Itsekkyyttä vai valtiomiestaitoa. Ruotsin idänpolitiikka vuodesta 1812 vuoteen 2002
Toimittanut Tapani Suominen
Esa Seppänen
Avaran sielun anarkia.
Voiko venäläisyyttä ymmärtää?
Kylmästä sodasta kriisinhallintaan
Tuomas Forsberg
Nato-kirja
Ruotsalaista valtiomiestaitoa
Itsekkyyttä vai valtiomiestaitoa. Ruotsin idänpolitiikka vuodesta 1812 vuoteen 2002
Toimittanut Tapani Suominen
Tammi, 2002
290 s, 28,50 e
Ruotsi ei ole ollut sodassa sitten vuoden 1809, jolloin maa menetti itäisen maakuntansa Suomen Venäjälle. Kuusitoista tutkijaa, poliitikkoa ja virkamiestä analysoi Ruotsin ulkopolitiikan kehitystä Itsekkyyttä vai valtiomiestaitoa -artikkelikokoelmassa.
Ensimmäisenä artikkelina teoksessa on Suomen Tukholman-lähettiläs Heikki Talvitien laaja esitys Ruotsin ulkopolitiikasta ja sen nivoutumisesta vuonna 1812 muotoutuneeseen sovintopolitiikkaan. Tuolloin Ruotsin kuningas Kaarle XIV Juhana solmi Turussa sopimuksen Venäjän keisari Aleksanteri I:n kanssa: Ruotsi ei tulisi hyökkäämään Venäjälle eikä pyrkisi valloittamaan Suomea takaisin. Talvitie pyrkii esittämään, kuinka sitoutumattomuus ja rauhantahtoisuus muodostuivat lopulta Ruotsin ulkopolitiikan perusdoktriiniksi, joka edelleen on voimassa.
Muut kirjoittajat kommentoivat Talvitien artikkelia ja esittävät omia näkökulmiaan Ruotsin ulkopolitiikan historiasta. Mielenkiintoisia ovat muun muassa dosentti Wilhelm Agrellin artikkeli Ruotsin puolustussuunnitelmista kylmän sodan aikana, dosentti Åke Sandströmin esitys ruotsalaisten Suomi-kuvasta 1800-luvulla sekä professori Henrik Meinanderin artikkeli, jossa hän kommentoi kaikkien muiden esittämiä huomioita. Vaikka artikkeleiden sisältö jää jossain määrin epätasapainoiseksi, sisältö pysyy kuitenkin melko hyvin koossa.
Itsekkyyttä vai valtiomiestaitoa tuo suomalaisille uusia ajatuksia läntisen naapurimme ulkopolitiikasta – joka ei kuitenkaan olisi voinut olla Suomen tie.
Jari Hanski
Yksi selitysyrityksistä
Esa Seppänen
Avaran sielun anarkia.
Voiko venäläisyyttä ymmärtää?
Tammi, 2002
368 s, 25 e
Niin kauan kuin me suomalaiset olemme olleet tekemisissä venäläisten kanssa, olemme me etsineet vastauksia venäläisyyden mysteeriin. Moskovassa pitkään asunut ja työskennellyt upseeri ja herrasmies Esa Seppänen on nyt liittynyt selitysyritysten laatijoiden joukkoon.
Ennen Seppästä saman haastavan tehtävän äärellä ovat olleet kymmenet suomalaiset poliitikot, diplomaatit ja tutkijat. Muutamista viimeisimmistä mainittakoon Mauno Koivisto, Antti Karppinen, Arto Luukkanen, Ilmari Susiluoto, Anne Kuorsalo ja Martti Valkonen.
Nyttemmin jo vakinaisesta palveluksesta eronnut diplomaatti Antti Karppinen kirjoitti muutama vuosi sitten teoksessaan Venäjän aatetta jäljittämässä, että venäläisyyden aate on arvoitus, johon venäläiset itse sen enempää kuin länsimaiset tarkkailijatkaan eivät ole vuosisatojen kuluessa löytäneet ratkaisuja.
Lienee turha edes mainita, ettei Esa Seppänenkään ole siihen pystynyt. Sen sijaan hän on kirjoittanut varsin sympaattisen kirjan, jossa hän ruotii kokemuksiaan venäläisten kanssa kiinnostavalla tavalla.
Seppänen tekee älykkäitä havaintoja, joista useimpiin moni Venäjällä kuljeskellut voinee yhtyä. Seppänen on muotoillut havainnoistaan pikku anekdootteja. Henkilöitä on paljon, käänteet ovat yllättäviä, jopa absurdeja. Venäläiset klassikot lienevät saaneet Seppäsen pauloihinsa.
Kirjan takakansitekstissä luvataan, että teoksellaan Seppänen selättää venäläiset. Taitaa olla hieman liikaa luvattu. Ei venäläistä ulkomaalainen selätä.
Tämän myöntänee Seppänen itsekin. Kirjan viime sanoikseen hän lausuu: "...suuren naapurimme avaraa sielua voi järjen tasolla ymmärtää, mutta tunteen tasolla sitä voi vain joko rakastaa tai vihata."
Arno Ahosniemi
Kylmästä sodasta kriisinhallintaan
Tuomas Forsberg
Nato-kirja
Ajatus-Kirjat, 2002
327 s, 28,60 e
Tuomas Forsbergin Nato-kirja on tasapainoinen tietopaketti Naton historiasta ja tulevaisuuden näkymistä ja samalla huomionarvoinen puheenvuoro Suomen mahdollisesta Nato-jäsenyydestä virinneessä keskustelussa. Forsberg analysoi terävästi järjestön roolia kylmän sodan jälkeisessä maailmassa. Kun Nato kylmän sodan kaudella oli kiinteä osa silloista voimatasapainojärjestelmää, niin kylmän sodan jälkeen se kehittyi kohti laaja-alaista kollektiivisen turvallisuuden järjestöä, mikä käytännössä merkitsi yhteistyötä ulkopuolisten valtioiden kanssa ja toiminnan laajentamista kriisinhallintaan.
Forsberg kuvaa ytimekkäästi Naton päätöksentekojärjestelmää, joka perustuu konsensukseen ja antaa pienille maille vaikutusvaltaa omaa turvallisuuttaan välittömästi koskevissa asioissa. Naton ydin on sen peruskirjan viides artikla, joka antaa jäsenvaltioille keskinäiset turvatakuut. Forsberg muistuttaa, ettei sotilaallisen avun antaminen hyökkäyksen kohteeksi joutuneelle jäsenmaalle ole automaattista, vaan jäsenmaat tekevät siitä erillisen päätöksen. Hän korostaa aiheellisesti, ettei Nato ole pelkkä puolustusliitto vaan yhteiset arvot jakava valtioiden yhteisö.
Naton todennäköistä laajentumista tarkastellessaan Forsberg esittää, että Naton tulisi tulevaisuudessa ottaa Venäjän jäsenyys vakavasti. Hän analysoi Suomessa Nato-jäsenyydestä käytyä keskustelua turvatakuiden, vaikutusvallan ja identiteetin näkökulmasta päätyen johtopäätökseen, ettei Suomella nykyoloissa ole painavia syitä tehdä ratkaisua suuntaan tai toiseen. Forsberg ottaa varovaisesti kantaa Suomen jäsenyyteen todetessaan, että tehtäviltään laaja-alaisesta ja jäsenistöltään kasvavasta Natosta tuskin kannattaisi pysyä ulkona. Selkeästi jäsennelty kirja tarjoaa hyödyllistä perustietoa Natosta ja hyviä näkökulmia suomalaiseen keskusteluun.
Jussi Syrjälä