Keijo Korhonen
Haavoitettu jättiläinen.
Yhdysvallat syyskuun 2001 jälkeen
Heikki Mäki-Kulmala
Näin puhui Sarasvuo
Tuula Juvonen
Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia
Kent Lindahl
EXIT. Irti natsismin kahleista
Aino Ackté. Elämänkaari kirjeiden valossa
Toimittaneet Pentti Savolainen ja Matti Vainio
Bileet Tornissa
Toimittanut Heikki Valkama
Sinikka Tarvainen
Voodoo. Afrikkalainen menestystarina
Mervi ja Pekka Kaarninen
Sivistyksen portti. Ylioppilastutkinnon historia
Vastakohtien maa
Keijo Korhonen
Haavoitettu jättiläinen.
Yhdysvallat syyskuun 2001 jälkeen
Otava, 2002
264 s, 31 e
Keijo Korhonen tarkastelee teoksessaan Haavoitettu jättiläinen Yhdysvaltain politiikkaa ja yhteiskuntaa syyskuun 2001 terrori-iskujen jälkeisessä tilanteessa. Teoksen alkuosassa pääpaino on presidentti George W. Bushin ulkopolitiikan ja terrorismin vastaisen sodan ruotimisessa. Räväkästä kirjoitustyylistään tunnettu Korhonen ei yllätä arvostellessaan Yhdysvaltain johdon toimintaa. Presidentti taustaryhmineen saa osakseen kirpeää arvostelua sotahysterian ylläpitämisestä, ja rahavallan turmelema poliittinen järjestelmä kokonaisuudessaan saa kuulla kunniansa.
Hyvää ajankuvaa tarjoavan teoksen loppuosa käsittelee Yhdysvaltain yhteiskuntaa. Eniten mielenkiintoa herättävät Korhosen omakohtaiset kokemukset perheen keskeisen aseman ja vankan isänmaallisuuden kaltaisista ilmiöistä. Arizonan yliopistossa professorina toimivan Korhosen myötätunto on tavallisen amerikkalaisen puolella. Hän antaa tunnustusta esimerkiksi tavalliselle amerikkalaiselle opiskelijalle, jolle yliopistokoulutuksen hankkiminen on tuottoisa mutta samalla kallis investointi.
Värikkään kielenkäytön ansiosta teos on piristävä lukukokemus, vaikka lukija ei joka suhteessa jakaisikaan Korhosen maailmankuvaa. Ulkopuoliselle Yhdysvallat on vaikea pähkinä purtavaksi. Kohdettaan avoimin mielin tarkastelevaa Korhosta ei vaivaa liiallinen eurooppalainen itseriittoisuus. Vastakohtien varaan esityksensä rakentava Korhonen on oikeassa todetessaan, että Yhdysvalloista on vaikea kirjoittaa mitään yleispätevää, koska kaikki johtopäätökset saattavat olla samanaikaisesti totta ja harhaanjohtavaa yleistämistä. Hän toteaa osuvasti, että Yhdysvallat herättää ihailua ja kateutta, ystävyyttä ja vihaa, mutta välinpitämättömäksi se ei jätä ketään.
Jussi Syrjälä
Silmänkääntäjäin oppipojat
Heikki Mäki-Kulmala
Näin puhui Sarasvuo
Vastapaino, 2002
141 s, 16,80 e
Heikki Mäki-Kulmala jäljittää parkkihallien psykokapitalistin, hurmossaarnaaja Jari Sarasvuon aatteellista taustaa. Yritteliään tv-kasvon ja verkostomarkkinoinnin gurun takaa pilkistää monenkirjavia humpuukimaakareita, kuten L. Ron Hubbard ja Dale Carnegie. Reseptiä on toistettu kautta aikojen: Kun jäljittelet menestyjiä, menestyt itsekin. Kun uskot, teet sen, mihin uskot.
Miksi ihmiset sitten eivät menesty? Jokaisen yritteliään sankarin tiellä on leegio lannistajia ja latistajia, epäuskoisia jarruttelijoita. Kuten aina, epäselväksi jää, miksi latistajat ovat latistajia. Jos tie menestykseen on kaikille avoin, miksi vain harvat sille astuvat?
Mitään "omaa" Sarasvuo ei tarjoa. Pikemminkin hänen salaisuutensa on amerikkalaisten menestysoppaiden onnistunut soveltaminen paikallisiin oloihin. Miksi ihmiset sitten uskovat huijareihin? Mäki-Kulmala viittaa riittämättömyyden tunteeseen, ihmisten haluun olla "voimakkaampia, älykkäämpiä, luovempia, kauniimpia ja myös parempia ilmaisemaan tätä kaikkea". Kelvollisempia analyyseja jää kaipaamaan.
Mäki-Kulmala puhuu skeptikon varoittelevalla rintaäänellä ja essee toimii joutuisana johdatuksena silmänkääntäjien, hullujen, hölmöjen ja jymäytysten historiaan. Sen sijaan laajat siteeraukset maailmankirjallisuudesta vaikuttavat mielivaltaisilta, Cervantesista Väinö Linnaan. Sofistitkin kuvataan yksipuolisesti Platonin värittämästä näkökulmasta. Kysymyksiä jää ilmaan: Miksi menestysvalmennusideologia rantautui Suomeen vasta 1990-luvulla, kun se myi Yhdysvalloissa miljoonia jo 1930-luvulla?
Jouni Avelin
Jämerää homotutkimusta
Tuula Juvonen
Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia
Vastapaino, 2002
313 s, 24 e
Tamperelaistutkija Tuula Juvosen väitöskirja käsittelee homoseksuaalisuuden sosiaalista rakentumista sotienjälkeisessä Suomessa keskittyen 1950- ja 1960- lukujen Tampereelle. Juvonen lähtee liikkeelle ajatuksesta, ettei homoseksuaalisuus ole mitään olemuksellista, vaan muodostuu yhteiskunnallisten käytäntöjen rakentamana. Tässä Juvonen myöntää avoimesti velkansa Michel Foucault’n käsitykselle sukupuolisuuden historiasta.
Juvosen kirjan viehättävyys perustuu suurelta osin sille, että hän on avoimen valmis kertomaan aineistonkeruustaan ja sen ongelmista; paljolti vaietusta aiheesta ei ole vieläkään aina helppo puhua. Kirjan merkityksellisintä antia homoseksuaalisuuden historialle lienee Juvosen halu hajauttaa homoseksuaalisuuden käsitettä entisestään, paikallistaa, rikkoa kuva suurkaupunkihomoista.
Kirja kartoittaa niin homoseksuaalisuuteen liittyneitä uskomuksia kuin homoseksuaalien tapoja toteuttaa sukupuolisuuttaan ja löytää kumppaneita. Samalla se on myös armottoman lääketieteellistämisen, kriminalisoinnin ja vaikenemisen historiaa, se paljastaa niin pakkosterilisaatiot kuin suomalaissoturien keskinäiset sukupuolisuhteet toisessa maailmansodassa.
Joskus kitkeränäkään teos ole synkkä: Itse en voinut olla lukematta kirjaa SF-elokuvien luomaa 1950-luvun kuvaa vasten. Monien vastaajien puhe tuonaikaisista "hyvistä tavoista" ja homoseksuellien hienotunteisuudesta rinnastui mielessäni väkisinkin vanhojen filmien hanneshäyristen ja leojokeloiden maailmaan. Tutkimuksellisten ansioidensa ohella Juvosen kirja onkin osa nautittavinta suomalaista historiankirjoitusta. Se ei ole vähäinen ansio.
Tapani Kilpeläinen
Kansankoti tuuliajolla
Kent Lindahl
EXIT. Irti natsismin kahleista
Suomentanut Leena Nilsson
Like 2002
346 s, 25 e
Mediassa on viime vuosina havahduttu äärioikeiston nousuun. Årstassa, Tukholman esikaupungissa varttuneelle Kent Lindahlille ilmiö on tuttu jo 1980-luvun alusta: Silloin hän itse alkoi liikkua uusnatsien jengeissä.
Muistelmateoksessaan Lindahl kuvaa kansankotia tuuliajolla. Nuoruusvuosia koulussa, kesäsiirtolassa, kaduilla ja armeijassa leimasi eloonjäämistaistelu. lykästä, mutta koulussa viihtymätöntä poikaa kiusattiin, kunnes hän oppi lyömään takaisin. Hengenheimolaisia hän löysi ystäväpiiristä, jossa ihailtiin Kaarle XII:ta ja Adolf Hitleriä.
Lindahl tilittää uusnatsivuosiaan itseään säästämättä: viina- ja väkivaltarikoskierrettä, vaihtuvia työpaikkoja vartioalalla sekä välien rikkoutumista kotiin. Uusnatsien arvomaailmasta kirja maalaa lohduttoman kuvan. Kotimaansa pelastajina itseään pitävät nuoret näkevät jokaisen kadulla liikkujan vihollisena, poliittisesti tai etnisesti vääränvärisenä.
Päihdekierteestä ja vihantäyteisestä elämäntavasta vuosien terapian jälkeen vapautunut Lindahl muistuttaa skiniaatteen sisäisistä ristiriitaisuuksista: Etelä-Euroopasta tulevia maahanmuuttajia hakattiin, samojen maiden skinheadit kelpasivat aateveljiksi. "Sosiaalipummeja" halveksivat nahkapäät kävivät itsekin sosiaalitoimiston luukulla.
Lindahl on vuonna 1998 Ruotsissa käynnistetyn Exit-projektin perustajia. Projekti auttaa nuoria eroon rasistisista ääriliikkeistä. Keskustelutilaisuuksien ja koulukäyntien lisäksi menestyksekkääksi osoittaneeseen Exit-toimintaan kuuluu konkreettistakin apua, esimerkiksi uuden asuinpaikan etsimistä entisten aateveljiensä vainoamalle nuorelle. Työsarkaa riittää: Jo 1980-luvulla käynnistynyt sosiaalivaltion rapauttaminen tarjoaa ääriliikkeille oivan kasvualustan.
Jani Saxell
Satakielen kirjeitä
Aino Ackté. Elämänkaari kirjeiden valossa
Toimittaneet Pentti Savolainen ja Matti Vainio
WSOY, 2002
576 s, 40 e
Aino Ackté (1876–1944), yksi Suomen laulutaiteen ensimmäisistä kansainvälisiä tähdistä, oli ahkera kirjeiden kirjoittaja. Pentti Savolainen ja Matti Vainio ovat toimittaneet hänen laajan kirjeenvaihtonsa kirjaksi. Valtaosa teoksen kirjeistä on osoitettu Acktén äidille, laulajatar Emmy Acktélle, tämän kuoleman jälkeiset taas toiselle puolisolle Bruno Jalanderille.
Toimittajat ovat onnistuneet suuressa työssään, vaikka jotain jää puuttumaankin. Henkilökuvasta olisi tullut täyteläisempi, jos kirjeiden lomassa olisi kuvattu Acktén elämää hieman enemmän. idin ja tyttären välisen tiiviin kirjeenvaihdon rinnalle olisi toivonut kerrontaa Acktén ensimmäisestä puolisosta Heikki Renvallista ja pariskunnan lapsista, joista taiteilija joutui uransa vuoksi olemaan pitkiä aikoja erossa.
Lukija saa tutustua tarkasti Acktén taiteelliseen uraan, sen loistohetkiin ja varjopuoliin. Kirjeiden kautta voi kurkistaa 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun pariisilaiselämään sekä suomalaisen kulttuurin kiihkeään alkutaipaleeseen.
Tiheään kirjoitetut kirjeet ja arjen pikkutarkka kuvaaminen antavat vilpittömän kuvan uraa luovan oopperatähden elämästä. Ackté saavutti päämääränsä, hänestä tuli aikansa juhlittu diiva, samalla hän myös täytti äitinsä toteutumattoman haaveen. Vaatimattomuus ei pukenut oopperatähtiä ja niin myös Ackté omaksui ajan tyylin mukaisen ja tähdelle sopivan ylellisen elämäntavan. Glooriasta huolimatta kirjeiden kirjoittaja on työn ja perheen välillä kamppaileva nainen. Kaipaus ja yksinäisyys olivat myös osa hänen tähteyttään.
Elli Arivaara-Suomalainen
Puhe jatkukoon
Bileet Tornissa
Toimittanut Heikki Valkama
WSOY, 2002
178 s, 26 e
Keväällä 2002 alkoi Ylioppilaslehdessä ilmestyä mielenkiintoinen juttusarja, jossa lehden silloinen päätoimittaja Heikki Valkama referoi koolle kutsumiaan Tornin Bileitä. Niissä tusinan verran yhteiskunnallisia keskustelijoita pohti yhdessä ajan keskeisiä kysymyksiä mediasta talouteen ja kasvatuksesta globalisaatioon. Keskustelujen esikuvana olivat 1930–1960 -luvuilla järjestetyt samaan tapaa käydyt keskustelut.
Bileet Tornissa laajentaa nämä samat artikkelit kirjaksi. Laajennus on onnistunut, ja pidempi formaatti, noin 30 sivua keskustelua kohden, tekee niille oikeutta. Kaikki pääsevät ääneen, ja keskustelujen rönsyilevä eteneminen nousee hyvin esille.
Vaikka keskustelujen aihepiirit eivät yllätä, on keskustelijoiden valinta suoritettu kiitettävällä ennakkoluulottomuudella. Mukaan on päässyt niin marxilainen kuvataiteilija kuin kokoomuslainen kansanedustaja ja pankkiirikin. Ainoa keskustelijoita yhdistävä tekijä on suhteellinen nuori ikä – kaikki ovat alle nelikymppisiä – ja heidän aiempi näkyvyytensä yhteiskunnallisessa keskustelussa. Hyvä oivallus on myös olla päästämättä ketään alustamaan omalta alaltaan.
Tornin keskustelut eivät päädy suuriin johtopäätöksiin, eikä niitä lukiessa välttämättä opi uutta tai yllättävää. Olisi kuitenkin väärin syyttää kirjaa tästä, sillä tämä ei nähdäkseni ole Bileiden tarkoituskaan. Pikemminkin kirjan tarkoitus on edeltäjiensä tapaan kertoa omasta ajastaan ja sen keskeisistä kysymyksistä. Ajankuvana kirja toimiikin mainiosti.
Juha Merimaa
Voodoo tulee
Sinikka Tarvainen
Voodoo. Afrikkalainen menestystarina
Yliopistopaino, 2002
175 s, 28 e
"Tämä on Gu... satoja vuosia vanha. Raudanjumala... Annan sille... punaista palmuöljyä... teurastan kukon... ja kaadan Gun päälle verta." Näin esitteli eräs beniniläinen yhtä neljästä kotijumalastaan aiheeseen perehtyneelle Sinikka Tarvaiselle. Hänen vastikään ilmestynyt kirjansa Voodoo kertoo Afrikan uskonnollisesta perinteestä, jonka tunnustamista maailmanuskontojen suurten joukkoon vaaditaan 70 miljoonan kannattajan voimalla.
Voodoon synnyinseutuina pidetään Nigerian, Beninin ja Togon alueita. Fon- ja ewe-sukuisten kielten sana "vodu", jumala tai henki, viittaa animistisiin uskontokuntiin. Beninissä, joka meillä on yhä tutumpi maa kulttuurikeskus Villa Karon ansiosta, 70 prosenttia 5,5 miljoonaisesta kansasta on voodoon harjoittajia. Se tuo voimakkaasti esiin sitkeyden, sopeutumiskyvyn ja elämänilon. Se on tietoisuutta luonnon ja ihmisen yhteydestä. Myös niin, että afrikkalainen kristitty tai muslimi yhä kääntyy tiukassa tilanteessa vaikkapa asunnon vartijan ja jumalten sanansaattajan Legban puoleen.
Tarvaisen kirjan polveileva aineisto ei hahmotu kuitenkaan helpolla. Järjestymätön vaikutelma johtuu osaltaan otsikointityylistä. Miksi muuten oli siteerattu Beniniä kielteisesti 24 vuotta vanhasta Lonely Planetin West Africasta, kun uusin laitos kertoo päinvastaista? Tarvainen on joka tapauksessa urakoinut kiintoisan avauksen afrikkalaiseen sielunmaisemaan, jossa urbaanilla eurooppalaisella on pähkäilemistä riittämiin.
Irmeli Tanttu Porkka
Pääsykokeesta päättökokeeksi
Mervi ja Pekka Kaarninen
Sivistyksen portti. Ylioppilastutkinnon historia
Otava, 2002
400 s, 43 e
Mervi ja Pekka Kaarnisen teos on tärkeää kulttuurihistoriaa. Kiinnostavalla tavalla se esittelee ylioppilastutkintomme historian Turun Akatemian ajoista tähän päivään. Se osoittaa myös, kuinka tutkinto on herättänyt aina kiihkeääkin keskustelua, eikä vain järjestäjien ja suorittajien piirissä. Teoksesta saa paitsi yksityiskohtaisen selostuksen yo-kokeen vaiheista, myös tietoa abiturienttien ja arki- ja juhlaelämästä.
Silloin, kun yliopistoa ei vielä ollut, mentiin ulkomaille. Jo 1300-luvulla Pariisissa opiskeli 12 suomalaista. Turku sai lukion 1630, ja kymmenen vuoden kuluttua siitä tuli yliopisto. Suomalaisen ylioppilastutkinnon esivaiheena voi pitää dekaanin suorittamaa pääsykuulustelua, jota ei kuitenkaan vaadittu aatelisilta.
Sittemmin tutkinto on käynyt läpi monia uudistuksia ja muutoksia. Esimerkiksi vuodesta 1828, jolloin yliopisto oli jo Helsingissä, yksityisopetusta saaneita kuulusteltiin viidessä aineessa, koulunpenkiltä saapuneita kaikissa. Suomen kieli tuli mahdolliseksi oppiaineeksi 1843. 1922 kielten kokeisiin tulivat kaksipuoleiset käännökset, jotka säilyivät aina 1970-luvulle saakka. Seuraava suuri muutos ylioppilastutkinnossa tapahtui vasta viime vuosisadan lopulla lukiouudistuksen myötä.
Vaikka ensimmäiset naisylioppilaat valmistuivat jo 1870-luvun alussa, naisen piti vielä pitkään anoa erivapautta sukupuolestaan akateemisia opintoja varten. Valkoinen lakki vakiintui ylioppilaan tunnukseksi vuonna 1875.
Esko Karppanen