Kvasikonformikuvauksista
teknologian tieteeseen - eli hyvä yritys tieteen omaksi kuvaksi

Suomen tieteen historia 3.
Luonnontieteet, lääketieteet ja
tekniset tieteet

Päätoimittaja Päiviö Tommila,
toimitussihteeri Allan Tiitta

Sydänkeskiajan sydänääniä

Ikuisuuden odotus.
Uskonto keskiajan kulttuurissa

”Lähellä Sinua lukiessani”

Silkinhienot siteet.
Anni Swanin ja Otto Mannisen
kirjeenvaihtoa 1898–1908

Toimittaneet Antero Manninen ja Hellevi Arjava

Voimapari

Jaana Nikula

Polttava katse. Regina
Linnanheimon elämä ja teokset

Tietoyhteiskunta ihmisyhteisönä

Tieto ja tietoyhteiskunta

Toimittaneet Matti Vuorensyrjä
ja Reijo Savolainen

Suuri valtionjohtaja

Martti Ahtisaari

Tehtävä Belgradissa

Yritys anekdootiksi

Ilmari Susiluoto

Työ tyhmästä pitää

Naisen paikka

Päivi Setälä

Renessanssin nainen

Ammatti: sotilas

Rolf Ollakka

Suomalaisen palkkasotilaan
tarina. Kempeleestä Kosovoon

Tonava kaunoinen

Claudio Magris

Tonava

Tunnetun maailman rajoilla

Terra Cognita.
Maailma tulee tunnetuksi

Virvoittava viini

Béla Hamvas

Viinin filosofia

Löytöretki paikalliskulttuureihin

Matti Räsänen ja
Outi Tuomi-Nikula

Saksanmaalla. Kansanelämää keskiajalta nykypäivään

Näkökulmia käännöskritiikkiin

Käännöskirjallisuus
ja sen kritiikki

Toimittaneet Outi Paloposki ja Henna Makkonen-Craig

Pilvet eivät unohdu

Anna Zigure

Latvian taivas ja maa. Kertomuksia Latvian historiasta ja nykypäivästä.

Ekoseksikkäitä tuotteita, kiitos

Friedrich Schmidt-Bleek

Luonnon uusi laskuoppi.
Ekotehokkuuden mittari MIPS

Legendojen syntysijoilla

Pekka Kilpinen

Eläviä kuolleita. Vampyyrit 1700-luvun asiakirjoissa

Kvasikonformikuvauksista
teknologian tieteeseen - eli hyvä yritys tieteen omaksi kuvaksi

Suomen tieteen historia 3.
Luonnontieteet, lääketieteet ja
tekniset tieteet

Päätoimittaja Päiviö Tommila,
toimitussihteeri Allan Tiitta

WSOY, 2000

695 s., 660 mk

Suomen tieteen historia -projekti etenee vääjäämättä. Kritiikkiä ja kehuja on ensimmäisestä niteestä tullut, kuten arvata saattoi. Sama kohtalo lienee varmuudella tällä toisella osalla. Iso hanke ja monta kirjoittajaa joille jätetty suhteellisen vapaat kädet käsitellä tavallaan omaa alaansa. Tuloksena epätasaista, mutta useimmiten kiintoisaa oppiaineiden kehityksen ja keskeisten virtausten esittelyä.

Tässäkin osassa on jatkettu edellisen osan viitoittamalla tiellä: oman alansa kehityksestä kirjoittaa kunkin alan erityistuntija, alan mies tai nainen. Tulos etupäässä oikein mainio. Vaikea kuvitella vankempia oman alansa oppihistorian kirjoittajia kuin esimerkiksi matemaatikko Olli Lehto, biologi Kari Lagerspetz tai fysikaalisten tieteiden osalta Tapio Markkanen. Mutta onnistuvat tässä niteessä monet muutkin mainiosti.

Nyt ovat siis ilmestyneet molemmat tieteenalakohtaiset historiat massiivisina laitoksina. Ehkä yllättäenkin tämä luonnontiedettä käsittelevä osa tuntuu edellistä, humanistis-yhteiskuntatieteellistä osaa jäntevämmältä ja kiintoisammin kirjoitetulta. Tässäkään niteessä ei sentään kaikissa kirjoituksissa ole pystytty välttämään professorien virkatuolien haltijoiden osin uuvuttavia nimilistoja

Voiko kaikesta puhua?

Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava? Ei suinkaan. Kun Olli Lehto puhuu keskeisestä suomalaisen matematiikan valtavirtauksesta funktioteoreettisesta koulukunnasta, meroforfifunktioista ja kvasikonformisista kuvauksista, lukija lukee kertomusta sujuvasti, innostuneesti. Vasta luettuaan kaiken, maallikko ehkä huomaa, ettei oikeastaan ymmärtänyt tästä funktioteorian syvimmästä olemuksesta juuri mitään, mutta sujuvasti kaiken luki ja ymmärtävänsäkin luuli. Ja lukemastansa nautti. Oletan Lehtoakin kirjoitustyössään mielessään huvittaneen mahdollinen lukija funktioteorian pyörteissä.

Eri tieteenalat eivät sen enempää tässä kuin edellisessäkään niteessä juuri keskustele keskenään - kovin ymmärrettävästi. Edellisessä niteessä Erik Allardtin yhteiskuntatieteet tekevät invaasioita ja pyrähdyksiä taloustieteen varhaisvaiheiden puolelle. Tässä niteessä esimerkiksi matematiikka ja fysikaaliset tieteet viittaavat toisiinsa. Mutta muuten kirjoitukset muodostavat enemmän tai vähemmän omia saarekkeitaan.

Poikkeuksen tekee kirjan päättävä teknologiahistorioitsija Kalle Michelsen. Hän joutuu omassa teknillisten tieteiden vaiheiden kuvauksessaan tosin jo alkuunsa perimmäisten kysymysten äärelle: onko teknillisiä tieteitä edes olemassa? Ikuisuuskysymys, jota monet kirjoittajat vuosien varrella eri yhteyksissä ovat käsitelleet. Teollisuuden, luonnontieteen ja insinööritaidon kolmiyhteys on Michelsenin mukaan kuitenkin muokannut tästä kokonaisuudesta "saumattoman verkoston".

Michelsen lähestyy ehkä muita kirjoittajia selkeämmin aihettaan ongelmakeskeisesti.

Hänen kirjoituksensa kokoaakin eräällä tapaa joitakin aiemmin kirjassa käsiteltyjä teemoja ja henkilöitä uudella tavalla yhteen, juuri täksi "saumattomaksi verkostoksi". Kemistit, fyysikot, matemaatikot, psykologit, työntutkijat ja työfysiologit sekä insinöörit ja rahamiehet rakentavat sen kokonaisuuden, jossa tieteellinen ja teknillinen tutkimus yhdistyvät. Michelsenille Suomi näyttäytyy teknologian ihmemaana - ja niinpä Michelsen lopuksi käsitteleekin Nokian ihmettä.

Kirjan muissa artikkeleissa Pekka Pyykkö käsittelee kemiaa, Ilmari Haapala geologiaa, Allan Tiitta maantiedettä, Eeva Tapio maatalous- ja elintarviketieteitä, Matti Leikola metsätieteitä, Jaakko Ignatius lääketiedettä ja Leevi Kääriäinen molekyylibiologiaa. Jälkimmäinen kirjoituksista jää väistämättä kovin suppeaksi; sen varhaisvaiheet ja tausta kun käsitellään jo biologian ja lääketieteen yhteydessä. Kääriäiselle jää oikeastaan vain kovin likeisen menneisyyden, viimeisten 20 vuoden kuvaus. Ikään kuin varovainen alkusoitto seuraavalle yritykselle suomalaisen tieteen historiaksi joskus 30-50 vuoden kuluttua?

Kaikissa artikkeleissa nousee edellistä nidettä selkeämmin esille kansainvälisyys, tieteellisten virtausten ja vaikutusten kulkeutuminen meille. Suomi ei ole ollut mikään etäinen saareke tai edes tiedon perimmäinen nurkkaus. Monella alalla olemme olleet suorastaan ajan hermolla. Tässä tieteen historian osassa suomalainen tiede ei myöskään ole enää pelkkä kansallinen projekti.

Toinen esiin nouseva piirre on tieteellisten seurojen merkityksen korostuminen. Kaikki kirjoittajat ovat muistaneet korostaa niiden merkitystä tieteellisen keskustelun ylläpitäjinä ja julkaisutoiminnan harjoittajina - tosin enemmänkin menneisyydessä. Juuri luonnontieteen, lääketieteen ja matematiikan alalla tutkimustulosten julkaiseminen on viime vuosikymmeninä siirtynyt enenevästi ns. kansainvälisin sarjoihin.

Hakuteos vai lukukirja?

Käykö kirja lukuteoksesta? Pääosin. Useimmat kirjoittajista esittelevät alaansa ongelmakeskeisesti, erilaisia opillisia virtauksia ja kansainvälisiä yhteyksiä oivallisesti esitellen, hyvää tarinaa kirjoittaen.

Käykö kirja hakuteoksesta? Kovin vaikeasti. Kun kirjoittajakunta on laaja eikä yhteen tiukan yhtenäiseen käsittelytapaan ole pyritty, eri alojen vertailu, eri alojen erilaisen informaation hakeminen ei käy helposti.

Eri aloilla on taulukkomuodossa annettu kovin vaihtelevasti informaatiota esimerkiksi professuurien määrän ja alojen kehityksestä, väitösten ja loppututkintojen määristä, julkaisutoiminnasta ja kansainvälisistä yhteyksistä.

Esimerkiksi kemian historiaa käsiteltäessä on esitetty seikkaperäisissä taulukoissa jopa kaikki alan rakennukset eri yliopistoissa valmistumisvuosineen, katuosoitteineen ja kutsumanimineen,

Kemian yhteyteen on myös liitetty karttakuva tieteellisten julkaisujen vaihtoyhteyksistä Suomen ja muun maailman välillä. Hupaisia yksityiskohtia ovat sinne tänne ripotellut sitaatit kemian merkkimiesten lausumista. Lääketiedettä käsittelevässä artikkelissa puolestaan esitellään taulukoissa mm. alan palkinnot saajineen ja tutkimusaloineen. Matematiikassa kuviin nostettujen matemaatikoiden taustaa puolestaan valotetaan maininnoilla kunkin vanhemmista.

Hakuteos-käyttöä olisi luonnollisesti edesauttanut yhteneväinen käytäntö tällaisen perusinformaation tarjonnassa.

Kauneusvirheitä ja "sokkyylibiologiaa"

Yksi kuriositeetti, kauneusvirhe, pistää jo ilmestyneissä teoksissa silmään. Kumpikin niteistä noteeraa vaihtelevalla tarkkuudella eri aikojen eri alojen professoreita, osa kirjoittajista noteeraa lähes kaikki, osa vain "tärkeimmät". Joissakin tapauksissa jopa kiintoisia tuoreita väittelijöitäkin nostetaan esimerkinomaisesti esille. Sitäkin harmillisemmalta tuntuu, että todellinen raskaansarjan tiedehistorioitsijamme Raimo Lehti on pudonnut teossarjassa tarkastelujen ulkopuolelle. Hän ei ole ylittänyt kynnystä sen enempää historiantutkimustamme käsitelleessä osassa edellisessä niteessä (filosofiaosuudessa hänet sentään nimeltä esimerkkihenkilönä mainittiin) kuin matematiikkaa tai fysikaalisia tieteitä käsitelleessä tuoreessa tieteen historian niteessä. Matemaattis-fysikaalisten tieteiden historioitsija historioitsijana väliinputoaja?

Mahdollisten uupuvien nimien etsiminen on yleisesti ottaen sangen turhaa puuhaa tämänkaltaisten teosten yhteydessä. Tässä nimenomaisessa tapauksessa kyse on kuitenkin ehkä lapsuksesta.

Suureen teokseen lipsahtaa jo todennäköisyyksien perusteella virheitä, niin tähänkin niteeseen. Jotkut harmillisia, jotkut huvittavia. Yleisesti ottaen (paino)virheiden määrä on jäänyt ilahduttavan pieneksi.

Lääketiedettä käsittelevään artikkeliin sisältyy taulukko alan palkinnoista, palkituista ja palkintoperusteista. Sangen hupaisaa on havaita että "Kari Alatalo" -niminen tutkija on saanut Matti Äyräpään palkinnon vuonna 1998 "sokkyylibiologisista tutkimuksistaan". Henkilöhakemistoonkin tämä herra "Alatalo" on päässyt. Edellisessä osassakin oli joitakin harmillisia nimivirheitä (uskontotieteilijä Terhi Utriaisen muuttuminen oikeustieteilijä Terttu Utriaiseksi) ja joidenkin omien alojensa kiistatta merkittävien professoreiden ja tutkijoiden poisjättämisiä. Pieniä virheitä ja puutteita, harmillisia sentään.

Edellä esitetyt puutteet ovat ehdottomasti toisarvoisia kokonaisuuden kannalta. Pompöösiksi juhlakirjaksi teosta toki voi luonnehtia, tieteen menestys- ja kasvukertomukseksi. Ongelmia, sivupolkuja tai tutkimuseettisiä pulmia, ei suuremmin käsitellä. Näihin ongelmiin tosin ehkä palataan sarjan seuraavissa osissa.

Voittopuolisesti teos on sentään mahdottomasta lähtökohdastaan huolimatta niin onnistunut kuin lienee kohtuudella ollut odotettavissa. Tällaista teosjärkälettä ja usean kirjoittajan jäljiltä väkisinkin kovin heterogeenista ja epätasaistakin julkaisua on äärimmäisen helppoa arvostella monenlaisista puutteista ja yksityiskohdista. Kyllä tämä teossarja silti ottanee kriitikoistaan lopulta pistevoiton. Tällaisen kaikki alat kokoavan perusteoksen tarve yhä pirstoutuvammaksi käyvässä tieteen ja tutkimuksen kentässä on ollut ilmeinen. Tämä on hyvä yritys. 

 Jan Rydman

Tieteessä tapahtuu -lehden päätoimittaja ja Tieteen päivien pääsihteeri

Sydänkeskiajan sydänääniä

Ikuisuuden odotus.
Uskonto keskiajan kulttuurissa

Toimittanut Meri Heinonen

Gaudeamus, 2000

262 s., 144 mk

Ikuisuuden odotus jatkaa Suomessa viime vuosina julkaistujen mainioiden keskiaikateosten sarjaa. Sen pääpaino on vuoden 1000 jälkeisen eurooppalaisen uskontohistorian kysymysten esittelyssä. Vakavasta aiheesta huolimatta kirjaa ei tarvitse lukea otsa rypyssä. Tuomas Heikkilän artikkeli pyhimyselämänkertojen käytöstä maallisissa valtakamppailuissa sekä Jussi Hanskan analyysi erään ihmekertomuksen synnystä saavat aikaan vinon hymyn: aivan kuin käsissä olisi keskiaikainen Haluatko pyhimykseksi? -opaskirja.

Nykynäkökulmasta monet epä-älyllisiltä vaikuttavat toimet olivat ajan oloissa äärimmäisen rationaalisia. Ajat muuttuvat, ihminen ei niinkään. Näin esimerkiksi Maiju Lehmijoki-Gardnerin artikkeli hengellisten maallikkojärjestöjen parissa työskennelleistä (penitentti)naisista pureutuu hyvinkin arkisiin ja ikuisiin ilmiöihin: Miten yhdistää kristillisten ihanteiden noudattaminen ja toisaalta kodin askareet, maallinen ammatti, muun perheen elämä? Aika on aina kortilla, kun kyse on itsensä toteuttamisesta.

Maininnan arvoinen on myös Janne Tunturin sisälukutaidon kehittymistä kuvaava artikkeli. Tekstin lukeminen ja sen mietiskely vapautuivat keskiajalla luostarien valvotuista tiloista ja muuttuivat vähitellen yhteisöllisestä yksityiseksi kokemukseksi.

Ikuisuuden odotus on oiva kirja vaativallekin historian harrastajalle ja peräti pakollinen keskiaikaintoilijoille.

Tauno Linkoranta

”Lähellä Sinua lukiessani”

Silkinhienot siteet.
Anni Swanin ja Otto Mannisen
kirjeenvaihtoa 1898–1908

Toimittaneet Antero Manninen ja Hellevi Arjava

SKS, 2000

239 s., 159 mk

”Olen kauan tuijottanut tyhjään paperiin ja ihmetellyt, miksi oikeastaan kirjoitan Sinulle ja mitä. Tuntuu niin toivottomalta tällainen yöhön huutaminen, johon ei tule mitään vastausta”, purki Anni Swan ikäväänsä syyskuussa 1906. Pitkään toisensa tunteneet Anni Swan ja Otto Manninen olivat päättäneet solmia avioliiton. Kaukorakkaus tuntui tukalalta, vaikka kirjeet kulkivatkin tiuhaan.

Kirjeenvaihto kertoo enemmän kirjoittajiensa sisäisestä maailmasta kuin ulkonaisista tapahtumista. Otto Manninen tilittää riittämättömyyden tuntojaan, Anni Swan kärsimättömyyttään. Häiden lähestyessä kihlapari vaihtaa kuulumisia paitsi kirjallisista töistään, myös huvilarakennuksen edistymisestä ja kaakelihellan mallista. Pitkä kihlausaika tutustutti parin toistensa perheisiin ja taustoihin, kirjeenvaihto myös sisimpiin pelkoihin ja haaveisiin. Ajan tapaan lihallinen elementti kätketään. Kun Anni Swan kertoo odottavansa lasta, sanakäänteet ovat niin verhotut, että nykylukija ihmettelee hetken, miksi kirjoittaja olikaan ”niin iloinen ja onnellinen”?

Teos on viehättävä kurkistus erään onnellisen avioliiton ytimeen. 

Arja Tuusvuori

Voimapari

Jaana Nikula

Polttava katse. Regina
Linnanheimon elämä ja teokset

Like, 2000

256 s., 157 mk

Teuvo Tulio ja Regina Linnanheimo ovat suomalaisen elokuvahistorian ylittämätön tekijäkaksikko. Tulio ohjasi ja Linnanheimo käsikirjoitti ja näytteli pääroolit. Tämä harvinainen kahden ihmisen luovan ymmärryksen synteesi tuotti melodraamankin rajat murtavia moderneja teoksia, joita voi intensiteetissään, ”temaattisessa konstruktionismissaan” ja samanaikaisessa yhteiskuntakriittisessä otteessaan verrata Richard Wagnerin radikaaleimpaan oopperatuotantoon. Toisaalta Linnanheimo teki taiteellisena sivutyönään uran myös perinteisissä suomifilmeissä.

Jaana Nikulan kirjoittama elämäkerta Linnanheimosta on tutkimuksellisesta näkökulmasta ongelmallinen, sillä Nikula on häivyttänyt teoksestaan viitteet alkuperäiseen lähdeaineistoonsa. Nikula on myös haastatellut asianosaisia, mutta aina ei selviä kuka puhuu. Mahdollisesti kustannuspoliittisista syistä hän on kirjoittanut teoksensa dramatisoidun elämäkerran muotoon ja varsin kevyellä tyylillä. ”Kerran Regina löi päänsä puunoksaan ja näki hetken aikaa silmissään muitakin tähtiä kuin Tauno Palon”, kirjoittaa Nikula.

Elokuvia arvioidessaan Nikula ei aina selviä kunnialla. Vaikka Mustasukkaisuus olikin aikanaan fiasko, pitäisi nykyperspektiivistä jo nähdä, että se on yksi Linnanheimon ja Tulion moderneimmista teoksista, elokuva jossa ylletään kaiken symbolisen tuolle puolen – ja samalla hulluuden rajoille. Joka tapauksessa Nikulan teos on tärkeä, sillä se on ensimmäinen kirja aiheestaan ja siinä käy hyvin selville Linnanheimon vahva panos Tulion elokuvissa.

Martti-Tapio Kuuskoski

Tietoyhteiskunta ihmisyhteisönä

Tieto ja tietoyhteiskunta

Toimittaneet Matti Vuorensyrjä
ja Reijo Savolainen

Gaudeamus, 2000

302 s., 155 mk

”Lähtökohta tätä teosta laadittaessa on ollut, että tietoyhteiskunta on ihmisyhteisö”, Matti Vuorensyrjä kirjoittaa Tieto ja Tietoyhteiskunta -kirjan johdannossa. Kirja on yhteenveto Tampereen yliopiston Tietoyhteiskunnan tutkimuskeskuksen Tietoyhteiskunnan tila ja tulevaisuus -hankkeen tähänastisesta työstä. Sen mukaan teknologia ei ohjaa yhteiskuntaa, vaan ihmiset valitsevat, kuinka käyttävät teknologian avaamia mahdollisuuksia.

Antti Kasvio toteaa, että työelämä on erityisen tärkeä jatkotutkimuksen kohde: mitä tapahtuu työkäytännöille sekä työn- ja tulonjaolle? Kasvio arvelee, ettei tietoyhteiskuntakehitys 2000-luvun alkupuolella tuo niinkään teknisiä ongelmia, vaan ”taloudellisia, poliittisia ja kulttuurisia vaikeuksia”.

Monialaisessa kirjassa käsitellään myös koneen ”älykkyyttä”, Internetin käyttöä Suomessa, kuntien muuttuvia tehtäviä ja tietoyhteiskunnan haasteita poliisihallinnolle.

Viralliset tietoyhteiskuntastrategiat ovat niin byrokraattista kieltä, että ne jäävät hämäriksi Erkki Karvosen purkuyrityksestä huolimatta. Sen sijaan yksi keskeinen käsiteongelma selvitetään. Kiistely siitä, elämmekö tieto- vai informaatioyhteiskunnassa, voidaan lopettaa. Molemmat ovat oikein, mutta ne tarkoittavat eri asioita.

”Käsite informaatioyhteiskunta viittaisi kehittyneen informaation siirron ja prosessoinnin teknologiaan, kun taas tietoyhteiskunta viittaisi siihen, että tietämys (osaaminen) on tärkeä kilpailutekijä muun muassa taloudessa”, Karvonen määrittelee.

Arja Maunuksela

Suuri valtionjohtaja

Martti Ahtisaari

Tehtävä Belgradissa

WSOY, 2000

283 s., 174 mk

Martti Ahtisaari on tehnyt avustajiensa kanssa nopeaa työtä julkaistessaan muistelmansa kesän 1999 kansainvälisen rauhanvälittäjän tehtävästään.

Ahtisaaren teos kuvaa tarkasti tehtävän kehitystä alkaen toukokuun alusta, jolloin Yhdysvaltain varaulkoministeri Strobe Talbott pyysi Ahtisaarta toimimaan kanssaan sodaksi laajentuneen Balkanin kriisin ratkaisemiseksi. Kirjassa kuvataan tarkasti ja mielenkiintoisesti tilanteiden kehitys kohti rauhaa. Erityisesti se peli, jota kansainvälisessä diplomatiassa pelataan, kuvataan jännittävästi. Kirja onkin kuin trilleri, erilaisia käänteitä ja yllättäviä tilanteita nousee esiin jatkuvasti. Kummallinen arvojärjestys Ahtisaarella on toukokuun puolivälissä, jolloin jääkiekon MM-kisat menevät ohi Balkanin sodan.

Ahtisaaren asema neuvottelujen veturina on ollut kiistaton, mitä hän osoittaa muun muassa käymillään ”puhelinralleilla”, joissa hän puhui useiden maiden johtajien kanssa.

Ahtisaaren muistelmateos on ilmestynyt nopeasti: hän on todellakin halunnut takoa silloin, kun rauta on kuuma. Kirja on myös omiaan nostamaan Ahtisaaren suurten valtiojohtajien joukkoon ja se on varmasti ollut osin kirjan tarkoituskin. Ahtisaaren itsensä kannalta tehtävä ei olisi voinut tulla parempaan aikaan. Jo hiipumassa ollut kansansuosio sai uutta puhtia kansainvälisiltä kentiltä.

Jari Hanski

Yritys anekdootiksi

Ilmari Susiluoto

Työ tyhmästä pitää

Ajatuskirjat, 2000

220 s., 165 mk

Venäjä-aiheista ahkerasti kirjoittava Ilmari Susiluoto julkaisi viime vuonna Pienen Karjala-kirjan, nyt aiheena ovat vitsit, ja valmisteilla on jo Pieni Pietari-kirja. Vaikka tekijä oikeasti on ulkoministeriön erikoistutkija, mieleen tulee kunnon sotamies Svejk, joka puhdetyönään muuntaa poliittista historiaa anekdootiksi.

Työ tyhmästä pitää on kooste uutta ja vanhaa: Susiluoto on suomentanut painettuja venäläisvitsejä eri kirjasista ja höystänyt niitä omin ja tuttaviensa huomion ja näkökulmin. Kiintoisia ovat luonnehdinnat lajeista ja hahmoista, kuten Stirlitz-tyypin (aikoinaan tv-sarjasta tuttu 2. maailmansodan sankarivakooja natsien päämajassa) uusiokäytöstä. Pieni sanasto, esim. algonavt (juopon ja kosmonautin risteytys) tai demokratizator (pamppu), kiteyttävät osuvasti eron Jeltsinin ja Putinin ajan vitsien välillä. Susiluoto on sympaattisimmillaan tulkitessaan omin sanoin venäläisen tajunnan avaruuksia ja muodonmuutoksia tai kertoessaan herkullisia muistikuvia. Anekdoottien kommentointi on kuitenkin paikoin puisevaa. Lukuisat pienet kielivirheet rasittavat. Kaikki epätarkkuudet eivät ole merkityksettömiä: Susiluoto mm. väittää että KGB-mies Vladimir Putin sanoo aina pitäneensä kaularistiä paitansa alla. Fantastinen anekdootti! Kevään vaalikirjassaan Ot pervogo litsa (ks. s. 15) ehdokas Putin kertoo pyhittäneensä kasteristinsä Jerusalemissa Jeesuksen hautakirkossa ja siitä lähtien – vuodesta 1993 – pitäneensä sitä kaulallaan.

Elina Kahla

Naisen paikka

Päivi Setälä

Renessanssin nainen

Otava, 2000

254 s.,175 mk

Päivi Setälä jatkaa naisen paikan hahmottamista länsimaisessa historiassa. Nyt on vuorossa renessanssi. Kirjallisuuden antaman kuvan mukaan keskiaika olisi sallinut naiselle suuremman liikkumatilan kuin 1400- ja 1500-luku. Nainen määriteltiin renessanssin aikana miehen kautta, naisen osa oli lähinnä miellyttää miestä. On puhuttu ”naisen kotiin vangitsemisesta”, renessanssinaisen tuli olla passiivinen ja siveä. Naisen kauneus estetisoitiin ja se sai metafyysisiä ulottuvuuksia: rakkaus, kauneus ja nainen irtaantuivat seksuaalisuudesta ja intohimosta à la Botticellin Venus, lempeästi hymyilevä vaimo Mona Lisa tai äitimyytin henkilöitymä Neitsyt Maria. Oliko naisilla siis ”renessanssia”? Jos ei muuta, niin ainakin siveyden renessanssi.

Setälä haluaa osoittaa tämän kuvan yksipuoliseksi ellei jopa vääräksi. Hän esittää, että renessanssin ajan naiset eivät eläneet niin marginaalissa kuin on väitetty: nainen vaikutti maailman menoon mutta epäsuorasti. Väitteensä tueksi hän kuvailee ajan perhe-elämää ja toteaa, että nainen saattoi olla lastensa holhooja miehensä kuoleman jälkeen ja että hänellä oli myös joitakin juridisia pikku oikeuksia.

Kirjassa on perhepiirin lisäksi kiintoisia ja vähemmän tunnettuja kuvauksia naisista yhteiskunnan eri lohkoilla, työläisinä, nunnina, kurtisaaneina ja huorina. Naispuoliset taiteilijat saavat kirjassa omat lukunsa. Samoin sellaiset aikansa vaikuttajat kuin Eleonora d’Este ja Isabella Gonzaga, äiti ja tytär muuten. Huomattavan pitkän luvun Setälä omistaa Vittoria Colonnalle, joka oli runoilija ja Michelangelon muusa, mutta Rafaelin muusaa, “kaunista Fornarinaa”, hän ei mainitse (Setälä kirjoittaa nimen italialaisittain Raffaello).

Yhden luvun otsikkona on Oppineet naiset. Setälä olisi aikakauden kasvatusihanteista puhuessaan voinut enemmän tuoda esiin Leonardo Brunin naiselle (Battista Montefeltrolle) omistetun kirjan De studiis et litteriis kiinnostavia ja käänteentekeviä ajatuksia.

Tutkijoilla on kova hinku omaksua ”ei se nyt aivan niin ollut” -asenne saadakseen oikeutusta työlleen. Setälän teos on kiinnostavimmillaan kuvatessaan naisen asemaa, jos ei nyt marginaalissa, niin kuitenkin vähemmän tunnetuilla alueilla renessanssi-nimisenä ajanjaksona.

Pekka Matilainen

Ammatti: sotilas

Rolf Ollakka

Suomalaisen palkkasotilaan
tarina. Kempeleestä Kosovoon

Gummerus, 2000

134 s., 124 mk

Rolf Ollakka lähti etsimään rintamalta sisäistä rauhaa.Ura Suomen armeijassa ei urennut, koska nuoruuden jännityksenhaku oli poikinut reippaan rikosrekisterin vankilatuomioineen. Tie vei itsenäisyystaisteluun Burman viidakkoon, veltoksi osoittautuvaan muukalaislegioonaan ja Kosovoon.

Palkkasotilaan tarinan kirjoittajan ainutlaatuisten kokemusten kuvaus jää kuitenkin harmillisen lakoniseksi. Reflektioon ja yksityiskohtaisuuteen tottunut siviili lukisi mielellään tarkempia kuvauksia tulitaisteluista ja tappamisesta. Ollakka vain luetteloi taistelutilanteita, ei kuvaile niiden herättämiä tunteita tai reflektoi merkitystä. Tosin Ollakan mukaan palkkasotilaat ovatkin tavallisia ihmisiä ja heidän työnsä arkista. Ehkä tappaminen ei tunnukaan miltään.

Ollakka summaa oppimaansa loppuluvussa. Hän hämmästelee sitä, miten albaanit onnistuivat harhauttamaan NATOa ja naamioimaan serbit riitapukareiksi. Serbit ovat heidän rinnallaan taistelleen Ollakan mukaan maailman ystävällisin kansa, joka vain puolusti omaa maataan. Muslimien puolella hän ei moraalinsa vuoksi voisi taistella. Naisten silpomiset ovat hänen väkivaltaa vierovan luonteensa vastaisia.

Ollakka on henkeen ja vereen palkkasotilas ja ylpeä siitä. Hän aikoo vastakin rintamalle ja uskoo myös kuolevansa siellä. Sotimisesta nouseva adrenaliinihumala ja pelon voittamisen tunne ovat vailla vertaa.

Anna Mäkelä

Tonava kaunoinen

Claudio Magris

Tonava

Suomennos Leena
Taavitsainen-Petäjä.

WSOY,  2000

439 s., 190 mk

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Triesteläisen Claudio Magriksen italiankielellä vuonna 1986 ilmestynyt Danubio kääntyi vihdoin suomeksi. Keski-Euroopan valtavirtaa sen alkupuroilta Saksan Bregistä Romanian Sulinaan Mustallemerelle kulkevasta romaanista on tullut maailmanmenestys: teos on käännetty kohta 30 kielelle.

Triesten yliopiston Keski-Euroopan historian ja kirjallisuuden professori Magris pitää Tonavaa saksalais-unkarilais-slaavilais-romaanis-juutalaisena Keski-Eurooppana.

Rein on enemmän saksalainen, preussilainen joki. Sen sijaan lähes kolmetuhatta kilometriä juokseva Tonava loi Keski-Euroopan ja pitää sitä koossa.

Kaiken joesta lukenut kirjailija sukeltaa syvälle virran ja sen rantojen historiaan. Hänen matkarepussaan on kymmeniä kirjailijoita, etenkin Elias Canetti ja Frans Kafka, jonka kuolinasunnossa Kierlingin kylässä hän käy pyhiinvaelluksella. Magris matkaa läpi   Wienin, Bratislavan ja Budapestin; kahviloiden, kirkkojen ja keskitysleirien; Napoleonin, Habsburgien ja Hitlerin; nationalismin, nurkkakuntalaisuuden ja sosialismin. Välillä hän kuvaa virtaa lyyrisin, haltioitunein säkein. Välillä Adrianmeren poika ahdistuu päällystakkien ja talvipuhteiden maailmaan, josta
uupuu yksi sinisen sävyistä: merensini. Hetkittäin tyyli tuo mieleen meidän Johannes Salmisen, ilmeisen hengenheimolaisen. ”Keski-Eurooppa on analyyttinen manner, meri on eeppinen”, triesteläinen huokaisee.

Kääntäjä Leena Taavitsainen-Petäjälle kiitos eurooppalaisuutta syventävästä, vaativasta työstä. Tosin sivistyssanoja olisin suomentanut enemmän, kuten epigrammin hautakirjoitukseksi.

Esa Aallas

Tunnetun maailman rajoilla

Terra Cognita.
Maailma tulee tunnetuksi

Helsingin yliopiston kirjasto, 2000

199 s., 320 mk

Vastikään päättyneestä Terra Cognita -näyttelystä laadittu kirja on oiva apu, jos näyttelyssä jäi jotain epäselväksi tai jos se jäi kokonaan näkemättä. Teos antaa hyvän kuvan paitsi Helsingin yliopiston kirjastossa säilytettävästä A. E. Nordenskiöldin kokoelmasta myös maailmankuvan kehityksestä.

Teoksessa käydään läpi kartografian kehitystä hyvin seikkaperäisesti. Dosentti Tapio Markkanen esittelee paitsi karttojen laadinnan vaiheita myös projektiot ja pituusasteiden määrityksen ongelmaa. Professori Markku Löytönen käsittelee artikkeleissaan maapallon kartoitusta ja suomalaisten löytöretkiä. Artikkelin kuvituksena olevista maailmankartoista saa hyvän kuvan siitä, kuinka hitaasti maailma tutkittiin. Dosentti Allan Tiitta käsittelee paitsi temaattisten karttojen myös suomalaisten atlasten historiaa. FM Jari Järvinen esittelee artikkeleissaan karttojen maailmankuvaa, antropomorfisia karttoja ja maan muotoa. Antropomorfiset kartat, jossa alue on kuvattu ihmis- tai eläinhahmoiseksi, näkyvät edelleen tähtikuvioissa. FM Leena Miekkavaara puolestaan esittelee ”antiikin perinnön” eli Klaudius Ptolemaioksen Geographia -teoksen painoksia sekä A. E. Nordenskiöldin kokoelmansa pohjalta painattamia facsimile-teoksia. 1400-luvun jälkeinen maailma on paljosta kiitollinen Ptolemaioksen teoksille, sillä niiden avulla maailmankuva laajeni huomattavasti. Lopuksi erikoissuunnittelija Leena Pärssinen esittelee A. E. Nordenskjöldin karttakokoelmaa.

Kirja on aarrearkku maailmankuvan kehityksestä kiinnostuneelle. Näyttelyteos on paitsi laaja-alainen myös erinomaisen hyvin laadittu, asiantuntija-artikkelit ovat tieteellisen tarkkoja mutta samanaikaisesti kansantajuisia. Kirjan kuvituksena käytetyt Nordenskiöld-kokoelmasta poimitut kartat ovat näyttäviä ja kirja onkin siltä osin oikea taideteos. Maailmankuva sananmukaisesti laajenee Terra Cognita -teosta lukiessa.

Jari Hanski

Virvoittava viini

Béla Hamvas

Viinin filosofia

Atena-kustannus, 2000

120 s., 135 mk

Unkarilaisen kirjailijan ja filosofin Béla Hamvasin Viinin filosofia on kepeyden, leikin ja hurmioitumisen täyteläinen ylistyslaulu, jonka mukaan elämästä on kaikki syy nauttia kuten hyvästä viinistä. Hamvas on nimennyt teoksensa rukouskirjaksi ateistille. Hänen mielestään juuri ateisti tarvitsee rukouskirjaa, sillä vastoin yleistä luuloa ateisti ei ole uskonnoton. Jopa paatuneella skeptikolla tai materialistilla on uskontonsa.

Hamvas löytää ateismista kahta eri muunnosta. Yksi on skientisti ja toinen puritaani. Skientistin tunnistaa siitä, että hän ei tunne rakkautta vaan sukupuolivietin, ei tee työtä vaan tuottaa, ei ravitse itseään ruualla vaan kuluttaa sitä, eikä nuku vaan lataa biologista energiavarastoaan. Puritaani puolestaan on kapeakatseinen ja aggressiivinen. Puritaani ammentaa jatkuvan hyökkäysvoimansa uskosta, että on löytänyt ainoan oikean tavan elää.

Yhteistä molemmille on välittömien kokemusten väheksyntä ja niin sanottujen periaatteiden ja teoreettisten mallien nostaminen elämän ylimmäksi ohjenuoraksi. Kirjailija-filosofin mukaan ateismi on abstraktin elämän sairaus, johon tepsii ainoastaan jumalallisen viinin virvoittava vaikutus.

Hamvasin lumoava teos havahduttaa aistit. Taitavasti hän kujeilee ja ilakoi jumalten juoman moninaisilla olemuksilla. Viini on hieraattinen naamio, joka kätkee sisäänsä monia ilmentymiä kuten jumalat hindumytologiassa. Hamvasin mukaan jumalallisen naamioon voi olla kietoutuneena yhtälailla viini, suudelma tai keittokinkku.

Katja Rautelin

Löytöretki paikalliskulttuureihin

Matti Räsänen ja
Outi Tuomi-Nikula

Saksanmaalla. Kansanelämää keskiajalta nykypäivään

SKS, 2000

506 s., 286 mk

Saksalaisella kulttuurilla on perinteisesti ollut merkittävä vaikutus Suomessa, mutta Saksaa ei tänä päivänä tunneta maassamme kovin syvällisesti. Kansatieteellinen teos oikoo ansiokkaasti vääriä mielikuvia. Stereotyyppinen käsitys yhtenäisestä saksalaisesta kulttuurista osoittautuu harhaanjohtavaksi.

Havainnollisesti kuvitettu teos tarkastelee paikalliskulttuureja, jotka ovat saksalaisen kansanelämän keskeinen piirre. Hyvänä esimerkkinä on katolisella alueella vietettävä karnevaali. Reinin alueella sekä Lounais- ja Etelä-Saksassa karnevaalia vietetään paikallisten vanhojen perinteiden mukaisesti. Saksalle tunnusomainen yhteisöllisyys ilmenee karnevaalin ohella niin sadonkorjuujuhlissa kuin kapakoissakin.

Räsänen ja Tuomi-Nikula ovat tarttuneet laajaan aiheeseen, jota on mahdollista käsitellä vain esimerkkien avulla. He ovat onnistuneet tehtävässään melko hyvin. Teos sisältää mielenkiintoisia tietoiskuja esimerkiksi viininviljelystä ja keskiajan kaupunkien saunakulttuurista. Kirjoittajien olisi ehkä kannattanut keskittyä harvempiin aiheisiin, mikä olisi mahdollistanut asioiden syvällisemmän tarkastelun.

Runsaasti tietoa sisältävä teos syventää kuvaa Saksan historiasta ja houkuttelee tekemään vertailuja. Jotkut ilmiöt kuten Saksalle ominainen sosiaalisen kerrostuneisuuden korostuminen vaikuttavat vanhanaikaisilta. Saksaan verrattuna Suomi on kulttuuriltaan varsin yhtenäinen maa, minkä vuoksi suomalaisen on vaikea ymmärtää saksalaisuuden olemusta. Helppoa se ei aina näytä olevan saksalaisille itselleenkään.

Jussi Syrjälä

Näkökulmia käännöskritiikkiin

Käännöskirjallisuus
ja sen kritiikki

Toimittaneet Outi Paloposki ja Henna Makkonen-Craig

Ammattikielten ja kääntämisen opintokokonaisuus (AKO), 2000

287 s., 103 mk

Käännöskirjallisuuden arvostelijat noteeraavat käännöksen tavallisesti parilla lauseella, jos silläkään. Kokoelman 14 puheenvuorossa kääntäjät, kriitikot ja tutkijat tarkastelevat muun muassa näytelmäkirjallisuuden, Kalevalan ja lyriikan kääntämistä sekä kriitikon rooleja.Teos perustuu AKO:n samannimiseen luentosarjaan.

Ritva Leppihalme käsittelee kääntämisen kulttuurisidonnaisuutta ja sen tuomia kielenulkoisia ja -sisäisiä käännösongelmia. Jos esimerkiksi murteellinen dialogi käännetään jollain kohdekielen murteella, murteen omat, kohdekulttuuriset sävyt tulevat mukaan käännökseen. Toisaalta murteen yleiskielistäminenkään ei ole yksinkertainen strategia. Tuntemattoman sotilaan venäjänkielisessä versiossa sotilaat puhuvat yllättäen huoliteltua kirjakieltä.

Lastenkirjojen kääntämistä ohjailevat myös kohdekulttuurin kasvatusihanteet, kuten Tiina Puurtinen huomauttaa. Niinpä anarkistisesta Peppi Pitkätossusta on ranskannoksessa tehty kiltti ja kohtelias.

Terminologia voi paikoin olla vaikeatajuista muille kuin kieliaineiden edustajille. Mielenkiintoista luettavaa ja yksityiskohtia riittää silti, esimerkiksi historiallisissa katsauksissa.

Mila Engelberg

Pilvet eivät unohdu

Anna Zigure

Latvian taivas ja maa. Kertomuksia Latvian historiasta ja nykypäivästä.

Otava, 2000

224 s., 182 mk

Haikarat ovat palanneet. Latvian taivas ja maa -kirjassa nivoutuvat yhteen balttivaltion pitkä historia, vaihtuvat isännät ja toivoa täynnä oleva uusi itsenäisyyden aika. Anna Zigure kiertää ympäri maan ja löytää kertomisen arvoisen tarinan joenmutkasta, raitapeitoista tai neuvostoaikana tuhotusta Mustapäiden talosta. Kansan kärsimykset muuttuvat historiankirjoja syvemmäksi todeksi, kun Zigure kuvailee Jurmalan hiekkarantojen ääreen rakennettujen huviloiden ja niiden asukkaiden vaiheita puolen vuosisadan ajan.

Anna Zigure vietti Suomessa seitsemän vuotta itsenäistyneen Latvian ensimmäisenä suurlähettiläänä. Monille tutuksi tullut, maanläheinen diplomaatti kirjoitti muistelmakirjansa 1997, ja suosion innoittama kustantaja kyseli jatkoa. Suomessa kaivattiin kirjaa Latviasta, naapurista, jota emme tunne.

Zigure tuntee Baltian maat, hän tuntee Suomen ja suomalaiset – hän osaa puhua meille. Vankkana taustana ovat itämerensuomalaisten kielten ja kulttuurien opinnot. Zigure tietää, että siinä kun me viemme vieraamme saunaan, latvialaiset näyttävät hautausmaansa. Molemmista etsitään sielun rauhaa ja tasapainoa, molemmissa levätään.

Ziguren valitsema jutusteleva, totta ja sepitettä yhdistävä kirjoitustyyli toimii. Se on isänmaallista, mutta ei kiihkoilua. Se herättää halun nähdä itse ja arvioida, mikä on nyky-Latvian tila. Matka ei ole pitkä.

Sanna Jäppinen

Ekoseksikkäitä tuotteita, kiitos

Friedrich Schmidt-Bleek

Luonnon uusi laskuoppi.
Ekotehokkuuden mittari MIPS

Gaudeamus, 2000

311 s., 155 mk

Ekotehokkuuskirja rohkaisee yrityksiä innovaatioiden tielle. Ekoteoilla voi tienata rahaa, kun jo suunnittelussa otetaan lähtökohdaksi haluttu palvelu, ei tuote sinänsä. Ihmiset esimerkiksi haluavat kylmää olutta, eivät jääkaappeja. Siksi jääkaapinkin voisi suunnitella rakennuksen ulkoseinään pakkaspäivien jäähdytettäväksi.

Kirjassa monimutkaisista asioista kerrotaan selkeästi ja liikaa yksinkertaistamatta. Tehokkuuden arvioinnin työkaluksi esitellään Wuppertal-instituutissa kehitetty MIPS-mittari (materiaalipanos tuotettua palvelua kohden, Material Input Per Service unit). Suomennettu teos on kooste kahdesta 90-luvulla julkaistusta Schmidt-Bleekin kirjasta.

Kirjan tärkeä viesti on, ettei kasvu liity yksioikoisesti aineelliseen hyvinvointiin, ja ettei MIPS-ajattelu tarkoita materiaalisen kulutuksen mielipuolista kieltämistä. Huomio käännetään kulutuksen ja hyvinvoinnin laatuun ja ihmisen toiminnan tuloksista sen lähtökohtiin. Sen, mikä on ekologisesti kallista, tulisi olla sitä myös rahallisesti.

Yksi ekologisemman tulevaisuuden hidaste on kulutuksen symboliikka. Esimerkiksi auto on omistettava, jotta se käy seksisymbolista. Kuluttajien estetiikan ja statuksen tavoittelua voitaisiinkin hyödyntää myös ekologisesti kestävässä tuotekehityksessä.

Ulla Mether

Legendojen syntysijoilla

Pekka Kilpinen

Eläviä kuolleita. Vampyyrit 1700-luvun asiakirjoissa

Yliopistopaino, 2000

123 s., 142 mk

Pekka Kilpisen teoksessa kuljetaan hämärän rajamailla hakemassa selitystä eräälle nykyäänkin elävälle kansanperinteen hirviölle, vampyyrille. Asiakirjojen avulla luodaan elävä kuva ajasta kolmen vuosisadan takaa.

Vampyyrilegendat ovat syntyneet Kaakkois- ja Itä-Euroopassa kansantaruina. Kummallisten kuolemantapausten selittäminen elävien kuolleiden kiusantekona tehosi hyvin oppimattomaan kansaan. Jos jo jonkin aikaa haudassa maannut ruumis löydettiin ulkoisesti hyvässä kunnossa, oli melko luonnollista pelätä, että kyseessä oli yliluonnollinen hirviö. Toisaalta asiakirjoista tulee hyvin esille se, kuinka viattomista vainajista, joiden ruumiit eivät olleet syystä tai toisesta maatuneet, tuli yhtäkkiä demoneita. Kilpinen osoittaa hyvin eron kansantarujen kiusanhenkien ja nykyisten Hollywoodin torahammasvampyyrien välillä.

Kilpisen teos on jännittävä ja siinä esitetyt asiakirjat mielenkiintoisia. Tutkimuksellinen osuus on kuitenkin melko vaatimaton; siinä lähinnä esitellään asiakirjojen kertomukset etukäteen. Kirja on mainio lisä kansanperinteen lähteistöön ja oiva apukeino nykyisen vääristyneen vampyyritiedon kumoamiseen.

Jari Hanski