Irmeli Niemi
Arki ja tunteet. Maria Jotunin elämä ja kirjailijatyö
Juha Valste
Nisäkkäät
David Bodanis
E=mc2. Maailman kuuluisimman yhtälön elämäkerta
Leena Tähtinen
Kuolleiden kanssa kassajonossa. Tieteellistä aikamatkailua
Lähikuvassa nainen. Näköaloja 1800-luvun kirjalliseen kulttuuriin
Toimittaneet Päivi Lappalainen, Heidi Grönstrand ja Kati Launis
Johtajamme on terve ja elää ikuisesti!
Jorma Palo
Kun vallanpitäjät vilustuvat
Ihmismielen kirjaaja
Irmeli Niemi
Arki ja tunteet. Maria Jotunin elämä ja kirjailijatyö
Otava, 2001
298 s, 31 e
Jo pienenä tyttönä tarinat tarttuivat Maria Jotunin korvaan. Kerrotaan, että hän piiloutui aikuisten jutustellessa pöydän alle, saadakseen napatuksi tarinan pätkän sieltä, toisen täältä. Lapsuuden salakuuntelun kipinä kantoi kauas. Jotunin tarinoiden siemen on usein mieleen jäänyt lause, jonka ympärille tarina kehkeytyy.
Vielä muutamaa viikkoa ennen kuolemaansa, vuonna 1943 Jotuni totesi: "Muistan säveleen, unohdan näkemäni maiseman, muistan äänen, etenkin oudon, ja saan siitä värivaikutelman, en luota näkööni ihmisiä tavatessa, mutta luotan korvaani."
Irmeli Niemen teos selvittää tarkasti Jotunin kirjallisen kehityksen ja kasvun. Aluksi Niemi sukeltaa syvälle Savoon, Jotunin juurille. Kuopiosta Jotunia seurataan Helsinkiin, jossa nuori ylioppilas aloitti historian opinnot. Kirjoittaminen valtasi kuitenkin pian Jotunin kaiken ajan, ja yliopisto jäi taakse. Hän oli osakunnassa ehtinyt tutustua muihin kirjallisuudesta kiinnostuneisiin nuoriin. Yksi heistä oli Jotunin kirjailijantyön merkittävin tukija, Viljo Tarkiainen, joka myöhemmin toimi kirjallisuuden tutkijana, kriitikkona ja professorina.
Jotunin esikoisteos Suhteita ilmestyi vuonna 1905 keskelle suomalaisen kirjallisuuden uutta nousua. Teos sai myönteisen vastaanoton, Eliel Aspelin-Haapkylä pohti jo tuolloin, olisiko Jotunista tulossa uusi Minna Canth. Seuraava teos Rakkautta sai kuitenkin ristiriitaisen vastaanoton. V.A. Koskenniemi, joka tarkasteli kirjaa rakenteen kautta, korosti sen mielikuvitusta, näkemisen kirkkautta ja syvyyttä. Uuden Suomettaren arvovaltainen kriitikko Agathon Meurman hyökkäsi Koskenniemeä vastaan:
"Otaksutaan, että maalari on luonut taulun, joka taiteellisuudessaan kestää vertailua Rafaelin taulujen kanssa, mutta hän on väreihinsä sekottanut ilettävän haisevia ja myrkyllisiä aineita, jotka saastuttaisivat taiteilijaa ja koko ympäristöä."
Jotuni itse suhtautui kritiikkiin ainakin näennäisen tyynesti.
Jotuni ja Tarkiainen avioituivat vuonna 1911. Tarkiaisten perhe-elämä oli aluksi onnellista. Perheeseen syntyi peräjälkeen kaksi poikaa: Jukka ja Tuttu. Kirjallisuuden tutkijana Tarkiainen uskoi vaimonsa lahjakkuuteen. Tarkiainen oli auttanut Jotunia jo ennen avioliittoa neuvotteluissa kustantajan kanssa.
Niemi tarkastelee Jotunin elämää ja työtä lämpimästi. Hän ei esitä valmiita vastauksia, vaikka pohtiikin syitä Jotunin mielen synkistymiseen, kasvavaan epäluuloon sekä mustasukkaisuuteen, jota kirjailija ilmeisesti täysin aiheetta tunsi. idin ja lapsen välisen suhteen merkityksellisyys tulee esiin sekä Jotunin teoksissa että kirjailijan omassa elämässä. Side poikiin oli niin voimakas, että sen rinnalle aviomies ei kunnolla mahtunut.
Aiheesta kohuttiin, kun Huojuva talo postuumisti ilmestyi vuonna 1963. Romaania tahdottiin tarkastella henkilökohtaisena perhetragedian kuvauksena. Niemen teoksen pitäisi poistaa tällaiset epäilyt. Tutkimuksesta käy ilmi Tarkiaisen ponnistelu vaimonsa kirjailijanuran puolesta. Palkaksi tutkija sai aikalaistensa ivan, mutta vaimon kiitoksen ja tämän uran edistymisen.
Jotuni joutui riepoteltavaksi myös vuonna 1924, kun Tohvelisankarin rouva sai ensi-iltansa. Tällä kertaa kansanedustajat ottivat Tohvelisankarin rouvan hampaisiinsa, kun käsiteltiin Kansallisteatterin valtionapua. Jotunin näytelmää syytettiin siveettömyydestä. Osansa syytöksistä sai myös Kansallisteatterin johtokunnan jäsen Tarkiainen.
Tarkiainen vastaa: "Se on humoristinen komedia, hengenliikkeeltään niin vapaa ja peloton, ettei semmoista todellakaan ole ennen kirjoitettu tässä maassa. -– Tarvitaan melkoinen määrä ennakkoluuloa, ahdasmielisyyttä tai typeryyttä siltä, ken noista mielikuvituksen luomista todella loukkaantuu ja ken ei huomaa siinä taiteellista pyrkimystä ja saavutusta, joka näillä leveysasteilla ja näissä oloissa peräti harvinainen."
Jotunin kirjallinen päämäärä oli ihmisen sisäisen maailman kuvaaminen. Samalla näytelmät ja novellit peilasivat yhteiskunnallisia oloja.
"Testamentikseen" Jotuni saneli Tunnustuksessa: "Kirjallista työtäni varten minä tarvitsisin miltei rajattomasti aikaa. Jos minulla olisi vielä 700 ikävuotta ja ruumis kestäisi sen, en pelkäisi asettaa itseäni kaikkineni työlle ja vaivannäölle alttiiksi saadakseni jotain hyvää aikaan."
Täydellisen tunnustuksen kirjailija sai vasta kuolemansa jälkeen.
Elli Arivaara-Suomalainen
Erilainen eläinkirja
Juha Valste
Nisäkkäät
WSOY, 2001
175 s, 27,5 e
Pokkarikokoinen nisäkäsopas esittelee päästäiset, kontiaiset, siipat ja unikeot, mutta myös metsäluontomme tutummat koira-, kissa- ja hirvieläimet.
Kirja on erilainen tietokirja. Se ei pyri objektiiviseen, tieteelliseen esitykseen, vaan kukin eläin kohdataan kirjoittajan omin silmin, subjektiivisesti. Esitys on osin jopa kaunokirjallista: "Aamulla veteen piirtyi järven rantakaislikon edustalla hopeinen vana, jonka kärjessä erottui tumma täplä. Eläin ui hiljakseen kääntyillen puolelta toiselle pitkän hännän ohjaamana." Piisami tässä esittelyvuorossa.
Kirjan tyyli olisi mahdollistanut monipuolisemmankin eläinkuvan välittämisen, nyt anti jää liian biologiseksi, kannanvaihtelujen, ruokavalion ja jätösten kirjaamiseksi.
Kirjan susikuvauksesta en pitänyt. Miksi piti mässäillä suden "vaarallisuudella", tuhlata siihen arvokkaita palstamillimetrejä, ja lopputekstikin oli vanhaa susitietoutta, tiedettyä ainakin L.David Mechen kirjasta The Wolf vuodelta 1970 lähtien. Eikö biologeilla ole uutta sanottavaa sudesta?
Useimmat lajikuvaukset ovat kuitenkin sympaattisia. Kirja käy hyvin tunnistusoppaasta tuntomerkkeineen ja esiintymistietoineen. Varmasti teos osaltaan edistää eläinmyönteisiä asenteita kovasti vainottuja pienpetojammekin kohtaan. Mikäpä peto ei kelpuuttaisi herkullisia linnunmunia ateriakseen. Valste ei tuomitse minkkipoloistakaan, lintumiesten vihattavinta muukalaislajia. Silläkin on paikkansa Suomen luonnossa.
Leena Vilkka
E=mc2 on in
David Bodanis
E=mc2. Maailman kuuluisimman yhtälön elämäkerta
Tammi 2001,
379 s, 30 e
Yksinkertaiselta näyttävä yhtälö E=mc2 menee monelta meiltä ohi. Vaikka tuntisikin symbolit, energia on yhtä suuri kuin kappaleen massa kertaa valonnopeus toiseen, niin yhtälön merkitys ei silti avaudu.
David Bodanis päätti ilahduttaa vaimoaan ja aukaista Einsteinin yhtälön merkityksen. Kirja hyppii luontevasti historian ja nykyisyyden välillä. Faradayn havaitsema sähkön ja magneettisuuden yhteys ja sen jälkeen kehitetty tieto energian säilymisestä havainnollistetaan kuvaamalla öinen jääkaapilla käynti siinä kuin Star Warsin Obi-Wan Kenobin aatoksia.
Fysiikan ja kemian kirjoista tutut vakiot ja lait saavat persoonat ympärilleen. Yhtälön taustavaikuttajina esiin nousevat niin Faraday, Lavosier kuin Rutherford, sekä useampiakin naisia, kuten Voltaire’n rakastajattarena paremmin tunnettu fyysikko Emile du Chatelet tai nobelisti Otto Hahnin varjoon jäänyt kollega Lisa Meitner.
Kirja muuttuu atomipommikilpajuoksua kuvaavaksi dekkariksi, jonka lopputuloksen tunnemme. Jotta yhtälö ei leimaudu pelkästään tuhon lähettilääksi, Bodanis selittää sen avulla vielä koko maailmankaikkeuden isot prosessit. Kirja antaa lukijalle yhtä hyvää kyytiä kuin Simon Singhin Fermat’n teoreema – sen myötähän matematiikka tuntui aivan johdonmukaiselta.
E=mc2 ei syntynyt kokeitten päätelmänä vaan virkatyön ohessa parin oivalluksen seurauksena. No mitäkö E=mc2 sitten tarkoittaa? Ainakin sitä, että kun massahitusia (= ytimiä) yhdistetään ja kun ne kaikki eivät "mahdukaan" samaan kimppuun, niin jätteeksi ei jää hippurippeitä, vaan hurjasti energiaa. Muut merkitykset, mukaan lukien suhteellisuusteoria, lukija saa itse etsiä kirjasta.
Erja Ämmälahti
Entäpä jos…
Leena Tähtinen
Kuolleiden kanssa kassajonossa. Tieteellistä aikamatkailua
WSOY, 2001
288 s, 26,90 e
Aikamatkalle? Miksipä ei! Tähtitieteen dosentti Leena Tähtinen kertoo, miten se onnistuu. Vaikkapa valmistamalla avaruuteen oma madonreikä. Tässä ohjeet: "Puhkaise aika-avaruus, laskosta aika-avaruus kaavakuvan osoittamalla tavalla, iske reikä jo puhkaistun reiän vastakkaiselle puolelle ja yhdistä reikä hyperavaruudessa."
Ihminen on iät ajat haaveillut aikamatkasta menneisyyteen tai tulevaisuuteen. Tähtinen kertoo, miten nykyfysiikkamme, perustuen ennen kaikkea Einsteinin suhteellisuusteoriaan, suhtautuu ideaan aikamatkailusta. Aikamatkailu osoittautuu mahdolliseksi monellakin eri keinolla, joskin se on varsin epätodennäköistä ja hankalaa!
Tähtinen kirjoittaa persoonallisella ja havainnollisella tavalla, ja saa täydellisen maallikonkin jujulle tähtitieteen ja fysiikan perusteista. Hän tunnustaa venyttävänsä tieteen rajoja, mutta ei riko niitä. Lukija tutustuu omalla lukumatkallaan muun muassa teorioihin ajan olemuksesta ja pelottavista mustista aukoista.
Vielä pitää kehaista kirjan viehättävää ulkoasua. Kirja on paitsi käteensopiva, suorastaan herttaisella tavalla vanhanaikaisen oloinen. Avaruuden neliulotteisuutta, johon siis aikakin kuuluu, voi havainnoida sormeilemalla kannen kohokuvioita.
Tieteiskirjailija Arthur C. Clarke on muuten sanonut, ettei hän ota aikamatkailua kovin vakavasti: "Se on minulle rentouttavaa lomailua."
Pauliina Susi
Helmiä 1800-luvulta
Lähikuvassa nainen. Näköaloja 1800-luvun kirjalliseen kulttuuriin
Toimittaneet Päivi Lappalainen, Heidi Grönstrand ja Kati Launis
SKS, 2001
243 s, 25 e
Mikä oli ensimmäinen Suomessa julkaistu romaani? Fredrika Wilhelmina Carstensin kirjoittama Murgrönan vuodelta 1840. Kirjallisuushistorian marginaalista löytyvät myös Charlotta Falkmanin, Hanna Ongelinin ja monen muun kirjoittajan työt.
Kahdeksan tutkielman antologia esittelee naiskirjailijoita, heidän teoksiaan ja luomisen mahdollisuuksia eritoten Suomessa 1840-luvulta 1900-luvun alkuun.
Kirjoittavat naiset liikkuivat feminiinin yksityisyyden ja maskuliinin julkisuuden välisellä rajalla. Kuten odottaa saattoi, miesten hallitsema lehdistö ja mieskriitikot suhtautuivat naisten julkaisuihin yleensä kielteisesti. Naiseus ja taide olivat yhteen sovittamattomia. Närkästynyt P. Hannikainen valitti Kanavassa vuonna 1847, että koko suomalainen romaanikirjallisuus oli "jokapäiväisiä naisjuoruja, ilman wähintäkään yhteyttä, ilman wähintäkään ajatusta".
Monet naisten teoksista voidaan nähdä kannanottoina silloisiin julkisiin keskusteluihin. Kreivitär Marie Linder oli aikaansa edellä vuonna 1867 ilmestyneellä romaanillaan En qvinna af vår tid, jossa hän kyseenalaisti avioliiton ja perheen naisen ainoana ihanteena.
Kokoelman teema on kiehtova ja se houkuttelee alkuperäisten helmien äärelle.
Mila Engelberg
Johtajamme on terve ja elää ikuisesti!
Jorma Palo
Kun vallanpitäjät vilustuvat
WSOY, 2001
248 s, 28,5 e
Kun vallanpitäjät vilustuvat, kansalaisen kannattaa olla varuillaan. Vallankäyttäjien fyysisiä ja henkisiä vaivoja on kautta aikain peitelty ja vähätelty, jotta kansa pystyisi vankasti uskomaan suurten johtajiensa erehtymättömyyteen ja viisauteen. Kun kansa lukee sanomalehdestä pikku-uutisen presidentin vilustumisesta, hän saattaakin olla parhaillaan sydänlääkärien operoitavana.
Ikä tuo kokemusta, vanhuus viisautta ja korkeita asemia – ja monenlaista kremppaa. Suomessa Urho Kekkosen sairauksien salailusta otettiin vihdoin opiksi. Presidentti antaa nykyään säännöllisesti tiedotteen terveydentilastaan. Yhdysvaltalaiset ovat ehkä menneet liiankin pitkälle avoimuutensa esittelemisessä, kun sikäläisten presidenttien suolentoimintaa on selostettu tiedotusvälineissä.
Jorma Palo muistuttaa, että tärkeintä on, että vallanpitäjän pää toimii. Ikävä kyllä, valtaa hamuavien joukossa on monia lahjakkaita, karismaattisia ja samalla persoonallisuushäiriöisiä ihmisiä. Mao Tse-tung oli vainoharhainen, samoin Josif Stalin. Adolf Hitler oli rajatilapersoona.
Korkeassa asemassa olevallakin on oikeus sairastua ja jäädä eläkkeelle, Palo kirjoittaa. Toisaalta kansalla on oikeus johtajaan, joka on täydessä työkunnossa. Vaikeinta onkin vallanpitäjän pystyä luopumaan vallastaan. Kirja on täynnä esimerkkejä, surkuhupaisista kammottaviin, siitä miten elämän ja kuoleman rajamailla häilyviä vanhoja miehiä on kammettu modernin lääketieteen pekkaniskalla pystyyn sairasvuoteeltaan. Verenvaihtoon ja valtiovierailuille!
Pauliina Susi