Kulutan - siis olen | Kaupunkikulttuurin puute näkyy | Muodin ihana kepeys | Nyt ei viehätä ilmava tukka | Tutkimuksen muotivärit | Journalistit kriisikommandoina | Johdettiinko meitä harhaan? | Amerikka parketilla | Sähköä koulutyöhön |
Olet sitä, mitä syöt. Moderni minuus tuotetaan kuluttamalla. Keskiajalla kulutettiin "säädyllisesti", sillä kullakin säädyllä oli oma kulutusnormistonsa. Tänään jokainen luo itse omat norminsa.
Keväisin Kaarina luo nahkansa. Ruskeasta ja harmaasta punaiseksi tai keltaiseksi kulloistenkin valikoimien, Voguen, Hullujen päivien ja mielialan mukaan. Myös hiukset saavat kokonaisuuteen sopivan sävyn. Onneksi peilejä ja kanssaihmisiä on paljon, jotta Kaarina pääsee nopeasti sinuksi uuden ulkonäkönsä kanssa. Viime vuosina muodonmuutos ei ole käynyt yhtä vaivattomasti kuin ennen. Kaarinan mieleen on hiipinyt pelko, ettei uutta nahkaa synnykään, vaikka vanha on jo pudonnut: "Joudunko kököttämään koko kesän kotona kuorettomana? Hajoanko? Miten helppoa olisi elää samanvärisenä keväästä toiseen?" Mutta sitten kuori lopulta löytyy eikä Kaarina haikaile koko kesänä mistään pysyvästä...
Kulutan, siis olen. Kulutamme joka päivä, halusimme tai emme. Vaikka ei menisikään Kaarinan tavoin mukaan kulutuksen nopeimmin pyörivään karuselliin - muotiin - ei siitä pääse eroon. Syönkö kirjolohta, silakoita vai tonnikalaa? Pyyhinkö pehmeään vai puunsäästäjään? Kulutus on mitä monimuotoisin ilmiö: ostamista, käyttämistä, tuhoamista ja luomista. Kulutus ei ole arkinen trivialiteetti ja tuotannon jatke. Tavara on pysyvä osa nykyistä yhteiskunnallista minuuttamme. Yhteiskunnallinen minuutemme ei ole historiallisesti muuttumaton. Jos Kaarina olisi elänyt keskiajalla, muut olisivat päättäneet kulutuksen hänen puolestaan, sillä säädyt erosivat pukeutumiseltaan ja ruokailutavoiltaan selkeästi toistaan. Ihmiset tiesivät paikkansa, tunsivat oikeutensa ja velvollisuutensa, eivätkä kyseenalaistaneet niitä.
Pukeutumisesta pystyi päättelemään nopealla vilkaisulla henkilön yhteiskuntaluokan, varallisuuden ja siviilisäädyn. Black Garland kertoo kirjassaan A History of Fashion, että 1200-luvulla sekä naisten että miesten asut erosivat myös ikäryhmittäin. Nuorten naimattomien naisten asuun kuului pitkä hame, jossa oli yksinkertainen kaulus. Heidän hiuksensa olivat pitkät, merkkinä naimattomuudesta. Naimisissa olevat naiset peittivät hiuksena ja käyttivät kaapua hameensa päällä. Myöhemmin tästä naimisissa olevien naisten asusta kehittyi nunnan kaapu. Naisten kampaustyyli muuttui kertaalleen 1200-luvun alussa, mutta säilyi sitten muuttumattomana melkein vuosisadan. Kaarina olisi voinut pitää sata vuotta saman "lookin".
Erityisesti muotifilosofina tunnettu Georg Simmel pohti modernin ihmisen mieltä sosiologian, filosofian, psykologian ja estetiikan näkökulmasta. Simmelin kiinnostuksen kohde, moderni elämäntyyli, löytyy suurkaupungista. Suurkaupungissa, massakulutuksen ja muodin maailmassa, ihminen on ennen kaikkea kuluttaja.
Simmelin ajatteluun perehtynyt Arto Noro toteaa, että suurkaupungissa ei ole eriytynyt vain työnajako, vaan myös kulutus, ja tämä eriytyminen on johtanut suunnattomaan pirstoutumiseen ja ärsykkeiden kasvuun. Siksi suurkaupunkilainen on perusasetelmaltaan levoton ja neuvoton neurasteenikko. Suurkaupunki ei ole Simmelille kuitenkaan kauhukuva. Suurkaupunki luo omat sosialisaatiomekanisminsa ja psyykkiset sopeutumismuotonsa. Ärsykkeiden rikkauteen otetaan etäisyyttä eli distanssia. Niinpä suurkaupunkilaisella on etusijalla psyyken pinnallisin kerros ei älyllisyys. Hän osaa tarvittaessa olla välinpitämätön. Simmel väittää, että suurkaupunkilaiselle on välttämätöntä jopa lievä vastenmielisyys muita kohtaan. Vaatiessaan yhtä uusia ärsykkeitä suurkaupunki kiihdyttää itsensä näytteillepanoa, itsensä esittämistä ja erottumista muista. Miten Simmel sitten suhtautui kiihtyvään muodin mekanismiin? Hän torjui antimuodin, jota hän piti mahdottomana kuten ateistien uskontoa tai yhdistyksen kieltäjien yhdistystä. Muoti oli tavalla tai toisella hyväksyttävä. Simmelin tapa oli käsittää muoti maskiksi, joka koskee vain pintaa ja jonka sisällä on runsaasti liikkumavaraa.
Pasi Falkin The Consuming Body -kirjassa oraalisen sosiologia on yksi keskeisiä teemoja. Kulutusteorioista, ruumiillisuudesta ja kulttuurisista representaatioista kiinnostunut tutkija sekoittaa kulttuurintutkimukseensa aineksia sosiologiasta, semiotiikasta, sosiaaliantropologiasta ja psykoanalyysista. Falk valottaa yhteiskuntakehityksen ja yksilöllistymisen suuria linjoja aterian jakamisen avulla: Ateriassa on kulttuurin alku, sillä itseään ravitsevaa ihmistä ei voida erottaa evolutiivisista edeltäjistään. Vasta ateria, yhteisen jakaminen, aloittaa inhimillisen kulttuurin. Aluksi yksilö eli puolisymbioottisessa suhteessa yhteisöön. Yksilöä ei modernissa merkityksessä vielä ollut, rajat olivat yhteisön ulkorajoilla. Ateria jaettiin, mutta yhteisen jakaminen ei kuitenkaan tarkoittanut yhtäläistä jakoa, vaan jako-osuudet toimivat samalla yhteisön hierarkkisen rakenteen jäsentäjinä. Myöhemmin ateria kokoaa saman pöydän ääreen perheen ja suvun - vieläkin puhumme ruokakunnasta. Koti on kuori, joka erottaa yksilön yhteiskunnasta. Ateria näyttää syöjien sosiaalisen sidoksen eli kumppanuuden. Myöhäislatinan companio merkitsi käsitettä 'se, joka syö samaa leipää kanssani'. Nykyään yhä suurempi osa ihmisistä elää yksin eikä ainakaan arkena "jaa ateriaansa" kenenkään kanssa. New Yorkin asukkaista jo yli puolet elää sinkkuina.
Traditionaalinen hedonisti mässäilee, juo ja harrastaa ylenpalttista seksiä. Hän haluaa tehdä nautinnosta mahdollisemman suuren keräämällä sitä aikaansaavia tarpeen kohteita ja mässäilemällä niillä. Campbell päätyy johtopäätökseen, että perinteinen hedonisti ei etsi nautintoa vaan nautintoja. Nautintoihin heittäytymisessä on pulmana vain se, että niihin kyllästyy ja mielihyvä latistuu. Ylenmääräinen mielihyvä voi jopa hävittää mielihyvän ja kokemus muuttua kärsimykseksi.
Moderni hedonismi poikkeaa Campbellin mukaan perinteisestä siinä, että sille on ominaista nautintojen sijasta nautinnon etsiminen. Etsiminen vaatii toisenlaista toimintastrategiaa kuin perinteisen nautiskelijan tarpeentyydytys. Modernin hedonistin ei tarvitse turvautua konkreettiseen nautinnon kohteeseen, sillä hän pystyy nauttimaan asioista jo "sielunsa silmillä". Nautiskelu on henkistynyttä, ja jo pelkät kuvitelmat jostakin toivottavasta tai kauniista herättävät hänessä mielihyvää. Mutta ei moderni hedonistikaan elä pelkissä päiväunissa. Jos hän päästää nautinnonhalunsa valloilleen, kiinnittyy hänen huomionsa esineiden tai kohteiden käytöstä saatavan elämyksen laatuun.
Falkin mukaan alkuperäinen symbioosi on joka tapauksessa ymmärrettävissä täydellisyyden ja eheyden ideaalin myyttiseksi alkukuvaksi, joka yksilökehityksen mittakaavassa sulauttaa lapsen äitiin ja "sivilisaation" mittakaavassa ihmisen luontoon. Alone ja all in one. Yksin ja samalla kokonaisena, englanninkielisillä sanoilla on sama tausta. Kokonaisuutena pysyminen vaatii kahta asiaa. Ensiksi, oman minuuden rajojen ylläpitoa tekemällä eroa muihin. Minuuden rajoja osoitetaan vaatteilla, juomatavoilla, tai automerkillä. Toiseksi, alituista itsensä täyttämistä: tavaroilla, ajatuksilla ja elämäntyylillä. Minuuden etsiminen on jatkuva prosessi, koska ei ole olemassa mitään samana pysyvää ulkomaailmaa. Ongelmaksi modernille ihmiselle muodostuu se, miten säilyttää erillisyytensä ja olla samalla yhdessä muiden kanssa. Tämä näkyy ongelmina ihmissuhteissa yleensä ja sukupuolten välisissä suhteissa erityisesti. Vaikkapa siinä, miten säilyttää modernille minuudelle elintärkeä suvereniteetti parisuhteessa? Kulutus on osa modernin minuuden ratkaisematonta paradoksia.
Ja karusellin vauhti sen kuin kiihtyy. Kaarina kuuli juuri, että hopea ja harmaa ovat kevään ehdottomia muotivärejä...
Testinä toimii ulkomaisissa lehdissä näkyvä viinimainos, jossa yhtä ja samaa tuotetta markkinoidaan sekä traditioita kunnioittaville että avantgardisteille. Otsikoksi on keksitty: Klassinen vain moderni? Bordeaux- viinioppaasta löydät oikean sävyn.
Mainos kertoo, että klassikko siemailee viininsä Erik Satien musiikin soidessa. ja syö sen kanssa hyvän pihvin. Klassikon mielestä lasillinen viiniä täydentää hyvän aterian. Hän juo lasin viiniä juhlistaakseen jotain. Hän pitäytyy samassa hyvässä viinissä, jota isäkin suosi.
Mainos kertoo myös, että moderni siemailee viininsä Eric Claptonin kitaransoolon tahdittamana. Modernille viini, hampurilaisannos ja hyvän keskustelu kuuluvat yhteen. Silti hän juo lasin viiniä milloin vaan ja löytää uusia makuja viikoittain.
Mainoksessa ei ole kuvan kuvaa. Tekijät luottavat sanoihin ja erottelun voimaan. Mainos osoittaa, miten traditio ja tottumus, elämäntapa, tyyli ja muoti ovat ruoan - kuten, minkä tahansa muun kulutustavaran - oleellisia valinnan mekanismeja. Klassikolle rituaalit kuten yhteinen ateria - perhe jakamassa joulukinkkua - ovat tärkeitä. Mitä rituaalisempi ateria, sitä kontrolloidumpaa sen aikainen keskustelu. Porvarisperheessä lasten on vaiettava. Päivälliselle pukeudutaan. Klassikon viininjuonti liittyy erityistapauksiin.
Modernin viinijuonti on irronnut rituaaleista: milloin vain, sillä suurkaupungissa tavaratalo tai ravintola on aina auki. Kuluttaminen ei ole aikaan eikä paikkaan sidottua. Eikä ateriaa tarvitse jakaa kenenkään kanssa. Hän tilaa itse hampurilaisen, muut syökööt mitä huvittaa. Ravintolapöydässä jokaisella on puheoikeus ja jokainen puhuu vain omasta puolestaan.
Eija Hietanen
Kulutan - siis olen | Kaupunkikulttuurin puute näkyy | Muodin ihana kepeys | Nyt ei viehätä ilmava tukka | Tutkimuksen muotivärit | Journalistit kriisikommandoina | Johdettiinko meitä harhaan? | Amerikka parketilla | Sähköä koulutyöhön |
Klinge ei seuraa muotilehtiä, mutta muoti vaikuttaa häneen tarjonnan kautta. Hän pitää itselleen luonnollisimpana klassista miesten pukeutumista. Paidoissa, kravateissa ja väriskaaloissa näkyy tarjonta ja sen mukana muoti suoranaisemmin kuin puvuissa ja kengissä. Klinge ei kerro, kuinka usein hän käy vaateostoksilla tai montako pukua hänen vaatekaapissaan on, mutta kertoo usein katsovansa läpi suuret alennusmyynnit Kuusisella ja Stockmannilla.
Klinge on haastattelupäivänä pukeutunut hienoon villakankaiseen liituraitapukuun, jonka hän kertoo saaneensa edullisesti tuhannen markan pintaan. Klassinen pukeutuminen ei hänestä vaadi suuria rahasummia, jos sitä vertaa vaikkapa merkkifarkuista lähtevään pukeutumiseen.
- Vaatteiden hoitaminen on tärkeää. Esimerkiksi villakankaan täytyy saada levätä, riippua ja oieta - sitä pitää pesettää, harjata ja prässätä, hän muistuttaa.
Klingen mielestä kullakin on oikeus punnita sitä, mistä iloitsee. Suomalaiset panostavat kesämökkiin ja autoon, mutta kiinnittävät pukeutumiseen vähemmän huomiota kuin esimerkiksi italialaiset ja ranskalaiset. Klinge viittaa italialaistuttavaan, joka arveli kohtaavansa kovin hienoa väkeä pihamaalla olevien saabien, bemareiden ja mersujen perusteella.
- Vaatetuksen perusteella hän sai päinvastaisen vaikutelman. Suomalaisperheen budjetista uhrataan kesämökkiin ja autoon paljolti se, minkä italialainen tai ranskalainen tuo ilmi pukeutumisessaan tai kulttuurinkulutuksessaan.
Klinge arvioi suomalaisnaisten olevan huomattavasti miehiä edellä pukeutumisessaan. Keski-ikäisellä ja keskiluokkaisella pusakka ja lippis -tyylillä, joka on erinomainen asu maalla tai maastossa liikuttaessa, on Klingen mielestä kaupunkiasuna suoraan sanoen epäesteettinen ja epäeurooppalainen. Osaselitystä Klinge hakee siitä, että Suomessa on vähän varsinaista kaupunkikulttuuria.
Vanhan virkamiesyliopiston traditioihin kuuluu Klingen mielestä se, että professori on korrektisti pukeutunut myös luennoilla. Se viestittää hänestä kunnioitusta niin ylioppilaita kuin koko tiedemaailmaakin kohtaan. Pukeutuminen on monissa muissakin instituutioissa yksi keino hankkia luottamusta.
- Opettajana pidän luonnollisena sitä, että nuori ihminen kokeilee erilaisia rooleja ja ilmaisee sitä vaatteillaan. Itse opiskelin 50-luvulla, jolloin miehillä oli useimmiten puku päällä eikä erillistä nuorisopukeutumista ollut.
Vaikka Klingellä on erilaisia ulkoiluvaatteita, farkkuja hänellä ei ole koskaan ollut. Farkut voivat kyllä hänestä olla tyylikkäitä joillakin nuorilla naisilla ja miehillä.
- Ylipäätään farkut ovat vaativa asu eivätkä puhuttele itseäni. Farkut liittyvät amerikkalaisuuteen ja 60-luvun vimmaan. Minusta 70-luvulla oli hassua, että innokkaimmat taistolaiset kulkivat amerikkalaishenkisissä vaatteissa, farkuissa ja maihinnousukengissä.
Klinge ei seuraa muotilehtiä, mutta muoti vaikuttaa häneen tarjonnan kautta. Hän pitää itselleen luonnollisimpana klassista miesten pukeutumista. Paidoissa, kravateissa ja väriskaaloissa näkyy tarjonta ja sen mukana muoti suoranaisemmin kuin puvuissa ja kengissä. Klinge ei kerro, kuinka usein hän käy vaateostoksilla tai montako pukua hänen vaatekaapissaan on, mutta kertoo usein katsovansa läpi suuret alennusmyynnit Kuusisella ja Stockmannilla.
Klinge on haastattelupäivänä pukeutunut hienoon villakankaiseen liituraitapukuun, jonka hän kertoo saaneensa edullisesti tuhannen markan pintaan. Klassinen pukeutuminen ei hänestä vaadi suuria rahasummia, jos sitä vertaa vaikkapa merkkifarkuista lähtevään pukeutumiseen.
- Vaatteiden hoitaminen on tärkeää. Esimerkiksi villakankaan täytyy saada levätä, riippua ja oieta - sitä pitää pesettää, harjata ja prässätä, hän muistuttaa.
Klingen mielestä kullakin on oikeus punnita sitä, mistä iloitsee. Suomalaiset panostavat kesämökkiin ja autoon, mutta kiinnittävät pukeutumiseen vähemmän huomiota kuin esimerkiksi italialaiset ja ranskalaiset. Klinge viittaa italialaistuttavaan, joka arveli kohtaavansa kovin hienoa väkeä pihamaalla olevien saabien, bemareiden ja mersujen perusteella.
- Vaatetuksen perusteella hän sai päinvastaisen vaikutelman. Suomalaisperheen budjetista uhrataan kesämökkiin ja autoon paljolti se, minkä italialainen tai ranskalainen tuo ilmi pukeutumisessaan tai kulttuurinkulutuksessaan.
Klinge arvioi suomalaisnaisten olevan huomattavasti miehiä edellä pukeutumisessaan. Keski-ikäisellä ja keskiluokkaisella pusakka ja lippis -tyylillä, joka on erinomainen asu maalla tai maastossa liikuttaessa, on Klingen mielestä kaupunkiasuna suoraan sanoen epäesteettinen ja epäeurooppalainen. Osaselitystä Klinge hakee siitä, että Suomessa on vähän varsinaista kaupunkikulttuuria.
Vanhan virkamiesyliopiston traditioihin kuuluu Klingen mielestä se, että professori on korrektisti pukeutunut myös luennoilla. Se viestittää hänestä kunnioitusta niin ylioppilaita kuin koko tiedemaailmaakin kohtaan. Pukeutuminen on monissa muissakin instituutioissa yksi keino hankkia luottamusta.
- Opettajana pidän luonnollisena sitä, että nuori ihminen kokeilee erilaisia rooleja ja ilmaisee sitä vaatteillaan. Itse opiskelin 50-luvulla, jolloin miehillä oli useimmiten puku päällä eikä erillistä nuorisopukeutumista ollut.
Vaikka Klingellä on erilaisia ulkoiluvaatteita, farkkuja hänellä ei ole koskaan ollut. Farkut voivat kyllä hänestä olla tyylikkäitä joillakin nuorilla naisilla ja miehillä.
- Ylipäätään farkut ovat vaativa asu eivätkä puhuttele itseäni. Farkut liittyvät amerikkalaisuuteen ja 60-luvun vimmaan. Minusta 70-luvulla oli hassua, että innokkaimmat taistolaiset kulkivat amerikkalaishenkisissä vaatteissa, farkuissa ja maihinnousukengissä.
Kulutan - siis olen | Kaupunkikulttuurin puute näkyy | Muodin ihana kepeys | Nyt ei viehätä ilmava tukka | Tutkimuksen muotivärit | Journalistit kriisikommandoina | Johdettiinko meitä harhaan? | Amerikka parketilla | Sähköä koulutyöhön |
Muoti on esteettistä fantasiaa ja leikkiä, määrittelee sosiologi Jukka Gronow. Populaari muoti on halukkuutta hankkia koko ajan jotain uutta. Muodin vastakohtana voitaisiin Gronowin mukaan pitää traditionaalista fundamentalismia. Sen maailmankuva on ehdottoman pysyvä ja asioiden olotilasta on pidettävä kiinni. Muoti taas on kepeyttä, pintapuolista suhtautumista asioihin.
-Muoti on aina itsestään selvää. Kukaan ei kyseenalaista sitä, mikä on muodissa. Ehkäpä ihmiset, jotka elävät tällaisessa maailmassa, oppivat yleisemminkin suhtautumaan asioihin suhteellisesti, ja sehän on demokraattisessa yhteiskunnassa oikein hyvä asia.
1800-luvun lopulla Pariisin ja muiden maailman metropolien muotihuoneet ottivat vallan muodin määrittäjinä. Muodin sana oli haute couture, muotitalot esittelivät kevään ja syksyn mallistonsa, ja muotilehdet valistivat naisia soveliaan hameen pituudesta sentin tarkkuudella.
1960-luvulla muoti karkasi muotitalojen määräysvallasta. Kulutusyhteiskunta levisi kaikkialle Länsi-Eurooppaan, nuoriso- ja ylioppilasvallankumoukset vyöryttivät omalta osaltaan demokraattisen massamuodin markkinoille. Muotia ei enää sanellut Pariisi, se syntyi kaupunkien kaduilla.
- Meillä ei ole enää suuria tähtiä ja muodin esikuvia, ei kuningatar Viktoriaa eikä Grace Kellya. On vain arjakorisevia, jotka eivät ratkaisevasti eroa meistä kuolevaisista. Farkuissa kulkevat kuninkaallisetkin voisivat olla kuin ketkä tahansa meistä, Jukka Gronow miettii.
Nykymuoti on leikittelevää ja kaikkea yhdistelevää. Erilaiset muotisyklit käyvät limittäin ja lomittain, kuluttaja voi valita mieleisensä tyylin. Kaikilla ei enää ole minihame päällä samaan aikaan. Edes varhaisnuorisolla ei enää tarvitse olla täsmälleen samansävyiset, -malliset ja -merkkiset farkut, kuten menneinä vuosikymmeninä.
- Muodin ja kuluttamisen pakonomaisin vaihe on siirtynyt lapsiin, jotka vasta harjoittelevat kuluttamista ja muodin kanssa elämistä. Lapsilla on villityksiä. Kaikkien on käytävä ostamassa joku sama kama R-kioskilta. Teini-ikäisinä on jo opittu moderneiksi kuluttajiksi, Jukka Gronow hymähtää.
Kulutan - siis olen | Kaupunkikulttuurin puute näkyy | Muodin ihana kepeys | Nyt ei viehätä ilmava tukka | Tutkimuksen muotivärit | Journalistit kriisikommandoina | Johdettiinko meitä harhaan? | Amerikka parketilla | Sähköä koulutyöhön |
Se, että kaikki käy, ei kuitenkaan merkitse sitä, ettei olisi mitään linjaa. Kampauksissa näkyy selviä vastakohtaisuuksia 1980-luvulle: nykysilmää miellyttävät sileät kampaukset ja jakaukset, poissa ovat edellisen vuosikymmenen ilmavat liehuletit. Parrattoman 80-luvun vastapainona miesleukoja ovat jo jonkin aikaa koristaneet pujo- ja pukinparrat. Vapaasti rehottavat risuparrat eivät Seppo Räisäsen mukaan juuri nyt ole kuitenkaan virallisesti tyylikkäitä.
Kampausten historiaa käsittelevät kirjat osoittavat, että melkein kaikenlaiset hiustyylit on jo ainakin kerran kokeiltu. Hiusten värjääminen ja hoitaminen on ollut asiallista kautta aikojen. Värjäämisessä ihmiskunta on käyttänyt kasvinesteitä, lehtiä, savea, hiiltä, hiekkaa, erivärisiä karkeita puutereita, jauhettua riisiä ja jauhoja sekä lipeäliuoksia. Hiusten hoitoon on käytetty esimerkiksi leijonan rasvaa, kalan rasvaa tai aasien kavioita.
Kampauksen kauneuden vuoksi on nähty vaivaa ja kärsitty kipua. Ajoittain esimerkiksi korkeaa otsaa on pidetty niin kauniina, että matalampiotsaiset ovat ajelleet hiusrajaansa ja toiset ovat jopa pinseteillä nyppineet sitä korkeammaksi. Tähän muotivillitykseen historiankirjoittajat tietävät liittyneen myös otsan poikki kulkevien syvien ryppyjen ihannoimisen sekä kulmakarvojen ja silmäripsien nyhtämisen.
Yhtä ääripäätä edustavat huippukookkaiksi luokiteltavat historialliset kampaukset. Kampaajamestarit kehittivät mekanismin, jonka avulla kampaus saatiin taitetuksi kokoon niin, että naiset mahtuivat istumaan vaunuissa. Kampauksiin tarvittiin paljon hiusneuloja, voiteita ja puuteria, minkä vuoksi niitä yritettiin säilyttää jopa viikkoja. Nukuttaessa käytettiin erityisiä päänalusia, joiden ansiosta kampausta voitiin pitää riippuvassa asennossa.
Tämän vuosisadan ilmiönä naisten lyhyttukkaisuus on yksi osa kampausten yhteiskunnallista ulottuvuutta. Ranskalainen elokuvaohjaaja Jean Renoir kertoo näkemyksensä uudesta muodista vuosisadan alkupuolella muistelmissaan:" Me muistimme tytöt pitkätukkaisina. Naiskauneus oli meidän käsityksissämme aina liittynyt tukkaan, ja nyt me olimme joutuneet uuden Eevan eteen: muutamassa kuukaudessa hän oli vapautunut riippuvuutta osoittavista tunnuksista. Orjattaremme, parempi puolikkaamme, muuttuikin tasaveroiseksi toveriksemme. Ohimenevä muoti - muutama saksien napsautus, ja huomattiin, että nainen voi hoitaa asioita, joita ennen pidettiin vain miesten työnä - riitti siihen, että miesten vuosituhansien aikana pystyttämä sosiaalinen rakennelma tuhoutui ainiaaksi."
Kulutan - siis olen | Kaupunkikulttuurin puute näkyy | Muodin ihana kepeys | Nyt ei viehätä ilmava tukka | Tutkimuksen muotivärit | Journalistit kriisikommandoina | Johdettiinko meitä harhaan? | Amerikka parketilla | Sähköä koulutyöhön |
Tutkijat ratkaisevat pulmia, jotka nousevat esiin alojen sisäisen
kysymyksenasettelun pohjalta. Siksi he ahertavat kammioissaan
muodeista piittaamatta. Onko kuva oikea?Kevään uudet näkökulmat upeassa näytöksessä. Tuoreimmat kansainväliset väittelyt säkenöivien kotimaisten tähtien esittäminä. Muodikkaimmat projektit, monitieteisimmät lähestymistavat. Veikkaa minkävärinen tutkimus vetoaa rahoittajiin tänä keväänä? Palkintona kaksi graduate schoolia. Ajatus tieteen muotinäytöksestä tuntuu hullunkuriselta, mutta tiedekään ei ole aivan immuuni muodin taustalla vaikuttaville ilmiöille. Rajaa muodikkaan ja ajankohtaisen tutkimuksen välille on kuitenkin hankala piirtää.
Silloin tällöin yhteiskunnassa nousee jokin polttava kysymys, jonka ratkaisemiseksi tarvitaan nopeasti tietoa. Lehdet kirjoittavat, ja graduntekijät reagoivat valitsemalla siihen liittyviä aiheita. Tutkimusryhmiä perustetaan, ja ne saavat ehkä helpommin rahaa. Onko kyse muodista? Entä silloin kun jonkin alan guru keksii uuden lähestymistavan? Äkkiä tuo näkökulma on kaikkien huulilla. Sitä sovitellaan sydänkäyriin ja inkakulttuurien kohtaloihin. Voidaanko tällaista trendiä pitää muodin leviämisenä?
Immosen mielestä akatemian rakenne on kuitenkin sellainen, etteivät uudet ajatukset mene toimikuntatasolla kovin helposti läpi. Ongelmana ei siis niinkään ole muotien mukana surffaileminen, vaan vanhakantaisuus. Vasta 1990-luvulla akatemian keskustoimikunta on pystynyt kiertämään toimikuntatason perinteellisyyden eli vedättämään niissä läpi yleisiä tiedepoliittisia tavoitteita. Hyvänä esimerkkinä tästä oli Euroopan integraation tutkimushanke, joka onnistuttiin myymään yhteiskuntatieteelliselle toimikunnalle.
Tieteenfilosofiaan perehtynyt Ilkka Niiniluoto on varovaisempi muotitieteistä puhuessaan. Hän vierastaa muotitiede-sanaa sen kielteisten merkitysten vuoksi. Varsinaisia muoti-ilmiöitä esiintyy hänen mielestään tieteessä vähän. Jos nopeasti itsensä läpi lyöneet oivallukset sijoitettaisiin muoti-käsitteen alle, silloin suhteellisuus- ja kvanttiteoriatkin olisivat aikoinaan olleet muotitieteitä. Hän ei myöskään pidä muotina sitä, jos yhteiskunnasta nousee haasteita, joihin pyritään vastaamaan tieteen avulla. Niiniluodon mukaan esimerkiksi TANDEM-tutkimukseen kiteytynyt marksilainen tutkimusote lisäsi sellaisen tiedon määrää, josta oli yhteiskunnalle hyötyä. Puhumattakaan naistutkimuksesta, joka kuuluu jo integroitunut osaksi "hyväksyttyä" tiedettä.
Niiniluodon mielestä tieteessä ei myöskään pidä väheksyä valovoimaisten persoonallisuuksien vaikutusta. He pystyvät houkuttelemaan lahjakkaita ihmisiä ympärilleen ja levittämään näin ajatuksiaan tehokkaasti sekä keräämään samalla suosiota oppiaineelleen.
Tieteelliset tähdet luovat ympärille omia "kulttejaan". Immosen mielestä heidänkin nousunsa humanistisissa ja yhteiskuntatieteissä liittyy usein tieteenhistorian peruskysymyksiin: heillä on niihin jokin uusi näkökulma, jotain uutta sanottavaa. Esimerkiksi viime vuosina muodissa olleen Michel Foucault'n vahvuuksia on ollut yhteiskunta- ja tieteenkritiikki. Ihmistieteissä pyöritään siis jatkuvasti samojen teemojen ympärillä.
- Näin pitääkin olla. Olisi tuskallista, jos ihmisen arvoitus pystyttäisiin puristamaan johonkin kaavaan, Immonen kiteyttää.
Vielä viisitoista vuotta sitten antioksidantit kiinnostivat lähinnä vain vaihtoehtoterapeutteja. Nyt ne ovat keskeinen osa koululääketieteen tutkimusta, arvioi professori Jussi Huttunen Kansanterveyslaitokselta.
- En kuitenkaan halua puhua muodista, koska sanalla on niin kielteinen kaiku. Antioksidantit ovat täysin vakavasti otettava tutkimusaihe. Kiinnostus niitä kohtaan on kasvanut sitä mukaa, kun tutkimustietoa on saatu lisää.
Antioksidantteja tarvitaan taistelussa elimistössä syntyviä, soluille tuhoisia, vapaita happiradikaaleja vastaan. Hypoteesin mukaan antioksidantteja nauttimalla voidaan vahvistaa solujen puolustusjärjestelmää ja sitä kautta ehkäistä elimistön rappeutumista ja suojautua sairauksilta, kuten syövältä ja sydän- ja verisuonitaudeilta.
- Osa hypoteesista on todistettu oikeaksi, mutta paljon on vielä auki. Antioksidanteilla on oma osuutensa sairauksien synnyssä ja ehkäisyssä, mutta emme voi varmasti sanoa, että ihminen voisi suojautua esimerkiksi syövältä nauttimalla etukäteen suuria määriä vitamiineja. Vasta huolellisilla tutkimuksilla voidaan selvittää, onko koeputkessa antioksidantteina toimivista vitamiineista ja hivenaineista vastaavaa hyötyä potilaille ja kenelle heistä, Huttunen muistuttaa.
Muoti-ilmiö elää kuitenkin omaa elämäänsä. Pelkkä vihje siitä, että ikä saattaa pidentyä ja taudit voivat talttua pelkästään vitamiineja popsimalla, on riittänyt vakuuttamaan kuluttajat. Vitamiini-ja hivenainekaupassa pyörii pelkästään Suomessa miljoonia markkoja, eivätkä edes negatiiviset uutiset notkauta myyntiä.
-SETTI-tutkimuksessa vitamiinit eivät suojanneet suomalaismiehiä keuhkosyövältä tai sepelvaltimotaudilta, mutta tulos ei vaikuttanut mitenkään vitamiinien myyntiin. Suomalaiset syövät antioksidantteja tänään enemmän kuin koskaan ennen.
Kulutan - siis olen | Kaupunkikulttuurin puute näkyy | Muodin ihana kepeys | Nyt ei viehätä ilmava tukka | Tutkimuksen muotivärit | Journalistit kriisikommandoina | Johdettiinko meitä harhaan? | Amerikka parketilla | Sähköä koulutyöhön |
Toimittaja Peik Johansson valitteli taannoin Ylioppilaslehdessä, että tiedotusvälineitä kiinnostaa Afrikassa vain kuolema. Johanssonin mukaan suomalaiset mediat jakavat pääasiassa väärää informaatiota: nostavat uutisiksi todellisuuden kannalta täysin triviaaleja seikkoja, jättävät kertomatta tapahtumien poliittisia syitä puhumattakaan, että kertoisivat niiden keskellä elävien ihmisten arjesta ja kokemuksista. Ruandasta ykkösuutiseksi kelpasivat suomalaisten ruostuneet säiliöautot ja amerikkalaisen kuljetuskoneen miehistön suomalaiset sukujuuret, Johansson motkottaa.
Dosentti Ulla-Maija Kivikurun mukaan suomalaisissa tiedotusvälineissä on eteläisen pallonpuoliskon mentävä aukko. Meille raportoidaan joten kuten keuhkorutto, Safari-ralli, korruptio, hallitusten vaihtumiset ja vaalit, mutta tavallisten ihmisten elämää näiden ilmiöiden keskellä meille ei kerrota, Kivikuru kirjoittaa tuoreessa Kumppani-lehdessä.
Kehitysmaauutistoimisto IPS:n Helsingin toimistossa Uudella ylioppilastalolla Milla Sundström kääntää juttua kuivuuden tuomista koettelemuksista Zimbabwen maaseudulla. Jutun mukaan kyläläiset olivat saaneet kituuttaa kuukausia ilman ruoka-apua, jota alkoi tulla vasta kun hallitus hoksasi vaalien alla, että myös maalaisten äänillä olisi käyttöä.
Pari vuotta sitten IPS kertoi mitä tapahtui Bangladeshissa, kun sammakoita alettiin pyydystää joukoittain ja koivet myytiin pariisilaisten kulinaristien nautinnoksi. Kun sammakoita ei enää ollut, malariaa levittävät ja viljaa syövät hyönteiset pääsivät estoitta lisääntymään. Nyt maa on joutunut käyttämään miljoonia tuholaismyrkkyihin, jotka ovat saastuttaneet vesistöt ja tappaneet kalat.
- IPS oli ensimmäinen uutistoimisto, joka alkoi raportoida kehitysmaista ruohonjuuritasolta. Tämä on ollut aina tärkeä periaate IPS:n uutisvälityksessä ja on sitä edelleenkin, Sundström sanoo.
- Se on ennen kaikkea ammattitaitoista journalismia, joka ei kaihda todellisuutta, rikoksia, epäoikeudenmukaisuuksia, kurjuutta sen paremmin kuin menestystarinoitakaan, painottaa IPS:n Aasian toimiston johtaja Kunda Dixit.
Kehitysmaajournalismin sijaan hän puhuu mieluummin hyvästä journalismista, joka ottaa huomioon ilmiöiden vaikutukset ihmisiin, yhteiskuntiin, arvojärjestelmiin, ympäristöön. - Pienet asiat on sijoitettava laajempiin kokonaisuuksiin. Kun käärmeet katoavat, katovat myös käärmeenlumoojat, muistuttaa Nepalista kotoisin oleva Dixit.
IPS:in juuret ovat 1960 -luvun Italiassa. Kolmisenkymmentä vuotta sitten pari paikallista toimittajaa kyllästyi siihen, etteivät italialaiset lehdet julkaisseet kehitysmaajuttuja. He perustivat yhdessä latinalaisamerikkalaisten toimittajien kanssa uutistoimiston ja alkoivat välittää uutisia Atlantin yli Eurooppaan. Nyttemmin IPS on paisunut maailmanlaajuiseksi. Sillä on yhteydet yli 100 maahan ja IPS:n juttuja käännetään 17 kielelle. Valtaosa IPS:lle kirjoittavista toimittajista on kehitysmaiden omia kansalaisia.
IPS kehuu mieluusti olevansa verkostoltaan maailman viidenneksi suurin uutistoimisto. Rahassa mitattuna se on kuitenkin kääpiosarjalainen. Vuonna 1993 IPS:n koko budjetti oli 12 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria, kun monet kansallisetkin uutistoimistot käyttivät yli 20 miljoonaa dollaria.
Suomen IPS tekee lehdille viikottain juttupaketin ja kääntää ja toimittaa kysynnän mukaan muuta aineistoa lehdistölle. IPS:n juttuista ovat olleet kiinnostuneet myös eri laitokset ja virastot sekä Suomessa toimivat pakolaiskeskukset, joiden asukkaat ovat voineet IPS:n kautta lukea juttuja kotimaistaan. IPS:iä on arvosteltu siitä, että sekin pääosin noudattelee isojen kansainvälisten uutistoimistojen uutiskriteerejä. Milla Sundström sanoo kritiikin olevan osin totta, mutta lisää, että näissäkin jutuissa IPS pyrkii löytämään oman kehitysmaanäkökulmansa.
- Esimerkiksi Persianlahden sodan aikana IPS teki paljon hyviä taustajuttuja sodan vaikutuksista eri puolilla maailmaa. IPS:ssä ei kuitenkaan elätellä turhia toiveita, että se pystyisi jotenkin muuttamaan suomalaisia uutiskriteerejä.
- Kun me esimerkiksi kerromme, että Kiina pyrkii eroon ympäristötuhoistaan, niin lehdissä otsikko kääntyy muotoon - Kiinassa valtavia ympäristötuhoja, Sundström naurahtaa.
Kulutan - siis olen | Kaupunkikulttuurin puute näkyy | Muodin ihana kepeys | Nyt ei viehätä ilmava tukka | Tutkimuksen muotivärit | Journalistit kriisikommandoina | Johdettiinko meitä harhaan? | Amerikka parketilla | Sähköä koulutyöhön |
Mitä positiivista on odotettavissa? Koulun päästötodistuksen, tohtorin tutkinnon, saavat todennäköisesti lähes kaikki 942 päätoimista jatko-opiskelijaa. Merkittävä osa heistä ei varmaankaan olisi tohtoroitunut ilman tätä järjestelmää, ei ainakaan niin nuorena kuin nyt. En ole kovin huolestunut tulevien tohtoreiden tasosta: valintaseula on ollut useimmissa tapauksissa varsin tiukka ja Suomen parhaimpien tutkijavoimien tarjoama opetus ja ohjaus on saanut vanhemmat tutkijat kademielisesti huokailemaan: "Olisipa meidänkin aikanamme ollut vastaavaa."
Pluspuolelle voidaan laskea myös uudenlainen yhteistyö eri korkeakouluissa työskentelevien professoreiden välillä. Onpa joissakin tutkijakouluissa löytynyt uudenlaisia kontakteja myös seinän takana työskenteleviin kollegoihin. Tosin yhteistyötä on ollut ennenkin, eivätkä uudet kontaktit aina ulotu papereita pidemmälle.
Kaikella on kuitenkin hintansa. Viime kesän ja syksyn haku- ja valintaprosessi oli kujanjuoksu, jollaista ei ole ennen koettu. Meidän on välttämättä opittava nopeuttamaan hallintorutiinejamme, mutta kiireelläkin on rajansa. Ihmiset suostuivat osallistumaan juoksuun vain siksi, että maalissa odotti poikkeuksellisen paljon ruskeita kirjekuoria.
Kiireen ja myös sen vuoksi, että OPM:n rahoitus kattaa hädin tuskin vain jatko-opiskelijoiden palkkauksen, koko systeemi on edelleen sekava. Palkkaus ja erilaisten tukikustannusten korvausmenettely vaihtelevat korkeakoulujen, tiedekuntien ja laitosten ja myös yksittäisten tutkijakoulujen sisällä, äitiyslomien käsittely ja "sijaisten" käyttö on sekavaa, vain joitakin ongelmia mainitakseni.
Peruskysymys, jota ei ole ehditty pohtia, on kuitenkin se, miten tutkijakoulujärjestelmä vaikuttaa muuhun tohtorikoulutukseen. Jos rahoittajien (OPM, Akatemia, korkeakoulut jne.) kiinnostus ja ohjaajien työpanos kohdistuu vain tutkijakoululaisiin, miten käy muiden jatko-opiskelijoiden? Sekä rahoituksessa että ihmisten ajankäytössä kun pelataan nollasummapeliä.
Tutkijakoulujen asema tulee kokonaan uuteen valoon, jos opetusministeriön tämänhetkinen tulkinta määrärahakehyksistä jää voimaan. Nyt tutkijakouluille vuonna 1996 osoitettavat määrärahat ovat korkeakoulujen määrärahakehyksen sisällä. Tästä voi tehdä sellaisen johtopäätöksen, että kyseessä ei ole lisämääräraha, vaan sama raha oltaisiin voitu käyttää muuhunkin tarkoitukseen korkeakoulujen sisällä. Jos näin on, korkeakouluja on johdettu tässä asiassa harhaan.
Kuvio on kaiken kaikkiaan kiintoisa: OPM ottaa korkeakoulujen budjetista 87 miljoonaa markkaa pois ja jakaa ne takaisin korkeakouluille siten kuin Akatemia katsoo oikeaksi. Lisäksi korkeakouluja velvoitetaan käyttämään myös "vapaata" rahaansa tähän tarkoitukseen. Onko tämä sitä päätösvallan siirtämistä korkeakouluille?
Kulutan - siis olen | Kaupunkikulttuurin puute näkyy | Muodin ihana kepeys | Nyt ei viehätä ilmava tukka | Tutkimuksen muotivärit | Journalistit kriisikommandoina | Johdettiinko meitä harhaan? | Amerikka parketilla | Sähköä koulutyöhön |
Kolmisen vuotta sitten toteutin erään unelmani. Halusin oppia salsan. Unelman juuret juurtuvat 50-luvulta. Isäni on ex-muusikko, joka on aina hyräillyt latinokappaleita. Kaukaisissa mielikuvissani vanhempani harjoittelevat cha-chan askeleita. Ja varhaisimmissa äänimuistoissani kuuntelen 78-kierroksen latinolevyjä, aina Lecuona Cuban Boysien Congasta 50-luvun kuubalaisrytmeihin.
Maastamuuttajalla ei ole omaisuutta, vain muistonsa. - Likimain jokainen salsakappale kertoo menetetystä rakkaudesta, sanoo Celia Cruz, salsan kuningatar, musta laulajatar joka jätti taakseen Kuuban Havannan. - Ja useimmat meistä, jotka rakastamme salsaa, ovat menettäneet kotinsa.
Meitä on moneksi. Yksi on rakennustyöläinen, toinen tutkija, kolmas mainostoimistossa, neljäs hautausurakoitsija, viides eläkkeellä, kuudes pankkiiri, seitsemäs tietokoneohjelmoitsija, kahdeksas galleristi... Ihonvärin kirjo ulottuu kalpean valkoisesta yön mustaan. Puhumme englantia, espanjaa ja spanglishia. Vaikka tanssijoiden enemmistö on puertoricolaisia, kansalaisuuksia riittää parin tusinan verran. Nuorimmat ovat 25-vuotisia, vanhimmat yli 60-vuotiaita. Erilaisuus rikastaa elämää.
Mutta yksi yhdistää kaikkia cocoloita. Me rakastamme tanssia ja synkimpänä talvenakin tanssimme vähintään kolme iltaa viikossa, 4-6 tuntia kerrallaan, miltei tauotta.
Mutta me emme ole poikkeuksia. Paritanssi on uudessa huudossa - Nashvillen countrysta Chicagon puolalaisten polkkaan, Texasin meksikolaisten nortenosta New Yorkin puertoricolaisten salsaan.
50-luvulla rock muodisti jiven, jota lindytaiturit pitivät "standardoituna valkoisena swinginä", mutta joka ylläpiti paritanssin taitoja aina 60-luvun taitteeseen saakka. 1960-luvulla Amerikka koki moraali- ja seksuaalimurroksen, ja paritanssi huuhdeltiin pesuveden mukana. Kun Chubby Checker levytti piisin "Let's Twist Again" ja veivasi lantioitaan, joutui paritanssi pölkylle.
Uusi sodanjälkeinen sukupolvi kapinoi vanhempiaan vastaan. Entinen oli autoritaarista, uusi olisi vapaata. Entinen oli sovinnaista, uusi olisi epäsovinnaista. Entinen oli kahlitsevaa, uusi olisi kokeilevaa. Jos Archie Bunker katsoi tv-ruudusta Lawrence Welkin tanssihetkeä, Läskipää ja Gloria twistasivat. Vapauden, epäsovinnaisen ja kokeilevan nimessä luotiin ensin twist ja sitten "freestyle". Paritanssi romuttui, kukin tanssi yksin. Tätä muodon puutetta ja tanssin irvikuvaa, joka nykyisin herättää vain huvittuneita katseita, kutsuttiin New Yorkin Cafe Societyssä punastelematta "itsensä toteuttamiseksi".
Jos New York oli vaikuttanut tanssin mekkana liki vuosisadan, se ei luopunut manttelistaan ehdoitta. Paritanssi ei koskaan täysin tuhoutunut. Syitä oli kaksi. Paritanssijat kieltäytyivät luopumasta huvistaan. Ja toiseksi: 50-luvun jälkipuolella New Yorkiin muutti satojatuhansia puertoricolaisia paremman elämän toivossa. Uudet maahanmuuttajat omivat kuubalaisen mambon rytmit, mukauttivat ne saarensa bomba- ja plena-tansseihin, ja höystivät lopputulosta el Barrion (New Yorkin espanjalaisen Harlemin) katujen kiivaalla sykkeellä.
Aivan kuten mustan Amerikan soul 70-luvulla taipui rapin suuntaan, mambo kehittyi salsaksi. Luonnollisesti puertoricolaisten lapset - "newyoricolaisten" ensimmäinen polvi - kapinoi omia vanhempiaan vastaan. Mutta, päinvastoin kuin valkoiset amerikkalaiset, he eivät luopuneet paritanssista. He loivat omansa.
Hustle alkoi ensin newyoricolaisten klubeissa ja eteni sieltä homoyhteisön kautta keski-Manhattanin valkoisiin klubeihin - ja 70-luvun jälkipuolella samoissa rytmeissä huokui koko Amerikka. (Sama tapahtumaketju leimasi myos hip-hopia ja vogue-rytmejä ja -liikkeitä, jotka kumpikin saivat alkunsa latinoklubeissa.) Siitä piti huolen Hollywoodin kassamagneetti Saturday Night Fever, jossa italialais-amerikkalainen John Travolta toi hustlen poltetusta etelä-Bronxista, Broadwayn Studio 54:n kautta Pariisin ja Beirutin yöklubeihin.
Liki jokainen tuntemani 30-45-vuotias salsero (salsatanssija) aloitti paritanssin hustlesta ja on vasta nyttemmin siirtynyt salsan pariin. Mutta latinojuurien "syytä" on hustlen rytmiikka ja romantiikka, swingistä seurasi harmonia ja 70-luvun diskokulttuurista melodinen jyske. Mikä alkoi latin hustlen svengaavana rytmiikkana, päätyi Van McCoyn ja Donna Summerin rytmiseen huojuntaan.
Kun Saturday Night Fever teki Bee Gees -yhtyeestä maailmankuulun, diskoaika eli lopun edessä. Romahdus tuli 80-luvun alun myötä. Jos Reaganin ja Bushin aika muodisti uuskonservatismin, aids vaiensi single-klubit. Mustissa kortteleissa vei voiton hip-hop ja rap, valkoisissa tyhjiöön änkesi teollinen disko. Vain aniharvoin kaksi maailmaa kohtasi - milloin Afrika Bambataan rap-seuraajat ottivat mallia Kraftwerkista tai Bronxin latinorapparit muodistivat breakdancen valkoisen keskikaupungin Limelight-klubissa.
Mutta paritanssin tulevaisuudesta puhui kaksi tekijää: puertoricolaisten tanssijoiden ja muusikkojen itsepintaisuus ja vääjäämatön väestötieteellinen realiteetti - ne suuret ikäluokat, jotka 60-luvulla pesivät kätensä (tai jalkansa) paritanssista, alkoivat ikääntyä...ja järkiintyä.
Ensin seurasi 80-luvun lopun lambada (kyse oli keinotekoisesti luoduista standardoiduista rytmeistä, jotka johtuivat vähemmän brasilialaisista sademetsistä kuin terävästi toteutetusta markkinointikampanjasta). New Yorkissa tanssi ei tarjonnut mitään uutta. Latinotanssijat olivat jo vuosia turvautuneet niihin dippeihin, jotka lambada markkinoi uuden uusina. Samalla kun lambada pyöritteli tanssijoiden lantioita Villagen S.O.B.-klubissa, Dirty Dancing myi Amerikalle jiven eroottisemman version, joka edelsi hustlea, eritoten latinoklubeissa. Historiallisesti Dirty Dancing kuvasi Catskillin juutalaisia kesälomaparketteja, joissa 50-luvun jälkipuolella suurinta muotia oli mambo ja cha-cha. Ja vaikka Patrick Swayze muistutti yhtä paljon keskivertoa kuubalaista tai puertoricolaista tanssinopettajaa kuin Elvis Presley Tito Puentea, amerikkalaiset ja kansainväliset yleisöt tunsivat voimakasta vetoa paritanssin maailmaan.
- Se oli jumalainen elokuva, sanoo Nicola, 20-vuotias kaunotar joka on kotoisin brittiläisestä Guayanasta. - Pidän freestylesta, mutta paritanssi on toista maata. Siinä on pakko mukautua toisen ihmisen liikkeisiin. Miehen ja naisen roolit täydentävät toisiaan. Ruumis on ruumista vasten. Nicolan puheista kuultaa jo 90-luvun "sukupolvi X:n" kapina 60-luvun suuria ikäluokkia vastaan.
90-luvun alussa seurasi Mambo Kings, pienellä budjetilla toteutettu Hollywood-elokuva joka pohjautui löyhästi Oscar Hijuelosin palkittuun romaaniin (tällä kertaa kuubalaista päähenkilöä esitti amerikkalais-italialais-irlantilainen Armand Assante). Elokuva vetosi erityisen voimakkaasti Amerikan latinoväestöön, ei vähiten erinomaisten mambojen, cha-chan ja bolerojen ansiosta.
Mutta missä Mambo Kings kertoi romanttisen nostalgian patinalla 50-luvun Palladium-klubin (kuubalaisesta) mambohuumasta, uusi tanssikuume popularisoitui (puertoricolaisen) salsan kautta. Liikeradat ovat yhtenevät, ero on hienovarainen. Jos musiikkimitta lasketaan yhdestä neljään, salsa-askel alkaa ykkösestä, mutta mambo kakkosesta. Kumpaakin hallitsee latinorytmien avain - väkevä 3/2-clave (ta-ta-ta ta-ta) . Paritanssin uusmuodissa avainosaa näyttelee kaksi tekijää. Latinokortteleissa jatkuvuudesta huolehtii perhe. Kun käyn puertoricolaisten, kolumbialaisten tai dominikaaniystävieni luona, mikään juhla ei ole mitään ilman tanssia. Joskus se alkaa descargasta (muusikkojen jammauksesta), joskus clave-rytmeistä ja vielä useammin musiikkikasetista.
Valkoisessa maailmassa ei kolme sukupolvea enää asu samassa talossa tai korttelissa, valitettavasti. Niinpä paritanssin jatkuvuudesta ja uuselosta huolehtivat tanssistudiot. Ne ovat ottaneet vanhempien tehtävät. Lopputulos ei koskaan ole yhtä lämmin ja tunteikas kuin katutanssissa, mutta jos studioluokissa opeteltuihin askelmiin osataan liittää aimo annos tunnetta, raja kahden maailman välillä hämärtyy.
DanceSport ja Stepping Out ovat New Yorkin suosituimpia studioita. Kumpikin vetää satoja oppilaita, joista monet käyvät talossa kuukaudesta ja vuodestakin toiseen. Kumpikin tarjoaa ryhmäopetusta vähintään 12-15 tuntia illassa, joskus päivisinkin. Yksityistunnit pyörivät aamusta iltaan. Kuukausikortin hinta vaihtelee 100-150 dollarin välillä, oppituntien määrästä riippuen. Joka ilta päättyy tansseihin, joista ei peritä erillistä osallistumismaksua.
Tanssipaikka riippuu tanssimuodosta. Nyrkkisääntö on seuraava: perinteistä paritanssia harjoitetaan vain studioissa tai - swingin ja hustlen osalta - niiden liepeillä. Ainoastaan latinorytmit vetävät klubit täyteen ilman studioita.
Kirjoittaja on vapaa tutkija ja cocolo, katutanssija joka viihtyy salsan parissa 3-5 iltaa viikossa ja valmistelee kirjaa latinorytmien teollisuudesta.
Kulutan - siis olen | Kaupunkikulttuurin puute näkyy | Muodin ihana kepeys | Nyt ei viehätä ilmava tukka | Tutkimuksen muotivärit | Journalistit kriisikommandoina | Johdettiinko meitä harhaan? | Amerikka parketilla | Sähköä koulutyöhön |
Multi- ja hypermedia ovat olleet jo muutamia vuosia yksittäisten kiinnostuneiden opettajien ja oppilaiden työväline ja koulutyön innoituksen lähde. Tietotekniikalla on saatu uutta vauhtia esimerkiksi ryhmätöihin, tiedon itsenäiseen hakuun sekä jäsentelyyn ja tuottamiseen. Myös eri oppiaineiden raja-aitoihinkin on onnistuttu tekemään aukkoja. Multi- ja hypermedian laajempi käyttöönotto kouluissa odottaa vielä tulemistaan.
Koulun tietotekniikkakeskuksen johtaja Matti Sinko tietää hyvin, kuinka vaikea on ratkoa tietotekniikan koulutuskäyttöön liittyviä perusongelmia.
- Multimedian toistamiseen kykeneviä laitteistoja on toistaiseksi kouluissa vähän. Siksi ei kannata tehdä sovelluksia niissä käytettäväksi. Toisaalta kun sovelluksia ja ohjelmia ei ole, ei kannata hankkia laitteistojakaan. Vaikka kiinnostus tietotekniikan hyväksikäyttöä kohtaan kentällä on suurta, ei tätä ongelmaa ratkaista hetkessä. Kysymyksessä on vanha muna vai kana -ongelma atk-aikaan siirrettynä. Koulun tietotekniikkakeskuksen tavoite on purkaa ongelmaa tukemalla kotimaisten sovellusten ja sähköisessä muodossa olevien aineistojen kehittämistä ja tuottamista. Ulkomaista tarjontaa on jo runsaasti esimerkiksi CD-ROM-muodossa.
Oppilaitoksille on tärkeää antaa kuva siitä, mitä on tarjolla ja aivan konkreettisesti näyttää miten esimerkiksi CD-ROMeilla olevaa aineistoa voidaan käyttää hyväksi koulutyössä, sanoo suunnittelija Arto Joutsimäki. Hänen työsarkaansa kuuluu kiertää kouluissa matkasaarnaajana uuden viestintä- ja tietotekniikan mahdollisuuksista.
Tiedon levittämisen ohella keskus organisoi ja tukee tietokoneavusteisen opetuksen yliopistollista tutkimusta ja kehittää digitaalisen median käyttömuotoja ja -tapoja. Suunnittelija Liisa Ilomäki korostaa, että uusien välineiden täytyy muuttaa huomattavasti opetuksen käytäntöjä, jotta niistä olisi todella hyötyä. Hän puhuukin koko oppimiskäsityksen muutoksesta.
- Teknologia muuttaa myös opettajan toimenkuvaa. Oppiaineiden raja-aidat kaatuvat ja rapistuvat hiljalleen. Sisällön asiantuntijuus korostuu, ja opettajan perinteinen rooli tiedonjakajana menettää merkitystään. Samalla objektiivisen totuuden käsite muuttuu: ei ole enää oppikirjaa, joka kertoisi lopullisen totuuden.
Eri näkökulmien havaitseminen ja ymmärtäminen muuttuu tärkeämmäksi.
Liisa Ilomäki pitää tärkeänä, että kouluissa päästään vähitellen mukaan myös työelämässä tapahtuviin muutoksiin. Hän pitää hyvänä esimerkkinä tekstinkäsittelyn suosiota oppilaiden joukossa. Ainekirjoituksesta siirrytään hiljalleen prosessikirjoittamiseen, joka vastaa paremmin sitä, miten työelämässä tuotetaan tekstiä.- Kyseessä on huomattavasti suurempi muutos kuin uusien teknisten välineiden tulo koulutyöhön.
Kotimaisten multimedia-aineistojen saamiseksi koulukäyttöön keskuksessa on meneillään muun muassa CD-ROM-oppimateriaaliprojekti. Kurssilla tarjotaan jokaiselle mukana olijalle mahdollisuus tehdä sovellusideastaan toimiva prototyyppi. Keskus pyrkii myös tukemaan kurssilaisia sovelluksen tuotteistamisessa ja mahdollisen kustantajan etsimisessä. Samalla kootaan Funet-verkkoon tehtävää tietokantaa CD-ROMeista. Siihen kerätään tiedot markkinoilla olevista sovelluksista ja liitetään mukaan opettajien pedagogisia arvioita eri tuotteista.
Perinteiset oppikirjojen kustantajatkin ovat lähdössä varovasti liikkeelle CD-ROMien tuottamiseen. Esimerkiksi Otava on tehnyt Lukion oppikirjoistaan CD-ROMin.
- Oppikirjarompun voi nähdä hyvänä alkuna kotimaisen sähköisen oppiaineiston julkaisemiselle. Se on ilmeeltään lähellä perinteistä kirjaa ja toiminnaltaan lähellä tavallista opettajaa, Ilomäki sanoo.
Informaatio voi olla pelkkää tekstiä. Silloin CD-ROMin kapasiteetti vastaa noin 300 000 tekstiliuskaa. Vasta multi- ja hypermedia ovat kuitenkin tuoneet esille CD-ROMin potentiaalin informaation jakelu- ja tallennusvälineenä.
Kun eri informaatiomuotoja yhdistetään on kyse multimediasta. Jos aineisto on linkitetty siten, että se ei muodosta kirjasta tuttua lineaarisesti etenevää rakennetta puhutaan hypermediasta. Lukija voi hypätä asiasta toiseen, saada halutessaan aiheesta syventävää tietoa tai siirtyä esimerkiksi tarkastelemaan aineistoa eri näkökulmasta.
Kuva, ääni ja liikkuva kuva vievät paljon tallennustilaa. Niiden säilömisessä rompun edut korostuvat. CD-ROMien monistaminen on teknisesti hyvinkin edullista. Niitä voidaan tehdä samoissa tehtaissa kuin CD-äänilevyjä. Laajojen useaa mediaa sisältävien aineiston toimittaminen voi kuitenkin olla työlästä ja tuottamisessa on kiinnitettävä erityisesti huomiota lukijalle tarjotun käyttöliittymän toimivuuteen.
CD-ROM-oppimateriaaliin liittyen Koulun tietotekniikkakeskuksessa koordinoidaan pohjoismaisena yhteistyönä tehtävää Nord-ROM-projektia. Se on pohjoismaisia kirjailijoita ja kirjallisuutta käsittelevä teos. Tuloksena syntyvä romppu esittelee 5-10 kirjailijaa kustakin Pohjoismaasta; läpileikkauksen tuotannosta, analyysejä teksteistä sekä tulkintoja aikakauden vaikutuksesta kirjailijoiden tuotantoon.
Kulutan - siis olen | Kaupunkikulttuurin puute näkyy | Muodin ihana kepeys | Nyt ei viehätä ilmava tukka | Tutkimuksen muotivärit | Journalistit kriisikommandoina | Johdettiinko meitä harhaan? | Amerikka parketilla | Sähköä koulutyöhön |