikritiikin vuosikirja 2000
Toimittaneet Elina Noppari ja
Sinikka Torkkola

Nostalgiaa kahviseuraksi
Kadonnutta kahvilaa etsimässä
Toimittaneet Eero Balk ja Tapani Kärkkäinen

Tiukkaan pakattua ympäristötietoutta
Ympäristötilasto 2000. Ympäristö ja luonnonvarat -sarja 2000:1
Suomen Tilastokeskus

Äärimmäisyyksien tulevaisuus
Eric Hobsbawm
The New Century.
In conversation with Antonio
Polito Little, Brown and Company (London), 2000

Tietoyhteiskunta seisakkeella
Teknologia, strategiat ja
paikalliset tulkinnat
Toimittaneet Päivi Eriksson ja
Marja Vehviläinen

Pöllöjä ja kerrostaloja
Viikki. Helsingin Vanhankaupunginlahden historiaa ja luontoa
Toimittaneet Markku Mikkola-Roos ja Rauno Yrjölä

Kännykkä, rakastettumme
Timo Kopomaa
Kännykkäyhteiskunnan synty

Sasteaven te pinsaven!
Drom. Romanien tie
Toimittaneet Leena Laulajainen ja Malla Pirttilahti
Kuvitus Kari Lindgren

Ilkeitä asioita
Fred Karlsson
E. N. Setälä vaarallisilla vesillä. Tieteellisen
vallankäytön, käyttäytymisen ja perinteen analyysi

Tulkinnan kirous

Pekka Asikainen ja Jari Sinkkonen

Richard Wagner. Nibelungin
sormus – myyttien ja mielen näyttämö

WSOY, 2000

241 s., 165 mk

Peter Bassett

Uuden vuosituhannen Ring. Opas Wagnerin Nibelungin
sormukseen

Suomen Wagner-seura r.y., 2000

125 s., 139 mk

Suomen Kansallisoopperan ensimmäinen yhtenäinen Ring-produktio nostatti Wagner-kuumetta Suomessa. Kuten Helsinkiin valmistunut Götz Friedrichin ohjaus osoitti, ajassamme on myös jotain sellaista, joka antaa Richard Wagnerin vallankumoukselliselle taiteelle erityisen kiitollisen kasvualustan, toisin sanoen mahdollisuuden tuoreisiin toteutuksiin, jotka kuitenkin ovat hyvin lähellä juuri sitä, mitä Wagner itse teoksillaan alunperin tavoitteli. Enää emme tarvitse siipikypäriä, haarniskoita ja linnoja ulkokohtaisiksi todisteiksi siitä, että kysymys on todellakin myyttisestä maailmasta. Voimme ymmärtää, mitä Wagner tarkoitti kirjoittaessaan: "Myytin ainutlaatuisuus on siinä, että se on kaikkina aikoina totta, eikä sen äärimmilleen tiivistetty sisältö milloinkaan ehdy."

Ymmärtämistä helpottaa myös kaksi tänä vuonna ilmestynyttä suomenkielistä Ring-opasta. Luonteeltaan nämä kirjat ovat keskenään hyvin erilaisia. Kolmekymmentä vuotta Ringiä tutkinut australialainen diplomaatti Peter Bassett käy kirjassaan tetralogiaa läpi ooppera oopperalta ja kohtaus kohtaukselta, samalla teosta enemmän tai vähemmän onnistuneesti tulkiten. Reininkullasta Bassett selviää erinomaisesti, hänen tulkintansa ovat asian ytimeen osuvia ja innostavia. Mutta monimutkaista myyttis-psykologista kudosta, joka Valkyyriassa liittää Wotanin ja Brünnhilden toisiinsa, Bassett ei enää onnistukaan käsittelemään yhtä kirkkaasti. Siegfriediä tulkitessaan Bassettin ideat jäävät puolitiehen. Kokonaisuudessaan Bassettin teos ja tulkinta tarjoaa kuitenkin oivallisen matkan Ringin maailmaan.

Wagnerin tetralogia on merkityksiltään niin ehtymätön, että yksittäisillä tulkinnoilla on hyvin vaikea tehdä oikeutta monimutkaiselle kokonaisuudelle. Jos jotain sanoo, sulkee jotain muuta helposti pois. Tämä eräänlainen tulkinnan kirous vaivaa myös psykiatri Jari Sinkkosen sinänsä mielenkiintoista esseetä suomalaisessa Ring-oppaassa. Lapsuudenkokemuksista johdetut tulkinnat "neron ja narsistin" taiteesta eivät nimittäin välttämättä aina vakuuta.

Myyttien ja mielen näyttämö sisältää myös korrepetiittori Pekka Asikaisen laatiman laajaan juoniselostuksen ja hakemiston, josta olennainen Ring-tieto on helposti löydettävissä hakusanojen takaa. Myös johtomotiivit löytyvät hakemistosta, mutta niitä ei ole kuitenkaan nimetty, sillä kyse on jatkuvasti metamorfoituvasta musiikista, jolle nimeäminen ei tee oikeutta.

– Niin kuin sanoilla on eri merkityksiä ja eri yhteyksiä, samalla tavalla myös johtomotiiveilla on, ja lisäksi motiivit esiintyvät aina eri muodoissa. Ei niitä voi määrittää yhdellä nimellä, Asikainen toteaa.

Toisin sanoen Asikainen on pyrkinyt välttämään tulkinnan kirousta! Teokseen sisältyy myös Wagnerin varhainen proosaluonnos Ringistä Asikaisen kääntämänä. Paketin täydentää Asikaisen artikkeli Nibelungin sormuksen myyttis-kirjallisista taustoista, joista keskeisimpiä ovat antiikin draama ja skandinaavinen mytologia.

– Anarkistinen ja yksilöllisesti toimiva Antigone oli Wagnerille erityisen tärkeä naishahmo, kuten tietenkin myös Eddan ja Völsunga-saagan hurja Brynhilde. Wagner kuitenkin muokkasi vanhaa myyttiaineistoa ja Ringissä Brünnhilde on hyvin erilainen kuin saagoissa. Wagnerin keskeinen ajatus Ringissä oli rakkaus ja myötätunto, toisen ihmisen sisäinen tajuaminen. On ikään kuin kyettävä menemään havainnon kohteen sisälle, ja aistittava sieltä käsin, mistä on kyse. Juuri Brünnhildellä on tämä kyky Ringissä. Saagojen Brynhilden selvänäköisyys on Wagnerilla saanut uuden merkityksen, Asikainen kertoo.

Vastaavanlainen sisäisen ymmärryksen ajatus nousee esiin, kun Asikainen luonnehtii Wagnerin sävellystapaa.

– Wagner ei maalaa maisemia. Jos on kysymys vaikkapa tuulesta, Wagner ei maalaa tuulen suhinaa, vaan menee tuulen sisälle ja yrittää saada tuulen olemuksen musiikkiinsa. Tästä saattaa johtua myös se, että jotkut ihmiset pelkäävät Wagnerin musiikkia – pelkäävät mennä sisälle. Vaikka juuri se olisi tärkeää, niin musiikissa kuin rakkaudessakin.

Martti-Tapio Kuuskoski

Kiehtova keskiaika

Ristin ja Olavin kansaa.
Keskiajan usko ja kirkko
Hämeessä ja Satakunnassa

Toimittaneet Marja-Liisa Linder, Marjo-Riitta Saloniemi ja Christian Krötzl

Tampereen museoiden julkaisuja 55, 2000

301 s., 240 mk

Ristin ja Olavin kansaa kertoo ensimmäisten hämäläisten ja satakuntalaisten kristittyjen sukupolvien uskosta ja kirkosta, heidän tavastaan hahmottaa maailmaa. Maakunnallinen näkökulma on usein ylitettävissä laajempaakin keskiaikaista Suomea koskevaksi.

Teos on syntynyt Tampereen kaupungin museokeskus Vapriikissa parhaillaan esillä olevan samannimisen näyttelyn oheistuotteena. Artikkelikokoelmassa parisenkymmentä tutkijaa kertoo paitsi esineistä, myös siitä historiallisesta aikakaudesta, joka käytti ja tuotti niitä. Painotus on teologinen, mutta sijansa saavat myös niin ruokatalous kuin vaikkapa hallintohistoria.

Muutaman sivun artikkelit pursuavat detaljeja, mutta pääsääntöisesti niiden sanomasta on mahdollista selvitä ilman museoalan koulutusta, ainakin lopun sanasto-osaan turvautuen. Erityisen suositeltavaksi teoksen tekee se, että kirjoittajista monet – kirkkojen ajoituksen mullistaneen Markus Hiekkasen lisäksi – ovat viime vuosina kyseenalaistaneet keskiaikaan liittyneitä vanhoja uskomuksia. Lyhyessä artikkelimuodossa nämä uudet tuulet tavoittanevat yleisöä tiedeyhteisön ulkopuoleltakin.

Arkeologi J.-P. Taavitsainen esimerkiksi kumoaa sen vanhan olettamuksen, että Hämeen muinaislinnojen ketju olisi ollut osoitus laajasta yhteistoiminnasta ja yhteisestä puolustusjärjestelmästä: kyse oli ennemminkin päinvastaisesta eli organisoitumisen puutteesta. Samoin esimerkiksi kirkkolaulututkija Ilkka Taitto huomauttaa, että toisin kuin uskotaan, katolisaikaista jumalanpalvelusjäämistöä on säilynyt runsaasti – tutkijoista vain on pulaa. Mielenkiintoista tietoa löytyy myös vaikkapa keskiaikaisista kirjoista ja testamenteista.

Tauno Linkoranta

Ylistys stadille

Jukka Pakkanen

Helsinki, mun stadi

WSOY, 1999

200 s., 185 mk

Tuosta, juuri tuosta se lähti, Korkeasaaren lautta. Ja tuossahan on Tempon edesmennyt tavaratalo, äitini ostosparatiisi silloin ennen. Vanhat muistikuvat todentuvat kun selailee Jukka Pakkasen hiljan ilmestynyttä kirjaa Helsinki, mun stadi. Kirjan valokuvat ovat pääosin 1950-luvulta.

Vanhalle helsinkiläiselle Pakkasen kirja on aarrearkku. Uutta sivua kääntäessään lukija tuntee nostalgian lämpimän henkäyksen. Kuinka tuttuja ovatkaan ne kaupungin äänet ja hajut, ratikat ja märkä asfaltti, jotka kirjailija on muistikuviksi tallettanut. Kuinka tuttua on mainosten välkkyvä valo yössä. Raitiovaunuja Pakkanen rakastaa, niiden ääntä ja olemusta, ne ovatkin hänelle stadin manifestaatio. Kirjassa on kaksitoista kuvaa joissa esiintyy ratikka, samoin kansipaperissa. Mutta mitä olisikaan Helsinki ilman raitiovaunujaan – invalidi?

Paitsi nostalgian vuoksi tällaiset kirjat ovat määrättyyn ikään ehtineille ihmisille tärkeitä. Ne jäsentävät tapahtunutta ja vakuuttavat heidät kuulumisestaan johonkin paikkaan tiettynä hetkenä, antavat tunteen omista juurista. Maalta Helsinkiin muuttaneelle sukupolvelle tämä tunne on erityisen tärkeää, sillä varhaiset lapsuusmuistot muualta ovat heiltä monesti hälvenneet kaupungissa eletyn verevän nuoruuden ja orastavan aikuisuuden kiihkeän sykkeen pyörteisiin.

Typografialtaan kirja on kekseliäs. Mustavalkoiset valokuvat ja aforismit rinta rinnan vierekkäisillä sivuilla kuljettavat lukijaa tunnelmasta toiseen. Kirjaa onkin luettava viipyillen, niin kuin rakkauskertomusta. Se onkin Pakkasen rakkaudentunnustus kotikaupungilleen joka oli ja on.

Matti Lundberg

Mika Häkkisestä Sanna Sillanpäähän

Journalismikritiikin vuosikirja 2000

Toimittaneet Elina Noppari ja
Sinikka Torkkola

Tampereen yliopisto,
Tiedotustutkimus 1/2000

176 s., 50 mk

Journalismikritiikin vuosikirjaa 2000 kuvataan esipuheessa "luontevaksi toimittajien ja tutkijoiden kohtaamispaikaksi". Kirjan toimittajat kaipaavat yhteyttä yleisöön, joka voisi asiantuntijoiden ohella tulla mukaan arvioimaan journalismia. Vielä tähän vuosikirjaan maallikkopuheenvuoroa ei ole mahtunut, eikä tutkijoiden ja ammattitoimittajienkaan "luonteva" vuoropuhelu aina toimi. Journalismia tutkaillaan toisaalta käytännöllisenä leipätyönä, toisaalta teoreettisena prosessina.

Aiheista tärkeimmäksi nousee Kosovon kriisi. Kipeää ajankohtaisuutta on myös professori Vuokko Niirasen lasten hyvinvointia käsittelevässä tekstissä. Muutamaa artikkelia muistaisin kunniamaininnalla. Itä-Savon Pertti Martiskainen suomii nasevasti Formulalandian Häkkis-hurmosta, jossa on "sekä hanaa että munaa". Ylen Kristiina Heleniuksen absurdi EU-väläys naurattaa ja hirvittää. HS:n Anna-Stina Nykäsen kuvaus ampumaratasurman uutisoinnista pistää hiljaiseksi.

Arja Tuusvuori

Nostalgiaa kahviseuraksi

Kadonnutta kahvilaa etsimässä

Toimittaneet Eero Balk ja Tapani Kärkkäinen

Otava, 2000

219 s., 178 mk

Helsingissä on kahvilavillitys kukkeimmillaan, mutta vanhan ajan "oikean" kahvilan tunnelmaan täällä ei taideta yltää. Nostalgian nälkää, kaipuuta paikkaan, jota ei ehkä koskaan ollutkaan, voi hillitä istahtamalla mielikahvilan peräpöytään, ottamalla esiin Balkin ja Kärkkäisen tekstikokoelman ja ehkäpä, kirjan hengen mukaansa tempaamana, lausahtaa tarjoilijalle "Yksi mélange, kiitos!" (ja saada maitokahvia, itävaltalaisittain tilattuna).

Eri lähteistä kootuissa teksteissä toimittajat, kirjailijat, runoilijat ja muut kykenevät kynäilijät muistelevat kahviloita Berliinissä, Prahassa, Triestessä, Krakovassa, Zagrebissa, Varsovassa ja Balkanilla, sekä tietenkin Wienissä.

Kirjoittajien mukaan oikea kahvila on täynnä sanomalehtiä ja puhetta, korttipeliä ja tyhjiä keskusteluja, älyllistä säihkettä, joutilaisuutta, luovia menestyjiä ja luovia luusereita, seurallisia sekä erakoita, jotka hekin tarvitsevat "seuran syrjää tai ainakin näkymää siihen". Hyvä asiakas ei puolestaan töytäile suinpäin tilaamaan, vaan luottaa tarjoilijan tietoon siitä, mitä hän yleensä haluaa. Hyvä asiakas myös "nostaa itse tuolin pöydälle kahvilasta lähtiessään", toisin sanoen istuu aina sulkemisaikaan saakka.

Harvat valokuvat, vanhat kahviloiden mainokset ja Sacher-reseptit elävöittävät tyylikästä teosta. Kirja on sopivan pieni mahtuakseen mukaan takin liepeeseen ja kahviseuraksi.

Ulla Mether

Tiukkaan pakattua ympäristötietoutta

Ympäristötilasto 2000. Ympäristö ja luonnonvarat -sarja 2000:1

Suomen Tilastokeskus

160 s., 145 mk

Julkaisu sopii kaikille (kulutus)yhteiskunnallisten ja ympäristöasioiden kehityksestä kiinnostuneille. Lähes taskukokoisesta koosteesta löytyy tietoa maamme ympäristöasioista neljänkymmenen vuoden ajalta ja viimeisimpiä ympäristötietoja muistakin teollisuusmaista. Pelkistetysti esitetyt tilastotiedot ovat enimmäkseen selkeitä ja nopeasti hahmotettavia. Pieneen tilaan on valikoitu keskeisimpiä aiheita, joiden taustoista olisi kiintoisaa tietää enemmänkin.

Havainnollisia ihmisen toimintaan sekä tuotannon ja kulutuksen aiheuttamaan ympäristön kuormitukseen liittyviä tilastoja pohjustaa tiivis katsaus kustakin aiheesta. Ympäristötaloudellinen näkökulma korostuu, vaikkei kaikista kulutusyhteiskunnan vaikutuksista ympäristöön olekaan vielä selkeitä mittareita tai taustatietoja. Taloustieteelliseen tarkastelutapaan liittyvät monet käytetyt termit kuten kuormitustilinpito: siinä missä taloustieteilijä tyytyväisenä panee merkille teollisuuden ennätystuoton tai nousevan bruttokansantuotteen, ympäristönsuojelija huolestuu kasvavista jätevuorista ja vesien rehevöitymisestä.

Suomea muihin teollisuusmaihin vertailevista tilastoista löytyy mieluisaa tietoa päästöjen vähenemisestä. Myös metsien terveydentila näyttäisi Suomessa hyvältä. Vertailuissa harvaanasutun ja ilmanalaltaan kylmän Suomen asema erottuu monin tavoin, kuten kiihtyvänä energiankulutuksena tai lisääntyneen liikenteen aiheuttamina ympäristöongelmina. Avoimeksi jääviä kysymyksiä herättävät muun muassa erilaiset EU-kansalaisten ympäristöasenteita mittaavat mielipidetutkimukset. Huoli globaaleista tai maanlaajuisista ongelmista on tilastojen perusteella suuri, mutta paikallistason ongelmat eivät tunnu merkityksellisiltä. Biodiversiteettiä käsittelevään lukuun on ehtinyt uusittu uhanalaisluokituskin.

Jaana Lahtinen

Äärimmäisyyksien tulevaisuus

Eric Hobsbawm

The New Century.
In conversation with Antonio
Polito Little, Brown and Company (London), 2000

176 s., 87 mk

Marxilaisen historiantutkimuksen grand old man, 83-vuotias Eric Hobsbawm onnistuu viimeisimmässä teoksessaan löytämään tuoreita näkökulmia globalisaation vaikutusten, sodankäynnin luonteen muuttumisen ja tuloerojen kasvun ruotimiseen. Italialaisen journalistin Antonio Politon johdattelemana Hobsbawm tekee The New Century -kirjassaan uuden aluevaltauksen tulevaisuuden ennustajana.

Normaalistikin rönsyilevästi kirjoittavan historioitsijan ajatuksenjuoksu pääsee keskusteluna etenevässä teoksessa oikeuksiinsa. Hobsbawmin mestarillinen kyky yhdistellä omaa elämänkokemustaan ja tieteellistä asiantuntemustaan toimii myös kristallipalloon kurkistettaessa. Kuluneen tuntuiset aiheet saavat hänen käsittelyssään uutta väriä, helppotajuisessa mutta stimuloivassa muodossa.

Herkullisimmillaan The New Century on pohtiessaan koko poliittisen vasemmiston tulevaisuutta. Samalla kun Hobsbawm kiteyttää muutamalle sivulle historiallisen näkemyksensä työväenliikkeen kehityksestä, hän erittelee aikanaan näkyvästi Englannin kommunistisessa puolueessa toimineena myös oman sitoutuneisuutensa vaikutuksia. Pessimistisesti solidaarisuuden ja yhteisöllisyyden katoamista tarkasteleva Hobsbawm ei aseta paljoakaan toivoa ns. uuden vasemmiston nousun varaan.

Petri Hakkarainen

Tietoyhteiskunta seisakkeella

Teknologia, strategiat ja
paikalliset tulkinnat

Toimittaneet Päivi Eriksson ja
Marja Vehviläinen

SoPhi, Jyväskylän yliopisto, 1999

230 s., 110 mk

Päivi Eriksson ja Marja Vehviläinen käyttävät kolmattasataa sivua kertoakseen varsin yllätyksettömiä asioita toimittamassaan teoksessa. Kaupungit ovat omaksuneet liikkeenjohdon opit laatiessaan tulevaisuusstrategioita, mutta nämä suunnitelmat unohtavat yksittäisen ihmisen. Atk-ammattilaisten ihmiskäsitys on ontto. Pohjoiskarjalaiset naiset tutustuvat tietotekniikkaan.

Kirjansa alussa Eriksson ja Vehviläinen toteavat, ettei heidän pyrkimyksenään ole puolustaa tietoyhteiskuntaa sen enempää kuin olla sitä vastaankaan. Vahvempi kantaaottavuus olisi kuitenkin tehnyt teoksesta kiinnostavamman. Kirjoittajat tyytyvät kuvailemaan, kuinka Pohjois-Karjalan naiset tallentavat reseptejään tietokoneelle. Mitä hienoa reseptien sähköisessä tallentamisessa sitten on, sitä ei kirjoittajista jää pohtimaan kukaan.

Kirjan parasta antia ovat kuvaukset uusista työmuodoista call centereissä ja etätyössä – näissä artikkeleissa on keskitytty itse asiaan ja hetkittäin lähes koominen teorian mukaan ymppääminen on jätetty pois. Kokonaan naisten kirjoittamassa kirjassa moni näkökulma on kuitenkin unohtunut. Kuka huomioisi vaikkapa ne teinipojat, joiden atk-taidot rajoittuvat mp-kolmosten ja Pamela Anderssonien daunloudaamiseen netistä?

Tapio Nurminen

Pöllöjä ja kerrostaloja

Viikki. Helsingin Vanhankaupunginlahden historiaa ja luontoa

Toimittaneet Markku Mikkola-Roos ja Rauno Yrjölä

Tammi 2000

264 s., 240 mk

Tunturipöllön nähdäkseen pitää vain jolkotella kuutosen ratikalla Arabianrantaan. Viime talvena näitä pörhäköitä saalistajia oleili Vanhankaupunginlahdella ainakin kaksi, kertoo Viikki-tietoteos. Yli 20 artikkelissa on muutakin, millä hämmästyttää maalaisserkkua, joka pitää Helsinkiä ankeana kivikaupunkina. Pääosin Helsingin kaupungin ja yliopiston asiantuntijat luotaavat Vanhankaupunginlahden historiaa ja listaavat alueen asukkeja ja vierailijoita tavalla, joka ei karkota luontoaiheita vierastaviakaan lukijoita.

Teokseen jää koukkuun värikkäiden kuvien toimiessa tehokkaina syötteinä. Tunnelmallisia maisemia ja luontokuville tyypillisiä pehmeitä tarkennuksia terävöittää tieto kohteen kaupunkimaisuudesta. Nyt ollaan keskellä Helsinkiä.

Liikkeelle lähdetään taiteilija, lintututkija Magnus von Wrightistä (1805–1868), joka tarkkaili lintuja Kluuvinlahdella nykyisen Ateneumin paikalla. Sivujen edetessä viivähdetään Lammassaaren työväenluokkaisen elämän parissa, perustetaan Viikkiin luonnonsuojelualue, vaihdetaan Vantaanjoen ammattirysät vapaa-ajankalastajien vapoihin ja rämmitään ruovikossa, joka on alueen kasvillisuudesta tyypillisintä. Tietoa kertyy lähes huomaamatta. Viikissä viihtyvät lukuisat lajit, esimerkiksi rusakot ja supikoirat, pajusirkut ja joutsenet, rantarypykkä ja paksunahakka. Lopuksi on runsas tilastoliite lähinnä linnuista.

Vanhankaupunginlahden monimuotoisuutta uhkaa rehevöityminen sekä alueen rakennuspaineet. Rakentamaton luonto keskellä pääkaupunkia on kallista.

Ulla Mether

Kännykkä, rakastettumme

Timo Kopomaa

Kännykkäyhteiskunnan synty

Gaudeamus, 2000

132 s., 134 mk

VTT Timo Kopomaan Kännykkäyhteiskunnan synty on ensimmäinen tutkimus siitä, miten matkapuhelimet ovat muuttaneet arkea. Teos perustuu pääosin vuonna 1997 koottuun aineistoon ja Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan ja sosiologian laitoksilla tehtyyn, Soneran ja Nokia Mobile Phonesin rahoittamaan tutkimukseen.

Kopomaan lähestymistapa on yhteiskuntatieteellinen, häntä kiinnostavat kännykän tuomat sosiaaliset muutokset. Erityishuomion saavat kaupunkikulttuurin uudet muodot, jotka matkapuhelin tekee mahdolliseksi. Kopomaa tekee avaavia havaintoja esimerkiksi siitä, mitä keinoja puhelimeen puhujat käyttävät vallatakseen kaduilta itselleen omaa olohuonetta, yksityistäessään julkista tilaa.

Paitsi tilaan ja paikkaan, kännykkä vaikuttaa myös aikaan. Työntekijät huomaavat esimerkiksi työ- ja vapaa-ajan limittyvän, kun vastaanottajan saa kiinni samasta numerosta vuorokauden ympäri. Tekstiviestein voi lähestyä jopa yöllä. Toisaalta kännykät ovat edesauttaneet individuaalin ex tempore -kulttuurin muodostumista, kun tapaamisia voidaan lykätä tai porukkaa kutsua koolle hetken mielijohteesta. On hyvä, että maailman kännyköityneimmässä maassa tutkitaan innovaation sosiaalisia vaikutuksia. Humanistien tutkimuksella voi hyvinkin olla taloudellista ja kaupallista vaikutusta, kun suunnitellaan tulevaisuuden killeripalveluita.

Karo Hämäläinen

Sasteaven te pinsaven!

Drom. Romanien tie

Toimittaneet Leena Laulajainen ja Malla Pirttilahti

Kuvitus Kari Lindgren

Opetushallitus, 2000

86 s, 75 mk

Opetushallitus käynnisti muutama vuosi sitten yhteistyössä Ruotsin ja Portugalin opetusviranomaisten kanssa romanien elämänkertakeruuhankkeen, jossa haastateltiin yhteensä 290 romania. Suomesta haastattelunauhoja kertyi 129, ja ne on nyt tallennettu Suomen Kirjallisuuden Seuran arkistoon.

Haastattelujen pohjalta hankkeen koordinaattorina toiminut Malla Pirttilahti ja kirjailija Leena Laulajainen ovat työstäneet peruskoulun oppimateriaaliksi lasten tietokirjan, jossa käydään läpi romanien elämää ennen ja nyt.

Kirja koostuu lyhyistä dialogeista, joissa kolme romanisukupolvea peilaa arkipäivän sattumusten kautta olemassaoloaan suomalaisessa yhteiskunnassa. Tarinoissa lauletaan vanhoja kiertolaisajoilta peräisin olevia lauluja, puhutaan romanikieltä, ommellaan romaniasuja, tavataan torilla Portugalista kotoisin oleva romaniperhe, katsotaan telkkarista dokumenttia Mustasta Saarasta, pelataan videopelejä, parannetaan sairaita, siivotaan ja käydään koulua.

Tekijöiden tavoitteena on ollut hälventää koulunuorison ennakkoluuloja romaneja kohtaan, ja tarinoiden perusilme on varsin myönteinen. Dialogi on luontevaa ja siihen on saatu ujutettua yllättävänkin paljon asiatietoa romaneista ja ylipäätään vähemmistön asemasta suomalaisessa yhteiskunnassa. Tietoja on täydennetty vielä tarinoiden loppuun liitetyillä lyhyillä tietoiskuilla, joissa selvitetään käsitteitä sekä tarkennetaan historiallisia tapahtumia ja romanien tapakulttuuria.

Romaneista ei Suomessa ei ole paljon kerrottu, varsinkaan heidän itsensä näkökulmasta, joten sasteaven te pinsaven – tervetuloa tutustumaan – myös aikuiset lukijat.

Marketta Ollikainen

Ilkeitä asioita

Fred Karlsson

E. N. Setälä vaarallisilla vesillä. Tieteellisen
vallankäytön, käyttäytymisen ja perinteen analyysi

SKS, 2000

309 s., 185 mk

E. N. Setälä julkaisi Suomen kielen lauseoppinsa 16-vuotiaana koulupoikana vuonna 1880. Perinteisesti Setälän teosta on pidetty käänteentekevänä suomalaiselle syntaksin tutkimukselle. Todellisuudessa teos oli kuitenkin mukaelma Adolf Waldemar Jahnssonin yhdeksän vuotta aiemmin ilmestyneestä väitöskirjasta. Myös myöhemmin tutkijanurallaan Setälä joutui tutkimuseettisten epäilysten kohteeksi.

Fred Karlssonin kirja voidaan esittää neljällä lauseella, eli tiivistämisen varaa 300-sivuisesta opuksesta löytyisi. Nyt samoja päätelmiä toistetaan tarpeettomankin monta kertaa. E. N. Setälä on kirjan paha poika uudestaan ja uudestaan. Suorat lainaukset ovat jopa neljän sivun mittaisia, olkoonkin, että ne antavat persoonallisen äänen kirjan henkilöille.

Teoksen parasta antia on aihepiirin siirtäminen yleisemmälle tasolle. Millaista on hyvä tieteellinen käytäntö? Millaisia muotoja vallankäyttö tutkijayhteisössä saa?

Karlsson käsittelee kirjassaan tärkeitä asioita. Pääsevätkö tiedeyhteisössäkään huipulle lahjakkaimmat, vai saavatko kirkkaimman kruunun vain kaikkein vallanhimoisimmat ja kovimmat? On sääli, jos joudumme odottamaan seuraavat sata vuotta, että oman aikamme e.n. setälöiden edesottamukset tulevat päivänvaloon.

Tapio Nurminen