Philip Kitcher
Science, Truth and Democracy
Helen E. Longino
The Fate of Knowledge
Miriam Solomon
Social Empiricism
Miika Luoto
Heidegger ja taiteen arvoitus
Antti Kuusterä
Lähellä ihmistä. Osuuspankkitoiminta 100 vuotta
Perhe ja vanhemmuus. Suomalainen perhe-elämä ja sen tukeminen
Toimittaneet Anna Rönkä ja Ulla Kinnunen
Pahan kosketus. Ihmisyyden ja auttamistyön varjojen jäljillä
Toimittaneet Merja Laitinen ja Johanna Hurting
Jyrki Paaskoski
Viipuriin ja maailmalle. Saimaan kanavan historia
Tieteellisen tiedon sosiaalinen luonne
Philip Kitcher
Science, Truth and Democracy
Oxford University Press, 2001
219 s, 60 e
Helen E. Longino
The Fate of Knowledge
Princeton University Press, 2002
233 s, 26,60 e
Miriam Solomon
Social Empiricism
The MIT Press, 2001
175 s, 60 e
Tieteellisen tiedon sosiaalinen luonne on noussut esille viimeaikaisessa tieteenfilosofisessa keskustelussa. Mikä on tieteen yhteiskunnallinen asema? Miten tutkijat voivat toimia vastuullisesti liikkuessaan nopeasti uudistuvilla ja yhteiskunnallisia sovelluksia tuottavilla tutkimusaloilla? Tieteen rationaalisuuden puolustajat pitävät sosiaalista tiedolliselle eli episteemiselle vastakkaisena tai kilpailevana tekijänä. Tällöin sosiaalisia tekijöitä arvioidaan lähinnä tieteellistä tutkimusta heikentävinä tai puolueellistavina. Sovinnollisempi kanta pyrkii välittämään tiedollista ja sosiaalista, ei asettamaan niitä vastakkain. Tämän mukaan rationaalisuus toimii tiedon oikeuttamisen itsenäisenä kriteerinä. Sosiaalisia ja episteemisiä tekijöitä integroiva kanta sitä vastoin olettaa, että yhteisö on ensisijainen tiedon subjekti. Tällöin tieto on riippuvaista yhteisön arvoista.
Arvioitavina olevat kirjat tarjoavat kiintoisan puheenvuoron tähän keskusteluun. Solomonin esittämä argumentti sosiaalisen empirismin puolesta sijoittuu Longinon kriittisen kontekstuaalisen empirismin rinnalla integroivan kannan puolelle, kun taas Kitcher asettuu tieteen rationaalisuuden sovinnolliseksi puolustajaksi. Kussakin teoksessa on mainitsemisen arvoisia lukuhelmiä, jotka palvelevat tieteenfilosofiaan perehtymättömiäkin lukijoita. Longinon kirjan ansiona on laadukas katsaus tieteentutkimuksen (Science and Technology Studies) keskeisiin teoksiin. Solomon käsittelee huolellisesti tieteenhistoriallisia kiistoja. Kitcherin ansiona on kuljettaa argumenttinsa mukana esimerkkiä nykygenetiikan tutkimuksesta ja paikoin pysähtyä arvioimaan sen sovellusten yhteiskunnallisia vaikutuksia. Kaikkiaan nämä kolme keskustelunavausta tarjoavat välineitä jäsentää sosiaalisten tekijöiden ja tieteelliseen tutkimuksen vuorovaikutusta rikkaalla tavalla.
Longinon argumentti tähtää selkeimmin rationaalisen ja sosiaalisen kahtiajaon ylittämiseen. Longinon mukaan tieteen rationaalisuutta puolustava tieteenfilosofia ja tieteen sosiaalisia käytäntöjä tutkinut tieteensosiologia voidaan nähdä sovintoon pyrkivinä, toisiaan täydentävinä hankkeina. Jos lukkiudutaan kahtiajakoon, menetetään mahdollisuus ymmärtää tieteellisen tiedon luonnetta partikulaarisena, paikallisena ja puolueellisena, arkitietoon nojautuvana tiedon muotona. Tietoon vaikuttavat sen sisältö, tiedon tuottamisen käytännöt, tiedon oikeuttaminen sekä tiedon subjektin asema. Tieto ymmärretään aktiivisena ja dynaamisena, sitä etsitään pyrkimyksenä saavuttaa määrättyjä päämääriä ja arvioidaan näiden päämäärien valossa. Longinon mukaan mahdolliset tutkimushaasteet liittyvät tieteen poliittisten ulottuvuuksien arviointiin osana perinteisempiä tieteenfilosofisia kysymyksiä.
Solomonin lähestymistapana on sosiaalinen empirismi, jonka ohjelmanjulistuksena kirjaa voi pitää. Hänen pyrkimyksenä on muotoilla uusi, systemaattinen tieteen epistemologia. Tämä on mahdollista tarkastelemalla tieteenfilosofian ja tieteensosiologian jaettuja, yhteisiä oletuksia tieteen rationaalisuudesta. Tieteen rationaalisuus on yhteisöstä käsin muodostuvaa. Tämän todentamiseksi Solomon kehittää päätösvektorianalyysin, jolla voidaan arvioida historiallisia, sosiologisia ja filosofisia narratiiveja. Hän osoittaa päätösvektorianalyysin kautta, että tilanteesta riippuen jotkin tekijät voivat muuntua kognitiivisista sosiaalisiksi. Siten hän alleviivaa sosiaalisten tekijöiden vaikutusta ja läsnäoloa tieteellisissä kiistoissa. Päätösvektoreiden määrittäminen ja käyttö analyysissä negatiivisina tai positiivisina muuttujina ei kuitenkaan tunnu vakuuttavalta. Se jää pikemminkin sosiaalisten tekijöiden merkityksen korostamiseksi tieteen empiirisen menestyksen arvioinnissa.
Kitcherin kirja on jaettu kahteen osaan. Ensimmäinen osa "Totuuden etsintä" käsittelee tieteenfilosofian keskeisiä käsitteitä kuten totuutta ja objektiivisuutta, kahden karikatyyrisen näkökulman, intoilijoiden ja parjaajien kautta. Saatamme uskoa intoilijoiden lailla, että tiede on inhimillisen sivistyksen suurin saavutus. Tai kannatamme parjaajien näkemystä tieteestä vallanhimon ilmaisuna, totuudettomana sekulaarina uskontona. Kitcherin tavoitteena on rakentaa argumentti, joka ylittää sekä intoilijoitten että parjaajien näkemykset. Toisessa osassa hän suuntaa katseensa tieteen ja moraalisten, sosiaalisten ja poliittisten arvojen vuorovaikutukseen. Lähtökohtanaan hän pitää hyvin järjestettyä tieteen demokraattista ideaalia, jonka avulla hän osoittaa, mihin tieteen tulisi pyrkiä palvellessaan yhteistä hyvää. Teokset tarjoavat lukijalleen monipuolisia näköaloja tieteen yhteiskunnallisen aseman arvioimiseksi.
Erika Mattila
Kirjoittaja on tutkijana toiminnan teorian ja kehittävän työntutkimuksen yksikössä.
Estetiikan ylittämisestä
Miika Luoto
Heidegger ja taiteen arvoitus
Tutkijaliitto, 2002
221 s, 24 e
"Elämys on määräävä lähde sekä taidenautinnolle että myös taiteen luomiselle. Kaikki on elämystä. Kenties elämys on kuitenkin se elementti, jossa taide kuolee." Näin kritisoi Martin Heidegger tilannetta, johon ymmärrys taiteesta on perinteisen estetiikan myötä ajautunut. Heideggerin mukaan kaikkea taiteen pohtimista antiikista nykypäivään on hallinnut outo kohtalo. Sen sijaan että estetiikan historia olisi syntynyt taiteesta itsestään se on muokkautunut metafysiikan historian perustalta, minkä myötä taiteelle ominainen olemisen totuus on kadonnut näköpiiristä.
Taideteos on nähty aistittavana objektina. Koska taiteessa on kuitenkin kyse jostain enemmästä, on aistittava teos ymmärretty allegoriana tai symbolina, joka representoi kokevalle subjektille jotain yliaistista "taidetta". Taideteoksesta tulee tarvike, jonka tarkoitus on tuottaa elämyksiä subjektille. Elämysten sijoittuessa subjektiivisen tunteen alueelle taide on kadottanut alkuperänsä. Taide on otettu haltuun. Syntyy esteettinen ihminen ja taiteesta tulee museotavaraa, kulttuuritoimen sektori, kritiikin ja kaupankäynnin kohde.
Miika Luoto tulkitsee pääosin selkeästi ja valaisevasti Heideggerin taidefilosofiaa. Samalla teoksessa avautuu kiintoisia näkökulmia perinteisen estetiikan käsitehistoriaan ja metafysiikkaan: olennainen osa Heideggerin pyrkimystä ylittää estetiikan perinne on hänen tulkintansa Platonin, Kantin ja Nietzschen estetiikkanäkemyksistä. Luodon teosta uskaltaakin suositella myös niille, joilla on taipumusta saada Heidegger-jargonista paiseita. Lievää punoitusta se herkimmille nytkin aiheuttaa. Tarkkaavaisuutta kuitenkin vaaditaan kun käydään yli perinteisen estetiikan.
Martti-Tapio Kuuskoski
Kassasta pankiksi
Antti Kuusterä
Lähellä ihmistä. Osuuspankkitoiminta 100 vuotta
Otava, 2002
431 s, 39,70 e
Tutkija Antti Kuusterän Lähellä ihmistä ei ole perinteiseen tapaan kronologisesti etenevä yritystoimintahistoria, vaan kymmeneen teemaan keskittyvä tutkimus. Kuusterä etenee aiheidensa – kuten työntekijöiden koulutuksen, pankin talouden ja osuuskassatoiminnan merkityksen – sisällä kronologisesti. Osittaista päällekkäisyyttä ei voi välttää, mutta sitä ei esiinny häiritsevässä määrin. Osuuspankkien kehitys tulee hyvin kuvatuksi, ja pankin kehitys osuuskassoista nykyaikaiseksi liikepankiksi on esitetty selkeästi.
Kirjassa on kuitenkin ongelmia. Kirjan pääotsikosta ei voi arvata, että kyseessä on pankkihistoria. Tämä ei kuitenkaan ole mikään erityinen haitta, kertoohan alaotsikko kirjan kohteen. Sen sijaan erittäin häiritsevää on se, että suuri osa kirjassa olevista taulukoista ja kuvioista on virheellisiä: Yksiköt puuttuvat tai jopa joku kuvattava kohde on pudonnut kokonaan pois. Kaikki taulukoiden ja kuvioiden virheet ovat sellaisia, että normaalissa oikoluvussa ne olisi pitänyt huomata ja korjata. Onpa kyseessä sitten liian suuri kiire tai silkka huolimattomuus, eivät nämä puutteet ole ansioksi kenellekään. Teksti on sujuvaa, mutta aika kuivakkaa – ehkei pankkiaiheesta voi kirjoittaa värikkäästi. Sen sijaan kuvitus, erityisesti mainokset, ovat mukavia.
Osuuskassojen kehitys pankeiksi on mielenkiintoinen osa suomalaista talous- ja yrityshistoriaa. Mainituista heikkouksistaan huolimatta tämä teos antaa muutosprosessista hyvän kuvan.
Jari Hanski
Perhesuhteet myllerryksessä
Perhe ja vanhemmuus. Suomalainen perhe-elämä ja sen tukeminen
Toimittaneet Anna Rönkä ja Ulla Kinnunen
PS-kustannus, 2002
207 s, 31 e
Jyväskylän yliopiston Perhetutkimusyksikön tutkijat psykologian, kasvatustieteen, sosiologian ja psykiatrian aloilta ovat kirjoittaneet käsikirjan perheiden kanssa työskenteleville asiantuntijoille ja muille perheiden nykymenosta kiinnostuneille. Kirjoittajien yhteisenä huolena on lasten ja nuorten kasvanut psyykkinen pahoinvointi, jonka tärkeimmäksi syyksi arvellaan sitä, että vanhemmat kerta kaikkiaan viettävät liian vähän aikaa lastensa kanssa. Vanhemmat ovat aikaisempaa tietoisempia kasvatustehtävästään, mutta työelämä vie monesta isästä ja äidistä mehut.
Työn ja perheen yhteensovittamisen ongelmista siis puhutaan jälleen kerran. Asumis- ja elämiskulut maassamme ovat niin kovat, ettei työpäivän lyhentäminen tai kotivanhemmaksi heittäytyminen ole pelkästään vanhempien tahdosta kiinni. Yhteiskunnallisia muutoksia siis tarvittaisiin, pelkkä "itsekkäiden" vanhempien asennekasvatus tuskin riittää.
Kodin ihmissuhteita käsitellään eri kanteilta. Kiinnostavinta antia tarjoaa Eija Sevónin ja Jouko Huttusen artikkeli odottavan äidin – ja isänkin – vastuusta tulevasta lapsestaan. Esimerkiksi odotusaikana tarjottava mahdollisuus sikiön kehityshäiriöiden seulontatutkimukseen asettaa tulevat vanhemmat usein äkkiseltään liian suurilta tuntuvien eettisten ratkaisujen eteen. Vaikuttaa myös siltä, että tuleva isä yhä vielä unohdetaan odotusneuvolan rutiineissa. Isää houkutellaan mukaan vastaanottokäynneille – joilla hän sitten istuu tyhjän panttina puolisonsa seurassa, kun terveydenhoitaja puhuu hänen ylitseen.
Kirjan päättää kolme kirjoitusta perheiden tukemisesta. Perheterapiaa, vilkkaiden lasten tukitoimintaa ja perheväkivallan jälkihoitoa esitellään informatiivisesti.
Pauliina Susi
Pahan rakenteissa
Pahan kosketus. Ihmisyyden ja auttamistyön varjojen jäljillä
Toimittaneet Merja Laitinen ja Johanna Hurting
PS-kustannus, 2002
199 s, 31 e
Paha on ollut pitkään pois muodista, toteavat Merja Laitinen ja Johanna Hurting. Viimeaikaiset terroriteot nostivat sen jälleen pinnalle. Mystifiointia ei kuitenkaan tarvita, vaan rohkeutta katsoa banaalia ja arkipäiväistä pahuutta.
"Tässä teoksessa emme keskity hyvän ja pahan välisen rajan tarkasteluun, vaan lähestymme pahaa ihmisyyden ja arjen auttamiskäytäntöjen näkökulmasta. Pahan rajoittaminen on tärkeämpi kysymys kuin sen pohtiminen, miten ja mistä se on maailmaan tullut."
Teos ei anna unohtaa yhtään pahan ilmenemismuotoa, esimerkkejä löytyy: insestiä, kidutusta, lasten ja vanhusten laiminlyöntiä. Voimattomin lukija luultavasti on lapsille tehdyn julman väkivallan edessä. Varsinkin kun tekijöinä ovat yleensä lapsen omat vanhemmat.
Kirjaa ei voi suositella kerralla luettavaksi, eikä se ole mukavaa iltaseuraa.
Teos piirtää kuvan auttamiseen haluttomasta yhteiskunnasta, jossa apua hakeva törmää usein viranomaisten epäuskoon, jopa syyllistämiseen. Eikä auttamisen tutkimus kuulu huippuyksiköihin. Esimerkiksi lasten syrjäytymistä – yhtä sosiaalityön keskeistä aluetta – ei ole juuri lainkaan tutkittu.
Kirjoittajat tahtovat muistuttaa, että pahuus on ympärillämme, ei kaukaisissa maissa.
"Ihmisiä helpottaa se, kun he saavat sijoitettua pahan selvästi itsestään erilleen. Mitä etäisempiä nämä pahan edustajat ovat, sen suurempi on illuusio omasta hyvyydestä sekä oikeassa ja turvassa olemisesta."
Elli Arivaara-Suomalainen
Tie itään
Jyrki Paaskoski
Viipuriin ja maailmalle. Saimaan kanavan historia
Otava, 2002
367 s, 45 e
Saimaan kanavan historia on ollut pitkää suunnittelua, lihastyötä ja suuria saavutuksia. Viipuriin ja maailmalle esittelee hyvin ihmisen pyrkimyksen voittaa luonnon asettamat rajoitukset. Kirjassa käydään läpi kanavan historia kokonaisuudessaan alkaen 1500-luvun suunnitelmista 1800- ja 1900-luvuilla toteutuneeseen rakentamiseen. Erityisen mielenkiintoisena pidin ensimmäisiä suunnitelmia kanavan rakentamisesta. Lopullinen työ, joka tehtiin 1800-luvun puolivälissä, oli suurin tehty rakennustyö siihenastisessa Suomessa: Tekniikan kehitys oli ollut melkoinen 1800-luvulla. Kanavan rakentajilla oli apunaan muun muassa ruotsalaisia ja englantilaisia kanavainsinöörejä, joilla oli uusinta käytännön kokemusta rakentamistyöstä, mutta itse työ vaati raakaa lihasvoimaa. Moni suomalainen työskenteli kanavatyömailla niin 1850- ja 60-luvuilla kuin 1930- ja 1960-luvuillakin.
Paaskosken tutkimus on mielenkiintoinen kuvaus paitsi tekniikan kehityksestä myös kanavan rakentamiseen liittyneestä esteettisestä näkemyksestä. Kanava nähtiin ajan tekniikan ihannoinnin hengessä ihmisen voittona luonnosta, joten oli paikallaan tehdä kanavaa ympäröivästä alueesta kaunis. Käytetty lähdeaineisto on kattava ja mukana on myös Venäjän arkistojen aineistoa. Kirjan kuvitus on mainiota, sekä vanhoja piirroksia että aivan uusia valokuvia. Lisäksi kuvia on koottu monista eri arkistoista, mikä lisää niiden kiinnostavuutta. Kirja sopii paitsi tekniikan historiasta, myös paikallishistoriasta kiinnostuneille.
Jari Hanski