Väitökset 29.9.-20.10.2000

Potilaan diagnoosiehdotukset
lääkärin vastaanotolla
Mihail Tsvehov länsimaiden teatterissa ja elokuvassa
Morfologiasta
moniäänisyyteen
Kotiniinin ja nikotiinin
kromaffiinisolujen
viestintään kohdistamat vaikutukset
Työ vanhuspalveluissa –
Näkökulmia työn
muotoilusta,
stressiteorioista,
informaatioprosessoinnista ja organisaatiokulttuureista
GABAA-reseptori
välitteinen hermoärsytys
aikuisen ja vastasyntyneen rotan hippokampuksessa
Att tala bra, bättre och bäst – Suomenkielisten
abiturienttien ruotsin
kielen suullinen taito
testisuoritusten valossa
Ruoansulatuskanavan
mikrobien tuottama
asetaldehydi alkoholiin
liittyvien suolistosairauksien synnyssä
Romanian ortodoksinen kirkko ja kirkkojen
maailmanneuvosto,
1961–1977
Verkko kansalaisyhteiskunnan käytössä
Relative biological
effectiveness of reactor
produced epithermal
neutrons for the canine brain
Vuorokausirytmit ja uni neuronaalista
seroidilipofuskinoosia
sairastavilla potilailla
Lihavuus ja keuhkojen
toimintahäiriöt. Laihtumisen ja asennon vaikutukset
Naudan lihasten
glykogeenikonsentraatio suhteessa ruokintaan,
teurastukseen ja lopulliseen naudanlihan laatuun
Pienten lasten
peritoneaalidialyysihoidon kehittäminen
Antioksidantit ja
 paksusuolikasvaimet
Joidenkin suusta
eristettyjen
Gram-positiivisten
bakteerien kiteiset
pintaproteiinikerrokset ja pintaominaisuudet
Endoteliinien ja eräiden muiden tekijöiden vaikutus sonnin siittimen
kurojalihaksen
supistusasteeseen
Teurasjätteiden säilöntämenetelmä mullistaa
turkiseläinten ruokinnan

Potilaan diagnoosiehdotukset
lääkärin vastaanotolla

Humanistisessa tiedekunnassa esitettiin 29.9.2000 tarkastettavaksi FL Liisa Raevaaran väitöskirja ”Potilaan diagnoosiehdotukset lääkärin vastaanotolla. Keskustelunanalyyttinen tutkimus potilaan institutionaalisista tehtävistä”.

Tutkimus kuuluu suomen kielen alaan.

Vastaväittäjänä on VTT, dosentti Ilkka Arminen ja kustoksena professori Auli Hakulinen.

Teos julkaistaan sarjassa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia.

Vastaanotolla diagnoosin esittäminen kuuluu lääkärille, mutta joskus potilaatkin tuovat ilmi omia diagnoosia koskevia ehdotuksiaan tai arvelujaan siitä, mistä heidän oireensa johtuvat tai mikä niihin vaikuttaa. Väitöskirjassa selvitetään, millaisissa lääkärin vastaanottoon sisältyvissä tilanteissa potilaat esittävät diagnoosiehdotuksia, millaisia nämä ehdotukset ovat, mitä niillä tehdään ja miten lääkärit käsittelevät niitä.

Aiemmissa lääkärin ja potilaan vuorovaikutusta tarkastelevissa tutkimuksissa huomio on kohdistunut vastaanoton työnjakoon ja niihin lääkärin ja potilaan puheen yksityiskohtiin, joilla he osoittavat diagnostisen tiedon ja oireita koskevien selitysten tarjoamisen lääkärille kuuluvaksi toiminnaksi. Tämä tutkimus täydentää aiempia tutkimuksia keskittämällä tarkastelun siihen, millaisissa tilanteissa ja miksi potilaat poikkeavat odotuksenmukaisesta roolistaan ja esittävät diagnoosiehdotuksia sen sijaan, että jättäisivät oireita koskevien syiden esittämisen lääkärille.

Tulokset osoittavat, että potilaat esittävät diagnoosiehdotuksia silloin, kun heidän kykynsä tai halunsa toimia pätevästi, vastaanoton käytänteitä noudattaen, kyseenalaistuu. Ilmaisemalla käsityksensä tai epäilynsä oireiden aiheuttajasta he pyrkivät korjaamaan ongelmallista tilannetta. Potilas voi esittää ehdotuksen heti vastaanoton alussa, jos hän on epävarma käynnin tarpeellisuudesta. Tällöin käynnin syyn esittelyyn liitetty diagnoosiehdotus perustelee vastaanotolle tuloa.

Potilaat esittävät diagnoosiehdotuksia usein myös silloin, kun he tarjoavat lääkärin käsiteltäväksi ylimääräisen lisävaivan tutkimusvaiheessa tai vastaanoton loppupuolella. Näissä tilanteissa ehdotus vähättelee esiteltyä vaivaa, ja se esittäminen tarjoaa lääkärille mahdollisuuden ohittaa ongelman käsittely. Lisäksi diagnoosiehdotuksia esitetään tilanteissa, joissa lääkärillä ja potilaalla näyttää olevan erilainen käsitys potilaan vaivan vakavuudesta. Tällöin potilas voi oireita koskevalla selityksellään perustella ja selittää omaa näkemystään.

Vuorovaikutuksen yksityiskohtainen tarkastelu antaa tietoa siitä, millaisiin institutionaalisiin tehtäviin, velvollisuuksiin ja toiminnan rajoituksiin potilaat suuntautuvat keskustellessaan vastaanotolla lääkärin kanssa. Selvittämällä olosuhteita ja ehtoja, jotka säätelevät potilaan osallistumista diagnostiseen päättelyyn, tutkimus problematisoi ja tarkentaa aiempien tutkimusten luomaa kuvaa lääkärin ja potilaan vuorovaikutuksen epäsymmetriasta.

Tutkimuksen metodina on keskusteluanalyysi. Aineistona on sata videonauhoitettua terveyskeskuslääkärin vastaanottoa. Väitöskirja on osa kielitieteilijöiden ja sosiologien tutkimushanketta, jossa tutkitaan vuorovaikutusta suomalaisessa perusterveydenhuollossa.

Mihail Tsvehov länsimaiden teatterissa ja elokuvassa

Humanistisessa tiedekunnassa esitettiin 30.9.2000 tarkastettavaksi FK Liisa Bycklingin väitöskirja ”Mihail Tsvehov v zapadnom teatre i kino”.

Tutkimus kuuluu venäjän kielen ja kirjallisuuden alaan.

Vastaväittäjänä oli professori Sharon Marie Carnicke (University of Southern California) ja kustoksena professori Pekka Pesonen.

Teos julkaistaan sarjassa Sovremennaja zapadnaja rusistika, T. 30.

Mihail Tsvehov (s. 1891 Pietarissa ja k. 1955 Los Angelesissa) oli Anton Tsvehovin veljenpoika ja Moskovan Taiteellisen teatterin johtajan Konstantin Stanislavskin tähtioppilas, jonka esitykset ovat legendaarisia. Tsvehov oli Moskovan Taiteellisen teatterin filiaalin (MHAT-2) johtaja-ohjaaja ja pedagogi vuoteen 1928 asti, jolloin hän muutti länteen. Emigranttina Tsvehov joutui epäsuosioon neuvostoteatterissa, vaikka hänen kirjansa levisivätkin epävirallisesti. Julkisuuteen Tsvehovin opit pääsivät Venäjällä vasta glasnostin aikana, jolloin niistä tuli muodikkaita. Väitöskirjassa on käytetty arkistoaineistoa, kritiikkejä ja haastatteluja, joihin perustuva analyysi pyrkii kumoamaan venäläisten käsityksen Tsvehovin emigranttivuosien traagisuudesta.

Tsvehovia pidetään 1900-luvun nerokkaimpana venäläisenä näyttelijänä. Hänen parhaita osiaan olivat Hlestakov Gogolin Reviisorissa (ohj. Stanislavski) ja nimirooli Strindbergin näytelmässä Erik XIV (ohj. Jevgeni Vahtangov), molemmat vuonna 1921, sekä Hamlet (MHAT-2, 1924). Tsvehovin näyttelijäntaiteessa on nähty täydellinen tunteen ja muodon yhdistyminen, jota amerikkalainen ohjaaja Robert Lewis nimitti termillä ”total acting”. Opettajaltaan Stanislavskilta Tsvehov omaksui sekä vakaumuksen teatterin korkeasta tehtävästä että näyttelijän luomistyön ”systeemin”, jota hän sovelsi omaperäisesti. Näyttelijän henkisen kehityksen ohella Tsvehov korosti mielikuvituksen, fyysisen ilmaisun ja rooliin muuntautumisen merkitystä. Eläytyessään rooliinsa näyttelijä säilyttää siihen samalla välimatkan. Tsvehov sai vaikutteita monelta taholta: Leo Tolstoin moraaliopista, Anton Tsvehovin tuotannosta sekä Vahtangovin ohjaustöiden ”fantastisesta realismista”. Häneen vaikutti myös Vsevolod Meyerholdin moderni ohjaustaide, mutta suunniteltu yhteistyö ei toteutunut. Rudolf Steinerin opit merkitsivät Tsvehoville kristinuskon sovellutusta, joka tarjosi keinoja myös teatteri-ilmaisun uudistamiseen eurytmian avulla. Symbolismin sukulaisuutta oli Tsvehovin ajatuksissa tulevaisuuden teatterista, joka luo henkistynyttä taidetta aineksenaan myytit, folklore, klassinen dramatiikka ja niiden arkkityypit. Pedagogina Tsvehov pyrki avaamaan väyliä näyttelijän sisäiseen luovuuteen. Hän ymmärsi roolityön psykofyysisenä tapahtumana: mielikuvien ja toiminnan avulla näyttelijä aktivoi piilevät voimavaransa. MHAT-2:n johtajana 20-luvun Moskovassa Tsvehov loi vaihtoehtoteatteria ohjatessaan Hamletin ja Belyin romaanin Peterburg. Hänen suosimansa ohjelmisto ja antroposofinen vakaumuksensa eivät sopineet Neuvosto-Venäjälle. Erottuaan MHAT-2:n johdosta Tsvehov muutti vaimonsa Ksenijan kanssa Saksaan. Tsvehov sai vuonna 1946 Yhdysvaltain kansalaisuuden.

Lännessä Tsvehov koki useita kriisejä mutta myös suurta menestystä.

Vaikka häneltä ei puuttunut työtarjouksia tai kannatusta, hänen teatteriutopiansa joutui koetukselle. Berliinissä Tsvehov esiintyi mykkäfilmissä ja Max Reinhardtin teatterissa, jossa hän näytteli mm. klovni Skidiä (Wattersin ja Hopkinsin Die Artisten). Voitettuaan kielivaikeudet hänelle avautui loistava ura saksalaisella näyttämöllä, mutta se ei tyydyttänyt häntä, sillä hän pyrki teatterin kokonaisuudistukseen. Berliinissä hän teki parhaan ohjauksensa, Shakespearen Loppiaisaaton Habima-teatterissa. Tsvehov oli äitinsä Natalia Goldenin puolelta juutalainen, ja tietoisuus siitä näkyy sekä hänen filosofiassaan ja huumorissaan että fasismin pelossaan. Saksassa tärkeänä tukena kulttuurisokista kärsivälle näyttelijälle oli antroposofi Margarita Morgenstern, joka avusti hänen seuraavaa hankettaan.

Pariisissa Tsvehovin venäläinen teatteri toimi vuosina 1930–1932. Hänen näyttelemistään ylistettiin tutuissa rooleissa. Hän toteutti ”kansainvälisen teatterin” ideaansa pantomiimissa Linna herää, joka ilmaisi kansansadun arkkityyppejä rytmisen eleen ja musiikin välityksellä. Nykyteatterissa Peter Brook etsii samanlaista universaalia esityskieltä. Tsvehovin keskeneräiseksi jäänyt kokeilu ei saanut vastakaikua, vaikka ranskalaiset lehdet ihailivatkin slaavilaista satua. Suotuisa kausi Baltian maissa (1932–1934) tarjosi Tsvehoville paljon työtä: esiintymisiä venäjän kielellä Latvian kansallisnäyttämöllä ja Riian Venäläisessä teatterissa (mm. Hamletina ja Hlestakovina) sekä ohjauksia (mm. Aleksei Tolstoin Iivana Julman kuoleman). Tsvehov oli mukana perustamassa Latvian teatterikoulua, jossa hän jatkoi metodiensa kehittämistä. Liettuan valtionteatterissa Kaunasissa hän ohjasi modernin tulkinnan Reviisorista ja kaksi Shakespeare-esitystä sekä opetti draamakurssilla. Wagnerin Parsifalin ohjaustyö Riian oopperassa jäi Tsvehovin viimeiseksi Baltiassa.

Politiikka esti jälleen Tsvehovin taidepyrkimykset, ja hän joutui eroamaan Latvian teatterista vuonna 1934. Hänen näyttelijänuransa huipentui Yhdysvaltain kiertueeseen venäläisen seurueen kanssa 1935.

Amerikkalainen miljonääri Dorothy Whitney Elmhirst ja hänen miehensä kutsuivat Tsvehovin Etelä-Englantiin perustamaan teatterin, mistä alkoi ”Dartingtonin ihme”: tässä ainoalaatuisessa maatalous- ja kulttuurikeskuksessa Tsvehov johti vuosina 1936–1938 kokeellista studiota, jonka jäsenet tulivat pääosassa Yhdysvalloista. Studion toimintaa tarkastellaan runsaan arkistomateriaalin ja Tsvehovin oppilaiden muistelmien pohjalta. He perehtyivät näyttelijäntekniikan ja ryhmätyöskentelyn ohella myös ohjaajan, kirjailijan ja lavastajan tehtäviin. Sodanvaaran uhatessa syksyllä 1938 studio muutti Tsvehovin vaatimuksesta Yhdysvaltoihin. New Yorkin lähellä Ridgefieldissä avattiin ”The Chekhov Theatre Studio”. Nuoren ryhmän ensiesiintyminen Broadwaylla, Dostojevskin Riivaajien esitys syksyllä 1939, oli uhkayritys, josta kirjoitettiin laajasti lehdistössä. Viimeisen kerran Tsvehov pyrki toteuttamaan teatteriutopiaansa, nyt moraalisena kannanottona, joka suuntautui diktatuureja vastaan.

Kolmella laajalla Amerikan-kiertueellaan vuosina 1940–1942 ”The Chekhov Theater Players” saavutti yleisön suosiota. Ohjelmistossa oli Shakespearen Loppiaisaatto, Kuningas Lear (jonka pääosasta Tsvehov luopui viime hetkellä kielivaikeuksien takia), Dickensin Kotilieden sirkka ja lastennäytelmä. Tsvehov avasi Manhattanilla studion ammattinäyttelijöille. Maailmantapahtumat tekivät jälleen Tsvehovin hankkeet tyhjiksi, sillä sodan alettua hän joutui sulkemaan teatterinsa. Hän esiintyi englanniksi New Yorkissa osoittaen mestaruutensa Anton Tsvehovin novellihahmojen tulkkina. Vuonna 1943 näyttelijä muutti Los Angelesiin, jossa hän eli kuolemaansa asti.

Muutamat Tsvehovin oppilaat ovat saaneet mainetta: Paul Rogers on sodanjälkeisen Englannin johtavia Shakespeare-näyttelijöitä ja Beatrice Straight, Hurd Hatfield ja Yul Brynner esiintyivät Hollywoodissa.

Tsvehov näytteli Hollywoodissa kymmenessä filmissä, mm. Alfred Hitchcockin Noidutussa, josta hän sai Oscar-ehdokkuuden. Kirjeissään ystävilleen Tsvehov kritisoi Hollywoodin kaupallisuutta, jota hän pakeni filosofiaan. Toimiessaan kuuden vuoden ajan pedagogina Los Angelesissa Tsvehov sovelsi teatterimetodejaan elokuvaan hyvin tuloksin. Hänen yksityis- ja ryhmätunneillaan kävi paljon näyttelijöitä, mm. Marilyn Monroe, Anthony Quinn, Gary Cooper ja ohjaaja Arthur Penn. Tsvehov sai heidät vakuuttuneeksi taiteen merkityksestä sekä opetti ammatin salaisuuksia. Hän korosti luonnekuvausta ja fantasiaa vastapainona trendikkäälle ”omakohtaiselle” näyttelemiselle, jota Lee Strasberg tähdensi studiossaan. Vaikka Tsvehov ei saavuttanut kilpailijansa vaikutusvaltaa, hänen ajatuksensa jäivät itämään. Tsvehov julkaisi neljä kirjaa venäjäksi ja englanniksi. Kirjaa To the Actor (New York, 1953) käytetään monien maiden teatterikouluissa. Hänen oppejaan sovelletaan myös kansainvälisissä seminaareissa. Tsvehovin taideutopia ei toteutunut, mutta hänen opetuksensa ovat kokeneet renessanssin sekä lännessä että idässä.

Morfologiasta
moniäänisyyteen

Humanistisessa tiedekunnassa esitettiin 30.9.2000 tarkastettavaksi FM Taru Salmisen väitöskirja ”Morfologiasta moniäänisyyteen. Suomen kielen kvasirakenteen merkitys, käyttö ja kehitys”.

Tutkimus kuuluu suomen kielen alaan.

Vastaväittäjänä oli professori Pirkko Nuolijärvi Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksesta ja kustoksena professori Tapani Lehtinen.

Teos julkaistaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia -sarjassa.

Tutkimuksen kohteena on suomen kielen kvasirakenne eli rakennetyyppi olla tekevinään. Tutkimuksessa selvitetään yksityiskohtaisesti sekä kvasirakenteen merkitystä ja käyttöä että sen kehitystä nykyiseen muotoonsa.

Rakenne olla tekevinään on nimetty kvasirakenteeksi, koska se merkitykseltään usein vastaa konditionaalimuotoista ikään kuin (lat. quasi) -lausetta, esim. hän oli lapioivinaan ‘hän esitti ~ oli ikään kuin hän olisi lapioinut; en ollut huomaavinanikaan ‘esitin ~ olin ikään kuin en olisi huomannutkaan‘. Nykyisessä yleiskielessä kvasirakenne muodostuu apuverbistä olla ja sen yhteydessä esiintyvästä monikollisesta ja omistusliitteellisestä 1. partisiipin essiivistä. Kvasirakenteen lisäksi suomessa on myös muita vastaavanmuotoisia modaalisuutta tai aspektia ilmaisevia kompleksisia verbirakenteita, esim. olla putoamaisillaan, olla nähtävissä. Tällaiset rakenteet ovat tyypillisiä suomen kielelle eikä niitä esiinny produktiivisina lähimmissäkään sukukielissä.

Kvasirakenteen merkitystä lähestytään moniäänisyyden käsitteen kautta. Tutkimuksessa siis tarkastellaan, miten toinen ääni voidaan tuoda keskusteluun kieliopillisin keinoin, kvasirakenteella. Työn empiirisen analyysin pohjana on aineisto, jossa on esimerkkejä kirjoitetuista asiateksteistä ja puhekielestä sekä kaunokirjallisuudesta.

Konkreettisimmillaan kvasirakenteen moniäänisyys on toisen henkilön tai henkilöiden puheen tai ajatuksen referointia (hän oli ollut kuulevinaan ääniä ullakolta), mutta rakenne ilmaisee myös abstraktimpaa moniäänisyyttä. Puhuja voi kvasirakennetta käyttämällä esim. kuvailla omia aiempia ajatuksiaan ja suunnitelmiaan (olin laittavinani tämän kellon aikaan) tai valottaa entisiä tapoja tai uskomuksia nykymaailman näkökulmasta (uutispuuro oli olevinaan niin hyvää). Kvasirakenne voi myös implikoida, että puhuja ei pidä esittämäänsä totena tai ei halua ottaa kantaa sen todenmukaisuuteen.

Kvasirakenneilmaukseen liittyy usein myös jokin affektiivinen sävy, esim. ironia, yllätyksellisyys, vähättely, epäily, kerskailu tai poleemisuus. 

Kvasirakenteen kehityksen tarkastelussa teoreettisena kehyksenä on kieliopillistuminen. Nykykielen näkökulmasta apuverbistä ja pääverbistä koostuvaksi kompleksiseksi verbimuodoksi hahmottuva kvasirakenne on alkuaan ollut kopulan ja verbaalinominin muodostama konstruktio, jossa on tapahtunut morfosyntaktinen reanalyysi.

Tutkimuksen tarkoituksena on luoda kokonaiskuva kvasirakenteen merkityksestä ja käytöistä sekä osoittaa, miten nämä pohjautuvat rakenteen morfologiaan, erityisesti essiivin ja 1. partisiipin muodostaman kokonaisuuden tulkintaan. Morfologisen analyysin, sukukielissä esiintyvien epäproduktiivisten leksikaalistumien ja eri aikakausia ja tyylejä edustavan aineiston avulla tutkimuksessa osoitetaan myös ne käyttökontekstit, jotka ovat olleet kvasirakenteen kieliopillistumiskehityksen todennäköisiä lähtökonteksteja.

Kotiniinin ja nikotiinin
kromaffiinisolujen
viestintään kohdistamat vaikutukset

Lääketieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 30.9.2000 tarkastettavaksi LL Petri Vainion väitöskirja ”Effects of Cotinine and Nicotine on Chromaffin Cell Signalling”.

Tutkimus kuuluu toksikologian alaan.

Vastaväittäjänä oli professori Kai Savolainen Työterveyslaitoksesta ja kustoksena professori Pekka Rauhala.

Väitöskirjassa tutkittiin nikotiinin ja kotiniinin solujen viestintään kohdistamia vaikutuksia. Kotiniini on nikotiinin tärkein hapettumistuote. Se kertyy elimistöön monikymmenkertaisesti nikotiiniin verrattuna, ja sitä on tupakoitsijassa aina nikotiinia annosteltaessa. Hermosolumallina olivat teurasnaudoista saadut lisämunuaisytimen kromaffiinisolut, jotka normaalisti erittävät välittäjäaineita kuten adrenaliinia ja noradrenaliinia. Aiemman käsityksen vastaisesti työssä osoitettiin, että kromaffiinisolut ilmentävät solunsisäisen viestinnän entsyymeihin kuuluvaa fosfolipaasi D:tä ja että syöpävaarallinen forboliesteri sekä välittäjäaineet angiotensiini ja bradykiniini aktivoivat sitä. Lähtöoletuksesta poiketen nikotiini ei aktivoinut fosfolipaasi D:tä. Kotiniini lisäsi noradrenaliinin vapautumista kromaffiinisoluista. Vaikutuksen voimakkuus riippui sekä altistusajasta että altistepitoisuudesta. Kotiniini nosti solunsisäisen vapaan kalsiumin pitoisuutta ja lisäsi solunsisäisen viestinnän avainentsyymin, proteiinikinaasi C:n, aktiivisuutta. Kotiniini siis vaikutti samoin kuin nikotiini, tehokkaat pitoisuudet vain olivat paljon suurempia kuin nikotiinilta vaadittavat. Vasteet estyivät nikotiinireseptorin salpaajilla, mikä tuki käsitystä, että kotiniini vaikuttaisi nikotiinireseptorivälitteisesti. Solukalvon sähköjännitteen säätelemien natriumkanavien salpaus ei vaikuttanut kotiniinivasteeseen, ja kalsiumkanavien salpaus heikensi vastetta vain osin. Kotiniini myös esti nikotiinivasteita; käytettiin mittarina sitten solunsisäisen vapaan kalsiumin pitoisuutta, noradrenaliinin vapautumista tai proteiinikinaasi C:n aktiivisuutta. Kotiniinin kaksoisluonteen: ”aktivoi mutta estää nikotiinin aiheuttamaa aktivaatiota”, selittää todennäköisimmin kyky stimuloida nikotiinireseptoreita, jotka tyypillisesti vaimenevat pian pienenkin aktivaattorimäärän annon jälkeen. Tämän tutkimiseksi selvitettiin kotiniinin ja nikotiinin kykyä syrjäyttää radioaktiivista merkkiainetta nikotiinireseptoreista. Kotiniini todella sitoutui nikotiinireseptoreihin, mutta sen sitoutumishanakkuus verrattuna nikotiiniin oli vain muutama promille. On mahdollista, että tupakoitsijaan kertynyt kotiniini vaikuttaisi nikotiinireseptorien herkkyyteen ja tupakoinnista saatavaan mielihyvään.

Työ vanhuspalveluissa –
Näkökulmia työn
muotoilusta,
stressiteorioista,
informaatioprosessoinnista ja organisaatiokulttuureista

Valtiotieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 6.10.2000 tarkastettavaksi KL Timo Sinervon väitöskirja ”Work in care for the elderly – Combining theories of job desing, stress, information processing and organizational cultures”.

Tutkimus kuuluu sosiaalipsykologian alaan.

Vastaväittäjänä oli professori Ulla Kinnunen Jyväskylän yliopistosta ja kustoksena professori Klaus Helkama.

Teos julkaistaan sarjassa Stakes, Research Report 109, ISSN 1236–0732.

Tutkimuksessa analysoitiin vanhuspalveluiden työtä yhdistellen erilaisia teoreettisia lähtökohtia. Näitä olivat stressiteoriat, työn muotoilun teoriat, organisaatiokulttuurin ja inhimillisen tiedonkäsittelyn teoriat. Tutkimustulokset perustuvat henkilöstökyselyyn ja haastatteluihin.

Vanhustenhuollon työhön on kohdistunut jatkuvasti voimakkaita muutospaineita. Samalla kun vanhukset tarvitsevat entistä enemmän apua, vaaditaan yksilöllisempää hoitoa. Kustannuksia pyritään kuitenkin pikemminkin supistamaan kuin lisäämään. Työ vanhuspalveluissa onkin muuttunut entistä kuormittavammaksi ja vaativammaksi. Erityisesti laitoshuollossa työn todettiin sisältävän runsaasti ongelmia. Työ on erittäin kuormittavaa niin fyysisesti kuin psyykkisestikin eikä työ ole riittävän motivoivaa. Työntekijöiden psyykkisen hyvinvoinnin kannalta keskeisiä riskitekijöitä olivat kiire, johtamisen ongelmat, vuorovaikutuksen ongelmat sekä liian vähäiset vaikutusmahdollisuudet ja työn rutiininomaisuus. Fyysisen hyvinvoinnin kannalta suurimmat riskitekijät olivat ergonomiset ongelmat, kiire sekä psyykkinen stressi.

Tutkimuksessa todettiin, että lisäämällä työntekijöiden vaikutusmahdollisuuksia työssä ja organisoimalla työ paremmin, voidaan vähentää kiireen tunnetta ja tätä kautta myös fyysistä kuormittavuutta. Lisäksi tutkimuksessa todettiin, että työjärjestelyillä voidaan vaikuttaa psyykkiseen stressiin, mikä edelleen on yhteydessä tuki- ja liikuntaelinten oireisiin. Asiakkaisiin liittyvät rasitustekijät todettiin vanhuspalveluiden erityiseksi rasitustekijäksi. Osastojen asiakasrakenteen todettiinkin muuntavan työn luonnetta ja sen rasittavuutta voimakkaasti. Tämän vuoksi osastokokoon ja eri kuntoisten asiakkaiden sijoitteluun osastolle olisi kiinnitettävä huomiota paitsi laatunäkökohdista myös henkilöstön hyvinvoinnin näkökulmasta.

Hoidon organisoimisesta pieniin yksiköihin tai moduuleihin on saatu myönteisiä kokemuksia. Työtä kehitettäessä olisi kuitenkin otettava huomioon myös se, että työntekijöillä on erilaisia henkilökohtaisia tavoitteita työssään ja hyvä hoito mielletään eri tavoin. Nämä tavoitteet voivat olla ristiriitaisia, mikä vaikeuttaa muutosten toteuttamista. Kehittäminen voidaan mieltää hyvin eri tavoin ja siksi siihen myös suhtaudutaan eri tavoin. Työn ominaisuudet voivat tuottaa eri työntekijöille eri tavoin kuormittumista ja tyydytystä. Esimerkiksi pienten työyksiköiden voidaan mieltää entisestään rajoittavan työntekijöiden mahdollisuuksia käyttää kykyjään, kun erilaisia asiakkaita on vähemmän. Toisaalta voidaan myös ajatella, että asiakkaita päästään hoitamaan yksilöllisemmin ja voidaan paneutua heidän elämäänsä monipuolisemmin, jolloin työ koetaan haastavammaksi.

Työtä vanhuspalveluissa olisi kehitettävä siten, että se tarjoaa työntekijöille enemmän haasteita, mutta toisaalta vähemmän koulutetulle henkilöstölle olisi tarjottava lisäkoulutusta. Erityisesti vanhainkodeissa vähemmän koulutetun henkilöstön työn sisältö ja asiakkaat ovat muuttuneet siinä määrin, että koulutustaso on liian matala. Tämä voi vaikuttaa työn laatuun, mutta todennäköisesti myös työntekijöiden kuormittumiseen.

GABAA-reseptori
välitteinen hermoärsytys
aikuisen ja vastasyntyneen rotan hippokampuksessa

Matemaattis–luonnontieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 7.10.2000 arkastettavaksi FM Karri Lämsän väitöskirja ”GABAA receptor–mediated excitation in the hippocampus of adult and newborn rats”.

Tutkimus kuuluu fysiologisen eläintieteen alaan.

Vastaväittäjänä oli Ph.D. Ceri Davies Edinburghin yliopistosta ja kustoksena professori Kristian Donner.

Teos julkaistaan sarjassa Dissertationes Biocentri Viikki Universitas Helsingiensis, ISSN 1239–9469

Väitöskirjassa lähestytään sähköfysiologisin keinoin erästä aivotutkimuksessa esiin noussutta ongelmaa: Gamma-aminovoihappo (GABA) on nisäkäshermoston yleisin impulssin kulkua rajoittava (inhiboiva) hermovälittäjäaine, mutta yksittäisissä soluissa sillä on todettu myös päinvastainen, ärsyttävä (eksitoiva) vaikutus. Samoin kuin inhibitio, ärsytys välittyy ns. GABAA-tyypin reseptorien kautta. Ärsyttäviä GABA-vasteita esiintyy aivokuorella voimakkaiden aktiivisuustilojen yhteydessä, erityisesti aivojen varhaisessa kehitysvaiheessa. GABA:n kaksoisroolin taustalla olevat solutason mekanismit tunnetaan jo suhteellisen hyvin, mutta GABA:n kahtaallaisen vaikutuksen merkitys aivojen toiminnassa on ollut mysteeri. Työssä on tutkittu ärsyttävän GABA-vaikutuksen syntyä rotan aivojen hippokampuksen erityyppisissä hermosoluissa. Tämän avulla on päästy käsiksi ilmiön merkitykseen hermoverkon toiminnassa. Tutkimuksessa on vertailtu GABA-välitteisen ärsytyksen roolia aikuisen ja varhaiskehitysvaiheessa olevan rotan (vastasyntynyt) hippokampuksessa. Tutkimus perustuu kuuteen erilliseen osajulkaisuun kansainvälisissä neurobiologian sarjoissa.

Työn ensimmäisessä osassa tutkittiin GABA-välitteisen vaikutuksen muuttumista inhiboivasta ärsyttäväksi aikuisen rotan ns. prinsipaalisoluissa. Nämä ovat ärsytystä välittäviä, pitkälle projisoivia hermosoluja, joiden välittäjäaineena toimii glutamaatti. GABA:n ärsyttävän vaikutuksen todettiin syntyvän ohuissa tuojahaarakkeissa. Näissä olevien hermosoluliitosten (synapsien) voimakas stimuloiminen sähköisesti johti nopeasti (muutama sata millisekuntia) GABA-vaikutuksen radikaaliin muutokseen inhiboivasta ärsyttäväksi. Ärsyttävä GABA-vaste saatiin kuitenkin aikaan vain aktivoimalla valikoidusti tuojahaarakkeiden synapseja. Solukeskuksen GABA-välitteisten synapsien aktivoituessa vasteen muutos oli vähäinen ja vaste pysyi voimakkaasti inhiboivana. Paikallisesti tuojahaarakkeissa syntynyt GABA-välitteinen ärsytys saattoi kuitenkin olla jopa voimakkaampi kuin varsinainen ärsyttävä, glutamaatti–välitteinen vaste. Lisäksi se kykeni aktivoimaan hermosolujen kalsiumin ottoa soluvälitilasta, minkä tiedetään liittyvän ärsytyksen ajamaan plastisuuteen, eli muutoksiin solujen välisissä kytkennöissä.

Seuraavaksi tutkittiin GABA-vasteen muuttumista välihermosoluissa, jotka itse ovat GABA-eritteisiä. Näissä GABA-vaste muutti luonnettaan herkästi ja parin sadan millisekunnin mittainen GABAA-reseptoriaktiivisuus saattoi kääntää vasteen inhiboivasta voimakkaan ärsyttäväksi. GABAA vasteen muutoksen taustalla olevat mekanismit osoittautuivat hyvin samanlaisiksi kuin prinsipaalisoluissa. Välihermosolujen populaatiossa GABA-vasteen muutuminen ärsyttäväksi osoittautui tärkeäksi aktiivisuutta synkronoivaksi tekijäksi. GABA-välitteinen ärsytys välihermosoluissa käynnisti hippokampuksessa satojen millisekuntien mittaisia synkronisia 20–40 Hz (ns. gamma-) oskillaatioita, joiden kaltaisia on aivokuorella kuvattu mm. oppimistapahtumien ja aistihavainnoinnin yhteydessä, sekä epileptisten purkausten aikana.

Työn kolmannessa osassa tutkittiin GABA-välitteisen ärsytyksen roolia vastasyntyneen rotan hippokampuksessa ja verrattiin tuloksia aikuisen hippokampukseen. Vastasyntyneellä, jolla GABA-ärsytys syntyy erityisen herkästi ja sen ajatellaan olevan voimakkain signaalin kulkua edistävä synaptinen mekanismi, esiintyi spontaaneja, satojen millisekuntien mittaisia synkronisia 20–40 Hz oskillaatioita. Kuten aikuishippokampuksessa, GABA:n ärsyttävä vaikutus nähtiin välihermosoluissa itsessään. Voimakas välihermosolujen synkroninen aktiivisuus kuitenkin inhiboi harvaa, mutta jo ärsytystä välittävää prinsipaalisoluverkkoa. Prinsipaalisolujen aktiivisuus ilmeni synkronisena, lyhyenä (< 1 s) gamma oskillaationa, joka (kuten tiedetään olevan aikuishippokampuksessa) oli GABA-välitteisen inhibition säätelemää.

Suoran GABA-välitteisen ärsytyksen rooli hippokampuksen toiminnassa näyttää keskittyvän lähinnä välihermosoluihin. Aikuisen hippokampuksessa kuvattu nopea aktiivisuusriippuvainen muutos välihermosolujen GABA-vasteessa (inhiboivasta ärsyttäväksi) saattaa edustaa täysin uudenlaista muotoa hermosolujen välisen kommunikaation muovautuvuudesta. GABA-välitteisen ärsytyksen käynnistämät synkroniset oskillaatiot saattavat olla merkityksellisiä mm. havainnoinnin ja oppimistapahtumien aikaisessa prosessoinnissa. Vaikka GABA-vaikutus prinsipaalisoluissa on inhiboiva,  sen muuttuminen ärsyttäväksi ohuissa tuojahaarakkeissa saattaa olla merkityksellinen tekijä esim. paikallisissa muistijälkien syntyyn liittyvissä prosesseissa. Erot GABA-välitteisessä ärsytyksessä aikuisen ja varhaisessa kehitysvaiheessa olevan hippokampuksen (vastasyntynyt) välillä osoittautuivat olevan paremminkin kvantitatiivisia kuin kvalitatiivisia.

Att tala bra, bättre och bäst – Suomenkielisten
abiturienttien ruotsin
kielen suullinen taito
testisuoritusten valossa

Kasvatustieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 13.10.2000 tarkastettavaksi KL Raili Hildénin väitöskirja ”Att tala bra, bättre och bäst – Suomenkielisten abiturienttien ruotsin kielen suullinen taito testisuoritusten valossa”.

Tutkimus kuuluu kasvatustieteen alaan.

Vastaväittäjänä oli tutkijaprofessori Sauli Takala Jyväskylän yliopistosta ja kustoksena professori Pertti Kansanen.

Teos julkaistaan sarjassa Helsingin yliopiston opettajakoulutuslaitoksen julkaisusarja.

1990-luvun alussa opetushallitus käynnisti kokeilun, jonka tavoitteena oli lukiolaisten vieraiden kielten suullisen taidon harjoittelu- ja testaustapojen kehittäminen. Tutkimuksen tekijä osallistui tähän kokeiluun ruotsin kielen opettajana. Lukion päättyessä oppilaat osallistuivat vapaaehtoiseen ruotsin kielen keskustelukokeeseen. Tehty tutkimus selvitti millainen puhetaito oli saavutettu tehostetulla puheharjoittelulla tavallisen lukio-opiskelun yhteydessä ja miten luotettavasti vuodesta toiseen erilainen keskustelukoe sitä mittasi. Tutkimusongelmia oli kolme. 1) Miten opettajien käyttämissä arviointikriteereissä mainitut suorituspiirteet ilmenivät koesuorituksissa? (Esim.: Millaisia vuorovaikutuspiirteitä havaittiin? Millaisia virheitä tehtiin?) 2) Vastasiko testisuorituksista tehty tallenneanalyysi alkuperäistä testitulosta? (Esim.: Tekivätkö kiitettäviksi arvioidut puhuessaan vähemmän virheitä kuin hyvän tai tyydyttävän arvosanan saaneet?) 3) Mitä luotettavuustarkastelu kertoo lukiolaisten suullisen ruotsin kielen taidon rakenteesta ja sitä mitanneiden keskustelutestien ominaisuuksista? (Esim.: Mitkä kyvyt ja taidot paransivat tai heikensivät suorituksia? Miten luotettava tapa keskustelutesti oli suullisen taidon mittarina?) Tutkimuksessa analysoitiin 29:n abiturientin testisuoritusten videotallenteet vuosilta 1994–1996. Tutkimusote oli kollektiivinen tapaustutkimus, jossa sovellettiin sekä laadullisia että laskennallisia tekniikoita.

Käytettyjen testien tavallisimmat arviointikriteerit olivat interaktio, aloitteikkuus, ymmärrettävyys, sujuvuus, kielen laajuus ja oikeellisuus. Tulokset osoittivat, että monet arviointikriteerien tarkoittamista piirteistä liittyivät odotusten mukaisesti arvosanatasoon, joskin hajonta oli suurta. Vilkkaat ja avoimet menestyivät ujoja ja hiljaisia paremmin ja aloitteikkaat passiivisia paremmin. Monipuolista sanastoa ja rakenteistoa käyttäneet arvioitiin paremmiksi puhujiksi kuin suppeampaa kielenhallintaa osoittaneet ja vähemmän virheitä tehneet taitavammiksi kuin virheellisesti puhuneet. Ymmärrettävyyden ja sujuvuuden alueen tulokset eivät olleet yksiselitteiset, joskin suullisessa kokeessa paremmin menestyneiden keskusteluissa esiintyi vähemmän viestintäkatkoksia ja väärinymmärryksiä kuin heikosti menestyneillä, ja heikommin suoriutuneet tekivät eniten ääntämisvirheitä. Kielen laajuuteen liittyvät odotukset toteutuivat sanaston ja rakenteiden puolesta. Mitä enemmän sanoja ja rakenteita puhuja hallitsi, sitä paremmaksi arvioitiin hänen suullinen ruotsin taitonsa. Oikeellisuuden alueella kieliopillisten virheiden lisääntyessä heikkeni myös suullisen taidon arvosana.

Kaikki testatut hallitsivat puhuessaan peruskoulussa opiskellut sanat ja rakenteet, mutta lukioainesta käyttivät lähinnä kiitettävät. Ruotsin puhumisen opetus oli tehonnut pääasiassa kieliopin ja sanaston muodolliseen hallintaan. Sanojen ja sanontojen merkitysala ja käyttöyhteys olivat usein äidinkielen ja muiden opiskeltujen kielten mukaisia. Tilannekohtaisessa suorituksessa ilmenivät ruotsin kielen ohella muiden kielten taito ja yleisemmät kyvyt ja taidot kuten esiintymisvarmuus, itsenäisyys ja yleissivistys. Tallenneanalyysi vahvisti opettajien antaman suullisen taidon arvosanan 27:ssä tapauksessa 29:stä. Suullisen taidon kokeessa menestymisellä oli merkitsevä yhteys ruotsin kouluopinnoissa ja ylioppilastutkinnon ruotsin kielen kokeessa menestymiseen. Arviointikriteereistä kielen laajuus ja oikeellisuus liittyivät merkitsevästi suullisen taidon arvosanaan, joka muutoin ilmensi hyvin erilaisia taitoja eri henkilöillä. Tehtävien teemat olivat lukio-opiskelusta tuttuja, mutta vain paritestaukset vastasivat opiskelutilanteita ja muistuttivat arkikeskustelua. Testien käyttökelpoisuutta kavensivat mittavat aika- ja henkilöresurssitarpeet, ja testituloksen vaikuttavuus oli vähäinen. Suullisen kielitaidon opetusta tulisi tehostaa syventämällä ruotsinkielisen sanaston ja rakenteiden käyttöalan tuntemusta, harjoittamalla ruotsalaisen kulttuurin mukaista keskustelukäyttäytymistä ja lisäämällä argumentointitaitojen harjoittelua. Opiskelu- ja arviointitilanteet tulisi myös entistä useammin sitoa tosielämän kielenkäyttöön ja todellisiin kontakteihin muiden pohjoismaalaisten kanssa. Kouluun rajoittuva kielenkäyttö saattaa ruokkia piirteitä, jotka eivät edistä tosielämässä selviytymistä ja toisaalta sivuuttaa koulun ulkopuolella tärkeitä taitoja. Suullisen taidon testauksessa tulee erottaa toisistaan lopputulosta edustava kertamittaus lukion lopussa ja opiskeluprosessia kuvaava monimuotoinen näyttö opintojen eri vaiheissa. Sama koe ei palvele molempia päämääriä. Puhumisen arvosanan painoa lisäisi, jos se sisältyisi ylioppilaskokeeseen kertamittauksena kirjallisten taitojen tapaan. Tällöin suullisen kokeen pitäisi olla kaikille mahdollisimman yhdenmukainen. Puheviestintätaidon kehitystä ja puhumista vaihtelevissa vuorovaikutustilanteissa osoittavat kielisalkkutyyppiset koonnat, joiden kokeilu onkin jo käynnissä.

Ruoansulatuskanavan
mikrobien tuottama
asetaldehydi alkoholiin
liittyvien suolistosairauksien synnyssä

Lääketieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 13.10.2000 tarkastettavaksi LL Jyrki Tillosen väitöskirja ”Ethanol, Acetaldehyde and Gastrointestinal flora. Regulatory factors and pathophysiological consequences of microbial ethanol oxidation and acetaldehyde production in the digestive tract”.

Tutkimus kuuluu lääketieteen alaan.

Vastaväittäjänä oli professori Eero Kivilaakso ja kustoksena professori Mikko Salaspuro.

Alkoholin suurkulutukseen liittyvät terveyshaitat kuuluvat tämänhetkisen terveydenhuollon vaikeimpiin ongelmiin. Erilaiset ruoansulatuskanavan sairaudet ovat yksi tavallisimmista, mutta mekanismeiltaan huonoimmin tunnetuista alkoholin suurkulutuksen aiheuttamista ongelmista.

Väitöstyössä selviteltiin suolistossa ja suuontelossa tapahtuvaa alkoholin aineenvaihduntaa ja sen mahdollista osuutta suolistosairauksien ja erityisesti syövän syntyyn. Tutkimuksessa osoitettiin, että alkoholin polttamiseen sekä suuontelossa että paksusuolessa osallistuvat kyseisten aluiden normaaliflooraan kuuluvat aerobiset mikrobit. Nämä mikrobit polttavat alkoholia kahden eri entsyymin, alkoholidehydrogenaasin ja katalaasin, välittämissä reaktioissa. Aineenvaihduntatuotteena syntyy reaktiivistä ja karsinogeenistä asetaldehydiä. Paksusuolen sisäiseen mikrobivälitteiseen asetaldehydin tuottoon pystytään vaikuttamaan antibiooteilla. Hävittämällä ihmiseltä siprofloksasiini-lääkityksellä alkoholin polttamiseen kykenevät enterobakteerit todettiin alkoholin häviämisen hidastuneen lähes 10%. Tämä osoittaa, että merkittävä osa nautitusta alkoholista metaboloituu maksan lisäksi myös paksusuolen bakteeriflooran välityksellä. Toisaalta lääkittäessä koe-eläimiä metronidatsoliantibiootilla kyettiin nostamaan suoliston asetaldehydipitoisuuksia tavanomaista korkeammalle tasolle alkoholiannostelun jälkeen. Metronidatsoli muuttaa suoliston bakteeriflooran tasapainoa siten, että alkoholin polttamiseen kykenevät bakteerit tulevat yliedustetuiksi. Mikrobien asetaldehydituoton osuudesta alkoholinkäyttöön liittyvän paksusuolen syövän synnyssä saatiin todisteita koe-eläintyössä, jossa korkean suolensisäisen asetaldehydin osoitettiin johtavan suolen limakalvosolujen madaltuneeseen folaattitasoon. Tämä havainto on kliinisesti erittäin tärkeä, koska alkoholin kulutuksella ja folaatin puutteella on selvä yhteys paksusuolen syövän syntyyn. Lisäksi koe-eläimillä tehdyssä työssä todettiin, että pitkäaikaisen alkoholinkäytön seurauksena paksusuolen sisäiset asetaldehyditasot pysyvät korkeina niin kauan kuin alkoholia on saatavilla. Tämä osoittaa, ettei suolisto mukaudu korkeisiin asetaldehyditasoihin ja tukee ajatusta, että mikrobivälitteisellä asetaldehydin tuotolla on merkitystä alkoholinkäyttöön liittyvissä ruoansulatuskanavan sairauksissa. Tutkittaessa mikrobien asetaldehydin tuottoa suun alueella havaittiin sekä tupakoinnin että runsaan alkoholinkäytön lisäävän syljen asetaldehydipitoisuutta noin 60% kontrolleihin verrattuna. Tupakointi ja alkoholinkäyttö yhdessä kaksinkertaisti syljen asetaldehydin tuoton. Tämä johtuu suun alueen muuttuneesta bakteerifloorasta ja etenkin lisääntyneestä Candida albicans-hiivakasvusta suuontelossa.

Tutkimuksella on suuri käytännön merkitys, sillä alkoholinkäytön tiedetään aiheuttavan suun alueen, ruokatorven ja paksusuolen syöpää. Asetaldehydin on osoitettu tai epäilty olevan monien alkoholinkäyttöön liittyvien elinvaurioiden ja syövän synnyn taustalla. Tupakointi ja alkoholinkäyttö ovat suurimmat itsenäiset riskitekijät suuontelon ja ruokatorven syöpien synnyssä. Henkilöllä, joka sekä tupakoi että käyttää alkoholia runsaasti, on riski sairastua ylemmän ruoansulatuskanavan syöpään suurempi kuin mitä yksittäisten riskitekijöiden summa osoittaa. Selittävä tekijä tälle saattaisi olla tupakoinnin aiheuttamat muutokset suunalueen mikrobifloorassa ja siitä seuraava lisääntynyt asetaldehydin tuotto alkoholin kulutuksen jälkeen. Paksusuolessa tapahtuva bakteerivälitteinen alkoholiaineenvaihdunta osallistuu merkittävästi alkoholin hävittämiseen elimistöstä. Paksusuolessa muodostunut asetaldehydi voi osaltaan selittää myös kohtuukäyttäjien lisääntyneen riskin sairastua paksu- ja peräsuolensyöpään pitkäaikaisen alkoholinkäytön jälkeen. Erot paksusuolen normaalin bakteeriflooran kyvyssä tuottaa asetaldehydiä saattavat selittää yksilölliset erot alttiudessa sairastua alkoholin käytöstä johtuvaan paksusuolen syöpään.

Romanian ortodoksinen kirkko ja kirkkojen
maailmanneuvosto,
1961–1977

Teologisessa tiedekunnassa esitettiin 14.10.2000 tarkastettavaksi TM Kaisamari Hintikan väitöskirja ”The Romanian Orthodox Church and the World Council of Churches, 1961 – 1977”.

Tutkimus kuuluu yleisen kirkkohistorian alaan.

Vastaväittäjänä oli professori Keith Hitchins Illoisin yliopistosta ja kustoksena professori Aila Lauha.

Itä-Euroopan ortodoksiset kirkot jättäytyivät 1948 perustetun Kirkkojen maailmanneuvoston (KMN) ulkopuolelle poliittisista syistä. Joulukuussa 1961 Moskovan patriarkaatti ja sen vanavedessä muut Itä-Euroopan kirkot viimein liittyivät järjestön jäseniksi. Ortodoksien ja toisaalta sosialististen valtioiden kirkkojen edustuksen lisääntyminen toi uusia jännitteitä järjestön toimintaan. Yksi uusista jäsenkirkoista oli Romanian ortodoksinen kirkko, joka oli jo sotien välisellä kaudella osallistunut aktiivisesti kansainvälisen ekumeenisen liikkeen toimintaan. Tutkimus tarkastelee toisaalta Romanian ortodoksisen enemmistökirkon toimintaan KMN:ssa ja sen yhteyksiä Romanian valtion ulkopolitiikkaan 1960- ja 1970-luvuilla, ja valottaa toisaalta KMN:n idänpolitiikkaa. Se perustuu Genevessä ja Bukarestissa oleviin, osittain ennen käyttämättömiin arkistolähteisiin.

Liittyessään KMN:oon Romanian ortodoksinen kirkko samaisti itsensä selvästi sosialististen maiden kirkkojen ryhmittymään. Jäsenyytensä alkuvuosina patriarkaatin edustajat tyytyivät pääasiassa pohtimaan kirkkonsa roolia KMN:ssa nimenomaan tästä näkökulmasta. Kun Romanian valtio vuodesta 1964 lähtien alkoi irrottautua Neuvostoliiton poliittisesta vaikutuspiiristä, saattoi Romanian kirkkokin ottaa etäisyyttä Moskovan patriarkaatin johtamaan sosialististen maiden kirkkojen ryhmittymään ja tämän KMN:a kohtaan esittämään kritiikkiin.

Vatikaanin toisen konsiilin seurantatyö muodosti keskeisen teeman KMN:n työskentelyssä 1960-luvun puolivälissä. Myös Romanian kirkko seurasi konsiilityön etenemistä, kritisoikin sitä ankarasti ja kieltäytyi KMN:n välitysyrityksistä huolimatta lähettämästä tarkkailijoitaan kokoukseen. Vuosikymmenen taitteessa Rooman ja Bukarestin väliset suhteet lämpenivät väliaikaisesti, viilentyäkseen taas 1970-luvun jälkipuolella.

Ortodoksisten kirkkojen keskuudessa KMN:oon ja sen toimintaperiaatteisiin kohdistunut tyytymättömyys kasvoi voimakkaasti 1970-luvun alkupuolella. Kun Moskovan patriarkaatti kritisoi järjestöä lähinnä poliittisista syistä ja kreikkalaisen ortodoksian kritiikin syyt olivat pääosin teologisia, nähtiin Romanian kirkko järjestön piirissä puolestaan potentiaalisena välittäjänä ortodoksisten jäsenkirkkojen suuntaan. Tämä sillanrakentajan rooli täydensi myös sopivasti Romanian ulkopoliittista linjaa, jonka tavoitteena oli luoda kuvaa puolueettomasta ja rauhantahtoisesta valtiosta. Romanian kirkon ja KMN:n välisiä suhteita vahvisti ensimmäisen romanialaisen ortodoksin palkkaaminen KMN:n henkilökuntaan keväällä 1973. Samanaikaisesti patriarkaatti alkoi tarjota palveluksiaan erilaisten KMN:n kokousten isäntänä. Tällä tavoin ’uutta ja vapaata’ Romaniaa voitiin esitellä mahdollisimman monille läntisten kirkkojen edustajille. Vieraanvaraisuuden vastapainoksi KMN:n sitoutui maksamaan valuuttapulasta kärsineen Romanian kirkon edustajien osallistumisen muualla pidettäviin kokouksiinsa.

Vuoden 1975 jälkeen Romanian kirkon ja KMN:n yhteisymmärrys alkoi säröillä. Romanian ihmisoikeusrikkomukset alkoivat herättää laajempaa kansainvälistä huomiota, ja myös KMN:a vaadittiin puuttumaan tilanteeseen. Maaliskuussa 1976 Romanian kirkon pitkäaikainen johtaja,patriarkka Justinian, kuoli. Hänen seuraajallaan ei ollut samanlaista kykyä tasapainottaa valtion ja kirkon välisiä suhteita, tilanteessa jossa valtion kontrolli oli kasvamassa kaikilla yhteiskunnan aloilla. Kevään 1977 jälkeen yhteydenpito Romanian kirkon ja KMN:n välillä väheni huomattavasti.

Verkko kansalaisyhteiskunnan käytössä

Valtiotieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 14.10.2000 tarkastettavaksi VTL Sinikka Sassin väitöskirja ”Verkko kansalaisyhteiskunnan käytössä – tutkimus Internetistä ja uusista politiikan muodoista”.

Tutkimus kuuluu viestinnän alaan.

Vastaväittäjinä olivat professori Hannu Nieminen Turun yliopistosta ja professori Pertti Suhonen Tampereen yliopistosta. Kustoksena oli professori Leif Åberg.

Teos julkaistaan sarjassa Viestinnän laitoksen julkaisuja.

Työ on artikkeliväitöskirja ja sen tekstit käsittelevät Internetiä kansalaisten vaikuttamisen välineenä ja verkkoa kansalaisyhteiskunnan uutena ympäristönä. Tutkimuksen peruskysymys on, lisääkö verkko kansalaisten toimintakykyisyyttä. Työ on pääasiassa käsitteellis-teoreettinen empiirisen esimerkin toimiessa perusoletusten arvioinnin tukena. Tutkimuksessa on kaksi teoreettista kehystä: demokratian näkökulma ja modernisaatiokeskustelu. Demokratiakehys tarjoaa verkon analyysin keskeisimmät välineet eli kansalaisyhteiskunnan, julkisuuden ja kansalaisen käsitteet. Lisäksi se tarjoaa historiallisen perspektiivin kansalaisyhteiskunnan kehitykseen. Demokratiakehyksessä tarkastelun kohteena ovat erityisesti verkon suhde kansalaistoimintaan ja julkisuuteen. Modernisaatiokehys tarjoaa yhteiskuntaa koskevat yleisemmät oletukset. Keskeisiä teemoja ovat myöhäismodernin yhteiskunnan kulttuurin murros ja Internetin merkitys politiikan ja sosiaalisen alueen muuttumisessa. Kun kulttuuris-esteettisen alueen merkitys kasvaa ja perinteisesti ymmärretyn poliittisen alueen merkitys vähenee, nousee Internet esille uudenlaisena julkisen organisoitumisen perustana. Verkon suhde kulttuurin murrokseen on mutkikas, koska verkko on samanaikaisesti sekä seuraus muista kehitystrendeistä että itse muutosten tuottaja. Empiirinen esimerkki perustuu yritykseen vaikuttaa paikalliseen kaavapolitiikkaan ja siinä tutkija muuttuu toimijaksi. Kun yleisosuudessa esillä on kansalainen, empiirisessä osuudessa esillä on asukas. Verkon ohella siinä nousevat keskeisiksi paikallisdemokratian muodot ja kansalaisen asemointi poliittisessa järjestelmässä. Oletus on, että politiikan rakenteiden ja sisältöjen muuttuessa paikallisdemokratian merkitys korostuu ja että sille avautuu periaatteessa uutta tilaa. Empiirisessä osuudessa työn kehys on enemmän toimintatutkimuksen kaltainen.

Johtopäätökset koskevat sekä verkkoa makrorakenteena että sen merkitystä julkisuudelle ja uusille politiikan muodoille. Internetin asemaa on mahdotonta täysin ymmärtää ilman laajaa verkkojen kokonaisuutta. Kysymys on valtaisasta teknologisesta järjestelmästä, jossa on sekä erillisiä, hierarkkisesti rakentuneita osia että toisiinsa limittyneitä tasa-arvoisia toimijoita. Verkko on metarakenne, jolla on samanaikaisia ja ristiriitaisia vaikutuksia ja toimintatapoja. Tämän hetken näkökulmasta verkko on enemmän väline kuin omanlaisensa toimija, mutta pitemmän ajan kuluessa se muuttaa radikaalisti hahmottamisen ja toiminnan tapoja. Kiihdyttäessään lähes kaikkea inhimillistä toimintaa se on ekologisesti hankala tekijä. Talouden ja hallinnon kannalta verkko on uusi ohjaus- ja kontrolliväline, joka voi kääntyä myös kansalaisyhteiskuntaa vastaan. Toisaalta Internetillä on tärkeä merkitys julkisuutena, uusien keskustelufoorumien synnyttäjänä ja käsitteellisten tilojen luojana. Se laajentaa merkittävästi ilmaisunvapautta ja saa aikaan uudenlaisia kytkentöjä ihmisten välille. Kansalaisille Internet on informaation saannin ja vuorovaikutuksen väline, jonka tärkein puoli ei välttämättä liity politiikkaan, vaan sosiaalisiin suhteisiin. Internet on osa kulttuuristumisen ja viestinnällistymisen trendiä ja sen vaikutus politiikan muotoihin ilmenee juuri näillä alueilla. Verkkoaktivismissa samoin kuin muissakin liikkeissä ja kampanjoissa kielelliset ja symboliset piirteet painottuvat usein perinteisen toiminnan sijaan. Kun halutaan arvioida demokratian ja vaikuttamisen uusia mahdollisuuksia, teknologian sijasta tai sen rinnalla tulevat merkittäviksi yhteiskunnan muut ominaispiirteet kuten poliittisen kulttuurin luonne. Teknologiset sovellukset kuten teledemokratia eivät ole riittävä ratkaisu poliittisen järjestelmän ongelmiin, vaan kysymys on enemmän kansalaistaitojen, vastuiden ja velvollisuuksien uudelleen miettimisestä. Teledemokratia toteuttaa liberalistista ajattelutapaa, jossa ihmisten oletetaan reagoivan poliittisiin aloitteisiin yksilöinä eikä yhteisön jäseninä. Demokratiaa pitäisi uudistaa osallistuvampaan suuntaan ja se voisi lähteä liikkeelle paikallisista viestinnän ja yhteisöllisyyden rakenteista.

Relative biological
effectiveness of reactor
produced epithermal
neutrons for the canine brain

Lääketieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 18.10.2000 tarkastettavaksi Doctor of Vet. Med. Judit Benczikin väitöskirja ”Relative biological effectiveness of reactor produced epithermal neutrons for the canine brain”.

Tutkimus kuuluu radiobiologian alaan.

Vastaväittäjänä oli professori John R.Fike (University of California) ja kustoksena professori Markku Kaste.

A review of the clinical literature (Leibel et al, 1994) for patients with high grade malignant gliomas, treated by conventional radiation therapy alone or in combination with chemotherapy, indicates that the median survival is in the range 9–12 months after diagnosis. The median survival time is 36 months for patients with anaplastic astrocytoma and 10 months for patients with glioblastoma multiforme (these account for 80–85 % of all malignant gliomas). The three-year patient survival rate in the later group is 6 %.

The resistance of gliomas to conventional radiation therapy has naturally turned attention to the use of novel high linear energy transfer (LET) radiations. However, the first results of the clinical trials using fast neutrons at the University of California, Berkeley, USA between 1938–1943, were not encouraging (Stone, 1948). At the time of these clinical studies the basic radiobiological questions were not well understood. For example, although irradiation with fast neutrons is more effective than with conventional X-rays it is also more damaging to healthy normal tissues. It became obvious that the biological effectiveness of neutrons, relative to X-rays (the RBE), varied with tissue type and also varied for the different biological response in the same tissue. It also varied with dose and with the energy of the fast neutrons. The development of adverse normal tissue changes in the patients treated with fast neutrons resulted in the suspension of such clinical studies for over a decade.

Boron neutron capture therapy (BNCT) is a novel form of targeted high LET radiation therapy. It was first used in the 1950’s in the United States. Between 1951–1961 at Brookhaven National Laboratory, patients with malignant gliomas were first infused with a boron-10 carrier, they were then irradiated with thermal neutrons. Localised irradiation, at the level of the cell, resulted from the high LET products of the capture of a thermal neutron by boron-10. Similar studies were carried out at the Massachusetts Institute of Technology, between 1959 and 1961. The present study is the first to be undertaken to provide a detailed evaluation of the RBE of the epithermal neutron beam on the FiR 1, Finland. The objective was to establish and compare the dose-effect relationships for both epithermal neutron and photon irradiation modalities and to calculate the dose needed to cause specified biological responses. The endpoints used were relevant to those known to occur in patients, namely changes detected via sequential magnetic resonance images (MRI) in the canine brain tissue. These were eventually compared with gross morphological and microscopical changes. A direct comparison was made between irradiation with 6 MV photons and epithermal neutrons.

The RBE of the epithermal neutron beam, as compared with conventional 6 MV X-rays was 1.22 ± 0.08 for clearly defined single permanent contrast enhancement or 1.27 ± 0.06 for multiple contrast enhancement on T1-weighted MRI. The estimated RBE of this beam based on the diffuse MRI changes, observed on T2-weighted images, was significantly greater than 1.15. It was 1.18 ± 0.05 for macroscopically observed pathological lesions in the brain. The calculated RBE using histologically identified lesions (i.e. haemorrhage, reactive or fibrotic lesions) was 1.18 ± 0.05.

Studies to investigate radiobiological questions of this type, as they relate to BNCT, are especially important. They minimise the risks of patients developing adverse complications, which could lead to the premature closure to the clinical evaluation of this treatment modality, which has the potential to cure presently untreatable forms of malignant diseases in the new millenium.

Vuorokausirytmit ja uni neuronaalista
seroidilipofuskinoosia
sairastavilla potilailla

Lääketieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 19.10.2000 tarkastettavaksi Erika Kirveskarin väitöskirja ”Circadian rhythms and sleep in neuronal ceroid lipofuscinoses”.

Tutkimus kuuluu lääketieteen alaan.

Vastaväittäjänä oli dosentti Jaakko Ignatius Helsingin yliopistosta ja kustoksena professori Lennart von Wendt.

Uni on aivojen aktiivinen ja hyvin järjestäytynyt tila. Rakenteellinen tai toiminnallinen aivojen poikkeavuus voi häiritä unen tuottamista ja ylläpitämistä. Taipumus nukahtaa ja nukkua vaihtelee vuorokaudenajan mukaan. Päivittäinen uni-valverytmi mukaan lukien ihmiset ovat toiminnoissaan sopeutuneet noudattamaan 24 tunnin rytmiä. Vuorokausirytmejä tuottava sisäinen kello tahdistuu pääosin valon vaikutuksesta, ja tieto valo-pimeäjakson vuorottelusta ajatellaan siirtyvän eri elintoiminnoille melatoniini-hormonin välityksellä. Unta säädellään osin tämän valojaksoon liittyvän vuorokautisen kellonomaisen järjestelmän avulla. Esimerkiksi sokeus ja aivovaurio voivatkin aiheuttaa unen ja uni-valverytmin häiriöitä. Neuronaaliset seroidilipofuskinoosit (NCL-taudit) ovat maailmanlaajuisesti yleisimpiä lasten eteneviä, ennenaikaiseen kuolemaan johtavia aivotauteja. NCL-taudeissa hermosoluihin kasaantuu kertymäainesta, mikä johtaa hermosolujen tuhoutumiseen erityisesti aivokuorella. Etenevän aivovaurion myötä potilaat vammautuvat neurologisesti. Aivovaurio, sokeutuminen, epilepsia ja henkinen taantuminen altistavat potilaat unihäiriöille, jotka ovat usein näiden potilaiden hankalimpia jokapäiväisen elämän ongelmia. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää näiden unihäiriöiden syitä tutkimalla yhteensä 52 NCL-potilaan vuorokausirytmejä ja unta. Tutkimme kolmea eri NCL-tautimuotoa: infantiilia (INCL), suomalaista varianttia myöhäisinfantiilia (vLINCL) sekä juveniilia (JNCL) NCL-muotoa. Vuorokautiset melatoniini- ja kortisolimittaukset osoittivat, että nämä hormonirytmit olivat epänormaalit vain vanhimmilla INCL- ja JNCL-potilailla. Liikeantureiden ja unipäiväkirjojen avulla toteutetussa tutkimuksessa totesimme vLINCL-potilaiden vuorokautisen uni-valverytmin rikkoutuvan iän myötä siten, että lyhyitä satunnaisia unijaksoja nähdään ympäri vuorokauden. Kokeilimme hoitaa näiden potilaiden unihäiriöitä melatoniinin avulla, mutta tästä hoidosta ei ollut selvää hyötyä. Näiden tulosten perusteella voidaan päätellä, että etenevä aivotauti mahdollisesti vaurioittaa NCL-potilaiden sisäistä vuorokautista säätelysysteemiä sekä vähentää potilaan kykyä käyttää ulkoisia ajanmerkkejä unen ja vuorokaudenajan yhteensovittamiseksi. Tutkimme lisäksi JNCL-potilaiden aivojen sähköistä toimintaa yöunen aikana, ja osoittautui, että unen normaali rakenne oli muuttunut ja unta rikkoivat lukuisat heräämiset, jotka eivät kuitenkaan liittyneet yönaikaisiin epileptisiin ilmiöihin. Näillä potilailla normaali uni- ja valvetilan vaihtelu saattaa siis olla häiriintynyt. Todennäköisesti NCL-potilaiden univaikeuksiin on lukuisia syitä, joista erityisesti vuorokautisen säätelysysteemin häiriö voisi olla uniongelmien taustalla lähinnä taudin myöhäisvaiheen potilailla.

Lihavuus ja keuhkojen
toimintahäiriöt. Laihtumisen ja asennon vaikutukset

Lääketieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 20.10.2000 tarkastettavaksi LL, keuhkosairauksien ja allergologian erikoislääkäri Katri Hakalan väitöskirja ”Pulmonary mechanics and gas exchange in obesity.Effects of weight loss and body position”.

Tutkimus kuuluu keuhkosairauksien alaan.

Vastaväittäjänä oli dosentti Jaakko Hartiala Turun yliopistosta ja kustoksena professori Anssi Sovijärvi.

Lihavuuteen liittyvistä hengitystieoireista tavallisimpia ovat hengenahdistus ja hengityksen vinkuminen. Yleisin keuhkojen toimintakokeissa todettu poikkeavuus on uloshengityksen varatilan pieneneminen. Lihavuuteen saattaa liittyä myös alentunut veren happiosapaine.

Väitöskirjatyössä tutkittiin keuhkojen toimintahäiriöitä kolmessa potilasryhmässä: sairaalloisen lihavilla (BMI> 40kg/m2) ja lihavilla (BMI>30kg/m2) uniapnea- ja astmapotilailla. Tutkimme laihtumisen ja pystyasennon vaikutusta keuhkojen toimintaan. Kaikissa ryhmissä toteutettiin laihdutusprojekti, joka sisälsi jakson erittäin niukkaenergistä dieettiä. Paino laski keskimäärin 11 – 13kg.

Uloshengityksen varatila lisääntyi laihtumisen jälkeen. Tämän seurauksena keuhkojen toiminnallinen jäännöskapasiteetti kasvoi suhteessa sulkeutumiskapasiteettiin, minkä tiedetään vähentävän kaasujenvaihduntahäiriöitä. Tästä huolimatta emme todenneet ryhmätasolla happiosapaineen korjaantumista. Sen sijaan ilman laihtumistakin hapetus parani pystyasennossa ja rasituksen aikana. Lihavien uniapneapotilaiden päiväaikaiset keuhkojen toimintahäiriöt olivat samanlaisia kuin lihavilla yleensä ja korjaantuivat laihtumisen myötä, mikä vahvistaa käsitystä laihtumisen tärkeydestä lihavien uniapneapotilaiden hoidossa. Lihavilla astmapotilailla laihtuminen vähensi hengitystieahtaumaa. Muutos oli nähtävissä sekä pienissä, että suurissa hengitysteissä. Uloshengityksen huippuvirtauksen (PEF) vuorokausivaihtelu ja pitkän ajan vaihtelu vähenivät. Minuuttiventilaatio pieneni, mikä vähentää hengitykseen tarvittavaa työmäärää.

Aikaisemmin laihtumisen vaikutusta keuhkojen toimintaan on pääasiassa tutkittu sairaalloisen lihavilla leikkaushoidon jälkeen. Leikkaushoidolla paino useimmiten laskee 30 – 50kg. Tämän työn perusteella jo vaatimattomampikin laihtumistulos parantaa hengityksen mekaniikkaa. Tällä saattaa olla huomattava merkitys potilailla, joilla keuhkosairaus yhdessä lihavuuden kanssa vaikuttaa keuhkojen toimintaa. Jos laihtumisen tavoitteena on hapetuksen korjaantuminen, vähäinen laihtuminen ei näyttäisi riittävän. Uutta tietoa tämä tutkimus tuo myös lihavuudesta ja astmasta. Aikaisemmin on tutkittu laihtumisen vaikutusta keuhkofunktioihin vain spirometrian ja PEF-arvojen osalta.

Tutkimuksemme perusteella lihavuus pahentaa astmaa usealla mekanismilla. Mielenkiintoisin löydös on laihtumisen vaikutus hengitystieahtaumaan. Voiko lihavuus sitten aiheuttaa astmaa? Tämän työn perusteella lihavuus alkavassa astmassa voi lisätä keuhkomuutoksia ja tuoda piilevän taudin esiin, mutta näillä mekanismeilla ei ole vaikutusta itse astman syntyyn. Äskettäin on ehdotettu, että lihavuuteen liittyvät immunologiset muutokset voisivat aiheuttaa tai lisätä astmatulehdusta. Jäämme odottamaan tutkimustuloksia lihavuudesta ja astmatulehduksesta.

Naudan lihasten
glykogeenikonsentraatio suhteessa ruokintaan,
teurastukseen ja lopulliseen naudanlihan laatuun

Maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 20.10.2000 kello 12.00 tarkastettavaksi ETM Kaisa Immosen väitöskirja ”Bovine muscle glycogen conventration in relation to diet, slaughter and ultimate beef quality”.

Tutkimus kuuluu lihateknologian alaan.

Vastaväittäjänä oli PhD Vivion Tarrant (National Food Centre, Dublin, Irlanti) ja kustoksena professori Eero Puolanne.

Teos julkaistaan sarjassa EKT-sarja.

Väitöskirja pohjautuu Suomessa ja Wisconsinissa (USA) vuosina 1995 – 1997 tehtyihin tutkimuksiin, jotka on raportoitu alkuperäisinä referee-julkaisuina Meat Science -sarjassa.

Väitöskirjassa tutkittiin 1) naudan lihasten glykogeenipitoisuutta (tarpeen tullen nopeasti hyödynnettävissä oleva, glukoosimolekyyleistä rakentunut varastohiilihydraatti) kasvatustilalla, teuraskuljetuksen jälkeen sekä kuolonkankeuden muodostumisen jälkeen suhteessa eri tyyppisiin ruokintoihin, 2) naudanlihan loppu-pH-arvon suhdetta jäännösglykogeenipitoisuuteen, sekä 3) jäännösglykogeenipitoisuuden vaikutuksia naudanlihan fysikaaliseen ja aistinvaraiseen laatuun. Työn tavoitteena oli tuottaa uutta tietoa integroitua ja kokonaisvaltaista naudanlihan laadunhallintaa varten.

Näytteenottokohta vaikutti jonkin verran naudan pitkästä selkälihaksesta (LTL; lihateknologisesti ulkofilee) mitattavaan glykogeenipitoisuuteen. Naudan lihaksen toistuvaa näytteenottoa voidaan kuitenkin varovasti pitää oikeutettuna sillä perusteella, että näytteenottohetkellä muodostuneen maitohapon huomioon ottaminen poisti sijaintien välisten erojen merkitsevyyden, eikä lihaksensisäinen hajonta ollut suurempi kuin 11.6 %. Saadut tulokset korostavat kuitenkin ko. lihaksen aineenvaihdunnallisesti heterogeenistä luonnetta ja osoittavat, että LTL lihaksen toistuvassa näytteenotossa täytyy harjoittaa erityistä varovaisuutta ja harkintaa, etenkin jos biokemiallisia määrityksiä tehdään tuoreena pakastetuista lihasnäytteistä.

Naudan lihaksen glykogeenipitoisuus ei ollut ruokinnalla helposti manipuloitavissa. Etenkään lihakset, joiden glykogeenipitoisuus oli jo alussa suuri, eivät reagoineet ruokinnan energiapitoisuuden muuttumiseen. Mitä enemmän glykogeenia oli lähtötilanteessa, sitä vähemmän glykogeenia muodostui lisää ruokintojen vaikutuksesta. Toisaalta, naudat kykenivät lisäämään ja ylläpitämään lihasten glykogeenipitoisuutta jopa matalaenergiaisella täyssäilörehuruokinnalla. Lisäksi lihasten glykogeenipitoisuus laski hyvin vähän, kun kuukauden energiapitoisuudeltaan korkealla rehulla ruokitut naudat vaihdettiin matalaenergiaruokinnalle. Luurankolihasten glykogeenipitoisuudelle näyttää olevan luonteenomaista se, että levossa ja stressittömissä olosuhteissa se pyrkii pysymään vakiona myös suhteellisen vaatimattomalla ruokinnalla. Sitä vastoin stressiin ja/tai fyysiseen rasitukseen liittyvä glykogeenin hajottamistarve näyttää korreloivan lihaksen glykogeenipitoisuuden kanssa. Mitä enemmän lihaksessa on glykogeenia varastoituneena, sitä enemmän sitä tarpeen vaatiessa vapautetaan energiaksi.

Korkeaenergiaruokinta lisäsi lihasten glykogeenipitoisuutta merkitsevästi paremmin kuin matalaenergiaruokinta, kun lihasten glykogeenipitoisuus oli ensin laskettu adrenaliinilla keskimäärin tasolle 50 mmol/kg. Urosstatuksella, sonni versus härkä, ei ollut johdonmukaista vaikutusta glykogeenipitoisuuteen eikä ruokinnan vaikutukseen glykogeenipitoisuuteen. Korkeaenergiaruokinta näytti kuitenkin suojaavan nautoja potentiaalisilta glykogeenia kuluttavilta stressitekijöiltä, kuten kylmiltä ja kuumilta säiltä, sekä toisaalta sellaiseltakin teuraskuljetukselta, jossa stressitekijät on pyritty pitämään hyvin alhaisina (kuljetuksen kesto n. 5 h, rauhallinen ja lempeä lastaus, yksilökarsinat teurastamon navetassa, teurastus välittömästi kuljetuksen päätyttyä). Suomessa korkeaenergiaruokitut sonnit menettivät glykogeenia teuraskuljetuksen aikana 7 ± 4.0 (se) mmol/kg keväällä (viileä ilma) ja 23 ± 3.9 mmol/kg kesällä (helle), kun taas matalaenergiaruokittujen sonnien glykogeenipitoisuus laski teuraskuljetuksessa 16 ± 3.8 mmol/kg keväällä ja 33 ± 4.1 mmol/kg kesällä. Nämä vaikutukset heijastuivat aina lopullisiin pH-arvoihin (5.69 ± 0.03 (korkeaenergia); 5.93 ± 0.03 (matalaenergia)) ja jäännösglykogeenipitoisuuksiin saakka. Ainakin Suomen olosuhteita ajatellen voidaan tehdä se johtopäätös, että lyhytkin (2 vk) teuraskuljetukseen asti kestänyt loppukunnostus paljon energiaa sisältävällä väkirehulla on toteuttamisen arvoinen toimenpide, sillä sen suojaavat vaikutukset suuntautuvat selvästi stressitilanteisiin liittyvän glykogeenin hajoamisen ja vaarana olevan lihan pH:n nousun hillitsemiseen sekä näin ollen tervalihaisuuden ehkäisemiseen. Loppukunnostus on erittäin suotavaa myös eläimen hyvinvoinnin kannalta, sillä lihaksen glykogeeniaineenvaihdunnasta päätellen matalaenergiaruokitut sonnit kokivat teuraskuljetuksen stressaavampana kuin korkeaenergiaruokitut sonnit.

Naudanlihan loppu-pH-arvon ja jäännösglykogeenikonsentraation riippuvuus oli epälineaarinen. Jäännösglykogeenipitoisuuden vaihtelu oli valtavan suuri, 10-83 mmol/kg, ja loppu-pH-arvosta riippumaton normaalin pH:n alueella (pH=5.75). Matalien jäännösglykogeenipitoisuuksien voidaan katsoa toimivan indikaattoreina teurastusta edeltäneestä stressistä ja glykogeenin hajoamisesta.

Jäännösglykogeenipitoisuudella oli monia itsenäisiä, joskin merkitykseltään vaatimattomia vaikutuksia pH-arvoltaan normaalin naudanlihan fysikaaliseen ja aistinvaraiseen laatuun. Positiivisista vaikutuksista mainittakoon tuoreen lihan valuman pieneneminen ja mureuden lisääntyminen. Jäännösglykogeenipitoisuuden negatiivisia vaikutuksia olivat tuoreen lihan punaisuuden väheneminen, sulatushävikin suureneminen ja mehukkuuden väheneminen, mutta ko. vaikutukset eivät olleet sitä suuruusluokkaa, että ne aiheuttaisivat mitään toimintatarpeita.

Pienten lasten
peritoneaalidialyysihoidon kehittäminen

Lääketieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 20.10.2000 tarkastettavaksi Tuula Höltän väitöskirja ”Improvement in peritoneal dialysis in childhood, with emphasis on small children”.

Tutkimus kuuluu lastentautien alaan.

Vastaväittäjänä oli dosentti Carola Grönhagen-Riska ja kustoksena professori Christer Holmberg.

Peritoneaalidialyysihoito (vatsakalvodialyysihoito) on tärkeä hoitomuoto lapsille, joilla on pitkälle edennyt munuaissairaus. Lapsipotilaita hoidetaan yleensä peritoneaalidialyysillä munuaisen siirtoon asti.

Pienten lasten hoitotulokset peritoneaalidialyysin aikana ovat olleet selvästi huonommat kuin isompien lasten ja aikuisten. Pienten lasten kuolleisuus on ollut merkittävästi suurempi, kasvu on ollut huonompaa ja lapsilla on ollut enemmän vatsakalvon tulehduksia ja verenpaineongelmia. Suomessa on suhteellisesti katsoen enemmän keinomunuaishoidossa olevia pieniä lapsia kuin muussa Euroopassa suomalaiseen tautiperintöön kuuluvan synnynnäisen munuaissairauden vuoksi. Maassamme aloitettiin pienten lasten peritoneaalidialyysihoidot vuonna 1986. Isompia lapsia oli hoidettu jo muutamaa vuotta aiemmin.

Väitöskirjassa selvitettiin alle 5-vuotiaiden lasten hoitotuloksia vatsakalvodialyysin aikana vuosina 1986–1994, sekä pyrittiin parantamaan pienten lasten hoidon laatua vuosien 1995–1999 aikana.

Vuosina 1986–1994 peritoneaalidialyysillä hoidettujen alle 5-vuotiaiden lasten kuolleisuus oli kansainvälisesti katsoen pieni (5.9%). Lasten kasvu oli tyydyttävää. Kasvu parani merkitsevästi ensimmäisten kuuden kuukauden aikana dialyysihoidon aloittamisesta verrattuna dialyysihoitoa edeltäviin kuuteen kuukauteen. Puolella potilaista oli korkea verenpaine ja tähän liittyviä komplikaatioita. Vatsakalvontulehdusten määrä oli korkea.

Vuosina 1995– 1999 dialyysihoidossa olevien alle 5-vuotiaiden ja yli 5-vuotiaiden lasten vatsakalvon toiminta tutkittiin säännöllisesti ja dialyysihoidon riittävyys mitattiin. Vatsakalvon läpäisevyys ei eronnut merkitsevästi ikäryhmien välillä. Myöskään dialyysihoidon riittävyydessä ei todettu merkitsevää eroa. Lasten kasvu parani merkitsevästi yhdeksän kuukauden seuranta-aikana. Kasvu parani kaikilla alle 5-vuotiailla ja kolmanneksella vanhemmista lapsista, vaikka kasvuhormonihoitoa sai vain yksi vanhemmista lapsista. Alle 5-vuotiaiden ja yli 5-vuotiaiden lasten hoidon tuloksissa ei todettu kasvua lukuunottamatta merkitsevää eroa. Dialyysihoidon tehostamisesta huolimatta alle 5-vuotiailla lapsilla esiintyi edelleen enemmän vatsakalvontulehduksia kuin yli 5-vuotiailla. Alle 5-vuotiaiden lasten peritoneaalidialyysihoidon tulokset paranivat aiempiin tuloksiin verrattaessa, kun tutkittiin yksilöllinen vatsakalvon toiminta ja lisättiin dialyysin määrää sen riittävyyttä mittaamalla. Kasvu oli parempaa, vatsakalvon tulehdusten määrä väheni ja korkeaa verenpainetta ja siitä johtuvia vakavia komplikaatioita todettiin merkitsevästi vähemmän.

Vatsakalvon läpäisevyyden tutkiminen ja dialyysihoidon riiittävyyden seuranta ovat tutkimuksen jälkeen vakiintuneet peritoneaalidialyysihoidossa olevien lasten seurannassa. Näillä menetelmillä voidaan parantaa keinomunuaishoidossa olevien lasten kehitystä ja elämänlaatua. Hyvä hoitotasapaino auttaa myös munuaisen siirron onnistumiseen, mihin keinomunuaishoito tähtää.

Antioksidantit ja
 paksusuolikasvaimet

Lääketieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 20.10.2000 tarkastettavaksi LL Nea Malilan väitöskirja ”Antioxidant vitamins and colorectal neoplasms in different study designs”.

Tutkimus kuuluu kansanterveystieteen alaan.

Vastaväittäjänä oli dosentti Eero Pukkala Tampereen yliopistosta ja kustoksena professori Timo Hakulinen.

Teos julkaistaan sarjassa Kansanterveyslaitos (KTL) A-sarja.

Hapen vaikutuksesta elimistössä syntyy ns. vapaita radikaaleja, jotka voivat aiheuttaa mm. syöpää. Antioksidantit ovat aineita, jotka voivat estää vapaiden radikaalien aiheuttamia haittoja. Tässä tutkimuksessa selvitettiin kahden antioksidantin, beetakaroteenin (A-vitamiinin esiaste) ja E-vitamiinin, yhteyttä paksusuolikasvaimiin.

Tutkimus tehtiin Syövänehkäisytutkimuksen (Setti) yhteydessä. Syövänehkäisy-tutkimus oli Kansanterveyslaitoksen ja Yhdysvaltain Kansallisen Syöpäinstituutin yhteishanke, jossa pyrittiin selvittämään beetakaroteenin ja E-vitamiinin merkitystä syövän ehkäisyssä. Tutkimuksessa annettiin päivittäin noin kuuden vuoden ajan lähes 30 000 keski-ikäiselle, tupakoivalle miehelle joko beetakaroteenia (20 mg), E-vitamiinia (50 mg alfatokoferoliasetaattia), molempia aineita yhdessä tai lumelääkettä. Tutkimuksen alussa osallistujien ruokavalio selvitettiin laajalla kyselylomakkeella. Seurannan aikana tutkittavilla todettiin yhteensä 135 paksusuolisyöpää ja 146 paksusuoliadenoomaa. 

Antioksidanttien yhteyttä paksusuolikasvaimiin selvitettiin tapaus-verrokkitutkimuksen, kohorttitutkimuksen (altistelähtöinen tutkimus) ja kontrolloidun kokeen avulla. Lisäksi tapaus-verrokkitutkimusasetelman käyttökelpoisuutta paksusuolisyövän ja ravinnon välisessä arvioinnissa tutkittiin vertaamalla näitä tuloksia altistelähtöisen tutkimusasetelman tuloksiin.

Tapaus-verrokkitutkimuksessa tapausten beetakaroteenin tai E-vitamiinin saanti 12 kuukautta ennen diagnoosia ei poikennut kontrollien vastaavasta saannista. Kohorttitutkimuksessa lähtötilanteen antioksidanttien saanti ei ennustanut myöhempää paksusuolikasvainten ilmaantuvuutta. Samoin alkuvaiheen seerumin beetakaroteeni- tai E-vitamiinitaso ei ollut yhteydessä paksusuolisyövän ilmaantuvuuteen, mutta korkeaan seerumin beetakaroteenitasoon liittyi pienempi adenoomien ilmaantuvuus. Kontrolloidussa kokeessa E-vitamiinivalmisteen saannilla ei ollut merkitsevää vaikutusta paksusuolisyövän ilmaantuvuuteen (suhteellinen vaara 0.78, 95% luottamusväli 0.55–1.09), mutta siihen liittyi kohonnut adenoomien vaara (suhteellinen vaara 1.66, 95% luottamusväli 1.19–2.32). Beetakaroteenivalmisteen saannilla ei todettu vaikutusta paksusuolikasvaimiin.

Tutkimuksen johtopäätös on, että beeta-karoteeni ja E-vitamiini eivät ehkäise paksusuolikasvaimia, eikä näiden antioksidanttien käyttöä valmisteina suositella.

Joidenkin suusta
eristettyjen
Gram-positiivisten
bakteerien kiteiset
pintaproteiinikerrokset ja pintaominaisuudet

Lääketieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 20.10.2000 tarkastettavaksi HLL Anja Kotirannan väitöskirja ”Crystalline surface protein layers and surface properties in some Gram-positive bacteria isolated from the oral cavity”.

Tutkimus kuuluu hammaslääketieteellisen mikrobiologian alaan.

Vastaväittäjänä oli dosentti Pentti Huovinen Turun yliopistosta ja kustoksena professori Jukka Meurman

Kiteinen pintaproteiini (S-proteiini) on identtisistä proteiini- tai glykoproteiiniyksiköistä koostuva huokoinen, verkkomainen soluseinärakenne, jota tavataan yleisesti niin Gram-positiivisten kuin Gram-negatiivistenkin bakteerien ulkopinnalla. S-kerros kuvattiin ensimmäisen kerran 1953 ja sen rakenne, biokemiallinen koostumus ja genetiikka tunnetaan nykypäivänä varsin hyvin. Silloin kun bakteerilla on S-kerros, se on runsaimmin esiintyvä proteiini soluseinämässä, ja sen tuottaminen vaatii paljon energiaa. Siksi sen oletetaan olevan tärkeä bakteerien elintoiminnoille. S-kerroksen merkitystä ei kuitenkaan ole kaikilta osin selvitetty. Sen tiedetään toimivan mm. bakteerin soluseinän mekaanisena tukena, entsyymien kiinnitysalustana sekä suojaverkkona suurikokoisia entsyymimolekyylejä ja parasiittejä vastaan. Joillakin bakteereilla S-kerroksen tiedetään liittyvän kohonneeseen taudinaiheuttamiskykyyn, virulenssiin.

Väitöskirjatyön tavoitteena oli kartoittaa kiteisen pintaproteiinin esiintymistä suun tulehduksista eristetyillä Gram-positiivisilla bakteereilla. Tutkimus selvitteli S-kerroksen vaikutusta bakteerien pintaominaisuuksiin ja kohonneeseen virulenssiin yleisesti liitettäviin tekijöihin: tarttumiskykyyn ihmissolujen rakenneproteiineihin (matrix-proteiineihin) ja herkkyyteen ihmisen puolustussolujen hyökkäykselle. Lisäksi testattiin S-kerroksen suojaavaa vaikutusta säteilyä vastaan.

Elektronimikroskooppisin ja immunologisin menetelmin S-kerros kuvattiin suun alueen tulehduksissa yleisesti esiintyvän Peptostreptococcus anaerobiuksen solujen pinnalta, mutta ei tälle bakteerille läheisiltä Micromonas microkselta eikä Finegoldia magnalta. Hampaan juurikanavatulehduksesta ja ientulehduksesta eristetyillä Bacillus cereus-kannoilla oli S-kerros, joka kasvuston vanhetessa alkoi kuoriutua pois. Saman bakteerin tyyppikannoilla ei S-kerrosta havaittu. Biokemiallisin menetelmin mitattuna S-proteiini oli esiintyessään määrällisesti runsain pintaproteiini näillä bakteereilla. P. anaerobiuksen, B. cereuksen ja Eubacterium yuriin pintaominaisuuksia tutkittiin mittaamalla solujen hydrofobisuutta ja S-proteiinien nettovarausta. P. anaerobiuksella S-kerros ei vaikuttanut solun pinnan hydrofobisuuteen tai nettovaraukseen, mutta B. cereuksen kliinisillä kannoilla S-kerros liittyi solupinnan hydrofiilisyyteeen. Eubacterium yuriin eri alalajien ja P. anaerobiuksen eri kantojen S-proteiinien nettovarauksen ja bakteerisolujen hydrofobisuuden välillä ei ollut korrelaatiota.

Bakteerien tarttumiskykyä testattiin alustalle kiinnitettyihin matrix-proteiineihin. B. cereuksen tarttuminen liittyi S-kerroksen esiintymiseen ja tutkimusten mukaan sitä sääteli bakteerin oma proteaasi-entsyymi. Tarttumiskokeet tehtiin myös suun infektioissa yleisesti esiintyvillä Eubacterium yuriin kolmella alalajilla, joilla kaikilla oli aikaisemmissa tutkimuksissa todettu S-kerros. Tutkituista kannoista muut paitsi alalaji margaretiaen tyyppikanta tarttuivat matrix-proteiineihin.

S-kerroksen vaikutusta elimistön tärkeimpään puolustusmekanismiin, fagosytoosiin, tutkittiin ihmisen leukosyyteillä koeputkiolosuhteissa. Leukosyyttien ”syömät” eli ingestoidut, fluoresoivalla aineella värjätyt bakteerit laskettiin fluoresenssimikroskoopin avulla. B. cereuksella S-kerros ei suojannut bakteereita fagosytoosia vastaan. Saman bakteerin tyyppikannat, joilla ei ollut S-kerrosta, ja pitkään viljellyt kannat, joilta S-kerroksen havaittiin kuoriutuvan, olivat resistenttejä fagosytoosille.

S-kerroksen suojaavaa vaikutusta säteilytystä vastaan tutkittiin maaperässä ja elintarvikkeissa yleisellä, ja viime vuosina myös suun tulehduksista eristetyllä bakteerilla, Bacillus cereuksella. Bakteerisoluja peittävä S-kerros vähensi tukimustemme mukaan B. cereuksen sädeherkkyyttä.

Endoteliinien ja eräiden muiden tekijöiden vaikutus sonnin siittimen
kurojalihaksen
supistusasteeseen

Matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 20.10.2000 tarkastettavaksi proviisori Ulla-Mari Parkkisenniemen väitöskirja ”Factors affecting the tone of the bovine retractor penis muscle with special reference to endothelins”.

Tutkimus kuuluu farmakologian alaan.

Vastaväittäjänä oli professori Ilari Paakkari ja kustoksena professori Liisa Ahtee.

Teos julkaistaan sarjassa Dissertationes Biocentri Viikki Universitatis Helsingiensis.

Siittimen kurojalihas (musculus retractor penis) on parillinen sileä lihas, joka ei-kädellisillä kuuluu siittimen ja kivesten kanssa koiraiden ulkoisiin sukupuolielimiin. Se on erityisen hyvin kehittynyt sorkkaeläimillä ja on tärkeä myös kavio-, koira- ja kissaeläimillä sekä jyrsijöillä. Kurojalihas on normaalisti jatkuvassa supistustilassa ja pitää velton siittimen suojassa ihon alla. Kurojalihaksen sekä siitinvaltimon ja paisuvaiskudosten sileän lihaksen yhtäaikainen relaksoituminen on edellytys erektion alkamiselle. Kun nämä lihakset relaksoituvat, paisuvaiskudokseen syöksyy verta, jolloin siitin oikenee ja tulee esille. Kun samat lihakset supistuvat, siitin veltostuu. Näiden sileiden lihasten supistumisasteen säätely tapahtuu synkronoidusti, joten niiden hermotus on samanlainen. Supistuksesta vastaava hermotus on noradrenerginen (välittäjäaine noradrenaliini) ja relaksaatiota välittävä hermotus on nitrerginen (välittäjäaine typpioksidi tai sitä vapauttava yhdiste).

Väitöskirjatyössä käytettiin sonnin siittimen kurojalihaksesta, siitinvaltimosta ja nilkkavaltimosta leikattuja preparaatteja, jotka ripustettiin elatusliuosta sisältäviin kyvetteihin. Nilkkavaltimoa käytettiin vertailukudoksena, koska siitä puuttuu relaksoiva hermotus. Ensimmäiseksi tutkittiin siittimen kurojalihaksen käyttökelpoisuutta lääkeaineiden gangliosalpauskyvyn arvioinnissa. Arviointi tapahtui kvantitoimalla nikotiinilla aiheutetun relaksaation estymistä. Toiseksi tutkittiin kaliumionin merkitystä siittimen kurojalihaksen relaksaatiossa. Kolmanneksi tutkittiin endoteliinireseptoreihin sitoutuvien yhdisteiden toiminnallisia vaikutuksia ja selvitettiin autoradiografian avulla endoteliinin ETB-reseptoreiden paikantumista siittimen kurojalihaksessa, siitinvaltimossa ja nilkkavaltimossa.

Tutkittujen lääkeaineiden gangliosalpausvaikutus oli verrattavissa klassisella kissan vilkkuluomen supistustilaa mittaavalla sekä in vitro -menetelmillä saatuihin tuloksiin. Sonnin siittimen kurojalihasta voidaan siten tietyin varauksin käyttää halpana, vaihtoehtoisena ja herkkänä in vitro -menetelmänä gangliosalpauskyvyn arvioinnissa esimerkiksi haluttaessa nopeasti poissulkea liiallinen gangliosalpausvaikutus lääkeaine-ehdokkaalta.

Pieni kaliumylimäärä aiheutti siittimen kurojalihaksen relaksaation, joka oli ainakin osittain seurausta Na+K+-ATPaasin aktivoitumisesta. Lisäksi tulokset viittaavat siihen, että tässä lihaksessa on neuronaalisia kaliumkanavia, jotka moduloivat relaksaatiota välittävän typpioksidin synteesiä ja/tai vapautumista säätelemällä kalsiumin virtausta hermopäätteisiin.

Endoteliini-1 ja endoteliini-3 supistivat siittimen kurojalihasta, siitinvaltimoa ja nilkkavaltimoa endoteliinin ETA-reseptoreiden välityksellä. Näiden reseptoreiden aktivoituminen saattaa olla eräs niistä mekanismeista, joilla ylläpidetään siittimen normaalia velttoa tilaa. Autoradiografiakokeiden tulokset osoittivat, että kaikissa kolmessa tutkitussa kudoksessa endoteliinin ETB-reseptorit paikallistuvat pääasiassa hermoihin. Tämän perusteella näyttää siltä, että ETB-reseptoreiden sijainti hermoissa ei ole riippuvainen efferenttien hermojen tyypistä. Sarafotoksiini S6c relaksoi siittimen kurojalihasta neuronaalisten ETB-reseptoreiden kautta ja vaikutus välittyi L-arginiini/typpioksidisyntaasin kautta. Sarafotoksiini S6c:n aiheuttama relaksaatio ei ollut säännönmukaisesti todettavissa. Lisäksi se oli heikko ja takyfylaktinen. Tulosten perusteella hermoissa sijaitsevat ETB-reseptorit eivät keskeisesti säätele relaksaatiota aiheuttavien nitrergisten hermojen välitöntä toimintaa siittimen kurojalihaksessa. Näin ollen niiden merkitys erektion synnyssä on todennäköisesti pieni, mutta niiden merkitystä siittimen hermojen toiminnan ylläpitäjänä ei voida sulkea pois.

Teurasjätteiden säilöntämenetelmä mullistaa
turkiseläinten ruokinnan

Maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 20.10.2000 tarkastettavaksi MMM, M.Sc. Ilpo Pölösen väitöskirja ”Silage for fur animals. Preservation efficiency of formic and benzoic acid in the ensiling of slaughterhouse by-products and their subsequent metabolism in farmed fur animals”.

Tutkimus kuuluu kotieläinten ravitsemustieteen alaan.

Vastaväittäjänä oli apulaisprofessori Anne-Helene Tauson Tanskan maatalousyliopistosta ja kustoksena professori Liisa Syrjälä-Qvist.

Teos julkaistaan sarjassa Helsingin yliopiston kotieläintieteen laitoksen julkaisuja.

Väittelijän kehittämä teurasjätteiden säilöntämenetelmä tuhoaa tuotteesta taudinaiheuttajat, estää pilaantumisen ja mahdollistaa tuotteen varastoinnin ilman pakastusta rehuarvon kuitenkaan heikkenemättä. Pölösen kehittämä teurastusjätteiden käsittelymenetelmä on muuttanut turkiseläinten ruokintaa merkittävällä tavalla viime vuosien aikana. Teurastamossa teurasjätteet puhdistetaan ensin, minkä jälkeen ne välittömästi jauhetaan ja niihin sekoitetaan muurahais- ja bentsoehappoa. Käsittelyn tuloksena syntyy säilyke, liha-AIV, jossa niin bakteerien kuin hiivojen ja homeidenkin kasvu on estynyt. Näin säilörehuksi tehty teurasjäte ei enää muodosta vaaraa ympäristölle eikä eläinten tai ihmisten terveydelle, sillä säilörehuksi teko puree myös ihmiseen tarttuvien tautien aiheuttajiin, kuten salmonellaan tai kampylobakteeriin.

Menetelmä jo käytössä kaikissa teurastamoissa. Pölösen kehittämä menetelmää on ajettu sisään teurastamoissa muutamia vuosia, ja kuluvan vuoden aikana viimeisetkin investoinnit on saatu päätökseen. Yhteensä nauta-, sika- ja broileriteurastuksen sivutuotteita käytetään turkiseläinten rehuksi vuosittain noin 100 milj. kg, mutta kysyntää olisi suuremmallekin määrälle. Säilörehumenetelmän myötä myös teurasjätteiden kuljetuslogistiikkaa on voitu parantaa, koska tuotetta voidaan varastoida teurastamolla ja kuljetus tapahtuu aina täysin tankkiautokuormin. Myös sähköenergiaa säästyy, sillä säilöntäainekustannus on alle 1/3 pakastuskustannuksista.

Antibioottien käyttö romahti – lainsäädäntö teurasjätteiden käsittelypakoksi valmisteilla. Kun valmiin turkiseläinrehun hygieeninen laatu ja säilyvyys ovat parantuneet, suolistoinfektiot ovat tulleet harvinaisiksi eikä antibiootteja tarvita takavuosien tapaan varmuuden vuoksi. Lääkerehun käyttö onkin nykyään sallittua ainoastaan todetun infektion hoitoon. Maa- ja metsätalousministeriössä onkin valmisteilla lainsäädäntö, joka tekee turkiseläimille menevän teurasjätteen käsittelyn jo teurastamolla pakolliseksi. Vaihtoehtoina ovat säilörehuksi teko tai lievä kuumennuskäsittely.

Muurahaishappo ja bentsoehappo turvallisia turkiseläimille. Pölösen tutkimusten keskeinen osuus käsitteli muurahaishapon ja bentsoehapon aineenvaihduntaa minkillä, siniketulla ja supikoiralla. Kolmesta tutkitusta lajista sinikettu on sopeutunut kaikkein parhaiten muurahais- ja bentsoehappopitoisen rehun syöntiin. Siniketun rehu voi sisältää jopa yli puolet teurassäilörehua, minkinrehu 20-40%. Säilörehukäsittely vain ns. tavalliselle teurasjätteelle.

Säilörehumenetelmä ei koske naudan tai lampaan ruhonosia, joihin liittyy hullun lehmän taudin riski. Lokakuun 1. päivänä voimaan astuneen komission päätöksen mukaisesti nämä ruhonosat on poistettava kokonaan elintarvikeketjusta ja ainoa hyväksyttävä käsittelymenetelmä ennen tuotteen hävittämistä on kuumennus (133°C).