Heinästä paperia | Yhteisen tien päässä | Prometheuksen perilliset | Esitiedettä sensuurin välistä | Markkinapolitiikan airuet | Tutkitun tiedon puolesta | Hur känns det att vara groda?
Maaseutu autioituu, ja paperiteollisuus kärsii koivupulasta. Näköpiirissä on kuitenkin mahdollisuus kolmannen asteen symbioosiksi: pellot tuottaisivat koivua korvaavaa ruokokuitua.
Hienopaperin valmistukseen käytetään havupuukuidun lisäksi lyhyempää lehtipuukuitua, jota saadaan yleensä koivusta. Vielä 60-luvulla ajateltiin, että maan tulevaisuus lepäisi paremmin ilmastoomme sopivien havupuiden varassa. Niinpä istutuksissa suosittiin kuusta ja mäntyä; koivua pidettiin lähinnä metsien rikkaruohona. Nyt 90-luvulla Suomen metsien puuvarannosta lehtipuita on alle 20 prosenttia, ja hienopaperiteollisuus on tuontikoivun varassa. Sitä rahdataan Venäjältä vuosittain miljoonia kuutioita. Viime aikoina kansainvälinen ympäristöliike on sovitellut suurennuslasia Itä-Karjalan hakkuuaukeitten ylle, ja suomalaisten metsäjättien on kiinnitettävä entistä enemmän huomiota siihen, mistä ja minkälaisilla menetelmillä raaka-aine on kerätty. Yhtenä tulevaisuuden raaka-ainevaihtoehtoina voidaan harkita kotimaisilta pelloilta kerättävää ruohoa.
Puun ja heinän päärakenneosat ovat selluloosa, hemiselluloosa ja ligniini. Sellun raaka-aineeksi valitun kasvilajikkeen tulisi sisältää mahdollisimman paljon selluloosaa. Ligniini on puolestaan solujen sidosainepolymeeri, joka aikaansaa paperin kellastumisen. Se pyritään poistamaan tai hajottamaan sellunvalmistuksessa, joten erityisesti heinäsellua tehtäessä kasvin pitäisi sisältää sitä mahdollisimman vähän. Lisäksi lajikkeen tulisi olla runsassatoinen Suomen pohjoisissa oloissa, jotta kasvi olisi realistinen vaihtoehto paperiteollisuudelle.
Erittäin satoisaksi ja hyväkuituiseksi havaittiin ruokohelpi (Phalaris arundinacea L.). Muita tutkittuja kasveja olivat ruoko- ja nurminata sekä vuohenherne. Ruokohelpi on monivuotinen heinä, josta saadaan satoa jo kylvön jälkeisenä vuonna, noin 5-7 vuotta samasta kylvöksestä. Monivuotisilla kasveilla vältytään paljaasta peltoalasta, jolloin eroosiolle altista maata ei ole vuosittain. Kasvi on todettu myös hyväksi bioenergian lähteeksi turpeen kanssa poltettuna. Viimeaikaiset lupaavat tulokset sen käyttökelpoisuudesta paperin raaka-aineena osoittavat sen olevan liian arvokasta poltettavaksi.
Viikin maa- ja kotitalousteknologian laitoksella professori Aarne Pehkosen johdolla on pyritty kehittämään toimivaa korjuutekniikkaa. Korjaamalla kevätauringon kuivaama sato ennen uuden kasvukauden alkua vältytään turhilta kuivauskustannuksilta. Korjuuajankohdan valinta on kuitenkin hankalampaa kuin tavallisessa heinänkorjuussa. Talven lumituiskut painavat ruokohelpikasvustot maanpinnan suuntaisiksi. Kasvien lomaan muodostuu myös jäälauttoja, joiden sulaminen eristävän kasvipeitteen suojassa vaatii aikaa.
- Toisaalta sato olisi kerättävä ennen roudan sulamista, jotta korjuukoneet eivät uppoaisi märkään ja pehmeään keväiseen maahan, kertoo tutkimuksen parissa puurtava Mika Hemming. Korjuuvälineinä on kokeissa käytetty heinän ja säilörehun käsittelyyn tarkoitettuja koneita.
- Perinteisen heinänkorjuutekniikan lisäksi kaivataan menetelmää kasvin osien erotteluun jo korjuuvaiheessa, siten voidaan vaikuttaa saatavan sellun laatuun, kertoo Pehkonen. Myös selluksi kelpaamattomalle lehtiainekselle on pyritty löytämään käyttöä. Lehtimassaa on kokeiltu turpeen kaltaisena biofiltterinä ja todettu se imukyvyltään tehokkaaksi. Lietelannan kompostoinnissa lehtimassan paineen alainen vedenpidätyskyky on todettu jopa paremmaksi kuin turpeen. Tavoitteena on biomassan kokonaishyödyntäminen ympäristöämme säästäen. Pehkonen maalaa uuden tekniikan mahdollisuudet hempein värein. - Erilaisten biotuotteiden kehittely uusiutumattomien raaka-aineiden käytön sijaan antaa toivoa elämän säilymisestä maapallolla.
Paperiteollisuuden tutkimuslaitoksen ja prosessisuunnittelun edustajat ovat osallistuneet tutkimushankkeisiin, mutta toistaiseksi päätökset puuttuvat. Ensimmäiset agrokuitupaperin koeajot aloitettiin Otaniemen Keskuslaboratorion koepaperikoneella lokakuun puolivälissä. Tehty tutkimus on kuitenkin ollut suurelta osalta perustutkimusta, joka vaatisi vielä laajan pilottivaiheen toteuttamista. Nykyhanketta koordinoiva ja rahoittava maa- ja metsätalousministeriö haluaa toistaiseksi odotella rauhassa koetuloksia. Monivuotisessa tutkimushankkeessa ovat olleet Helsingin yliopiston ja Keskuslaboratorion lisäksi mukana mm. maa- ja metsätalousministeriön alainen Maatalouden tutkimuskeskus, Työtehoseura, VTT, Åbo Akademi ja Jaakko Pöyry Oy.
Jos kokeet onnistuvat, pallo on sen jälkeen paperiteollisuudella. Suurteollisuuden myönteisten päätösten jälkeen EU-aikana rajuihin muutoksiin joutuneet viljelijät olisivat luultavasti taivuteltavissa mittavaankin raaka-ainetuotantoon. Perinteisistä puuraaka-aineisiin perustuvista tekniikoistaan kiinnipitävien paperiteollisuuden edustajien positiivinen suhtautuminen heinänkeittoon tarvinnee kuitenkin enemmän asennemuokkausta - olkien keräilyä on pidetty lähinnä kehitysmaiden puuhasteluna.
Hänen yli kymmenhenkisen ryhmänsä pääteemana on kuitenkin olki- ja puuligniiniä hajottavien ligninolyyttisten entsyymien tutkiminen. On pyritty löytämään sienilajeja, jotka hajottaisivat puu- tai ruohomassassa olevaa ligniiniä, mutta jättäisivät oleellisen selluloosan mahdollisimman ehjäksi. Ligniinin hajottamisen lisäksi tavoitteena on muokata kasvimateriaalia myös muilla paperinvalmistusprosessia parantavilla tavoilla.
Värin vaalenemisen lisäksi sienikäsitellyn raaka-ainemassan hienoainespitoisuus vähenee puoleen käsittelemättömästä. Myös paperin valmistus- ja laatuominaisuudet kuten vedenpoistuma, ilman läpäisevyys ja vetolujuus ovat kokeissa lähestyneet kokonaan puusta valmistetun paperin tasoa. Sienien toimivina työkaluina on useampia ligniiniä hajottavia entsyymejä kuten ligniini- ja mangaaniperoksidaasi sekä lakkaasi. Äskettäin Hatakan ryhmä onnistui eristämään ligniiniperoksidaasia olkialustoilta. Ryhmä on vakuuttunut siitä, että tämä paljon tutkittu entsyymi on tärkeä linkki ligniinin hajotuksessa. Ryhmän tavoitteena on tuottaa eristetyistä entsyymeistä seoksia, joita voidaan soveltaa myös nopeissa teollisuusprosesseissa.
- Luonnon monimuotoisuuden säilyttäminen on todellakin tärkeää, ei vain kauniin ajatuksen vuoksi sinänsä. Esimerkiksi yksi käyttämämme sieni, Ceriporiopsis subvermispora, kuuluu maassamme vain hyvin harvoin tavattaviin lajeihin. Muitakin bioteknisesti lupaavia sienituttavuuksia löytyy Suomessa uhanalaisten kääpien joukosta. Sienissä on monenlaista vielä tutkimatonta potentiaalia biotekniikan tarpeisiin paitsi puunjalostuksessa myös lääkkeiden ja mausteiden valmistuksessa. Valkolahosienistä valmistetut syöpälääkkeet ovat esimerkiksi markkinajohtajia Japanissa. Lajien katoaminen merkitsee tuon potentiaalin häviämistä, Hatakka huomauttaa.
Ryhmä on tehnyt mikrobikäsittelyjä laboratorio-olojen lisäksi myös suuremmassa 600 litran pilottibioreaktorissa. Teollisuudessa toteuttamiskelpoisen sienihajotuksen tulisi olla myös nopeaa, siksi tutkimuksissa on rajoituttu maksimissaan parin viikon kokeiden optimointiin. Valkolahottajasieniä tutkitaan myös USA:ssa. Siellä kokeillaan, kuinka sienten avulla voidaan kehittää mekaaniseksi massaksi tarkoitetun puuhakkeen käsittelyä. Mekaanisessa massanvalmistuksessa puun jauhatus syö valtavat määrät energiaa, ja tätä energiankulutusta pyritään vähentämään.
- Omat työmme ovat kuitenkin niitä harvoja hankkeita, joissa sienikäsiteltyä raaka-ainetta on käytetty kemiallisen massan valmistukseen. Sienten mahtavaa potentiaalia pitäisi hyödyntää tosissaan pyrittäessä vähentämään pääteollisuutemme ympäristökuormitusta ja energiantarvetta, Hatakka korostaa.
Artikkelit 17/95: Heinästä paperia | Yhteisen tien päässä | Prometheuksen perilliset | Esitiedettä sensuurin välistä | Markkinapolitiikan airuet | Tutkitun tiedon puolesta | Hur känns det att vara groda?
Kirkko keskellä kylää. Niinhän se ennen oli. Siihen aikaan, kun kirkko oli yhteiskunnan mahtitekijä ja ihmisen elämän säätelijä, kehdosta hautaan. Ja yliopistossa teologinen tiedekunta oli tiedekunnista suurin ja tärkein. Valtiopäivillä papistolla oli oma etuoikeuksin varustettu säätynsäkin. Nyt kirkot ovat tyhjillään tai niitä muutetaan tanssipaikoiksi.
Yliopistossa esiintyi vielä 1980-luvulla liike, joka vaati jumalanpalveluksen poistamista yliopistollisten seremonioiden yhteydestä. Silloin konsistori katsoi, ettei tilannetta ollut syytä muuttaa. Asiasta ei väitelty, eikä kantaa perusteltu. Todettiin vain, että jumalanpalvelusperinne on osa yliopiston avajaisperinnettä, joka on puolestaan osa suomalaista valtionkirkkoperinnettä. Millainen perustelu tämä on yhteisölle, jolla ei pitäisi olla ulkopuolisia auktoriteetteja. Onko kirkon ja yliopiston side epäpyhä allianssi? Entä jos teologit ovatkin oikeasssa? Nietzschen hullu mies julisti sata vuotta sitten jumalan kuolleeksi. Hautajaisten pito taisi osoittautua ennenaikaiseksi.
Eikö meilläkin nyt olisi jo korkea aika purkaa valtion ja kirkon symbioosi, joka "on merkillinen jäänne aivan toisenlaisesta aikakaudesta ja yhteiskunnasta", kyseli Helsingin Sanomat pääkirjoituksessaan 31. elokuuta. Mutta Suomessa ei ole edes vakavasti keskusteltu kirkon ja valtion erosta sitten vuosisadan alun, jolloin puolueet laidasta laitaan kiistelivät asiasta.
Oppihistorian professori Anto Leikola arvelee syyksi, että suomalainen demokratia on kansalaissodasta lähtien perustunut olemassaolevien olojen säilyttämiseen. Ei siihen ole mahtunut suuria yhteiskunnallisia keskusteluja.
- Olen joskus miettinyt eroa Ranskaan. Paitsi että kiivaat keskustelut kuuluvat maan tyyliin, siellä ei koskaan ole ajateltu, että aatteellisilla keskusteluilla olisi tuhoisat seuraukset Ranskan olemassaololle. Meillä Suomessa on ollut vähän kuin kysymys suorastaan maan olemassaolosta. Kun on talvisota menossa, älylliseen debattiin ei ole varaa.
Professori Ilkka Niiniluoto uskoo keskusteluhaluttomuuden osin johtuvan siitä, että kirkko itsessään on suhteellisen väljä. Kirkon jäseniltä ei odoteta ehdotonta kuuliaisuutta kirkon oppeihin.
- Suuri enemmistö haluaa kuulua kirkkoon, koska se tarjoaa tietyt perinteiset elämänrituaalit mukavassa muodossa. Katsotaan että sen tarjoama etu on suurempi kuin mahdollinen kiusaantuneisuus siitä, että samalla joudutaan hyväksymään esimerkiksi koulujen uskonnonopetus, Niiniluoto sanoo.
Dosentti Tapio Lampinen käytännöllisen teologian laitokselta muotoilee kantansa toisin. Hänen mielestään Suomi on ollut Ruotsia radikaalimpi.
- Onhan meillä käyty tätä keskustelua koko ajan. Ja parhaillaankin pohditaan tuomiokapitulien kustannusten siirtämistämistä valtiolta kirkolle. Nyt vain ei ole ollut suurta tarvetta tällaiseen keskusteluun, koska Suomessa kirkon ja valtion suhdetta on koko ajan asteittain purettu. Ruotsissa tällaista kehitystä ei ole tapahtunut. Siellä ollaan vasta pyrkimässä siihen, minkä me olemme jo saavuttaneet.
- Meidän yhteiskuntamme on katsonut, että kirkko on niin olennainen osa suomalaista yhteiskuntaa, että sen työntekijät pitää kouluttaa yliopistossa. Näin yliopisto-opettajana pidän tietenkin tärkeänä, että ihmiset saavat tieteellistä koulutusta, Lampinen painottaa. Tiedekunnassa opiskelee myös muihin uskonnollisiin yhteisöihin kuuluvia kokonaan uskontokuntiin kuulumattomia.
Saman näkökannan allekirjoittaa myös Leikola. Hänen mukaansa tiedekunta voitaisiin säilyttää vaikka kirkko ja valtio eroaisivatkin. - Minusta on kuitenkin parempi että kirkon papit saavat opetusta myös yliopistossa, jossa he oppivat edes jonkinlaista kriittistä ajattelua, jos vaihtoehtona on se, että he kouluttautuvat jossain kirkon sisään sulkeutuneessa yhteisössä, Leikola huomauttaa.
- Mutta voisi esimerkiksi ajatella, että teologien kriittinen tieteellinen koulutus annettaisiin yliopistossa, ja kirkot hoitaisivat käytännön pappiskoulutuksen samaan tapaan kuin oikeustieteen kandidaatit, jotka hankkivat pätevyyden tuomarin virkaan tuomioistuimessa. Vastaavasti aiemmin esimerkiksi erikoislääkärien koulutus tapahtui yliopistosta erikseen, eli lääkintöhallitus antoi erikoislääkärin oikeuden eikä yliopistosta kysytty sitä, Leikola lisää.
Lampisen mukaan Ruotsissa ei kunnolla tajuttu, mihin käytännöllisen pappiskoulutuksen siirtäminen pastoraali-insituutteihin johti. - Nyt Ruotsin kirkon uudet papit eivät enää saa yliopistollista koulutusta, ja käytännössä vapaitten suuntien ihmiset kouluttavat nykyisin Ruotsin kirkon papit. He tulevat yliopistosta hankkimaan vain joitakin lisäkursseja.
Helsingin yliopiston teologinen tiedekunta ei ole virallisesti tunnustuksellinen, vaikka se vastaakin pappien koulutuksesta. Lampinen myöntää, että pappien koulutus vaikuttaa myös opetukseen - Koska opiskelijoista valtaosa menee kirkon palvelukseen tai koululaitoksen uskonnonopettajiksi, on luonnollista, että se vaikuttaa siihen, miten heitä opetetaan. Hän painottaa kuitenkin, että opetus sinänsä ei ole tunnustuksellista.
Teologia tarkoittaa sananmukaisesti jumaluusoppia, oppia Jumalasta. Yliopiston perustamisen aikoihin silloisen kirkkokäsityksen lähtökohtana oli, ettei yliopiston opetus saanut olla ristiriidassa Raamatun kanssa. Niiniluodon mukaan tällaisista käsityksistä ollaan kuitenkin jo päästy eroon. - Kokonaan toinen asia on sitten se, miten pappien koulutus sopii tällaiseen tiedeyhteisöön, Niiniluoto pohtii.
Hänen mukaansa tunnustuksellisuus on noussut ongelmaksi elämänkatsomustiedon filosofian opiskelijoiden ja tiedekunnan uskontotieteen opiskelijoiden didaktisten opintojen yhdistämisessä. Filosofit ovat valitelleet joutuneensa harjoittelemaan didaktiikkaansa tunnustuksellisissa uskontoryhmissä. Lampinen huomauttaa tähän, että opettajankoulutuslaitos huolehtii didaktiikan käytännön järjestelyistä
Tiedekunnan opetusta sinänsä Niiniluoto ei pidä tunnustuksellisena. Esimerkiksi heroiittinen tekstin tulkinta on eräässä mielessä juridiikkaa; osa pappien ammattitaitoa samoin kuin lakitekstien tulkinta juristeille. Tai uskontofilosofia, jossa pohditaan käsityksiä jumalasta ja niiden argumenttien pätevyyttä ja käsitteitä. Onko esimerkiksi kaikkivoipaisuuden käsite ristiriidaton. Uskontofilosofia on legitiimi osa filosofiaa. Mutta ei siinä tarvitse sitoutua Jumalaan, Niiniluoto pohtii.
Ruotsissa kirkon ja valtion eroa perusteltiin lausumalla, jonka mukaan "valtiolla ei ole nykyaikaisessa yhteiskunnassa mitään syytä erityisesti suosia jotain tiettyä uskonyhteisöä. Päinvastoin valtion on niin pitkälle kuin mahdollista pitäydyttävä puolueettomana uskonyhteisöihin nähden."
Kirkon ja valtion eroa äänekkäimmin vaatineet vapaa-ajattelijat ovat tuoreimmissa kannanotoissaan painottaneet sitä, että vaikka kirkko vähätteleekin valtiokirkollista asemaansa, sen erityisasema on ristiriidassa keväällä uusitun perustuslain uskonnonvapautta koskevien pykälien kanssa.
- Moraalisesti ongelmallisia tilanteita syntyy väistämättä, jos perusoikeutensa nojalla uskontokuntiin kuulumaton kansalainen haluaa käyttää oikeuttaan ja samalla täyspainoisesti paneutua yhteiskunnalliseen tehtäväänsä, mutta joutuukin sellaiseen asemaan, joka on ristiriidassa hänen vakaumuksensa kanssa. Esimerkiksi kun uskonnottoman vakaumuksen omaava aineenopettaja joutuu koulutusryhmään, jossa pohditaan sitä, löysikö Luther Jumalan vai Jumala Lutherin. Vastaavanlaisia tilanteita syntyy myös yliopiston avajaisissa ja muissa uskonnollisissa seremonioissa, Niiniluoto huomauttaa.
Niiniluoto oli yhtenä allekirjoittajana konsistorille joitain vuosia sitten osoitetussa vetoomuksessa, jossa ehdotettiin jumalanpalvelusten poistamista yliopistollisten seremoniain yhteydessä. - Perustelimme vetoomusta sillä, että yliopistossa on myös uskonnottomia opettajia, ja pakolliset seremoniat saattavat rikkoa heidän uskonnonvapauttaan.
Tuolloin konsistori kuitenkin katsoi, ettei vetoomus aiheuttanut toimenpiteitä, koska jumalanpalvelukset ovat osa suomalaista yliopistoperinnettä.
Uskonnon ja politiikan suhdetta tutkinut Lampinen muistuttaa, että perinteisillä uskonnollisilla yhteisöillä on aina tietty sosiologinen erityissuhde valtioon. Kysymys on lähinnä siitä, miten tämä suhde järjestetään. - Minusta tärkeätä on ennen kaikkea se, että vähemmistöt eivät tunne asemaansa sorretuksi, Lampinen painottaa.
Niiniluodon mukaan minkään järjestelmän säilyttämistä ei kuitenkaan pitäisi perustella tarkoituksenmukaisuussyillä. - Jos lähdetään siitä valistuksen läpiajamasta ajattelun ja uskonnonvapauden periaatteesta, että ihmisellä on oikeus uskoa tai olla uskomatta, mikään historian satunnainen seikka - missä maassa on kuinka paljon uskonnon kannattajia - ei sellaisenaan oikeuta järjestelmän ylläpitoon.
Jo viime vuosisadan alkupuolella Suomessa oli esiintynyt uskontokritiikkiä. Vuosisadan puolivälin jälkeen se muuttui selvästi kirkonvastaiseksi. Ensimmäisen kerran kirkon ja valtion eroa vaadittiin julkisesti Wiborg-lehdessä 1859. Parin seuraavan vuosikymmenen aikana aatetta ajoivat liberaalit opiskelijapiirit. Heidän lehdissään vaadittiin suorin sanoin kirkon ja valtion eroa ja täydellistä uskonnonvapautta. Esimerkiksi Vapaa Ajatus -niminen aikakauslehti mainosti linjaansa kirkonvastaisella valistustyöllä. Siihen kirjoittivat muun muassa sellaiset kulttuuripersoonat kuin Eino Leino, Ernst Lampén ja L. Onerva. Myös viime vuosisadan lopulla ilmestynyt Minna Canthin toimittama Wapaita aatteita -lehti arvosteli valtiokirkkojärjestelmää
Vuosisadan alussa perustettiin opiskelijayhdistys Prometheus, joka puheenjohtajaksi valittiin Edvard Westermarck. Se ajoi pakollisen uskonnonopetuksen poistamista kouluista ja kirkon ja valtion eroa. Kirkonvastaisessa rintamassa oli ruotsalaisälymystöä, nuorsuomalaisia ja sosialisteja. Tiettävästi jopa Santeri Alkio allekirjoitti ajatukset maalaisliiton alkuvaiheissa.
Vaikka kirkonvastaisessa rintamassa näkyi monia tunnettuja tiedemiehiä, yliopisto itsessään oli konservatiivinen. Venäjän uhkaa oli koettu aina sortovuosista lähtien, ja vallankumouksen jälkeen Venäjä nähtiin hyvin uskonnonvastaisena. Niinpä akateemisissa piireissä ei juuri uskonnonvastaisuutta esiintynyt. Eräässä mielessä tämä teoreettinen Venäjän uhka jatkuu edelleenkin.
- Meillä kirkko, yliopisto ja valtio ovat muodostaneet vanhastaan yhtenäisen kompleksin, joita yhdistää snelmanilainen kansallishenki. Jos kerran valtio on korkein kansallishengen ilmentymä niin silloin tarvitaan myös valtiokirkko, Leikola kiteyttää. Kirkon piirissä kansallishenki näkyy selvästi vieläkin.
- Jos ajatellaan esimerkiksi sellaia virsiä, joissa sanotaan, että "sä Herra usein valitset aseikses pienet, alhaiset" tai "Se kaikiss-että vaikeissansa ois oma kansas, valittus..". Sodanajan lapsena olin täysin vakuuttunut siitä, että on olemassa kaksi kansaa, jotka ovat Jumalan erityisessä suojeluksessa, kuten virressä sanotaan. Yksi oli tietysti Israelin kansa ja toinen Suomen kansa. Eli tässäkin näkyi miten kirkko oli ottanut kansallisuusaatteen omakseen.
- Kirkon Jumala on jopa niin suomalainen, että vielä jokin aika sitten suurella osalla suomalaisista oli luultavasti sellainen käsitys, että Martti Luther oli melkein suomalainen. Johan sen sanoo etunimikin.
Kansalaissodan jälkeen kirkonvastaisuutta esiintyi enää lähinnä sosialistien parissa ja esimerkiksi Tulenkantaja-lehden ympärille ryhmittyneissä kirjallisuuspiireissä. 1930-luvun lopulla alettiin perustaa siviilirekisteriyhdistyksiä, jotka myöhemmin perustivat Vapaa-ajattelijaliiton. Se on ollutkin lähes ainoa yhteisö, joka on aktiivisesti ajanut kirkon ja valtion eroa sodanjälkeisessä Suomessa.
Kirkonvastaisen rintaman tappioon vaikutti epäilemättä myös kirkon vahva puolustautuminen ja joustava mukautumiskyky. Se on pystynyt sulauttamaan uudet aatteet ja opit nopeasti.
- Ei ole kovinkaan kauan siitä kun kaikkinainen luonnonsuojelullinen ja ekologinen ajattelu oli meidän kirkollemme hyvin vierasta. Korostettiin, että luonto on annettu hyödynnettäväksi; nyt erilaiset vihreät aatteet viihtyvät kirkossa mainiosti. Kirkko hyväksyi myös perhesuunnittelun hyvin nopeasti. Kuka sitä kirkkoa nyt rupeaisi vastustamaan. Sehän hyväksyy kaikki uudet aatteet hirvittävällä vauhdilla, Leikola naurahtaa.
Artikkelit 17/95: Heinästä paperia | Yhteisen tien päässä | Prometheuksen perilliset | Esitiedettä sensuurin välistä | Markkinapolitiikan airuet | Tutkitun tiedon puolesta | Hur känns det att vara groda?
Ateismin historia on ollut titaanien taistelua jumalia vastaan. Ateisteja on vieroksuttu ja vainottu. Itse he ovat korostaneet halunneensa ensisijassa kehittää uskonnoista vapaata elämänkatsomusta.
Ateistilla usein tarkoitetaan henkilöä, joka ei usko, että Jumalaa on. Jotkut pitävät ateismia uskontona siinä kuin mikä tahansa uskonto. Ateisti uskoo uskoon, ettei jumalaa ole. Sanakirjan mukaan ateismi on jumalan kieltämistä.
Useimmat ateistit kiistävät tällaiset määrittelyt. "Emme me kiellä jumalan olemassaoloa. Jumala vain ei merkitse meille mitään. Ateismi on vakaumus, johon ei kuulu jumalaa". Näin ateismin näki myös yhtenä nykyaikaisen ateismin oppi-isänä pidetty brittiläinen vapaa-ajattelija Charles Bradlaugh. Hän juuri määritteli Vapaa-ajattelijan käsikirjassa vuodelta 1867 ateismin vakaumukseksi, johon ei kuulu jumalaa. "Ateisti ei sano, ettei jumalaa ole olemassa, mutta hän sanoo 'Minä en tiedä mitä sinä tarkoitat jumalalla. Minulla ei ole mitään käsitystä Jumalasta. Minulle sanalla jumala ei ole mitään selkeä ja määriteltävissä olevaa merkitystä. En kiellä jumalaa, koska en voi kieltää mitään, mistä minulla ei ole minkäänlaista mielikuvaa. Jumalasta annetut mielikuvat ovat niin vajavaisia, että minun on niiden perusteella mahdotonta saada selkeää kuvaa hänestä.'"
Brittifilosofi A.J. Ayer on huomauttanut, että väite, "jumala on olemassa", on yhtä mieletön kuin väite, että "jumalaa ei ole olemassa". "Uskoa jumalaan ei voi vastustaa siksi, ettei ole olemassa riittäviä todisteita, tai että todisteet ovat sitä vastaan, vaan koska väite jumalan olemassaolon puolesta on epä-älyllinen ja mieltä vailla." Ayerin mukaan teologiset väitteet on hylättävä mielettöminä, koska ne eivät ole loogisten periaatteiden mukaan todennettavissa.
Oma käsitys ateismista luotiin Neuvostoliitossa ja muissa sosialistisissa maissa, joissa niin sanotusta tieteellisestä ateismista tuli osa kommunistista ideologiaa. Ateistisen kasvatuksen tavoitteena oli vapauttaa ihmiset uskonnosta ja istuttaa heihin militantti ateistinen vakaumus. Uskonnottomuus sinänsä ei tehnyt yksilöstä vielä ateistia, siksi tultiin ateistisen kasvatuksen kautta. Neuvostoliitossa ateismin historia nähtiin eri kehityskausina, jossa "marxilainen ateismi merkitsi korkeinta ja laadullisesti uutta ateismin astetta".
Ensimmäiset varsinaiset julkiateistit alkoivat ilmaantua vasta valistusajalla, mutta ateismin juuria on etsitty jo paljon tätä varhaisemmalta ajalta. Prometheus-myytti kreikkalaisessa tarustossa ja Raamatun psalmin kohta, jossa psalmintekijä varoittaa Israelin kansaa, "vain hullu uskoo sydämessään, että Jumalaa ei ole", on nähty osoituksena siitä, että ihminen on jo aikojen alusta epäillyt olevaisen jumalallista alkuperää.
Muinaisessa Intiassa toimi 600-luvulta ennen ajanlaskua aina 200-luvulle saakka materialistinen ja hedonistinen filosofinen koulukunta, joka arvosteli spiritualismia ja askeettista hindulaisuutta. Jotkut koulukunnan edustajat kielsivät myös karman lain ja väittivät vedalaista maailmankuvaa illuusioksi. Kiinalainen runoilija Wang Chong (27-100) kielsi Tasapainon arviointeja -esseekokoelmassaan taivaan olemassaolon. Luonto ei hänen mukaansa ollut ennalta määrätty. Hän uskoi, että kuoleman jälkeen ihminen muuttuu tomuksi ja että ihmisen onnellisuus riippui hänen omista yrityksistään. Hengillä tai demoneilla ei ollut sen kanssa mitään tekemistä.
Jotkut pitävät nykyaikaisen ateismin esikuvina noin 400 vuotta ennen ajanlaskun alkua elänyttä kreikkalaista Demokritosta, joka väitti, että kaikki tapahtuu luonnonpakosta ja että kaikki olemassaoleva, myös sielu, koostuu atomeista. Tai Protagorasta, joka sanoi, että "ihminen on kaiken mitta". Ateisteina heitä ei kuitenkaan pidetä, kuten ei pidetä muitakaan antiikin Kreikan filosofeja, jotka arvostelivat vallitsevia uskontokäsityksiä. Kreikkalaiset olivat sikäli erikoista, kansaa, ettei heillä ollut lainkaan virallista papistoa.
Keskiajalta mainitaan islamilainen filosofi Averroës (1126-1198), joka halusi erottaa teologian ja aristoteelisen rationaalisen filosofian toisistaan. Hänen mukaansa Aristoteleen filosofia itse asiassa kiisti maailman luomisen ja ihmisen kuolemattomuuden.
Averroëesin tavoin aristotelilainen oli myös juutalainen rabbi Moses Maimonides (1135-1204). Hän kuitenkin katsoi, että mikäli rationaalinen tiede ja filosofia joutuivat ristiriitaan uskon kanssa, järki ei voinut ratkaista ongelmaa, ja siksi ihmisen tulisi pitää jumalan ilmoitusta ohjenuoranaan.
Averroësin ja Maimonidesin kirjoituksia käännettiin 1200-luvulla latinaksi, ja ne tulivat tutuiksi myös kristillisen maailman ajattelijoille. Nämä niin sanotut latinalaiset averroistit painottivat, että tinkimättömät ja loogiset johtopäätökset Aristoteleen ajatuksista johtivat väistämättä ristiriitaan uskon opinkappaleiden kanssa. Heitä syytettiin siitä, että he kielsivät uskonnon lopulliset totuudet ja että väittivät jonkin voivat olla totta tieteessä ja filosofiassa ja valhetta teologiassa ja päin vastoin.
Ainoana selkeästi ateistina 1500-luvun luterilaisessa maailmassa pidetään saksalaista Mathias Knutsenia, jonka teoksia mikään kirjapaino ei kuitenkaan suostunut julkaisemaan. Italialainen Julio Cesare Vanini oli yksi harvoja ateisteja tuon ajan Euroopassa, joka sai myös teoksiaan painetuksi. Hänen mielestään kaikki uskonnot olivat magiaa ja ne oli siksi magiana hylättävä. Vaninin mukaan todellinen filosofia oli jotain sellaista, joka ei noussut uskonnosta ja siksi tosi filosofi oli myöskin ateisti.
1600-luvulla hollanninjuutalainen Baruch Spinoza (1632-1677) vaati uskonnollisten kirjoitusten ja erityisesti Raamatun asettamista samojen historiantutkimusten metodien tarkastelun alaiseksi kuin mikä tahansa kirjallisuus. Spinoza piti mahdollisena, että Raamattu oli pelkästään ihmisten luoma dokumentti.
Useimmat uskontokriitikot ennen valistusaikaa eivät tosiasiallisesti olleet ateisteja, vaikka heidät usein mainitaankin ateismin historiaa käsittelevässä kirjallisuudessa. Paikkansa he ovat saaneet ateismin historiassa lähinnä uskontokriittisyytensä vuoksi. Valistusajalta tiedetään kuitenkin jo joitain ajattelijoita, jotka julkisesti ilmoittautuivat ateisteiksi. Monet tuon ajan uskontokriitikoista olivat kuitenkin deistejä, jotka katsoivat, että Jumalaa oli tarkasteltava järjen avulla erillään minkäänlaisista yliluonnollisista ilmestyksistä.
Ehkä tunnetuimmat valistusajan ateistifilosofeista olivat Denis Diderot ja paroni von Holbach, jotka osaltaan vaikuttivat siihen, että valistus kääntyi kohti materialismia ja ateismia.
1800-luvun aatteellista ilmapiiriä muokkasivat materialistiseen suuntaan Charles Darwin evoluutioteoriallaan, August Comte loogisella positivismillaan ja Karl Marx ja Friedrich Engels sosialismillaan, saksalaisfilosofit Ludwig Feuerbach ja Friedrich Nietzsche ynnä monet muut. Vuosisadan lopulla perustettiin Kansainvälinen vapaa-ajattelijaliitto Brysselissä. Se tosin kokosi tuolloin yhteen sekalaisen joukon erilaisista vapaa-uskonnollisista yhteisöistä ranskalaisiin yhteisvapaamuurareihin, joita yhdisti kirkonvastaisuus. Alkuvaiheessa liiton johto oli brittiläisten ateistien käsissä, mutta ajautui myöhemmin ranskalaisille sosialisteille. Suomessa vapaa-ajattelijat järjestäytyivät 1930-luvulla.
Toinen merkittävä ateisteja kokoava liike, Kansainvälinen Humanistiliitto, perustettiin 1952. Suomessa liike organisoitui Humanistiliitoksi 1968. Se ilmoittaa tavoitteekseen edistää sekulaaria humanismia.
Yhtenä selityksenä sille, ettei ateisteja itseasiassa juuri esiintynyt ennen valistuksen aikaa on tarjottu sitä, että uskonnolla ylipäätään on ollut keskeinen asema länsimaisessa kulttuurissa. Vielä 1700-luvulla ateistisia kirjoituksia oli lähes mahdoton saada julkisuuteen kirkon vastustuksen vuoksi.
Professori Simo Knuuttilan mukaan tiedeyhteisö itsessäänkään ei synnyttänyt uskontokriittisiä paineita, koska aristoteelinen filosofia säilyi tieteen ja yliopisto-opetuksen perusparadigmana pitkälle 1600-luvulle saakka.
- Tiede ei synnyttänyt mitään ongelmia suhteessaan katoliseen kirkkoon, koska Aristoteleen filosofiaan sisältyvä ajatus liikkumattomasta liikuttajasta voitiin helposti tulkita katolisen uskon mukaisesti.
Renessanssin aikana ateistisia pyrkimyksiä hillitsi kiinnostus antiikin mystiikkaan. Uskonnollissävytteinen uusplatonismi nousi humanistien toimesta hallitsevaksi filosofiseksi suuntaukseksi, Sen yksi keskeisimpiä vaikuttajia oli firenzeläinen Marsilio Ficino (1433-99), jonka metafyysisessä maailmanjärjestyksessä oli tilaa myös astrologis-okkultistisille selityksille.
- Muun muassa Ficinon vaikutuksesta johtuen renessanssifilosofia oli paljon uskonnollisempaa kuin aristotelismi, josta seurasi, että Aristoteleen kritiikkikin oli renessanssinajalla paljolti uskonnollista kritiikkiä. Oliko se sitten kristillistä, onkin jo paljon ongelmallisempi kysymys, Knuuttila huomauttaa.
Knuuttilan mukaan tiettyjä kehityskulkuja voidaan havaita keski-ajalta ja renessanssinajalta, jotka ehkä ainakin osittain ovat saattaneet luoda pohjaa myöhempien aikojen materialismille ja ateismille. Keskiaikaista tiedemaailmaa hallinnut aristoteelinen tieteenfilosofia, vaikka se olettikin tietynasteisen jumalan olemassaoloa, ei Knuuttilan mukaan ollut luonteeltaan kovin uskonnollinen.
- Aristoteleelle jumalan palvonta ja siihen osallistuminen oli olennaisesti eri asia kuin Jumala fysiikassa tai filosofiassa. Keskiajalla ei Knuuttilan mukaan myöskään syntynyt suuria paineita opillisiin riitoihin yliopistoissa.
- Yliopistot saivat toimia suhteellisen vapaasti, kunhan eivät ärsyttäneet liikaa kirkkoa. Toisaalta katolinen kirkko itsekin hajaantui 1300-luvulla, jolloin oli useita paaveja samanaikaisesti. Keskiaikaiseen tieteenfilosofiaan liittyi Knuuttilan mukaan kuitenkin piirre, joka antoi aineksia myös uuden ajan tieteenfilosofialle. Ajatus tiedollisen ja uskonnollisen kulttuurin erottamisesta syntyi Knuuttilan mukaan jo 1300-luvulla, kun Oxfordin ja Pariisin loogikot alkoivat pohtia, oliko jokin lause tosi riippumatta siitä oliko jumalaa olemassa vai ei. Tosin myöhemmin tämä perinne katkesi sadaksi vuodeksi ja nousi esiin vasta 1600-luvulla.
- Selvää syytä siihen, miksi näin kävi, ei tiedetä. Mutta on arveltu, että logiikka tuolloin kehittyi liian monimutkaiseksi ja se siksi suurimmaksi osaksi hylättiin, Knuuttila kertoo.
Renessanssi mystispainotteisista filosofioistaan huolimatta loi Knuuttilan mukaan kuitenkin eräässä mielessä pohjaa myös ajattelun sekularisoitumiselle.
- Renessanssille oli ominaista, että se synnytti monenlaista ajattelua, joka murensi katolilaista yhtenäiskulttuuria. Mystiikan ohella kiinnostuttiin antiikin skepsismistä, joka ei jäänyt täysin vaille merkitystä, Knuuttila huomauttaa.
Knuuttilan mukaan ateismin kehityksen kannalta keskeisin merkitys oli uudelle ajalle tultaessa eräänlaisen tieteellisen tiedon ja uskonnon synteesin hajoaminen, joka alkoi jo 1300-luvulla, mutta nousi uudelleen esiin uuden ajan alussa ennen kaikkea Immanuel Kantin filosofian kautta.
- Kantilaisen valistusfilosofian keskeinen sanoma oli, että uskonnolliset tai kuten Kant itse sanoo - metafyysiset kysymykset siirretään pois teoreettisen järjen alueelta käytännöllisen järjen alueelle. Tämä tarkoitti muun muassa sitä, että uskonnolliset totuudet eivät Kantin mukaan kuuluneet teoreettisen järjen piiriin.
Toisaalta kirkon sisällä syntyi liike, joka halusi liittää järjen uskontoon. Alettiin puhua ns. "luonnollisesta teologiasta, jolla haluttiin korostaa sitä, että kirkon olisi luovuttava liiasta mystiikasta ja palattava kristinuskon alkujuurille. Raamatun totuutta pidettiin vain siltä osin tosina kun ne eivät sotineet järkeä vastaan. Tällä ns. filosofisella deismillä oli todennäköisesti vaikutusta myös ateismin syntyyn 1700-luvulla. Jotkut tuon ajan ateistit, kuten ranskalainen Denis Diderot, olivat alunperin deistejä, mutta kääntyivät myöhempinä vuosina ateisteiksi.
Valistusajan filosofiaa tutkinut dosentti Seppo J. Salminen kertoo, että uuden ajan alussa ja vielä valistusajallakin ateismia käytettiin yleisesti lyömäaseena silloin kun jonkun teologiset tai filosofiset käsitykset haluttiin saada epäilyksenalaisiksi riippumatta siitä, oliko henkilö ateisti vai ei.
- Uppsalan yliopistossa 1700-luvulla vaikuttanut filosofi ja luonnontutkija Petter Forsskål, jota mm. H.G. Porthan piti aikansa terävimpänä filosofina ja tärkeimpänä oppi-isänään, ajettiin suorastaan maanpakoon hänen ateistisiksi leimattujen mielipiteittensä vuoksi.
Forsskål oli arvostellut Uppsalassa tuolloin vallinnutta wolfilaista teologiaa, kirkon ja valtion sensuuria, uskontopakkoa ja vaatinut ensimmäisenä Ruotsin valtakunnassa painovapautta. Forsskål yritettiin vaientaa kieltämällä mm. kaikki hänen teoksensa ja jopa hänen oppi-isiensä teokset. Lopulta Forsskål lähti tanskalaisen retkikunnan mukaan ja kuoli Arabian niemimaalla 1763. Salmisen mukaan Forsskålia ei voitu kuitenkaan pitää missään mielessä ateistina.
- Porthan oli itseasiassa kriittisempi kirkon suhteen kuin Forsskål. Hän oli yhteiskuntakriitikko, mutta käytännön kirkkokritiikkiä hänen teoksistaan ei löydy.
Salminen sanoo, että 1600- luvulla ja vielä 1700-luvullakin ateistiksi syyttäminen oli tavallista ja ateismin vastaisia kirjoituksia julkaistiin paljon myös Suomessa. Esimerkiksi Turun Akatemiassa julkaistiin 1600-luvulla useita ateismin vastaisia väitöskirjoja, vaikka Suomessa ei ollut yhtään ateistia.
Ruotsi-Suomessa valistus muuttui "hyödyn aikakaudeksi", joka korosti rationaalisen järjen asemaa suhteessa uskontoon. Suomessa uskontokritiikki kanavoitui valistusajalla suurimmaksi osaksi kirkon sisälle, olihan yksi sen keskeisimpiä vaikuttajahahmoja, Henrik Gabriel Porthan, maan korkein pappiskouluttaja.
- Väittäisin, että uskonnoton kokee monet asiat vielä voimakkaammin: kuoleman edessä suru on ehkä suurempi, koska se on niin lopullinen. Lapsen syntymä, aikuistuminen ja yhteiselämän aloittaminen koskettavat meitä ilman, että siihen tarvitaan jumalia tai muita henkiolentoja, hän toteaa.
Vapaa-ajattelijat ovat perustamassa toimintayksikköä, joka keräisi tietoa uskonnottomien juhlien järjestämisestä, opastaisi muutenkin seremonioiden pitämisessä ja järjestäisi puhujakoulutusta. Aurejärvi korostaa etteivät vapaa-ajattelijat ole luomassa omaa liturgiaa tai vaatimassa, että kaikkien olisi juhlittava. Jokainen voi rakentaa seremoniansa sellaiseksi kuin haluaa, mutta rakennusaineet juhlien järjestämiseen ovat tarpeellisia; esimerkiksi tiedot juhlimisen historiasta, käyttäytymisohjeista ja yhteiskunnan vaatimuksista.
Jotkut vapaa-ajattelijat haluavat hylätä kaikki tavat, mitkä voidaan vähänkin liittää uskontoon tai kristilliseen kulttuuriin. Aurejärven mielestä kaikkien perinteiden hylkäämisessä menee lapsi kasteveden mukana.
- Itse en pidä tärkeänä kristilliseen kulttuuriin viittaavien ulkoisten tuntomerkkien hävittämistä silloin, kun ne eivät ole suoranaisia uskonnollisia symboleja. Sitä paitsi monet tavat ovat syntyneet kristinuskosta riippumatta. Lähemmin tarkasteltuna kapea osa tutuista juhlatavoistamme ja niihin liittyvistä uskomuksista liittyy kristinuskoon. Siksi kirkolla ei ole oikeutta omia itselleen juhlakäytänteitä tai esittää että juhlimisen tarve olisi jotakin uskonnollista.
Uusinta uutta uskonnottomilla ovat Prometheus-leirit rippikoulujen vastineina. Niiden järjestäminen lähti nuorten vaatimuksesta saada itselleen vaihtoehto kristittyjen rippikouluille. Anneli Aurejärvellä on kokemusta häiden ja nimiäisten järjestämisestä.
- Pidän perinteistä: traditio tuo turvallisuutta ja jatkuvuuden tunnetta. Lisäksi rakastan juhlien ihania turhuuksia. Se, mistä en pidä, on yliluonnollinen.
Aurejärvi väittää, että se, joka tarvitsee kirkkoa vain seremonia-automaatiksi, ei tarvitse kirkkoa. Hän korostaa, että uskonnottoman ei tarvitse tyytyä esimerkiksi naimisiin mennessään mihinkään askeesiin.
Pia Koivisto
Artikkelit 17/95: Heinästä paperia | Yhteisen tien päässä | Prometheuksen perilliset | Esitiedettä sensuurin välistä | Markkinapolitiikan airuet | Tutkitun tiedon puolesta | Hur känns det att vara groda?
1600-luvun Ranska synnytti pioneerijoukon, joka ryhtyi muokkaamaan kirkollista maailmankuvaa järkeen perustuvaksi. Ryhmän toiminta perustui kekseliääseen sensuurin kiertämiseen.
Kirjoitusten levitystapa oli kekseliäs. Esimerkiksi klandestiinien ylläpitämä paheksuva luettelo, johon oli listattu aina uusimmat kirkollista ajattelua turmelevat tuotteet, oli tehokas tapa pitää kiinnostuneet lukijat ajan tasalla uusista julkaisuista. Kritiikkiä piilotettiin myös lähdeviitteisiin ja rivien väliin. Ketjuttamalla eri kirjoituksiin liittyviä lähdeviitteitä saattoivat esimerkiksi ensyklopedistit Denis Diderot'n johdolla viitata ehtoollinen-sanasta ihmissyöntiin.
Alkuperältään ranskalaisia käsikirjoituksia painettiin myös Sveitsissä, Hollannissa ja Englannissa. Usein painopaikka oli merkitty tahallaan vääräksi tai se puuttui kokonaan. Kirjoituksia myös kopioitiin käsin ja levitettiin mm. kahviloissa.
Klandestiinit alistivat kirkon dogmit järjen kritiikille. Kirkon kannalta tulenarimmat pohdiskelut liittyivät epäilyksiin jumalan olemassaolosta ja sielun kuolemattomuudesta.Kilpajuoksu kirkon sensuurin kanssa ei kuitenkaan ollut mitään leikkiä. Esimerkiksi vapaa-ajattelua edustanut Julius Caesar Vanini poltettiin vuonna 1619. Uskonnollisilta asenteiltaan klandestiinit olivat varsin sekalainen seurakunta, varsinaisia ateisteja oli vähän, mutta kaikki suhtautuivat kirkkoon kriittisesti. Olivier Blochin tulkinnan mukaan klandestiinien toiminta oli yksi virstanpylväs siinä kehityksessä, joka myöhemmin johti Ranskassa kirkon erottamiseen valtiosta.
Mutta miksi klandestiinit nousivat esiin juuri Ranskassa, vaikka esimerkiksi Sveitsissä ja Hollannissa olot olivat liberaalimmat? Blochin mukaan tähän on vaikea löytää yksiselitteistä syytä. Ranskalaisen filosofisen perinteen lisäksi yksi perustelu on se, että maassa vallitsi 1600-luvulla kymmenien vuosien periodi, jolloin protestanttiset hugenotit ja katoliset pitivät vihanpitonsa jäissä. Ilmapiiri loi tarpeeksi liberaalit olot kerettiläisten oppien levittämiseen, ja osoitti toisaalta uskonnollisten totuuksien relatiivisuuden.
Artikkelit 17/95: Heinästä paperia | Yhteisen tien päässä | Prometheuksen perilliset | Esitiedettä sensuurin välistä | Markkinapolitiikan airuet | Tutkitun tiedon puolesta | Hur känns det att vara groda?
USA:ssa on hiljattain lanseerattu kaksi uudentyyppistä mielipidelehteä. Ne vetoavat liikkuviin äänestäjiin ja heijastavat kaksipuoluejärjestelmän rapautumista.
Gucceihinsa ja Donna Karaneihinsa sonnustautuneet seurapiiritoimittajat nauroivat vitsailulle, joka New Yorkissa kuuluu jokaisen maksetun puhenikkarin perustehtäviin: "Hän on niin komea...aivan kuin isänsä..."
George-lehden lanseerattiin viime syyskuussa, ja paikaksi oli valittu ala-Manhattanin liittovaltion juhlahuoneisto, jossa alkuperäinen George astui virkaansa vuonna 1789. Nuori Kennedy, joka oli kaihtanut tv-kameroita koko elämänsä, oli ryhtynyt aikakauslehden päätoimittajaksi ja järjestänyt lehdistötilaisuuden. John Galella, maailmankuulu paparazzikuvaaja, ei voinut olla virnistelemättä: - Sain ensi kertaa kutsun Kennedy-klaanin tilaisuuteen...
Mutta ironia on sivuseikka. George merkitsi muutakin. Se ennakoi uudenlaista poliittista lehdistöä, ja kielii politiikan viihdearvosta.
John F. Kennedy Jr. esitteli Georgen eräänlaisena politiikan musiikkivideona. Jutut kertoivat ikääntyvästä ex-rotuerottelija George Wallacesta, Time Warnerin kiistellystä rap-debatista, Newt Gingrichin sisarpuolesta Candacesta, joka edustaa Amerikan radikaalilesboja. Madonna esiintyi omalla kolumnillaan. Ja Cindy Crawford ja Isaac Mizrahi esittivät enemmän tai vähemmän antropologiset arvionsa amerikkalaisten poliitikkojen asustearsenaalista.
- Me määrittelemme politiikan hyvin yleisesti ja keskitymme viihteeseen ja politiikkaan, medioihin ja politiikkaan, liiketoimeen ja politiikkaan, totesi Kennedy.
Ensimmäisen Georgen levikki olisi 500 000 kappaletta ja lehti ilmestyisi kioskeihin syyskuun alusta.
Ala-Manhattanin lehdistötilaisuudessa Hachetten pääjohtaja David J. Peckerillä oli syytä hymyyn. John Kennedy Juniorin valinta päätoimittajaksi oli kustantamon neronleimaus. Kennedy-klaanin perillinen myi Georgea ennen näkemättömällä tavalla. Hän esitti itseään suositussa tilannekomediassa Murphy Brown. Hän myönsi haastatteluita, mikä johti etusivun juttuihin ensin Esquiressa, sitten New York Magazinessa, Timessa ja Newsweekissä, puolivaltakunnallisista sanomalehdistä nyt puhumattakaan (New York Times, Wall Street Journal, Washington Post jne.).
Keulakuvan valinta ei ollut vailla riskiä, kun hankkeeseen oli sijoitettu arviolta yli 20 miljoonaa dollaria. Sekä Kennedyllä että Michael Bermanilla ei ollut entisestään minkäänlaista journalistista kokemusta.
Lehti-imperiumi oli kuitenkin tutkinut kysyntää 200 000 henkilön surveytutkimuksella vuosi takaperin. Kohdeyleisön vastaukset enteilivät tuottoisaa tulevaisuutta ja Kennedyn nimi kasvatti odotuksia. Hachette satsasi 25-44-vuotisiin lukijoihin, joista 60 prosenttia oli miespuolisia ja ruokakunnan keskimääräinen ansiotulo vähintään 40 000 dollaria vuodessa. Vuoden 1996 osalta myytiin hetkessä yli 600 mainossivua, mutta 20 miljoonan dollarin sijoituksessa oli epävarmuustekijöitä. Panokset olivat korkeat.
Vain pari kuukautta sen jälkeen kun John F. Kennedy Jr. ja Michael Berman olivat sopineet Hachetten kanssa Georgen lanseerauksesta, William Kristol ja Rupert Murdoch tapasivat toisensa New Yorkissa. Globaali mediamoguli ja neokonservatiivien nuori johtaja sopivat uuden poliittisen lehden lanseerauksesta.
Murdoch investoisi hankkeeseen 3 miljoonaa dollaria ensimmäisenä tilivuotena ja rahoittaisi julkaisua ainakin kolme vuotta. Kristol hoitaisi toimitustyön ja ensimmäinen numero ilmestyisi kioskeihin amerikkalaisten Työnpäivänä syyskuussa 1995 - kaksi viikkoa ennen Georgen esikoista. Hanke sopi kummankin intresseihin.
Murdoch omisti New York Postin, mutta tabloidi vaikutti vain New Yorkissa eikä ollut tarpeeksi "arvovaltainen". Australialainen moguli tarvitsi poliittista arvovaltaa, joka edistäisi liikehankkeita. Niin Murdoch investoi Kristolin neokonservatiiviseen julkaisuun.
William Kristolilla oli omat motiivinsa. Niin kauan kuin George Bush hallitsi kansakuntaa, Kristol ehti kasvattaa omaa poliittista valtaansa varapresidentti Dan Quaylen strategina. Mutta kun Bush möhli uudelleenvalintansa 1992, Quayle katosi Washingtonista ja Kristol menetti asemansa. Machiavelli ei loista ilman Prinssiä. Kristol etsi uutta ruhtinasta. Kuvaan astui Rupert Murdoch.
Päinvastoin kuin George, Weekly Standard käsittää "vain" 40-50 sivua mutta ilmestyy joka viikko. Kristol pitää neokonservatiivista julkaisua New Republic -viikkolehden ja Wall Street Journalin pääkirjoitussivun yhdistelmänä.
Standardin operatiiviseksi päätoimittajaksi Kristol valitsi Fred Barnesin, joka ehti johtaa vuosikymmenen verran New Republicia. Enin osa toimittajakunnasta luotiin Project for the Republican Future -tutkimuslaitoksesta, jonka Kristol lanseerasi vuoden 1992 vaalien jälkeen.
Osoittautuvatpa George ja Standard pitkäikäisiksi tai eivät, ne enteilevät murroksesta, joka on laadultaan yhteiskunnallinen, poliittinen ja demografinen. Sekä Georgen että Standardin merkkitekijät ovat noin 35-45 vuotiaita, eli edustavat enimmäkseen 50-luvun lopun ikäpolvea joka marssi kongressiin vuoden takaisissa marrasvaaleissa.
Siten John Kennedy Jr:n puheet musiikkivideoitten kauden poliittisista lehdistä ovat markkinasumua. Mutta sanomassa on totta toinen puoli. Uudet poliittiset lehdet enteilevät suurten ikäluokkien poliittisen julkisuuden lopun alkua. Sitä heijastaa vanhojen mielipidelehtien nykytila.
Amerikkalaisten mielipidelehtien sisällöllinen harmaus johtuu siitä, että useimmat ovat konservatiivien (tai uuskonservatiivien) vetämiä ja vielä useampia johtavat yhä kirjalliset intellektuellit, olipa sitten kyseessä National Review (joka ilmestyy joka toinen viikko), Commentary ja American Spectator (jotka ilmestyvät kuukausittain), Public Interest (neljännesvuosittain).
Tyypillistä kyllä, sisällöllinen värikkyys ja uusien nuorekkaiden ikäluokkien kosiskelu on onnistunut parhaiten Wired-lehdeltä, joka kertoo uusista multimedia- ja Internet-teknologioista, viis veisaa kirjallisista ja sosiologisista intellektuelleista, mutta kytkeytyy läheisesti sekä uuskonservatiivisiin että Reaganin kauden poliittisiin tutkimuslaitoksiin.
Mielipidelehtien ja uutisviikkolehtien hämärän rajamaille sijoittuvat myös Newhousen miljardööriperheen omistamat New Yorker ja Vanity Fair (eritoten 80-luvun jälkipuolella), mutta ne toimivat kaupallisin pikemmin kuin ideologisin periaattein.
Luetuimmista julkaisuista liberaaleja äänenpainoja edustaa (viikottain ilmestyvä) New Republic, ja sekin vain toisinaan, kun taasen Nation henkilöi kaikkea sitä "vanhaa" ja "uusvasemmistolaista" ajattelua, jonka ohi aika ajoi jo 80-luvulla.
Levikkinumerot kertovat amerikkalaisten mielipidelehtien valtasiirtymistä. Tyypillistä kyllä, vuosina 1970-95 esimerkiksi Commentaryn levikki laski tasaisesti yli 50 000 kappaleesta alle 20 000 kappaleeseen (romahdus oli rajuin 80-luvulla). Nation voi vain haikailla 60-luvun radikalismia, joka ylläpiti mahtavia tilaajakantoja. Nykyisin levikki jää alle 100 000 kappaleeseen.
New Republic menetti yli 50 000 lukijaa vuosina 1970-75, jolloin se vielä puhui "vanhan" (lue: uusvasemmistolaisen) liberalismin puolesta.
Niin kauan kuin Amerikka eli 30-luvun New Deal- ja 60-luvun Great Society-oppien lumoissa, republikaanien äänitorvi National Review kärsi vakavammista levikkitappioista kuin New Republic. Mutta aallonpohja ohitettiin 70-luvun puolivälissä. Nousua vahvistivat 80-luvulla Reaganin ja Bushin kaudet. Ja kun republikaanit menettivät Valkoisen talon, patakonservatiivisesta radiopersoona Rush Limbaughista tuli National Reviewin innokkain menekinedistäjä. Nykyisin levikki ylittää 250 000 kappaletta ja on yhä kasvussa.
William Kristolin johtama uusi Weekly Standard alkoi 100 000 kappaleen painoksesta, mikä käytännössä merkitsi uuskonservatiivien sodanjulistusta perinteisille konservatiiveille.
Georgen ensimmäinen painos oli 500 000 kappaletta, mutta se ilmestyy vain joka toinen kuukausi. Poliittisesti Georgen äänilaji on demokraattinen, mutta varsin hillityllä ja joustavalla tavalla. John Kennedy Jr. ja Hachette eivät kaipaa Nation-lehden dogmaattisia sosialisti-intellektuelleja ja uusvasemmistolaisia maailmanparantajia, joista eräät eivät vieläkään ymmärrä mitä oikeastaan tapahtui Neuvostoliitolle.
Amerikan poliittinen järjestelmä ei enää ole entisensä. Kahden valtapuolueen aika päättyi 80-luvun ulkomaan- ja budjettivelkaan, josta koituu vastuu sekä republikaaneille että demokraateille. Vuoden takaisilla marrasvaaleilla oli pitkän tähtäimen merkitys. Kyse ei ollut siitä, että republikaanit voittivat kongressin, vaan siitä, että demokraatit hävisivät kongressin. Vaalit ratkaisi protesti ja vastalause.
Sekä George että Standard kamppailevat niistä uusista suurista ikäluokista, jotka ovat syntyneet vuosien 1965-75 välillä ja siirtymässä työelämään ja poliittisiin järjestöihin. Samoin kumpikin kamppailee niistä "itsenäisistä" valitsijoista, joista osa tukee nykyisin H. Ross Perotia, osa tahtoisi äänestää kenraali Colin Powellia, osa seisoo Clintonin "kolmannen linjan" uusdemokraattien takana ja osa edustaa 80-luvun isänmaallisia "Reagandemokraatteja".
Aika on ajanut nurkkapatrioottisten poliittisten mielipidelehtien ohi. Tämä tiedostetaan sekä Georgessa että Standardissa. Siksi kumpaakin kiehtovat puolueloikkarit, kolmannen linjan hahmottelijat, ja "itsenäiset poliitikot" (Colin Powell, H. Ross Perot, Bill Bradley ym.). Ennen sellaiset hahmot nähtiin vain opportunisteina, nykyisin profeettoina.
- George on uuden ajan poliittinen julkaisu, totesi John Kennedy Jr. ala-Manhattanin salissa. - Se edustaa jälkinurkkapatrioottista (post-partisan) aikaa.
Kun ilmaisu edustaa näkemystä, että New Deal- ja Great Society -politiikka ovat nykyisin merkityksettömiä, sitä ei ole syytä sulattaa varauksitta. Nyt politiikka tekevät, lukevat ja edustavat ne, joiden edut poikkeavat entistä merkittävämmin niiden eduista, joiden nimessä politiikkaa tehdään, luetaan ja edustetaan.
Pidemmällä tähtäimellä George ja Standard eivät ole vain uuden ajan airueita. Ne ovat myös uudenlaisten ongelmien oireita. Niiden suhteen alkuperäinen George olisi ollut seuraajiaan kriittisempi.
Artikkelit 17/95: Heinästä paperia | Yhteisen tien päässä | Prometheuksen perilliset | Esitiedettä sensuurin välistä | Markkinapolitiikan airuet | Tutkitun tiedon puolesta Hur känns det att vara groda?
Tiedeyhteisön ympärillä kuohuu enemmän kuin aikoihin. Mikä on tutkijoiden panos mediapelissä ja mikä sen pitäisi olla? Huuhaatiedon suosion lisääntyessä lisääntyy myös yliopiston tiedotuksellinen vastuu.
- Yliopistolla pitäisi olla selkeä tiedotusstrategia, sanoo kansleri Lauri Saxén.
- Sellainen strategia, joka kattaisi kaiken ulospäin menevän viestinnän, aina puheluihin vastaamisesta alkaen: kuka antaa yliopistoa koskevia lausuntoja?
Saxén on tutkijanuransa ohella toiminut pitkään myös tieteen tiedottamisen ja popularisoinnin puolestapuhujana. Hän esitti 1984 julkaistussa kirjassaan Vapaa ja sidottu tutkimus aiheesta ajatuksia, jotka ovat edelleen täyttä tavaraa. Saxén oli keskeisesti mukana myös, kun maahan 70-luvun lopulla alettiin puuhata 15 vuotta täyttänyttä Tiede 2000 -lehteä.
Meriittiä voisi jatkaa: Aikakauskirja Duodecimin toimituksessa 1961-78, 12 kansainvälisen tieteellisen sarjan toimituskunnissa vuodesta 1965, 10 vuotta kansainvälisen Cell Differentiation -lehden päätoimittajana, Otavan kirjallisen neuvottelukunnan jäsen jne.
Saxénin mielestä tiedottamisen tarve ei vuosien varrella ole ainakaan vähentynyt.
- Kaikenlaista huuhaata päästetään televisiossakin läpi. Asiantuntijoiden rinnalle studioihin istutetaan ihmisiä, jotka voivat esittää mitä tahansa, eikä katsoja voi erottaa näitä "oikeista" tutkijoista. Yksi tällainen ohjelma tekee pahempaa jälkeä kuin kaksi kunnollista pystyy korjaamaan.
Nykyisenlainen suuntaus tiedotusvälineissä ruokkii vääränlaista relativismia. Syntyy vaikutelma, että kyse on pelkästään mielipide-eroista, makuasioista: niin on jos siltä näyttää. Tämä päästää tietysti meidät ajattelemisen vaivasta, kun jokainen voi valita minkä näkemyksen tahansa.
- Tasapuolisuuden nimissä annetaan yhtäläisesti tilaa hyvin eri tason mielipiteille, ilman että niitä mitenkään taustotetaan.
Saxénin mielestä selvästi positiivisempaan suuntaan on muuttunut tutkijoiden suhtautuminen tiedottamiseen.
- Tiedottamista ei pidetä enää itsensä mainostamisena. Myös journalismin ehdot hyväksytään nykyään entistä paremmin.
Kansleri muistelee Tiede 2000 -lehden alkuaikoja, jolloin toimitus harrasti joskus rajujakin editointeja. Varsinkin silloinen toimitussihteeri, nykyinen päätoimittaja Tuula Koukku veti kanslerin mukaan aika kovaa editointilinjaa, "mutta kyllä tulos toisaalta paranikin".
Ongelmana tieteen tiedottamisessa on, että tiedejutut tavoittavat yleensä sen yleisön, joka jo ennestään on asioista perillä. Myös kaupallisuus arveluttaa kansleria.
- Tiedotusvälineillä pitää olla valistusvastuu. Tiedottamisen perimmäinen tarkoitus olisi kai tarjota ihmisille mahdollisuus nähdä, mitä tutkittu tieto kertoo eri asioista, mutta ei suinkaan sitä lopullista totuutta.
Yksi tieteestä tiedottamisen vaikeus on kanslerin mielestä siinä, että ihmiset yleensä haluavat joko-tai -vastauksia.
- Kriittinen tutkija ottaa monessa asiassa varauksellisen kannan, ja sehän ei ole myyvä eikä vakuuttava. Huuhaatiedon levittäjät ovat varmoja asiastaan ja pystyvät lisäksi sanomaan asiansa niin yksinkertaisesti, että kuka tahansa sen ymmärtää. Kansleri toki myöntää, että popularisoinnissa joutuu aina vähän tinkimään syvyydestä, ja tätä ehkä moni tutkija vierastaa.
Tieteellisyyden nimissä myydään nykyään melkein mitä tahansa.
- Mainonnassa väitetään usein, että jokin tuote on muka tieteellisesti tutkittu. Teksteissä vilahtavat termit "tutkittu", "testattu", lisäksi ovat kaikenlaiset gallupit. Menetelmät on opittu tutkijoilta. Tällä kaikella tavoitellaan tietysti uskottavuutta.
Toinen myyvä keino on puhua tieteen haastajiksi ilmaantuneiden pseudotieteiden yhteydessä "uudesta", "modernista" tai "vaihtoehtoisesta", kuten esimerkiksi suuressa suosiossa oleva vaihtoehtolääketiede tekee.
- Yliopisto takaisi laadun ja Yle muun osaamisen.
Kansleri sanoo oman kokemuksensa perusteella, että tavallisten tv-toimittajien kanssa on helppo asioida, mutta toimittajat sanovat, ettei ylempi porras anna heille lähetysaikaa.
- Ongelmallista on, että asialla täytyy olla uutisarvoa.
Osaltaan tähän vaikuttaa paljon puhuttu kanavauudistus. Sen seurauksena Ylessä tuijotetaan katsojalukuihin. Miksi joka ohjelmalla pitäisi olla miljoona katsojaa? Toinen vakiovastaus on, että kotimaisen tiedeohjelman teko on niin kallista, ja siksi ohjelmia tuodaan ulkomailta.
- Kun Tiede 2000 aikoinaan perustettiin, tarkoitus oli juuri saada tieteen popularisointiin kotimainen näkökulma. Mielestäni siinä on onnistuttu, mutta tiedonvälityksessä on pysyttävä kehityksen mukana: tv-sukupolven vaatimukset ovat toiset. Asennoituminen tieteen tiedotukseen on nyt toinen kuin joskus 25 vuotta sitten, mutta niin on myös kilpailu.
Viestittäminen tapahtuu tavallaan vastaanottajan ehdoilla: hän viimekädessä päättää meneekö viesti perille vai ei. Silloin on oleellista pohtia, puhutaanko vastaanottajan kanssa samaa kieltä.
- Tilanne tiedottamisessa muuttuu koko ajan. Pitää jatkuvasti kysyä itseltään, meneekö viesti perille. Yleisö ei ole välttämättä tyhmää, jos se ei kuuntele meitä. On olemassa yleisö, joka meidän täytyy löytää ja tavoittaa, uusi yleisö, ei se joka jo on tieteen tiedotuksen piirissä.
Tiedottamisen tarkoituksena ei ole pelkästään tiedon myyminen. Kun raja tutkitun tiedon ja huuhaan välillä hämärtyy, mikään ei ole mitään, kaikki on mahdollista. Kansleri ottaa esimerkiksi vaihtoehtolääketieteen.
- Koko tutkimus lääketieteen alalla on turhaa, jos sen tulokset ohitetaan tällaisilla uskomuksilla.
Sama voidaan soveltaa mihin tahansa, vaikkapa politiikkaan. Uskotellaan milloin mistäkin, että se on "tieteellisesti" totta. Näin syntyvät esimerkiksi rotuopit.
- On tavallaan meidän vikamme, että olemme opettaneet ihmiset uskomaan tieteeseen ja sen menetelmiin, kansleri huokaa.
Saxénin mielestä on reilusti myönnettävä, että tiedeyhteisö myös tarvitsee julkisuutta. Julkisuuden merkitys tutkimukselle ei hänen mukaansa näy niinkään yksilön kuin tutkimusalan tasolla. Se heijastuu lopulta tavalla tai toisella resurssien jaossa.
- Resurssien jako tuleekin yhä ongelmallisemmaksi "tulosvastuun" aikakaudella. Äskettäinen opetusministeriön toimesta kartoitettu julkaisuaktiviteetti antaa lisäksi kovin virheellisen kuvan kun "tieteelliseksi julkaisuksi" on rekisteröity monenkirjava joukko kirjoitelmia niiden laatua lainkaan punnitsematta.
Voidaankin todeta, että populaaritieteellinen kirjoitus ei saisi painia tässä sarjassa, vaikka kansleri erityisesti korostaa tämän toiminnan yleistä merkitystä.
Suomessa yliopistot eivät panosta kovinkaan merkittävästi tiedottamiseen, mutta esimerkiksi Englannissa valtio tukee huomattavasti yliopistojen tieteen tiedottamisen yksikköjä.
- Tämä on aiheellista, sillä yleensä on valitettavasti niin, että hyväkään tutkija ei ole hyvä tiedottaja.
Tiedottaminen on alue, jossa Saxén patistaa korkeakouluja kehittämään yhteistyötään. Myös tiedottamisen sisältöön olisi hyvä paneutua.
- Tähän asti on julkisuudessa puhuttu etupäässä rahasta, mutta pitäisikö puhua myös siitä, mikä on korkeakoulujen ideologinen tehtävä?, Saxén kysyy.
Artikkelit 17/95: Heinästä paperia | Yhteisen tien päässä | Prometheuksen perilliset | Esitiedettä sensuurin välistä | Markkinapolitiikan airuet | Tutkitun tiedon puolesta | Hur känns det att vara groda?
Innan man kan svara på rubrikens filosofiska fråga, måste man först kartlägga hur signaler fångas upp av djurens ögon och öron. En forskningsgrupp vid Helsingfors universitet har funnit ny information om djurens sinnen.
Vi står inför större problem, när vi försöker kommunicera med en skalbagge, en groda eller en schimpans. Dels är det inte klart, vilka slags signaler grodan alls kan fånga upp. Dels vet vi inte, hur den uppfattar det stoff den tar emot. Ytterst skulle vi kanske vilja veta vad djuret faktiskt förnimmer, hur det "känns" att vara groda, men den frågan faller enligt vår nuvarande kunskapsuppfattning utanför naturvetenskapens kompetensområde. Också då vi kommunicerar med andra människor är det ju bara deras reaktioner (inklusive språkliga utsagor) vi kan iaktta - någon direkt insyn i deras förnimmelser har vi inte. Vanligen nöjer vi oss med att de är rätt lika oss själva och antagligen förnimmer ungefär vad vi själva skulle i motsvarande situation. För en närlik art som schimpansen är det ofta rimligt att göra samma antagande. Det finns ingen anledning att tro att schimpansens omedelbara upplevelser av smärta, färger eller buller totalt skiljer sig från människans. Men ju mer olikt oss ett djur är, desto mer osäker blir vår tolkning av dess kroppsspråk.
Något som däremot kan undersökas är vilka stimuli eller signaler ett visst djur över huvud taget kan fånga upp. Det är en mer okomplicerad fråga, men ändå är den helt grundläggande. När vi försöker förstå, hur ett djur hittar sin föda och hur kommunikationen mellan honor och hanar eller mellan rivaliserande individer fungerar är det nödvändigt att veta, vilka fysiska och kemiska förändringar i rummet kring djuren som ens i princip kan fungera som signaler.
Man känner till en mängd exempel på att djur utnyttjar signaler som för oss är omöjliga att uppfånga - insekters UV-seende, fiskars elektriska sinne och fladdermössens eko-orientering med hjälp av ultraljud. Elefanter kan kommunicera med varandra på tio kilometers avstånd med för oss ohörbart låga ljudfrekvenser (infraljud). Många arters doftsignaler är helt luktlösa för människor - det gäller t.o.m. vissa av de kraftfullaste könsdofterna hos svin.
Vi skall här berätta om två färska arbeten där våra upptäckter har lett till grundläggande insikter om vad som begränsar sinnesorganens prestanda. Det ena gäller synsinnet, där vi visat att ögats ljuskänslighet ökar enormt när kroppstemperaturen sjunker. Det andra gäller hörseln, där vi kunnat förklara, varför små däggdjur hör mycket högre toner än stora.
Parallellt med beteendeförsöken studerar vi, hur väl nervceller i grodans eller paddans näthinna "upptäcker" motsvarande ljusretningar. Då mäter vi elektriska nervsignaler i ögon som skurits ut från nyligen avlivade grodor. Sådana isolerade och öppnade ögon upptar syre direkt från luften och hålls vid liv i upp till tio timmar. I fråga om den yttersta ljuskänsligheten finns det en mycket nära överensstämmelse mellan hela grodans synförmåga och känsligheten hos enskilda nervceller. Det innebär, att de faktorer som begränsar känsligheten till stor del finns i näthinnans nervnät och kan där analyseras på cellnivå.
En av våra mest överraskande observationer var, att grodans ljuskänslighet ökar ca 100-faldigt när den yttre temperaturen, och därmed också grodans kroppstemperatur, sänks från 30 till 10 grader. Vid 10 C kan grodan faktiskt upptäcka 20-30 gånger svagare upplysta objekt än vad en människa kan se, trots att människoögat med sin betydligt större pupill uppsamlar mera ljus.
Den minsta ljusmängd en mörkeranpassad människa kan uppfatta motsvarar en kort ljusblink som sänder 50-100 fotoner genom pupillen. Av dem är det bara 10-20 som absorberas i näthinnans ljusmottagarceller, stavarna, och bidrar till seendet. För att utlösa en förnimmelse måste de vara samlade inom ett litet område och en kort tidsrymd om 0.2 sekunder. Det är den längsta tid över vilken människoögat förmår addera ihop effekterna av flera fotoner, den s.k. summationstiden.
Det antal fotoner en groda måste uppsamla för att upptäcka ett ljust föremål skiljer sig inte så mycket från vad människan behöver. Skillnaden är, att grodögat kan summera dem över 2-4 sekunder då temperaturen är låg. Med andra ord får fotonerna komma indroppande under ett mycket längre tidsintervall än hos människan, och objektet får alltså vara ljussvagare i motsvarande proportion. Nackdelen är - precis som vid fotografering - att positionen av rörliga föremål blir diffus då man samlar ljus över så långa "exponeringstider". Grodan "köper" hög ljuskänslighet till priset av tröga synfunktioner.
Både människa och groda måste alltså uppsamla minst ett tiotal fotoner för att upptäcka ljus. Men varför behövs det så många - varför räcker inte en enda foton till? En sannolik förklaring är följande. Stavcellerna själva producerar ett slags inre störningar. Ungefär en gång i minuten aktiveras någon av stavens miljarder synpurpurmolekyler (rodopsinmolekyler) spontant, helt oberoende av utifrån kommande ljus. Dessa spontana molekylaktiveringar sätter igång nervsignaler som är identiska med dem som framkallas av fotoner. Resultatet är en fluktuerande spontan nervaktivitet, "brus", som uppträder som ett ständigt närvarande, falskt ljus. För att verkligt ljus skall avteckna sig, måste det producera en koncentration av molekylaktiveringar som signifikant överskrider bruset.
Också här spelar temperaturen en stor roll. Om ögat kyls ned, blir de spontana aktiveringarna allt sällsyntare, och redan ett mindre antal "äkta" aktiveringar räcker till för att överrösta dem. Vid låg temperatur har syncellerna alltså både en lång summationstid och en låg brusnivå. Det är de här två faktorerna tillsammans som möjliggör grodornas höga ljuskänslighet.
Den informationsmängd människan och andra däggdjur kan mottaga via hörseln är enorm. Det illustreras bl.a. av allt det man kan uppfatta i ord och tonfall i ett snabbt samtal. Vi vet att innerörats förmåga att sortera ljud enligt frekvenser och ljudstyrka är ett av villkoren för denna språkliga briljans, liksom också hjärnans förmåga att uppfatta minimala skillnader mellan nervsignalerna från de två öronen. Men hur analysen går till är ännu ganska oklart.
Vi har sysslat med ett mindre och mycket enklare problem: vad är förklaringen till att små däggdjur hör höga toner medan hörseln hos stora däggdjur är begränsad till låga frekvenser? Varför hör möss och fladdermöss frekvenser mellan 2000 Hz och 80 000 - 100 000 Hz medan elefanter hör mellan 15 Hz och 10 000 Hz?
Sedan länge har det varit klart att trumhinnans och hörselbenens massa måste ha en avgörande betydelse för vilka ljudfrekvenser som förmedlas genom mellanörat; om hörselbenen är alltför massiva kommer deras inertia naturligt nog att hindra mycket högfrekventa vibrationer. Det som saknats har varit en enkel och för olika djur anpassbar modell som förklarar sambandet mellan benens massa och den övre hörselgränsen.
Vårt genombrott på detta område kom när Sirpa Nummela kunde visa att mellanörats design är mycket lika hos de flesta landlevande däggdjur; även om storleken varierar är benens form och deras relation till trumhinnans yta förbluffande konstanta. Elefantens mellanöra liknar påfallande fladdermusens med den skillnaden att alla längdmått är tio gånger uppförstorade.
Denna s.k. isometri är utgångspunkten för en modell som utvecklats av vår kollega vid Tekniska högskolan, Simo Hemilä. Enligt den kan vi vänta oss, att den övre hörselgränsen är omvänt proportionell mot tredje roten av hörselbenens massa. Om isometrin är perfekt, stiger alltså hörselgränsen i samma proportion som mellanörats lineära mått skalas ned.
Vår enkla modell har visat sig med stor exakthet förutsäga audiogrammens övre frekvensgräns för alla däggdjur från den indiska elefanten till medelstora fladdermöss. Små gnagare avviker en smula: deras hörsel når inte fullt upp till de frekvenser modellen och benens massa förutsätter. Orsaken måste sannolikt sökas i innerörats sinnesceller, men dit har vår egen forskning ännu inte nått. I stället försöker vi för närvarande förstå hur mellanörat fungerar hos fåglar och valar. I synnerhet valarnas hörsel skiljer sig radikalt från hörseln hos landlevande däggdjur.
Mycket långt har vi i varje fall lyckats återföra audiogrammens övre frekvensgräns för landlevande däggdjur på enkla mekaniska egenskaper hos mellanörat. Numera kan vi alltså genom att helt enkelt väga hörselbenen räkna ut, hur höga frekvenser djuret kan höra. Sådan kunskap kan vara av avgörande betydelse då vi försöker förstå relationen mellan en predator (ett rovdjur) och dess byte. En mus behöver kommunicera med sina artfränder, men den skulle föredra att inte bli hörd av katten.
Artikkelit 17/95: Heinästä paperia | Yhteisen tien päässä | Prometheuksen perilliset | Esitiedettä sensuurin välistä | Markkinapolitiikan airuet | Tutkitun tiedon puolesta | Hur känns det att vara groda?