Kaija Santaholma
Vaivaisukot. Tummatukka ja kirkonäijät
Karl-Erik Michelsen
Vuosisadan tilinpäätös. Helsingin kauppakorkeakoulu 1911–2001
Soile Veijola ja Eeva Jokinen
Voiko naista rakastaa?
Philip Gourevitch
Huomenna meidät ja perheemme tapetaan
. Kertomuksia Ruandasta
Joka köyhää armahtaa, lainaa Herralle
Kaija Santaholma
Vaivaisukot. Tummatukka ja kirkonäijät
RAK, 2001
152 s, 148 mk
Yhteiskunnan kehitys kuvastuu kuvanveiston historiassa, kirjoittaa Kaija Santaholma teoksensa esipuheessa. Tällä kertaa kyse on sosiaalipolitiikan tai diakonian historiasta. Vaivaisukkokirja on kuvakertomus maailmasta, jossa ikuisesti tuntuvat pätevän Raamatun sanat: köyhät teillä on aina keskuudessanne.
Kirkkojen tai kellotapulien seinustoilla seisovat, hyväntekeväisyyteen rahaa kerjäävät veistokset ovat suomalaisen kansankulttuurin ainutlaatuinen ilmiö, jota Santaholma kirjallaan ansiokkaasti tallettaa. Teos liittyy Rakennustaiteen museon kesäkuuhun asti avoinna olevaan näyttelyyn.
Santaholma kiinnittää huomiota tämän(kin) perinteen pohjalaisuuteen ja tarjoaa selitykseksi laivanrakennusperinnettä (kaljuunankuvat) sekä veistosten säilyttämisen kannalta tärkeää vaurautta ja rauhallisuutta. En tiedä, ovatko nämä selitykset riittäviä. Kirjoittajan tarkoituksena ei ole ollut perusteellisen historiantutkimuksen tekeminen, mutta lähdeluetteloa olisin silti kaivannut.
Näin kaunis kirja on suuren työn takana ja katselukokemuksena antoisa. Sen kuvista ja lauseista välittyy kiintymys ja huoli perinteen säilymisestä. Sateen ja tuulen lisäksi ukkoja on tehnyt entistä raihnaisemmiksi ilkivalta, jota julkinen veistos tuntuu suorastaan kutsuvan. Santaholman mielestä T. J. Särkän Vaivaisukon morsian -filmi saattoi vähentää ukkojen arvostusta. Tunnen tarvetta muistuttaa, että elokuva on joka tapauksessa taiteellinen täysosuma.
Joidenkin ukkojen eksoottiseen ulkonäköön Santaholmalla on selitys. Keski-Euroopasta tulleet käsityöläiset aiheuttivat mustasukkaisuutta pohjalaisissa miehissä. Niinpä veistettiin jalkapuolille kerjäläisille kostoksi mannermaiset piirteet.
Veli-Matti Huhta
90 vuotta kauppatiedettä
Karl-Erik Michelsen
Vuosisadan tilinpäätös. Helsingin kauppakorkeakoulu 1911–2001
HKKK, 2001
317 s, 175 mk
Helsingin kauppakorkeakoulun 90-vuotisjuhlien kunniaksi julkaistu Vuosisadan tilinpäätös poikkeaa sisällöllisesti vastaavanlaisista historiikeista. Michelsen ei lähesty aihettaan tavalliseen tapaan aate- tai hallinnonhistoriallisesta näkökulmasta, vaan tieteellisen toiminnan kautta. Michelsenin näkökulma johtaa pakostikin myös koulun seinien ulkopuolelle: sen valottamiseen, mitkä maailmanhistorialliset, yhteiskunnalliset, korkeakoulupoliittiset ja taloudelliset syyt ovat kulloinkin ohjailleet koulun tieteellistä toimintaa.
Vuosisadan tilinpäätös kulkee kuin romaani. Se alkaa 1800-luvulta, jolloin monet merkittävät vaikuttajat Snellmania myöten vastustivat käytännöllisten alojen korkeakouluopetusta Suomessa. Se kertoo Kauppakorkeakoulun vaiherikkaista syntyajoista, sotien aiheuttamista murroksista, ensimmäisen kauppatieteiden tohtorin valmistumisesta vuonna 1938, rahoitus- ja tonttikiistoista sekä lopulta uuden talon käyttöönotosta ja koulun valtiollistamisesta.
Kirjan rakenne on selkeä ja sitä on helppo lukea myös kursorisesti. Vain laajemmista linjoista kiinnostunut lukija pysyy helposti kärryillä, vaikka hyppelisikin esimerkiksi joidenkin henkilökunnan vaihdoksia käsittelevien yksityiskohtien yli.
Satu Elo
Nainen, sarjatuote
Soile Veijola ja Eeva Jokinen
Voiko naista rakastaa?
WSOY, 2001
273 s, 172 mk
Naista ei voi rakastaa kukaan, ei edes nainen itse tai toiset naiset. Nainen on miehelle lasten kasvattaja ja huoltajatar, lajityyppinsä edustaja ja siten vaihdettava, ei yksilö. Mies rakastaa naisia sarjallisesti mutta ei Erityistä Naista. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, ettei parisuhteista ja läheisyydestä niissä puhuta julkisesti. Modernit menestyvät miehet vakuuttelevat perheen tärkeyttä, mutta perheellä ymmärretään vain lapset, ei vaimoa. Vaimo vaihtuu myös tarpeen tullen näppärästi nuorempaan.
Eeva Jokinen ja Soile Veijola toteavat, että aviosuhteita tarkastellaan edelleen sukupuolineutraalina. Ikkunana liittoihin ja eroihin toimivat aikakauslehtien jutut kiekkoilijoiden ja rallikuskien perheistä.
Läheisyys ja rakkauden osoittaminen sallitaan silti miehille joillain areenoilla: "Urheilussa miehet pohtivat itseään ja veljeyden tuntojaan: lähimpiä joukkuetovereita, kipuja ja loukkaantumisia, sitoutumista ja pelkoja, surua ja onnea." On helpompaa rakastaa toista miestä, joka on samanlainen kuin itse: "Kun me rakastamme meitä, ei radikaalisti toisenlaista ole tarpeen eikä edes mahdollista kunnioittaa, rakastaa tai ymmärtää."
Niin kauan kuin perhe ja parisuhde typistyvät seksistä jauhamiseen ja rakkaudentunnustuksiin lapsille, naisen osa on karu. Homososiaalisuutta esimerkiksi jalkapallojoukkueessa toteuttavat naiset leimataan herkästi lesboiksi ja miestenvihaajiksi. Siksi pitäisi lakata näkemästä sukupuolet toistensa kääntöpuolina. Vasta silloin naista voi rakastaa.
Anna Mäkelä
Kansanmurha
Philip Gourevitch
Huomenna meidät ja perheemme tapetaan
. Kertomuksia Ruandasta
Nemo, 2001
304 s, 174 mk
Tarkkaan suunniteltu ja organisoitu Ruandan joukkomurha oli tehokkain massamurha atomipommien pudottamisen jälkeen. Kaikkialle Ruandaan soluttautuneiden kuolemanpartioiden avulla sadassa päivässä tapettiin lähes miljoona ihmistä.
"Ei koskaan enää" lukee T-paidoissa, joissa maailmaa muistutetaan natsien tekemästä kansanmurhasta. Ruandassa T-paidoissa lukee: "Kansanmurha. Haudatkaa ruumiit, älkää totuutta." Vain seitsemän vuotta Ruandan kansanmurhan jälkeen tapahtumat on lähes unohdettu, eikä niitä länsimaissa koskaan edes ymmärretty.
Ruandan kansanmurhan mahdollisti natseihin rinnastettavan poliittisen äärihutuliikkeen menestyksekäs propaganda. Kolonialismin aikana belgialaiset toivat Ruandaan länsimaisia rotuoppeja ja perustivat myös käytännön rotuhierarkioita. Tästä perustasta ponnisti nk. hutuvoiman rasistinen propaganda, joka naamioitiin ikuiseksi myyttiseksi taisteluksi "huturodun" ja "tutsirodun" välillä. Länsimainen lehdistö oli valmis pureksimatta nielemään tämän väitteen.
Ruandan tapahtumissa ei siis ollut kyse hutujen ja tutsien ikiaikaisesta taistelusta yhtään sen enempää kuin natsi-Saksan tapahtumissa oli kyse ikiaikaisista arjalaisten ja juutalaisten välisistä vihamielisyyksistä. Tapahtumille oli olemassa harvinaisen selvä syyllinen. Siksi Ruandan tapahtumat on syytä rinnastaa pikemmin holokaustiin kuin esimerkiksi sekavaan tilanteeseen hajonneessa Jugoslaviassa.
Asioiden todellista laitaa ei kuitenkaan ymmärretty ajoissa, vaan kansainvälinen yhteisö, avustusjärjestöt ja hutuvoiman pillin mukaan tanssiva länsimainen lehdistö syyllistyi vakaviin virhearviointeihin. YK sai tiedon kansanmurhasuunnitelmasta kolme kuukautta ennen sen täytäntöönpanoa, mutta ei reagoinut mitenkään. Jo voimakkaan kansainvälisen huomion suuntaaminen kansanmurhan suunnittelijoiden toimiin olisi todennäköisesti estänyt tragedian, jonka takia Keski-Afrikassa yhä kuolee viattomia ihmisiä rasistisissa väkivallanteoissa. Kun vihdoin kansanmurhan jälkeen toimittiin, uskottiin puolueettomuuspolitiikkaan, joka suojeli nimenomaan syyllisiä. Toiminnan apaattisuuden ja tehottomuuden taustalla vaikutti kansainvälinen suurvaltapolitiikka. Ruandaan "turvajoukkoja" lähettänyt Ranska suojeli operaatiollaan kansanmurhaajia, ja antoi näille mahdollisuuden kouluttautua ja aseistautua sotaa varten.
Goman pakolaisleirit olivat todellinen hutuvoiman propagandavoitto. Kansanmurhaajat saivat kansainvälistä myötätuntoa ja avustuksia pakolaisina. Näin myös jokainen suomalainen Ruanda-keräykseen aikoinaan roponsa antanut tuki tahtomattaan murhaajien toimintaa. Pakolaisleirit tukikohtinaan hutuvoiman kuolemanpartiot saivat mahdollisuuden jatkaa murhaamista ja poliittisten peiteorganisaatioiden avulla ne hankkivat myötätuntoa ja aseita maailmalta. Kansanmurhiin syyllistymättömiä hutupakolaisia hutuvoima piti ihmiskilpinä, eikä päästänyt heitä palaamaan rajan yli Ruandaan. Tottelemattomat tapettiin.
Kirjasta välittyy voimakas pettymys länsimaita kohtaan. Jatkuvia virheitä tehneen kansainvälisen yhteisön ja kirjoittajan oman voimattomuudentunteen vastakohdaksi, sankarin paikalle, Gourevitch asettaa Ruandan varapresidentiksi ja puolustusministeriksi nousseen vapaustaistelija Paul Kagamen ja tämän tervejärkisen suhtautumisen mahdottomaan tilanteeseen maassa, jossa kansanmurhasta selvinneen uhrin naapurina voi asua ihminen, joka on syyllistynyt uhrin perheen tuhoamiseen. Muistamisen sijasta tarvittaisiin unohtamista, mutta voiko sellainen olla mahdollista?
Ruandan kansanmurha on esimerkki siitä, että globalisaatiota tavoitteleva länsimaailma tarvitsisi enemmän todellista tietoa ja ymmärrystä maailmasta sen sijaan, että operoidaan maailmassa kolonialismin ja imperialismin tarjoamien ajatusmallien ja stereotypioiden mukaisesti.
Martti-Tapio Kuuskoski