Omassa huoneessa. Yksityiselämän historiaa renessanssista valistukseen
Toim. Philippe Ariès, Georges Duby, ja Roger Chartier
(Histoire de la vie privée III. De la Renaissance aux Lumières)
Tuomo Takala
Liikkeenjohdon kehityshistoria
Pekka Himanen
Hakkerietiikka ja informaatioajan henki
EnDic2000. Ympäristösanakirja
Toim. Aleksander Maastik, Pertti Heinonen, Veli Hyvärinen, Juha Kajander, Krister Karttunen, Heido Ots ja Pertti Seuna
Kristiina Kalleinen
"Isänmaani onni on kuulua Venäjälle"
Vapaaherra Lars Gabriel von Haartmanin elämä
Satimen hirmuhetket
Toimittaneet Lea Rojola ja Auli Viikari
Pêro Vaz de Caminha
Kirje kuningas Manuelille Brasilian löytämisestä
Hannele Koivunen
Elämänviisaus. Kokemustietoa uusille sukupolville
Valkoisen vallan lähettiläät. Rasismin arki ja arjen rasismi
Toimittanut Vesa Puuronen
Suomi Berliinissä
Toimittanut Hannes Saarinen
René Descartes
Teokset I: Yksityisiä ajatelmia, Järjen käyttöohjeet, Metodin esitys, Optiikka, Kirjeitä 1619-1640
Edgar Vaalgamaa
Valkoisen hiekan kansa. Liiviläisten historiaa ja kulttuuria
Yksityiselämän historiaa
Omassa huoneessa. Yksityiselämän historiaa renessanssista valistukseen
Toim. Philippe Ariès, Georges Duby, ja Roger Chartier
(Histoire de la vie privée III. De la Renaissance aux Lumières)
Suomentanut Johanna Ilmakunnas
Nemo, 2001
426 s, 200 mk
Vaikka ranskalaiset annalistit kuuluvat eurooppalaisen historiankirjoituksen perinteessä jo miltei isoisän aikaan ja vaikka heillä on ollut esikuvallinen vaikutus myös moneen suomalaiseen historioitsijaan, ei heidän tekstejään saa luettavaksi suomen kielellä liian usein. Nyt suomeksi ilmestynyt "nuoremman" polven annalistien Philippe Arièsin, Georges Dubyn ja Roger Chartier’n toimittama Omasssa huoneessa. Yksityiselämän historiaa renessanssista valistukseen antaa hyvän kuvan ainakin joidenkin ranskalaisten annalistien tavoitteista. Lapsuuden ja kuoleman käsitteitä länsimaiden historiassa tutkinut Philippe Ariès on koko teoksen kummi, jonka ideoihin toistuvasti viitataan.
Annalistien koulukunta on tänään pirstaloitunut ja hajonnut. Mutta se edusti jo ennen toista maailmansotaa reaktiota sitä historiankirjoitusta vastaan, jossa poliittinen historia, mahtimiehet, sotapäälliköt, suuret vaikuttajat ja valtiomiehet olivat yksinäisiä sankareita, jotka onnistuivat kääntämään koko historian kulun.
Annalistitkaan eivät näytä uskoneen suuriin kertomuksiin. He ovat korvanneet historian kauniina, johdonmukaisena kronologisena tarinana syvällisellä poikittaisleikkauksella menneisyyden asioista ja ilmiöistä.
Annalistit olivat kiinnostuneita kaikesta siitä, mistä perinteellinen historiankirjoitus ennen heitä oli vaiennut: lapsen ja perheen historiasta, mentaaliteettien historiasta, marginaaliryhmistä, ystävyyden historiasta, arkipäivästä, julkisen ja yksityisen välisistä suhteista, seuraelämästä, tavoista, ruuasta, juhlista ja peleistä. Heidän tutkimusotteensa vaati monitieteellisyyttä ja historiantutkimuksen perinteellisen arkistomateriaalin laajentamista. Siihen liitettiin heidän myötään käytösoppaat, perhekronikat, tilikirjat, muistoesineet, miniatyyrimaalaukset, asuntojen sisätilat, makuuhuoneet, alkovit ja eroottinen kirjallisuus.
Omassa huoneessa on ilmestynyt Ranskassa jo 1986. Se pohtii eurooppalaisen ihmisen yhä laajenevaa yksityisyyden piiriä tämän siirryttyä keskiajalta 1600-ja 1700-luvuille.
Keskiajan ihmisten kollektiivisuus, yhteenkuuluvuus, uskollisuus yhteisöä ja sukua kohtaan sekä hierarkkiset vasallisuhteet muodostivat maailman, jossa ei ollut yksityisyyttä tai julkisuutta sanojen modernissa merkityksessä. Yksityisyys oli tuolloin täysin piilossa.
Kansallisvaltioiden syntyminen ja keskusvallan lujittuminen antoivat uuden ajan alussa ihmisten yksityisyydelle entistä enemmän liikkuma-alaa. Näin teki myös kirjapainotaidon syntyminen: tieto tavoitti lukevan ihmisen täysin riippumatta ympäröivästä yhteisöstä. Vetäytyminen omiin oloihin ei ollut enää askeesia vaan se saattoi olla jopa ilon lähde. Ihmiset vaativat itselleen lymypaikkoja, minne vetäytyä: alkoveja, kammareita, pieniä puutarhoja.
Myös uskonpuhdistus suosi yksityisyyttä antamalla mahdollisuuden yksityiseen uskonnolliseen elämään.
Jopa läheisten ihmisten fyysinen olemus tuli itse kullekin etäisemmäksi käytöstapojen hienostuttua renessanssin ja klassismin myötä. Ei voinut enää ajatella, että olisi ruokailtu tuttavallisesti käsillä yhteisistä astioista tai että olisi juotu yhteisistä laseista. Ruokailu ymmärrettiin entistä enemmän seurallisena tapahtumana.
Mutta kehitys keskiajalta uuteen aikaan ei ole vain yksiselitteinen. Yksityistymisellä oli vastavoimansa. Annalistien teos paljastaa, että hyvästä käytöksestä ja hyvästä mausta tuli uudella ajalla sosiaalisen erottautumisen väline. Ehkä juuri sen takia hyvä käytös jähmettyy 1800-lvulla pelkäksi muodoksi.
Kulttuurin muutokset ovat annalistien perspektiivistä asiaa tarkastellen hitaita ja hajanaisia ja usein keskenään ristiriitaisia. Vaikka pöytätapojen hienostuneisuus kasvoi 1600-ja 1700-luvuilla, jo keskiaikana kiinnitettiin huomiota paljon muuhun kuin ruuan määrään, jopa ruuan värittämiseen.
Teos pyrkii kumoamaan vanhan olettamuksen, että suhtautuminen lapsiin olisi radikaalisti muuttunut kulttuurikaudesta toiseen siirryttäessä. Vanhemmat ovat aina pääsääntöisesti olleet kiinnostuneita lapsistaan. Lapsi ymmärrettiin 1600-ja 1700-luvuilla tosin entistä enemmän yksilölliseksi perheenjäseneksi kuin suvun jatkumoksi, mutta vanhemmat ovat aina olleet samalla tavalla huolissaan lastensa terveydestä ja sairaudesta.
Teoksen kirjoittajat tulkitsevat varovaisesti arkisia lähteitään: perhekronikan, tilikirjan tai muistoesineen välittämä viesti ei ole välttämättä sen yksiselitteisempi kuin kaunokirjallisen teoksen. "Lukijan" on tässäkin tapauksessa itse tulkittava ja ymmärrettävä lähteitään rivien välistä.
Omassa huoneessa on Ranska-keskeinen teos, vaikka siinä liikutaan myös Kanaalin pohjoispuolella ja germaanisessa maailmassa. Englantilaisten päiväkirjat ovat teoksen todistuksen perusteella vähemmän häveliäitä kuin ranskalaiset ja niissä kuvataan enemmän naisten elämää. Toisaalta taas ranskalaisten lääkärien merkinnät Ludwig XIII:n lapsuudesta tai Ludwig XIV:n vanhuudesta ovat realismissaan ja suoruudessaan miltei häkellyttäviä.
Yksityistyminen jatkui Euroopassa aina 1800-luvulle, jolloin se saavutti kulminaatiopisteensä. Yhteiskunnasta oli tuolloin tullut anonyymi: ihmiset eivät enää tunteneet toisiaan. Työ, vapaa-aika, koti ja perhe eriytyivät.
Vaikka annalistien mielenkiinto suuntautuu kaikkeen muuhun kuin ihmiseen, liittyy heidän tutkimuksensa mielenkiintoisin osa tälläkin kertaa inhimilliseen. Teosta voi suositella paitsi oppikirjaksi myös viihdelukemistoksi.
Johanna Ilmakunnaksen erinomainen esipuhe osoittaa hänen olevan selvillä hankaluudesta välittää ranskalaista kulttuuria ja kääntää ranskan kieltä suomalaisille. Mutta suomalainen käännös jää tälläkin kertaa yhtä abstraktiksi kuin ranskalainen alkuteksti. Teoksen kuva-aines on erittäin havainnollinen ja ulkoasu kaunis.
Tarmo Kunnas
Johtamisen juuria jahtaamassa
Tuomo Takala
Liikkeenjohdon kehityshistoria
Atena, 2001
166 s, 133 mk
Liikkeenjohdon alku liitetään yleensä nykyaikaisen teollistumisen syntyyn Euroopassa ja Amerikassa. Todellisuudessa jo ensimmäisiä kaupunkivaltioita Mesopotamiassa johdettiin yritysmäisesti. Tuon ajan työmarkkinat ja työtehtävät olivat hyvin eriytyneitä. Lisäksi hallintopapeilla oli käytössään väline, jollaisen nykyään jokainen taloudellinen tutkimuslaitos väittää itsellään olevan: ennustaminen.
Taloustieteiden tohtori Tuomo Takala on pyrkinyt kunnianhimoisesti yhdistämään johtamisen klassikoiden ajattelun aikakausien historialliseen todellisuuteen. Johtamisen juuret ovat syvällä, mutta käytäntö lähellä. Moosesta voi pitää nykyajan peräänkuuluttamana karismaattisen johtajan arkkityyppinä ja oikeastaan kaikki johtamisen ongelmat tunnettiin jo antiikin aikana. Kun koron periminen lainasta oli kuolemansynti vielä keskiajalla, vasta pääoman keksiminen yhdeksi tuotannontekijäksi maan ja työn ohelle kasvatti kysyntää myös johtamisen markkinoilla.
Laajetessaan alueellisesti ja toiminnallisesti yritykset tarvitsivat ammattijohtajia sukulaisuuden tai perinnön kautta saadun johdon rinnalle. Monet kuitenkin yhä uskovat, että oikea johtaminen vaatii synnynnäisiä ominaisuuksia, vaikka universaaleja liikkeenjohtoteorioita tunnetaan satoja.
Kirja pakottaa miettimään, onko sadassa vuodessa tieteellisen liikkeenjohdon isän Fredrick Taylorin keksimä työn täydellinen osittaminen ja mittaaminen vain puettu yhä uudelleen uusiin vaatteisiin, joita kutsutaan milloin tulosjohtamiseksi, milloin laatutyöksi. Samalla jatkuva uusien -ismien keksiminen elättää yritysten esikuntia ja ulkopuolisia konsultteja. Toki johtajatkin tarvitsevat oman olkapäänsä, johon nojata, mutta täytyykö liukuhihna keksiä aina yhä uudestaan?
Johtamisen klassikot ovat päässeet yleensä itsekin merkittävään yhteiskunnalliseen asemaan päinvastoin kuin kasvatuksen gurut, jotka ovat välillä joutuneet laittamaan omat lapsensakin lastenkotiin. Italialaisen Niccolo Machiavellin (1469–1527) Ruhtinas on aina kuulunut johtajien mielilukemistoon. Machiavelli ei ainoastaan kirjoittanut, että häikäilemättömin johtaja pärjää parhaiten. Hän myös myi palveluksiaan hallitsijoille hyvästä hinnasta toimien eräänlaisena johtamistaidon konsulttina.
Kimmo Kontio
Eliittietiikka
Pekka Himanen
Hakkerietiikka ja informaatioajan henki
WSOY,2001
205 s, 180 mk
Hakkerit tekevät työtä, koska se on kivaa. Heitä ei kiinnosta raha, hyvän tekeminen kylläkin.
Työtä tehtiin ilosta ja tyydytyksestä myös antiikin Akatemiassa. Luostarit tappoivat riemun, sillä ne ihannoivat järjestelmällisyyttä, kuria ja Herran nuhdetta. Protestanttien työetiikka vahvisti ajatusta työstä itseisarvona. Tämä valitettava asenne näkyy esimerkiksi sellaisissa kommenteissa kuin "haluan tehdä työni hyvin". Mutta protestanttinen työetiikka ei vaadi mitään itse tekemisen luonteelta, ja se on pahasta.
Himasen profetiassa pelastuksen, jopa vallankumouksen, tuovat hakkerit. Heille korkein hyvä on "luovuus eli omien kykyjensä mielikuvituksellinen käyttö, itsensä jatkuva yllättävä ylittäminen ja maailmaan arvokkaan uuden panoksen antaminen". Hakkereiksi saavat laskea itsensä kaikki, jotka hallitsevat jonkin alan ja palvelevat työn ilon herraa, mammonasta piittaamatta.
Hakkerietiikasta voi vetää toisenkin analogian antiikkiin. Ateenalaiset orjat tuskin etsivät riemurinnoin korkeinta yhteistä hyvää. Hakkerietiikan maailmassa paarialuokkaa ovat ne, jotka eivät tee työtä toteuttaakseen itseään eivätkä kavahda yksitoikkoisuutta.
Anna Mäkelä
Ympäristö kaikenkattavasti
EnDic2000. Ympäristösanakirja
Toim. Aleksander Maastik, Pertti Heinonen, Veli Hyvärinen, Juha Kajander, Krister Karttunen, Heido Ots ja Pertti Seuna
Suomen ympäristökeskus, 2001
700 s, 295 mk
Laaja-alainen ympäristöalan sanakirja sisältää noin 4600 termiä ja synonyymeineen kaikkiaan 40 000 hakusanaa seitsemällä kielellä (suomi, viro, englanti, saksa, ruotsi, latvia ja venäjä) sekä runsaasti tieteellisiä ja kansantajuisia määritelmiä.
Kirjassa on ympäristösanastoa monelta eri tieteenalalta sekä mm. erilaisiin luonnonilmiöihin liittyvää vakiintunutta kansankielistä sanastoa; esimerkiksi koskea kutsutaan sahiksi, korvaksi, nivaksi, vuolteeksi tai näräksikin. Termien selityksiä löytyy aina ionisoitumisesta pönttöreiskaan. Mukana on myös yleistä ympäristöhallinnon termistöä. Rion sopimus ja muuta "yleissivistykseen kuuluvaa" politiikan ja lainsäädännön terminologiaa selityksineen on runsaasti. Herkullisia ovat luonnonilmiöihin liittyvät sanat, joissa eri kielten rikkaus pääsee esille ja mahdollistaa keskinäisen vertailun. Suomeksi ytimekkäästi ilmaistut ja ymmärretyt sanat kuten utu tai auer saavat seikkaperäisen ilmiötä kuvaavan tieteellisen selityksen.
Käytännön yhteistyöprojekteissa kuten Itämeren suojelupyrkimyksissä nimenomaan vesi- ja jätehuollon yhteinen terminologia on tarpeen. Keskivertokäyttäjän kannalta runsaahko tekninen sanasto olisi voinut jäädä vähemmälle.
Kaikenkattavassa kirjassa näkyy paikoin linjauksen puute. Mahdollisessa jatkokehittelyssä selkeä aiheiden rajaus ja esim. erillinen ympäristötekniikan sanasto voisi olla mielekästä. Käyttökelpoisuutta tiedonhaussa lisäisi myös viitteiden käyttö.
Ajan henki näkyy EU-byrokratian kielikukkasissa. Muutakin ajanmukaista ympäristöalan sanastoa kuten YVA:aa, elinkaariarviointia, perinnebiotooppia, biodiversiteettiä ja geenimanipulaatiota selityksineen löytyi runsaasti. Sanojen mukana kulkevat myös ympäristöasioiden arvostus ja yleinen tietoisuus. Ajanmukaisen termistön olisikin hyvä tulla omalla äidinkielellä tunnetuksi myös maissa, joissa kehittyvä ympäristönsuojelupolitiikka on vaarassa jäädä muiden yhteiskunnan ongelmien varjoon.
Jaana Lahtinen
Hänen Hirmuisuutensa
Kristiina Kalleinen
"Isänmaani onni on kuulua Venäjälle"
. Vapaaherra Lars Gabriel von Haartmanin elämä
SKS, 2001
345 s, 160 mk
L. G. von Haartman sai jo elinaikanaan lempinimen Hänen Hirmuisuutensa. kkipikainen mahtimies vastusti fennomaniaa ja snellmanilaista herätystä, nimitti suomea "Perkeleen kieleksi" ja piti alaisiaan kauhun vallassa.
Kotioloissa Hans Förskräcklighet saattoi kuitenkin olla hyvin lauhkea. Kristiina Kalleinen onkin päättänyt, toisin kuin suurmies- tai poliitikkoelämäkerroissa yleensä on tapana, kertoa myös von Haartmanin yksityiselämästä ja esittää hänet inhimillisenä ihmisenä, jolla on muitakin kuin rationaalisia motiiveja ja vaihtoehdottoman loogisesti etenevä ura. Lopputulos on vaikuttava: elämäkerta valottaa monipuolisesti paitsi von Haartmania itseään, myös Suomen tilannetta 1800-luvulla ja aikakauden aristokraattibyrokratian henkistä ilmapiiriä.
Tuore näkemys vähän tutkitusta aikakaudesta tarjoaa myös yllätyksiä. Kalleinen osoittaa, kuinka 1800-luvun alun Suomen ylimpien virkamiesten käsitys Suomen autonomiasta ja sen rajoista poikkesi siitä, millaisina ne on myöhemmin nähty. von Haartmanin kautta Kalleinen nostaa esiin myös suomalaisessa historiankirjoituksessa vähälle huomiolle jätetyn isänmaallisuuden lajin: vapaaherra oli sekä Suomen autonomian puolustaja että Venäjän etujen ajaja. Monien aikalaistensa tavoin hän ajatteli Suomen edun vaativan maan läheisempää yhteyttä Venäjään. Itse asiassa 1800-luvun alkupuoliskolla suomalaiset olivat eräissä asioissa innokkaampia maiden lähentämiseen kuin venäläiset.
Siina Vasama
Erilaisuuden rikkaus
Satimen hirmuhetket
Toimittaneet Lea Rojola ja Auli Viikari
SKS, 2000
191 s, 128 mk
Miten Nietzschen tragediakäsitykset vaikuttivat Edith Södergranin runouteen? Millaisia olivat 1900-luvun alun naiskirjailijoiden "toisinkuvittelemisen" hankaluudet? Entäpä äiti-tytär-suhteen muunnelmat Tytti Parraksen romaaneissa? Kysymyksiin vastaa Satimen hirmuhetket-antologia, johon on koottu kahdeksan kotimaisen kirjallisuuden graduntekijän artikkelit omasta tutkimuskohteestaan.
Antologia on saanut nimensä Arvid Järnefeltin Maaemon lapsia (1905)-romaanin hiirenloukosta, josta Saara Ihamäen käsittelyssä kasvaa modernisoituvan koneyhteiskunnan kuva. Juuri tutkimusote yhdistää hieman hajanaista kokoelmaa; klassikoita tarkastellaan nykyteorioiden valossa, uudempaa kirjallisuutta totutusta poikkeavista näkökulmista. "Erilaisuus on rikkautta, josta kirjallisuuden oppiaineiden kannattaa pitää kiinni", kirjan toimittajat Lea Rojola ja Auli Viikari tiivistävät.
Klassikoiden uudelleenluku tuntuu olevan graduntekijöiden suosiossa. 1990-luvun kirjallisuuden osuus rajoittuu Annika Idströmiin, jota Päivi Koivisto analysoi genrerajojen rikkojana. Mielenkiintoisia ovat myös vanhemman edelleenvaikuttavan kirjailijapolven luennat. Antti Hyryn arjen kuvauksissa piilevää elämänfilosofiaa tutkinut Katja Seutu on julkaissut aiheestaan kirjankin. Aila Meriluodon omaelämäkerrallisuutta käsittelevä Reeta Aarnio puolestaan osoittaa, että pitkään pannassa ollut biografismi on saamassa tutkimusmetodina synninpäästön.
Jani Saxell
Alkukolonialistin mietteitä
Pêro Vaz de Caminha
Kirje kuningas Manuelille Brasilian löytämisestä
Suomentanut Sanna Pernu
LIKE, 2001
61 s, 77 mk
Liken klassikkosarjassa julkaistu portugalinkielisen matkakirjallisuuden "pioneerityö" on kiintoisa kirjallinen dokumentti ajalta, jolloin kaikki vasta alkoi. Intian sijasta Bahian rannikolle päätyneen Pedro Álvares Cabralin laivaston mukana matkustanut korkea-arvoinen virkamies Pêro Vaz de Caminha raportoi kuninkaalleen, kuinka ensikosketus alueen alkuasukkaisiin sujuu. 1. toukokuuta 1500 päivätyssä pitkähkössä kirjeessään Caminha pyrkii kuvailemaan alkuasukkaita, heidän ulkonäköään ja käyttäytymistään objektiivisesti. Kuvaus menee tietenkin reippaan objektivaation puolelle. Caminhalle intiaanit ovat jaloja villejä, jotka turmeltumattomuudessaan ovat kiitollista maaperää pyhälle katoliselle käännytystyölle. Ensimmäinen messu intiaanien mailla pidettiinkin jo 26. huhtikuuta, vain pari päivää maakosketuksen saamisen jälkeen.
Eikä aikaakaan, kun valkoinen mies oli tuonut maahan myös tappavat tartuntataudit. Pelkästään vuosina 1562–63 tauteihin kuoli kolmannes rannikon alkuperäisväestöstä. Koska intiaanien orjuuttaminen sokeriruokopelloille ei sujunut suunnitelmien mukaan, orjiksi alettiin tuoda väestöä Afrikasta.
Viime vuosina Brasilian löytöpaikasta, Etelä-Bahiassa sijaitsevasta Porto Segurosta ja sen ympäristöstä on kehittynyt tärkeä matkailukohde. Alueen harvalukuinen alkuperäisväestö elää reservaateissa ja elättää itseään myymällä turisteille matkamuistoesineitä. Rannikon sademetsistä (mata atlântica) on tuhoutunut viimeisen 40 vuoden aikana 90 prosenttia – siinä viimeinen niitti alueen tupi- ja pataxó-intiaaneille.
Martti-Tapio Kuuskoski
Valaistuneet vanhukset
Hannele Koivunen
Elämänviisaus. Kokemustietoa uusille sukupolville
Otava, 2001
299 s, 162 mk
FT, kulttuuriasiainneuvos Hannele Koivunen on teoksessaan etsinyt vanhusten hiljaista, kokemukseen perustuvaa tietoa. Kirjaan on jututettu 21:tä yli 70-vuotiasta suomalaista heidän elämänvaiheistaan ja suhteestaan perimmäisiin kysymyksiin. Kertojina on ns. tavallisten ihmisten lisäksi useita julkisuuden henkilöitä kuten arkkipiispa Mikko Juva ja varatuomari Helvi Sipilä.
Koivunen on löytänyt haastateltavista elämäntaidon lisäksi sellaista minuuden ja elämänkuvan seestymistä, jota hän nimittää "vanhuuden valaistumiseksi". Jotkut vastaajat ovat tosin elämän ja maailman pohdiskelun sijasta pikemminkin selostaneet omaa urakehitystään tai esitelmöineet oman alansa historiikista ja nykytilasta. Vähän häiritsee sekin, että suuri osa kokoelmaan valikoituneista puhujista on syntyisin etuoikeutetuista oloista ja siten saanut useimmista ikätovereistaan poiketen esimerkiksi opiskella mielensä mukaan.
Kuunneltaviksi löytyy kuitenkin mielenkiintoisia ja kokonaisia ihmisiä. Heistä mainittakoon kuvanveistäjäksi syntynyt, maanläheinen Eva Ryynänen tai individualistinen teatterinjohtaja Viveca Bandler, jolle tärkeintä elämässä on huumori.
Mila Engelberg
"Puhu homo suomee!"
Valkoisen vallan lähettiläät. Rasismin arki ja arjen rasismi
Toimittanut Vesa Puuronen
Vastapaino, 2001
232 s, 142 mk
Joensuulainen tutkijaryhmä tarttuu tutkimuksessaan aiheeseen, jolla Joensuu ylitti 1990-luvulla jopa kansainvälisen uutiskynnyksen. Skinheadien rasistinen ulkomaalaisviha heikensi kaupungin mainetta.
Kirjoittajat lähestyvät aihetta monilta eri kannoilta. Esitellyksi tulevat niin skinheadien ideologia, heidän tekemänsä rikokset kuin heidän vanhempansa ja uusi nouseva skinhead-polvikin. Erityisen mielenkiintoisia ovat suomalais- ja maahanmuuttajanuorten haastattelut ja heidän esittämänsä mielipiteet "toisista". Runsaat haastatteluesimerkit elävöittävät ja konkretisoivat esitettyjä tutkimustuloksia tehokkaasti. Toisaalta tutkimuksessa myöskin esitellään Joensuussa käyttöön otettu kansainvälinen EXIT-projekti, josta toivotaan olevan apua nuorten suvaitsevaisuuden lisäämisessä. Valkoisen vallan lähettiläät osoittaa, ettei rasismi suinkaan ole kadonnut Joensuusta, se elää edelleen nuortenkin mielessä.
Vesa Puurosen toimittamaa kirjaa voi lämpimästi suositella kaikille, jotka pitävät rasismia ja skinhead-aatetta marginaalisena: ilmiö on edelleen arkea monille Suomessa asuville ulkomaalaisille.
Jari Hanski
Kohtalonkolmion kaupungissa
Suomi Berliinissä
Toimittanut Hannes Saarinen
Otava, 2001
127 s., 154 mk
Moskova, Tukholma ja Berliini muodostavat maantieteellisen kohtalonkolmion, jonka kulmissa on viime vuosisatoina vaikutettu kansakuntamme tulevaisuuteen.
Suomi Berliinissä on professori Hannes Saarisen toimittama teos siitä, miten me suomalaiset puolestamme olemme näyttäytyneet Saksan sydämessä. Kirjoittajat ovat raskaan sarjan suomalaisia Saksa-asiantuntijoita. Saarinen on Suomen Saksan-instituutin johtaja. Lukuja ovat laatineet myös poliittisen historian professori Seppo Hentilä, professori Ahti Jäntti ja kansallissosialisteista ja Sibeliuksesta väitellyt tohtori Antti Vihinen.
Kun asialla ovat monissa liemissä keitetyt miehet, olisi suonut, että kirjoittajat olisivat saaneet kasaan hieman enemmän kuin reilut sata sivua. Materiaalista tuskin olisi ollut pulaa. Esitykset ovat varsin ylimalkaisia. Lukijan käteen jää vain yleiskuvan ääriviivat suomalaisesta diplomatiasta ja kulttuuritoiminnasta Berliinissä. Kirjan lukeminen olisi varmasti antoisampaa saksalaiselle lukijalle, joten toivoa sopii, että siitä on tehty saksankielinen käännös.
Ulkoministeriön tutkijan Jyrki Paloposken katsaus Suomen edustustojen toimintaan puoltaa kuitenkin paikkaansa kirjassa sikäli, että jaetun Saksan monimutkaisissa koukeroissa toimineiden Suomen edustustojen asemaa ja historiaa ei vihkiytymätön lukija ennalta tiedä.
Mielenkiintoinen kuriositeetti on myös Jörn Donnerin lyhyehkö essee kokemuksistaan Berliinissä. Donner mainitsee saaneensa perverssiä tyydytystä istuessaan joulukuussa 1989 Normannenstrassella Stasin johtajan Erich Mielken vapautuneella pallilla.
Arno Ahosniemi
Järkevä epäilijä
René Descartes
Teokset I: Yksityisiä ajatelmia, Järjen käyttöohjeet, Metodin esitys, Optiikka, Kirjeitä 1619-1640
Suom. Sami Jansson
Gaudeamus, 2001
335 s, 162 mk
Ranskalainen filosofi René Descartes (1596–1650) oli suuri siivooja. Hän halusi siivota ajatuksensa turhasta roinasta kuten kirjojen sisältämistä ennakkoluuloista ja kiireen aiheuttamasta älyllisestä hutiloinnista ja perustaa käsityksensä oman järkensä auktoriteettiin. Tradition välittämät käsitykset tuli hyväksyä vasta, kun ne oli tutkittu ja oikeaksi katsottu kaikkien omistamalla terveellä järjellä. Tiedoksi hän kelpuutti vain ideat, jotka näyttäytyvät järjelle selvinä ja tarkkoina. Tieto tunnistetaan tästä ilmeisyyden kokemuksesta.
Descartes päätti epäillä kaikkea, mitä totena pidetään. Kaiken epäiltävyys ei kuitenkaan ollut tavoite sinänsä, vaan väline erottaa varma tieto epävarmasta tai virheellisestä. Hän ei hyväksyisi nykyisinkin hyvin yleistä ironiaa ja relativismia, toisaalta–toisaalta-asennetta, joka tyytyy elämään keskenään yhteen sopimattomien käsitysten kanssa tai suorastaan kehottaa sietämään ristiriitaa. Descartesin mukaan tästä epätietoisuuden tilasta tulisi pyrkiä pois ja etsiä järkeä tyydyttävä ratkaisu, vaikka se yleensä käytännön elämässä perustuisikin todennäköisyyteen pikemmin kuin ehdottomaan varmuuteen.
Järkeensä luottava Descartes etsi myös onnen avainta omista ajatuksistaan. Hän katsoi, että vain omat ajatuksemme ovat kunnolla vallassamme. Siispä kannattaa mieluummin muuttaa ajatuksiaan kuin iskeä päätään seinään, jos maailma vastustaa toiveitamme. Kamiinan lämmössä viihtyvä filosofi ei olisi hokenut 60-luvun iskulausetta: ole realisti, vaadi mahdottomia.
Erittäin luettavalla kielellä käännetty Teokset I saa myöhemmin jatkokseen kolme muuta osaa niin että kaikki Descartesin keskeisimmät filosofiset ja tieteelliset tekstit ovat lähivuosina suomeksi luettavissa. Kymmenen vuotta sitten suomenkielinen filosofinen kirjasto tuntui kovin niukalta, mutta nykyään se kasvaa silmissä. Mainiota!
Mikko Puttonen
Liiviläisiä muisteloita
Edgar Vaalgamaa
Valkoisen hiekan kansa. Liiviläisten historiaa ja kulttuuria
Atena, 2001
198 s, 167 mk
Liiviläissyntyinen pappi Edgar Vaalgamaa on historiateoksessaan esitellyt suomensukuisen kansansa vaiheita ja kulttuuria.
Vaalgamaa tuli Suomeen jo 1930-luvulla opiskellakseen papiksi Helsingin yliopistossa. Historiakoulutuksen puute näkyy teoksessa, mutta se on kuitenkin tästä huolimatta mielenkiintoinen kokonaisuus. Kirjassaan Vaalgamaa esittelee kansansa vaiheita aina kivikaudesta lähtien, mutta paino on selkeästi 1900-luvun historiassa. Viime vuosisataa käsitellessään hän esittelee laajalti, omiin muistoihinsa pohjaten, ihmisten elämää ja liiviläisaktivistien toimintaa. Kirjan parasta antia ovatkin hänen omaan sukuunsa ja omiin muistoihinsa sitomat vaiheet. Kirjan lopussa Valda Duvcâne, joka eli ja teki uransa Neuvostoliittoon kuuluneessa Latviassa, kertoo toisen maailmansodan jälkeisestä kehityksestä liiviläisten keskuudessa.
Vaalgamaan teos on aiheeltaan hyvä, mutta se on ajoittain huonosti toimitettu. Teksti on kömpelöä ja siinä on toistoa. Kuitenkin suomalaisten "heimoveljien" historia on mielenkiintoinen lukukokemus.
Jari Hanski