Ylilyönnit!? Ensinnäkin keskustelussa on ollut Suomessa varsin vähän ylilyöntejä, toiminnassa niitä sen sijaan on ollut hysteerisiin reagointeihin asti, vaikka kirjoittaja epäilee, että Suomi ei - vielä - olisi syyllistynyt niihin. Keskustelu asiasta on paikallaan. Kiitos Yliopisto-lehdelle keskustelun ansiokkaasta avauksesta palstoillaan.
Asiantuntijana käytetty prof. Fredrik Almqvist myöntää, etteivät "lapsen etu ja vanhempien oikeudet todellakaan toteudu niin kuin pitäisi", mutta hänen johtopäätöksensä on mielestämme virheellinen. Hän ei näe ongelmaa asiantuntemuksen puutteessa, vaan voimavarojen riittämättömyydessä. (Mitä ikinä ne ovatkin? Eduskuntaan pyrkivän kandidaatin vaalitaktiikkaako?) Almqvist ei tunne kentän ammattitaidottomuutta ja kykenemättömyyttä kohdata tätä uutta ongelmaa, joka vasta nyt on nostanut päätään Suomessa. Kuitenkin esim. Sirpa Taskisen toimittamassa kirjassa Lapsen seksuaalisen riiston selvittäminen ja hoito (1994) todetaan: "Väärät epäilyt ovat tilastollisesti todennäköisempiä kuin havaitsematta jääneet hyväksikäytöt. Tämä lisää tarvetta olla hyväksikäyttöepäilyjen tutkimuksissa erityisen huolellinen ja kriittinen."
Tuntuu pahasti siltä, että Niko-case paljasti Suomessa vasta jäävuoren huipun. Kyse on niin raskaasta syytteestä, että moni vanhempi valitsee survival-strategiakseen vaikenemisen ja mahdolliset uni- ja depressiolääkkeet, koska saattaa olla helpompi elää, kun kukaan ei ympäristössä tiedä, mitä väitetään tapahtuneen. Pahaa ei ole, kun siitä ei puhuta. Liian moni _ etenkin ulkopuolinen _ uskoo, että viranomainen on erehtymätön.
Ensimmäinen suuri insestihysterian ilmenemismuoto johti Clevelandissa, Englannissa kesällä 1987 useisiin itsemurhiin. Tehdyt virhediagnoosit todettiin liian myöhään. Saimme Suomen tv:ssäkin ollen Menetetty viattomuus 1-2 -ohjelmien perusteella nähdä ja kuulla Edentonin Little Rascals -nimisen lastentarhan työntekijöiden kohtalosta: osa sai elinkautisen tuomion pelkkien todentamattomien epäilyjen pohjalta. Lähempää Euroopasta ja aivan viime vuosilta löytyvät Bjugnin skandaali Norjasta ja Montessori-koulun epäilysyytteet Münsterista Saksasta. Suomalaisten luottamat brittigurut Arnon Bentovim ja Tilman Furniss olivat olleet asialla: ja kas johan löytyi todellinen pedofiilien lauma molemmista paikoista!
Tampereen työväen teatterille on syytä lähettää kehuja, sillä juuri siellä vuosi sitten oikeustalossa esitetty Aapo Junkolan ja Arto Seppälän näytelmä Syytettynä insestistä oli todella hyvä paitsi teatteriesityksenä (ohjaus Jussi Helminen), myös vakavasti otettavana puheenvuorona suomalaiseen tilanteeseen. Tässä mielessä se päihittää mielestämme selvästi Tatuoinnin, jonka perusasetelma on sadomasokistisen sairas.
Tampereen esitys lienee jo poistunut ohjelmistosta, me näimme sen tuoreeltaan ennakkoesityksenä, ensi-ilta oli 22.3.1994. Helsingin Sanomat ei kirjoittanut kyseisestä esityksestä mitään, joten on syytä epäillä tarkoitushakuista vaikenemista; Ruotsissa ilmiö tunnetaan nimellä "tystnadspiralen". Ruotsin Tendens-ohjelman vetäjä kertoi äskettäin radiossa, että toimittajia on todella kielletty kirjoittamasta väärintuomituista ihmisistä. Perusteluna on esitetty, että kirjoittelu vahingoittaisi yrityksiä löytää oikeita syyllisiä, siis hyväksikäyttäjiä.
Julkisuus medioissa on kuitenkin tällä hetkellä ainoa taisteluase, sillä perheillä ei ole enää muuta tapaa hakea suojelua, kuin julkistaa viranomaisten tekemät vääryydet kontrolloinnin lisäämiseksi, sillä kollegiaalinen lojaalius estää sisäisen kritiikin. Me olemme julkisuudessakin koko ajan halunneet suojata lapsemme ja siksi oikeat nimemme. Haluamme edes jatkossa elää rauhassa ilman menneisyyden stigmoja, jotka toisaalta eivät edes ikinä poistu! Vanhempi poikamme oli 15-vuotias, kun hän sai silmilleen syytteen insestistä; häntä tutkimatta väitettiin hänen olleen sekä uhri että hyväksikäyttäjä. Lastensuojelun nimissä toteutettu logiikka ylsi uskomattomiin suorituksiin! Niko puolestaan joutui elämään melkein puolet lapsuudestaan lastenkodissa, jossa häntä kohdeltiin insestin uhrina, ts. kaikkia vanhempien tapaamisia vartioitiin ja keskustelut katkaistiin, jos ne menivät "väärälle" alueelle.
Yritimme hakea hallinnolliselta puolelta purkua näille mielivaltaisille toimille, koska rikosoikeudellisen prosessin päätös ei auttanut, vaikka se totesikin isän syyttömäksi. Lääninoikeudet korkeinta hallinto-oikeutta myöten siunasivat - ja aina tuntuvat siunaavan - tehdyt huostaanotot kumileimasimen varmuudella. Varsinaista pseudo-oikeusturvaa perheille, jotka ovat joutuneet ammattitaidottomien viranomaisten kynsiin!
Kansallisteatterin Willensaunan Tatuointi liittyy muodikkaaseen aiheenkäsittelyyn. Ensi-ilta oli 1.2.1995. Psykiatri Ben Furmanin siitä esittämät kriittiset kommentit olivat oikeaan osuneita. "Taiteellistaminen" näyttää todellakin merkitsevän patologisointia äärirajoille; näin saadaan aikaan elämyksiä. Suomalaisen todellisuuden kanssa tällaisella alunperin saksalaisella näytelmällä on onneksi vain vähän yhteistä; esim. insestistä johtuneet raskaudet ja synnytykset ovat harvinaisia.
On todella outoa, että Tatuoinnin käsiohjelmassa on tietoisku, jossa heitellään esille lukuja seksuaalisen ahdistelun yleisyydestä, kun tarkoitus olisi puhua yhdestä hyväksikäytön erikoistapauksesta eli insestistä. Lukijaa harhautetaan pahalla tavalla, kun ohjaaja Kurt Nuotio jatkaa samalla linjalla omassa kommentissaan: "Kun kymmenen suomalaista istuu pöydän ympärillä niin yksi heistä on joko seksuaalisen hyväksikäytön uhri tai hyväksikäyttäjä." Mistä ihmeen tietolähteestä hän on käsityksensä napannut? Kuka hyväksikäyttöhysteerikko on valistanut häntä?
Berliinin elokuvafestivaaleilla helmikuussa 1995 nähtiin jenkkileffa, jossa on - kaupallis-sosiaalisesta tilauksesta - yhdistetty insestiä, autismia ja vanhempien murhaa jännittäväksi keitokseksi; se tullee Suomeen muutaman kuukauden kuluttua. Tällä välin voimme vain jännittää, kuinka vauhdikkaan kotimaisen nimen se saa. Alkuperäinen on Silent Fall. Insestibusiness myy juuri nyt hyvin, Anais Niniltäkin on nyt kaupan postuumi teos Incest.
Niko-casessä oli kyse insestiepäilystä, jonka perusteella lastensuojeluviranomaiset pakkohuostaanottivat lapsen ja kotikutoisella ammattitaidollaan ja vihjeillään antoivat ymmärtää, että jos hyväksikäyttäjä muuttaa pois lapsi palautetaan takaisin. Otimme avioeron, insestistä epäilty isä muutti pois; lojaalina hänelle lähti mukana vanhempi poikamme. Näin siis ohimennen pirstottiin koko perheemme, mutta Niko ei suinkaan päässytkään kotiin, sillä äitihän ei uskonut koko syytettä. Perheneuvola jatkoi jankutustaan: "Mikäli äiti tulevaisuudessa ... pystyy ottamaan huomioon insestin kokeneen Nikon tarpeet adekvaatisti, sijoituksen tarpeellisuutta pitäisi arvioida uudelleen."
Hovioikeuden vapauttava tuomio oli hoitomafialle yhdentekevä, huostaanotto jatkui aina vain. Vasta kolmen ja puolen vuoden taistelun jälkeen poika pääsi kotiin kesäkuun alussa 1994.
Painajainen ei kuitenkaan ole vielä ohi, emmekä ole ainoita. Tilanne kentällä on valtakunnallisesti kammottava - Fredrik Almqvist ei tunnu tietävän sitä väittäessään, että "koulutus on tuottanut tulosta". Saamme jatkuvasti kuulla insestiepäilytapauksista ympäri Suomea, joista räikeimmissä lapsi uhataan ottaa suoraakuvasti kuulla insestiepäilytapauksista ympäri Suomea, joista räikeimmissä lapsi uhataan ottaa suoraan synnytyslaitokselta huostaan, koska perheen vanhemman lapsen seksuaalistakoskemattomuutta on väitetty loukatun.Vastasyntynytkin olisi siis heti vaarassa, joten pakkohuostaanotto on tarpeen, vaikka ei ole mitään toteen näytettyä evidenssiä insestistä ollut olemassa.
Minkälaisessa maassa me elämme? Kuinka monta syytöntä mutta insestistä epäiltyä odottaa tuomiotaan tai jo istuu sitä tarmokkaan psykologin "tutkimusten" tuloksena? Onko luulosta tullut tiedon väärtti?
Nikon äiti, fil.lis.
Nikon isä, fil. maist.
Niko-tapauksen julkisesta puinnista Parkkonen toteaa mm.: "Viranomaisten menettelytapoja kritisoitiin ankarasti, vaikka itse syytteen todentaminen tai kumoaminen jäikin vähemmälle huomiolle."
On totta, etteivät tiedotusvälineet osoittaneet suurtakaan kiinnostusta Helsingin hovioikeuden päätökseen, vaikka siinä ilmaistiin ne tyypilliset virheet, joita insestin selvittelyssä tehdään.
Päätös sisälsi tiivistettynä mm. seuraavan: "Erityisesti huomioon ottaen, että asiantuntijat olivat erimielisiä tutkimuksessa käytetyistä menetelmistä, ettei perheneuvolassa ja sairaalassa tehdyistä tutkimuksista voitu päätellä isän syyllistyneen syytteessä kerrottuun menettelyyn.
"Tutkimus ei kohdistunut koko perheeseen vaan pelkästään lapseen. Häntä tutkittaessa oli esitetty johdattelevia ja osittain painostavia kysymyksiä, ja lapsen vastauksia oli ymmärretty väärin."
"Lapsen lausahduksista ja leikeistä ei voida päätellä, milloin hän kertoi mielikuvitusmaailman tapahtumista ja milloin taas todellisuudesta. Hän on tosin kertonut isän tietävän pyllyleikeistä, mutta hän ei ole kertonut leikkineensä niitä isän kanssa, eikä hänen puheistaan voida päätellä näin tapahtuneenkaan."
"Riittävästi huomiota ei kiinnitetty siihen, että tutkimustilanne poikkesi tavanomaisesta kanssakäymisestä lapsen ja vieraan aikuisen välillä. Kysymyksessä oli ollut noin viisi kuukautta kestänyt yhtäjaksoinen tutkimus, ja lapsi oli usean kuukauden ajan eristettynä vanhemmistaan saaden tavata heitä vain valvotuissa olosuhteissa. Jo nämäkin seikat olivat saattaneet vaikuttaa haitallisesti lapsen käyttäytymiseen tutkimustilanteessa."
Ammattitaito ei siis suinkaan ole niin korkealla tasolla, kuin Almqvist uskoo, myöskään kansalaisten oikeusturvaa ei ole riittävästi pohdittu julkisuudessa. Pohdiskelua vaatii erityisesti Almqvistin käsitys siitä, että tarkoitus on auttaa insestiperhettä, eikä järjestää pahantekijää telkien taa ja lasta huostaan.
Miksi lapsen hyväksikäyttöön tulisi suhtautua eri tavoin kuin muihin laissa rikoksiksi määriteltyihin tekoihin, kuten Almqvist esittää? Suomen laki ei toistaiseksi tunne sitä vaihtoehtoa, että tuomittu voisi vankilan sijaan hakeutua hoitoon, ja insestihän on rikos, tosin harvinainen.
Kolme 10 000:sta (0,03 prosenttia) alle 18-vuotiaista kertoo olleensa sukupuoliyhdynnässä vanhempansa kanssa. 0,5 prosenttia tytöistä kertoi olleensa muunlaisen insestin kohteena isän tai isäpuolen taholta (Sariola 1990).
Rikosten tutkinta kuuluu oikeusviranomaisille, poliisille, syyttäjälle ja tuomioistuinlaitokselle. Vain tätä kautta voidaan kaikille asianosaisille, myös lapselle, taata länsimaisen oikeusperiaatteen mukainen oikeussuoja. Sen takaaminen on perheen auttamista.
Perheen oikeusturvan kannalta on mahdoton tilanne se, että esitetään epäily vakavasta rikoksesta, jonka perusteella lapsi otetaan huostaan, mutta asiaa ei tutki oikeusviranomainen, vaan selvittely jätetään lastensuojeluviranomaisten, lääkärin tai psykologin tehtäväksi. Hoidollista ja tutkinnallista puolta ei tule sotkea toisiinsa, niin kuin nykyään tehdään.
Ainoa oikeussuojakeino, joka perheelle tällöin jää, on yrittää tehdä itsestään rikosilmoitus, ja saada sitä kautta asia tutkituksi. Tällainen asetelma on Euroopan Ihmisoikeussopimuksen vastainen.
Hoitotyön ammattilaisia toki tarvitaan asian tutkinnassa, ja on ihanteellinen tilanne, jos rikoksen tapahduttua pyritään auttamaan koko perhettä. Näinhän tulisi menetellä kaikkien sellaisten rikollisten suhteen, joiden toiminnan taustalla ovat psyykkiset ongelmat.
On kuitenkin epäterapeuttista ja loukkaavaa "hoitaa" perhettä insestin vuoksi, jos ei ole edes varmuutta, onko sellainen tapahtunut.
Syksyllä 1993 pääjohtaja Vappu Taipale totesi MTV3:n uutisissa, että kahden edellisen vuoden aikana lastensuojeluviranomaiset olivat selvittäneet 1500 insestitapausta. Todennäköistä on, että tämän hysteerisen boomin seurauksena Suomeen jäi satoja lastensuojelun insestiksi leimaamia, rikki lyötyjä perheitä, joilla ei ole mitään mahdollisuutta todistaa syyttömyyttään, tai saada huostaanotettuja lapsiaan kotiin.
Yllättävää on, että oikeusoppineet kuten Hannu-Tapani Klami ovat puolustaneet lastensuojelun oikeutta pitää lasta huostassa, vaikkei näyttöä insestistä olekaan (Defensor 11_12/1993). Perheen kannalta tämä tarkoittaa sitä, että annetaan julmin mahdollinen rangaistus, lapsen menettäminen. Mitään keinoa syyttömyyden osoittamiseen ei ole.
Niko-tapauksessa lastensuojelu vaati vapauttavan tuomion jälkeenkin perheeltä insestitunnustusta ehtona lasten kotiuttamiselle. Meillä siis näyttää olevan kaksi tuomioistuinta, toinen länsimaisella oikeusperiaatteilla ja toinen inkvisitiolaitoksena toimiva.
Anu Suomela
toiminnanjohtaja
Perheen Suojelun Keskusliitto
PESUE ry
Leikola esittää, että Yliopisto-lehdessä on esiintynyt paljon enemmän luonnontieteilijöitä kuin olisin huomannutkaan. Anto Leikolan omia mainioita artikkeleita on toki ilo lukea, niin Yliopisto-lehdestä kuin muualtakin. Minun on kuitenkin hyvin vaikea mieltää humanistisen tiedekunnan oppihistorian professoria, tämän taustasta huolimatta, luonnontieteilijöiden täysiveriseksi edustajaksi. Emeritusprofessori K.V. Laurikaisen ajattelu taas on sen verran ortogonaalinen fysiikan valtavirralle, että jos fyysikot olisivat valitsemassa eduskuntaa, prof. Laurikaisen puolue tuskin saisi yhtään edustajaa. Tämän asiaintilan on myös prof. Laurikainen useissa puheenvuoroissaan tunnustanut.
Näin ollen mielestäni on edelleen oikeutettua surkutella luonnontieteiden puuttumista kulttuurikeskustelussa yleensä - tässä lienemme Leikolan kanssa samaa mieltä - ja Yliopisto-lehden sivuilla erityisesti. En halua kiistää, etteikö luonnontieteilijöissä olisi myös osasyy aihepiirinsä vähäiseen näkyvyyteen. Mutta nykypäivän informaatiotulvassa ei riitä pelkästään se, että on tärkeää sanottavaa. Pitää löytyä myös yleisö, joka on valmis kuuntelemaan. Siksi tärkeämpi syy on, että luonnontieteitä ei yksinkertaisesti haluta tunnustaa kulttuurin osaksi. Siitä ei olla kiinnostuneita, eikä sillä haluta sivistää itseään. Joskus matemaattisella lukutaidottomuudella jopa ylpistellään, kuin sen puute olisi aivan erityinen merkki oppineisuudesta. Sen sijaan Leikolan mainitsemaa kirjallisen kulttuurin väheksyntää en ole sen paremmin Suomessa kuin maailmallakaan huomannut.
Mitä Yliopisto-lehteen tulee, selvää kai on, että jos luonnontieteilijät eivät tunnu toimitusta artikkeleillaan lähestyvän, aktiivisen, valppaan ja ennen kaikkea kulttuuritietoisen toimituksen tulee itse etsiä niitä. En muutoinkaan tohdi uskoa, että kaikki Yliopisto-lehden artikkelit ovat vain perjantaipostissa luukusta ilmestyneitä, etteikö ainuttakaan niistä olisi tilattu.
Ja tämä tuokin minut 1200-lukuun, tämän ajan sumeaan peiliin. Petrus Peregrinus on varmaankin vain reunamerkintä tuossa ajassa, enkä nyt aivan tosissani näe hänen kohtalossaan selkeää analogiaa tähän päivään. Voin kuitenkin kuvitella - ja toivon, että prof. Leikola antaa minun pitää illuusioni - että etsiessään palstantäytettä Pariisin Universitas-lehden toimittaja mutisee: "Peregrinus, Peregrinus ... näistä magneeteista ei kuitenkaan koskaan tule olemaan mitään hyötyä. Parempi ottaa artikkeli vaikka enkeleistä. Poika, juokse pyytämään Scotukselta jotakin! Hänet me ainakin tunnemme."
Kari Enqvist
vs. professori
fysiikan laitos
Assistentinvirka on korkeakoulun tutkija-opettajanvirka, jonka haltija voi olla jatko-opiskelija tai tohtorin tutkinnon suorittanut henkilö. Assistenttikunta vastaa suuresta osasta laitosten tulosta, ja assistentit hoitavat pääsääntöisesti tehtävänsä hyvin. Assistentin tehtävät vaihtelevat kuitenkin laitoksittain, ja tutkimukselle jäävä aika voi olla hyvin erilainen. Ei iässäkään ole mitään häpeämistä. Väittelyjärjestelmästä ja virkarakenteesta johtuen assistentuurien haltijat ovat eri-ikäisiä. Voidaanhan jatko-opinnot joskus aloittaa ammattiuran myöhemmässä vaiheessa, keskimääräistä vanhempana. Laitoksen assistenttikunta on yleensä laitoksen kouluttama ja johdon valitsema, ja sen tuloskunto mitataan vähintään viiden vuoden välein.
Me emme lähtisi moittimaan Tanskasen toimia hänen ikänsä perusteella emmekä arvostele koko professorikuntaa, vaikka kaikki professorit eivät olekaan "vuosiin tehneet mitään merkittävää tutkimusta". Useimmiten iäkkäämmällä, kokeneemmalla opettajalla on enemmän annettavaa opiskelijalle kuin vasta-alkajalla tai vain tieteelliseen urakehitykseensä panostavalla nuorella. Tutkimuskaan ei välttämättä huonone iän myötä - siitä ovat todisteena jotkut professorit.
Lääkkeeksi laitosten tehon parantamiseksi Tanskanen näyttää ehdottavan myös irtisanomisia. Eiköhän ensin pitäisi kiinnittää huomiota laitoksen ilmapiiriin ja työoloihin. Yliopistoyhteisöä tulisi tarkastella kokonaisuutena, sillä hyvään tulokseen vaikuttavat kaikki. Erityisesti huomiota tulisi kiinnittää laitosten johtamiseen. Henkilöstön mahdollisuuksia osallistua tulisi parantaa niin, että kaikki tuntevat työskentelevän yhteisen päämäärän hyväksi. Esimiestehtävissä toimivien kouluttamista näinä tulosvastuun aikoina tulisikin tehostaa. Esimiehen pitäisi olla laitosta varten, ei laitoksen esimiestä varten.
Assistenttikunta on tärkeä ja tehokas osa korkeakoulujen tutkija-opettajakuntaa, ja se vastaa huomattavasta osasta maan korkeinta opetusta ja tutkimusta. Ns. välivirkojen puute korkeakouluissa on ilmeinen. Siksi moni etevä tutkija-opettaja pysyy assistenttina - yliopiston ja ylioppilaiden onneksi.
Helsingin yliopiston assistentit ry.
Björn Fant
puheenjohtaja
Eeva-Liisa Ryhänen
sihteeri
Esimerkinomaisesti voi kertoa, miten vuonna 1987 kahdella psykiatrisen tutkimuksemme päärahoittajalla oli jakaa yhteensä 120 000 mk alan tutkimukseen. Samaan aikaan Suomessa tehtiin yhtä yhteensä noin 200 miljoonaa markkaa maksanutta yksittäistä syöpätutkimusta. Hallinnossa, rahasäkkien päällä istuvilla sekä, mitä painotettakoon voimakkaasti, erityisesti ja selväpiirteisen painokkaasti, poliittisilla päätöksentekijöillä vaikuttavat perinteiset mielenterveysasenteelliset paheet: suuri tietämättömyys, välinpitämättömyys, ennakkoluulot, myytit, stereotypiat, sukupolvien muistissa tulevat antikkiset asenteet, pelot, julkisen leimautumisen pelko jne. johtavat siihen, että rahaa kyllä säätiöidään esim. fysiikalle, sydäntaudeille tai syövälle (lue: ns. kunniallisia aloja/sairauksia), mutta ei kaikkialle sinne, missä sitä yhtä paljon ja kipeästi myöskin kaivattaisiin, mitenkään haluamatta kiistää mm. fysiikan, sydäntautitutkimuksen tai syöpätutkimuksen erittäin suurta arvoa. Ennaltaehkäisyyn, lapsipsykologiaan ja lastenpsykiatriaan kaivattaisiin kipeästi lisää tutkimusvaroja. Lasten ruumillisessa terveydessä olemme, kiitos kehittyneen neuvolajärjestelmämme, mallimaa. Miksei näin voisi olla myös lasten henkisessä terveydessä?
Nyt jo lastenpsykiatrian emeritusprofessori Terttu Arajärvi on tehnyt merkittävän tutkimuksen ennaltaehkäisystä. Hänen menetelmänään oli perheneuvonta: lastenpsykiatrinen erikoissairaanhoitaja kävi perheissä lapsen syntymää seuranneina viitenä vuotena noin kerran kuukaudessa keskustelemassa vanhempien kanssa lastenkasvatuksesta ja heidän lapsensa kehityksestä. Pitkän seurantatutkimuksen tulokset viittaavat siihen suuntaan, että vaikeiden lastenpsykiatristen häiriöiden osuus tutkimusryhmässä väheni merkittävästi kontrolliryhmään verrattuna. Ongelmana oli vain pieni otos. Yllätys, yllätys: tällaiseen tutkimukseen on vaikea saada riittävästi määrärahoja.
Perheterapia on toinen keino, jonka tutkimukseen, opetukseen ja hyvin toimivien hoitopalveluiden järjestämiseen kannattaisi panostaa, mitä tulee ennaltaehkäisyyn. Se tukee erityisesti kasvavien lasten kehitysedellytyksiä ja on suhteellisen halpakustannuksista ja silti tehokasta. Kehittyvän lapsen kyky käsitellä psyykkisiä ja ihmissuhderistiriitoja on merkittävästi vajaa verrattuna aikuisen vastaavaan, mihin perustuu juuri ennaltaehkäisevien toimenpiteiden kohdentaminen lapsuuteen. Koulupsykologien ja koululääkäreiden jatko- ja täydennyskoulutusta tulisi osana ennaltaehkäisyä kehittää. Mitä varhaisemmassa vaiheessa ongelmiin tartutaan, sitä parempi on hoitoennuste. Lapsipsykologian ja lastenpsykiatrian opetuksen tärkeyttä korkeakouluissammekin voi vain painottaa. Mm. odottavien äitien alkoholismiin tarttuminen on eräs tärkeä osa lasten kehityksen tukemista. Vuoden 1990 valtion budjettikirjan mukaan alkoholisairauksien ennaltaehkäisyyn käytettiin noin 50 penniä/kansalainen, mikä on täysin riittämätön panostus. Tiedot uudesta "isyyspakkauksesta", jossa vanhaan äitiyspakkaukseen ollaan liittämässä yleistajuista kirjallisuutta lapsen kehityksen tukemisesta on otettava suurella ilolla vastaan. Jo oli aikakin.
Mielenterveyshäiriöiden hyvä hoito ja ennaltaehkäisy ovat myös osa sivistysyhteiskuntaa siinä kuin ne suomalaisten paljon ylpeilemät ja monessa käänteessä kansalaisten moraalia kohotettaessa mainitut taideteollisuus, arkkitehtuuri, hyvinvointivaltio, korkeakoululaitos, matkapuhelimet, Kalevala tai kaunis ja puhdas luonto.
Mikael Nykänen
Korkeakoulujärjestelmän sijasta pitäisi puhua yliopistojärjestelmästä, korkeakoulututkinnon sijasta yliopistotutkinnosta tai vaihtoehtoisesti akateemisesta tutkinnosta, ja korkeakouluopiskelijoiden sijasta yliopisto-opiskelijoista. Johdonmukaisuuden vuoksi myös yliopistojen nimien uudistamista tulisi harkita. Tampereen teknillinen korkeakoulu voisi olla esimerkiksi Tampereen teknillinen yliopisto, Helsingin kauppakorkeakoulu Helsingin kaupallinen yliopisto ja Taideteollinen korkeakoulu Taideteollinen yliopisto.
Kansainvälisesti yliopisto on sanana laajemmin käytössä kuin Suomessa. Esimerkiksi Saksassa teknillisen korkeakoulun nimitys on technische Universität. Myös Suomessa korkeakoulu-nimitystä käyttävien yliopistojen englanninkielisissä nimissä käytetään usein sanaa university, kuten University of Art and Design Helsinki tai Helsinki University of Technology.
Esa Iivonen
HYY:n hallituksen jäsen
konsistorin varajäsen
Varsinaisten professorinvirkojen pysyväisyys on länsimaissa yleinen käytäntö, ja se onkin monesta syystä hyvin perusteltu. Helsingin yliopiston erikoisen aseman - länsimaisesta perspektiivistä katsottuna marginaalisen kulttuuriyhteisön johtava tiedelaitos - johdosta professorin virkojen pysyväisyydellä on useita lisäsyitä. Tärkeimpiin kuuluu niiden käyttäminen maasta virtaavan aivotyövoiman vastavoimana. Yliopiston kulttuuritehtäviin kuuluu mahdollisimman korkeatasoisten tiedemiesten ja -naisten kiinnittäminen professorinvirkoihin. Luonnontieteiden tapauksessa kysymyksessä on usein ulkomailla menestyneen suomalaisperäisen tiedemiehen paluu kotimaahan. Määräaikaiset professorinvirat eivät edistä tätä päämäärää. Entisenä yhdysvaltalaisen yliopiston vakinaisena ja hyväpalkkaisen professorinviran haltijana voin vakuuttaa, etten olisi ollut Helsingin yliopiston määräaikaisesta ja joka tapauksessa alempipalkkaisesta professorinvirasta kiinnostunut. Kaikki tapaamani nykyään ulkomailla professoreina toimivat suomalaiset tiedemiehet ovat ilmaisseet samanlaisen kannan.
Professorinvirkojemme määräaikaistaminen näin ollen kaventaa mahdollisen hakijajoukon spektriä, ja voi vaikuttaa vain siihen, ettei virkoihin hakeudu mahdollisimman etevä aines. Professorinvirkojen määräaikaistaminen tässä mielessä johtaa keskinkertaisuuteen. Yliopiston tieteellisen työn tavoite saisi mielestäni olla tätä korkeampi.
Dan Olof Riska
Tiede on sekä tarkkaa että täsmällistä ja täten on ymmärrettävää, että se rajaa itsensä tietyllä tavalla. Se erottaa omaan piiriinsä senhetkiset korkealle arvostetut teoriat ja menetelmät. Tämän piirin ulkopuolelle sijoitetaan sellaisia tiedon sisältöjä, jotka koetaan vieraiksi ja epätieteellisiksi. On kuitenkin ilmeistä, että emme voi samastaa todellisuutta siihen piiriin, joka kulloinkin on näkemystemme kohteena.
Kuinka voisimme mahdollisimman lyhyesti ja silti kattavasti määritellä, mitä on tiede. Vastaus on todella yksinkertainen. Tiede on sisäistystä tieteenharjoittajan aivoissa. Tämä ei ole filosofinen määritelmä, vaan se on funktionaalinen. Se viittaa siihen tosiasiaan, että tieteellinen koe on ihmisen aivojen tai hänen mielensä suunnittelema. Havaintojen tulokset hahmotetaan ja mielletään aivoissa ja sinne rakennetaan tai sisäistetään tieteellinen maailmankuva.
Emme voi sellaisenaan tuntea tai kokea tätä maailmankuvaa. Meidän on heijastettava se ulkomaailmaan siten, että se elävästi koetaan siellä sijaitsevaksi. Se todellisuus, jonka näemme ja koemme ulkomaailmassa on siis itse asiassa aivojen kautta ulkomaailmaan kierrätetty, eikä se ole koskaan itse todellisuus. Muuta todellisuutta tai sen parempaa sellaista ei ole olemassa.
Tiede ylpeilee objektiivisuudellaan, mutta samalla sen on pakko nimittää aivojen tai mielen kautta kierrätettyä maailmankuvaa objektiiviseksi. Tämä on todellinen paradoksi, jonka tiedostaminen on tieteen ja filosofian tärkeimpiä tehtäviä.
Tieteellinen maailmankuva syntyy aina ja kaikkien tieteiden kohdalla aivojen ja mielen toiminnan välityksellä. Täten maailmankuva ei voi vapautua niistä funktioista, jotka ovat aivoille ja mielelle ominaisia. Todellisuus on aina sidoksissa ihmisaivojen näkemyksiin ja ihmisen mielen psyykkisiin ja henkisiin tosiasioihin.
Jos me kaavamaisesti rajaamme nämä asiat tieteen ulkopuolelle olemme siinä tilanteessa, että tiede kaavoittuu ja köyhtyy. Se voi vielä menestyä pragmaattisten kysymysten parissa, mutta filosofiset ja ontologiset kysymykset jäävät vaille tieteen todellisen arvon mukaisia ratkaisuja ja tieteen päämäärät vaarantuvat.
Näiden ristiriitojen tiedostamiseen maassamme on K.V. Laurikainen antanut mittavan panoksensa. Tulevaisuus osoittaa sen, kuka on nähnyt pidemmälle kuin muut.
Erkki Huhmar
Kliinisen neurofysiologian
ylilääkäri (emeritus)
Tutustuin hänen mainitsemaansa arvoitukseen joskus 1950-luvun alussa Ranskassa käydessäni, mutta siellä se esitettiin hieman erilaisessa ja ranskan kielen kannalta oikeammassa muodossa:
Arvoitus on ranskaksi luettavissa: "un souper à Sans-Souci" ja vastaus "J'ai grand appétit" eli siis suomeksi illallinen Sans-Soucin linnassa" ja vastaus: "Minulla on hyvä ruokahalu" eli tulen mielelläni.
Rankaman arvoituksessa on sikäli harhaanjohtavia muotoja, että iso P-kirjain sotkee ajatuksen (= venez souper grand) ja toisekseen vastauksen iso J-kirjain on väärä, koska sen tukivokaalina on ranskankielisessä aakkostossa "i" eikä "e" kuten G-kirjaimella. Rankaman esittämä vastaus pitäisi siis lukea "J'ii grand appétit" eikä "J'ai grand appetit", kuten tarkoitus on "petit" sanan ääntämistä hieman mukaellen.
Luulisin, että Rankaman arvoituksen ymmärtää noin 3000-4000 Helsingin yliopistossa ranskaa opiskellutta henkilöä, joille sen olen tuntieni aikana pienenä huvina vuosien varrella selvittänyt.
Pentti Pesonen
ranskan kielen lehtori evp
Pesonen ansaitsee tarkasta selvityksestään
palkinnoksi Yliopisto-lehden t-paidan. Vastauksen
lähetti hänen lisäkseen kuusi henkilöä. Heistä kolme
osasi korjata Rankaman J a:n G a:ksi. Kaikki
vastaajat ymmärsivät kutsun, joten "ei tämänkään
päivän ihmiseltä olisi siis mennyt illallinen ohi",
kuten yksi kirjoittajista huomauttaa. Sen sijaan
vastauksen "J a" merkitys jäi hämäräksi kahdelle
vastaajalle.
Toimitus